Archive for maaliskuu, 2009

24/03/2009

Maki Murakami myy paskaa paketissa ):

Maki Murakamin piirtämän ja kirjoittaman Gravitationin ensimmäinen osa suomeksi saapui maaliskuun alussa lehtipisteisiin ja lähimarketteihin ja veti minutkin painovoiman tavoin tekemään uudelleen lähituttavuutta sarjaan, jota olin lueskellut viimeksi yläasteikäisenä. Tuolloin ehdin seurata mangaa sen keskivaiheille asti ennen kuin leimasin sen huonoksi ja kuolettavan tylsäksi ja päätin unohtaa koskaan edes koskeneeni siihen. Vierähti pari vuotta, joiden aikana myös altistuin enemmän tai vähemmän vahingossa Maki Murakamin vertahyytäville Megamix– ja Gamerz Heaven– doujineille, mikä osaltaan edesauttoi Gravitation-kammoani entisestään, ja allergiani alkoikin jo olla valmis. Kuka tuollaista scheissea (ja vielä rumasti piirrettyä sellaista) lukisi vapaaehtoisesti?

Suomennos kuitenkin onnistui yllättämään minut positiivisesti, ja neljän vuoden tauon jälkeen minulla olikin Gravitationia lukiessani yhtäkkiä ihan mielettömän hauskaa. Suurin yksittäinen ansio tästä kuuluu käännökselle, joka on paitsi sujuva ja eloisa, myös aidosti viihdyttävä. Epäilemättä sekin on paljosta velkaa englanninkieliselle esikuvalleen, mutta mutkaton ja persoonallinen puhekieli istuu Shuichin, Hiron ja kumppanien suuhun kuin nyrkki silmään eikä kääntäjä Satu Hämäläinen ole pelännyt lähteä etsimään toimivia ratkaisuja sen sijaan että olisi tyytynyt leikkimään mekaanista käännöskonetta, vaikka PMG:n käännöspolitiikka tuntuukin sitä edellyttävän. Hyvä käännöskään ei missään nimessä voi pelastaa surkeaa alkuteosta, mutta onko Gravitation oikeastaan edes niin hirveää kuraa kuin olen onnistunut uskottelemaan itselleni koko tämän ajan? Asian selvittämiseksi minun oli nieltävä arvokkuuteni ja perehdyttävä sarjaan hieman laajemmin uudemman kerran, tällä kertaa avoimin mielin. Ikävä kyllä minun täytyi pettyä jälleen.

Gravitationin alkuasetelma lienee suurimmalle osalle tuttu ainakin välillisesti, mutta kertaus on opintojen ja headdeskauksen äiti. Lukiota lopetteleva 19-vuotias Shuichi soittaa kaverinsa Hiroshin kanssa bändissä, mutta haaveilee poptähteyden ja mammonan lisäksi myös tyttöystävästä ja rakkaudesta, eikä aikaakaan kun tämän rukouksiin vastataan – tosin hieman yllättävällä tavalla. Kaikista maailman ihmisistä Shuichi nimittäin päättää iskeä silmänsä laululyriikoitaan solvanneeseen mysteerihenkilöön(tm), joka kaiken lisäksi on vielä mies. Yuki saattaa olla jo 22-vuotiaana menestynyt ja varakas kirjailija, tuntea musiikkimaailman isoja kihoja ja ennen kaikkea olla Shuichin mielestä ”tosi siisti”, mutta sattuu myös vihaamaan hysteeristä ja ylipirteää Shuichia ja tämän hengentuotteita. Lisätään joukkoon Yukin salaperäisen traaginen menneisyys, liuta skitsofreenisen oloisia sivuhenkilöitä ja toinen toistaan uskomattomampia mutkia Shuichin aloittelevan bändin, Bad Luckin, matkassa. Miten tästä sopasta oikein syntyy vuosisadan suosituin homoromanssi?

Jos minulta kysytään niin ei mitenkään. Vaikka Gravitation on nimenomaan komediasarja eikä edes yritä olla vakavastiotettava millään tasolla, ei se poista sitä tosiasiaa että se on yksinkertaisesti huono ihan kaikilla mittapuilla. Sarjan musiikkibisneksen ja ihmissuhteiden ympärillä pyörivä juoni ei löyhyytensä ja episodimaisuutensa vuoksi ole sieltä kiinnostavimmasta päästä, ja melodramaattiset sukulaisuussuhteiden, yllättävien tuttavuuksien ja menneisyyden mörköjen ympärillä pyörivät käänteet muuttuvat sarjan edetessä yhä saippuasarjamaisemmiksi ja sekavammiksi. Paperinohuet hahmot tuntuvat vaihtavan persoonallisuuttaan yhtä tiuhaan kuin Murakami piirrostyyliään, eikä motiiveja ja sitä kautta samaistumispintaa anneta nimeksikään. Tätä kautta myös hahmojen ymmärtäminen ja näistä pitäminen muuttuu lähestulkoon mahdottomaksi tehtäväksi, eikä joka paikkaan tungettu aivoton slapstick-huumori ainakaan auta asiaa. Lähimmäksi lukija pääsee hieman yllättäen superseme Yukia; vaikka tämä on suuren osan ajasta Shuichille kaikkea muuta kuin mukava, on tämä silti myös valmis tekemään myönnytyksiä ja puolustamaan poikaystäväänsä hinnalla millä hyvänsä. Sarjan koskettavimpia kohtauksia on, kun Yuki aidosti yllättyy Shuichin ehdottomasta välittämisestä: eivätkö kaikki haluakaan vain käyttää minua tai saavuttaa kauttani jotain? Tämän käytös ei kuitenkaan suinkaan aina ole kovin perusteltua, ja viimeistään siinä vaiheessa kun kuvaan astuvat persoonallisuushäiriöt ja jatkuvat mielenmuutokset, alkaa peli olla Yukinkin kohdalla menetetty. Murakami tuntuukin olevan erityisen lahjakas väljähdyttämään kiinnostavilta vaikuttaneita suhteita ja jännitteitä. Mangan alussa Shuichin ja Hiron bromanttinen paraskaveri-kohellus on sarjan hauskinta ja sympaattisinta antia, mutta muuttuu sen edetessä lähinnä itseään toistavaksi ja ontoksi.


Laskelmoitua fujoshibaittausta, yksi Gravin harvoista hauskoista hetkistä

Entäs se itse homoilu sitten? Yukin ja Shuichin kaoottisen parisuhteen pitäisi olla koko sarjan kantava voima, mutta sillä ei tunnu olevan tarpeeksi substanssia edes itsensä kasassa pitämiseen. Shuichin rakkaus Yukia kohtaan ei alkuhuuman jälkeen perustu juuri millekään, eikä suhde useiden kymmenienkään lukujen jälkeen ole vahvemmilla kantimilla kuin aivan alussa. Ukehahmolle varsin poikkeuksellisesti Shuichi on suhteen aktiivisempi osapuoli kaikkialla muualla paitsi sängyssä, jossa tämä sitten muuttuukin vastahakoiseksi pillittäjäksi. Kyseessä lienee jonkin sortin parodia seme/uke-asetelmasta, mutta lopputulos on tällä saralla kaikkea muuta kuin hauska; tunnelmaltaan raiskauksia lähentelevät seksikohtaukset ovat todella kaukana sarjan yleisfiiliksestä, ja vastentahtoisesta seksistä lukeminen pelkästään koomisena asiana saa niskakarvat nousemaan pystyyn. Vaikka Gravitation oli 90-luvun puolivälissä alkaessaan yksi ensimmäisistä BL-komedioista, ei kilpailun puutteen olisi tarvinnut tarkoittaa myös aidan matalimman kohdan etsimistä ja siitä laulaen yli hyppimistä. Kaikkein pelottavinta onkin ajatella, kuinka monelta lukijalta sarjan parodiaelementit ovat menneet kokonaan ohi Murakamin puutteellisten kerrontakykyjen vuoksi.

Muutenkin manga epäonnistuu varsin ansiokkaasti yrittäessään sekoittaa komediaa ja draamaa keskenään: vitsit eivät tunnu hauskoilta eikä draama kiinnostavalta tai koskettavalta, kun edes masinoitu joukkoraiskaus ei vaikuta Shuichiin kahta aukeamaa kauempaa ja murhanhimoinen sivupersoonallisuus on sairautena vakavuudeltaan samaa luokkaa vatsahaavan kanssa. Kaikki tämä voisi olla oikein toteutettuna hauskaa, mutta Murakamilta tuntuu olevan sarjan lupaavan alun jälkeen täysin kykenemätön paitsi koheesiin kerrontaan, myös itseironiaan, joka olisi voinut pelastaa mangan useampaankin otteeseen. Eipä vitsejä tai tarinaa ole muutenkaan kovin huolellisesti rakennettu: sen sijaan että mangaka kehittelisi huumoria ja juonenkäänteitä olemassaolevien hahmojen ja tapahtumien perusteella, tämä vyöryttää jatkuvalla syötöllä lukijan syliin yhä uusia, toinen toistaan tökerömpiä ja aivan hatusta vedetyn oloisia henkilöitä ja konflikteja. Muutaman ensimmäisen osan jälkeen Murakami tuntuu esimerkiksi tyystin unohtaneen kilpailevan bändin ASKin sekä Shuichin perheen olemassaolon. Tuntuu että on aivan sama mitä hahmot tekevät tai sanovat, sillä kukaan ei seuraavassa luvussa muista siitä enää mitään, ja kun loppupeleissä mikään ei vaikuta mihinkään, alkaa sarjan seuraaminen toden teolla turhauttaa. Murakamin epäammattimaisuus pahentaa tilannetta entisestään: jokaisen mangaluvun alussa ilmestyvät tekijän kommentit antavat kuvan mangakasta joka ei juuri tiedä mitä on tekemässä, eikä oikeastaan edes välitä. Voiko tässä lukijana oloaan enää aliarvostetummaksi tuntea?

Jotain hyvää sentään Gravitationistakin löytyy, nimittäin musiikki. En ole katsonut sarjasta tehtyä animea tai OVAa muutamaa jaksoa enempää, mutta sen DA Family-painotteinen soundtrack on minulla vuosienkin jälkeen edelleen kovassa kulutuksessa. Murakami on haastattelussa tunnustanut paitsi kuuntelevansa itsekin teknoa, myös piirtäneensä aikanaan doujineita muusikoista, joten ei liene liian kaukaa haettua veikata että kiipparisti-levypomo Tohman esikuvana on toiminut DA:n päämies Daisuke Asakura – sama mies joka on tullut useimmille Gravitation-faneille tutuksi Icemanin esittämän Shining Collectionin kautta.


Hehän ovat kuin kaksi syntetisaattoria soittavaa huipputuottajaa

Mukaansatempaava musiikkikaan ei tietenkään auta, jos kyseessä on ruttoon ja AIDSiin verrattava vitsaus, jollaisena voisin sarjasta tehtyä animea pitää kaiken näkemäni perusteella.

Ainoat järkeenkäyvät selitykset Gravitationin suosioon löytyvätkin sarjan fandomista: mitä suositumpi jokin sarja on, sitä useampi olettaa sen olevan vähintäänkin genrensä kulmateos ja täten pitää sitä oletusarvoisesti hyvänä eikä joko osaa tai tajua vaatia parempaa. Kun homostelu kiinnostaa mutta tietoa paremmastakaan ei ole, leviää sarja kulovalkean tavoin ja sen paisunut maine ruokkii itse itseään. Monelle yaoinnälkäiselle nuorelle Gravitation toimiikin ensikosketuksena BL:n ihmeelliseen maailmaan, mutta perehtyneempien harrastajien keskuudessa on melko yleistä lähinnä sille naureskelu.


My thoughts on Gravitation

Tietysti on myös olemassa ihmisiä jotka ihan aidosti nauttivat kyseisestä mangasta enkä ole sitä heiltä kieltämässä tai ketään sen vuoksi tuomitsemassa. Olisi kuitenkin melko perusteetonta olettaa, että vain suosionsa takia Gravitation olisi sarja jolla on tarjottavaa läheskään kaikille BL:stä, tai mangasta yleensäkään, pitäville. Yhtenä harvoista tarpeeksi kepeistä mutta silti pitkistä BL-sarjoista sille ei yksinkertaisesti ole ollut juurikaan kilpailijoita, ja karkkiväreillä ja popilla kuorrutettu animesarja on madaltanut tutustumiskynnystä entisestään. Oikeastaan vasta vuonna 2002 alkanut Junjou Romantica on viime vuosina alkanut haastaa Gravitationin suosiota ja kilpailla samasta kohdeyleisöstä, vaikka sillä onkin vielä valovuosien matka samalle tunnettuuden ja ikonisuuden tasolle Gravitationin kanssa. Jokseenkin raivostuttavaa että BL:n suurimmiksi ikoneiksi muotoutuvat yhä uudestaan ja uudestaan mukasöpöt pehmoeläimet, kimittävät ukehahmot ja mystiset kirjailijat, mutta fujosheilla ei liene varaa olla ronkeleita.


……

Mainokset
Avainsanat:
11/03/2009

37 sivua avaruuspeppuseksiä, täältä tullaan

M. Palumbo: StarfighterPahoittelen venähtänyttä päivitysväliä, suomenkielinen Gravitation veti minut niin sanattomaksi että sitä koskeva postaus on edelleen luonnosvaiheessa. Nyt keskitytään kuitenkin tämän hetken kuumimpaan nettihomosarjakuvaan. Ja ei, nyt ei puhuta Hetaliasta, vaan yhdysvaltalaisen Hamletmachine-nimimerkillä kulkevan M. Palumbon komeasti piirtämästä Starfighterista. En lue nettisarjakuvia läheskään niin paljon kuin ehkä pitäisi, mutta omaperäinen ja miellyttävä piirrosjälki sekä fandomsecretin vihasalaisuudet onnistuivat herättämään mielenkiintoni. Homoja ja avaruusaluksia tyylikkäästi piirrettynä, mikä tässä muka voisi mennä pieleen? Vastauksesta voi olla montaa mieltä, mutta jännän äärellä tässä ehdottomasti ollaan joka tapauksessa.

Starfighterilla on nimittäin kaikki potentiaali olla oikeasti mielenkiintoinen sarjakuva, muutenkin kuin aihepiirinsä puolesta. Tarinan tarkkaan mietitty visuaalinen ilme ja kekseliäs värien käyttö tekevät lukemisesta nautittavaa jo itsessään, eikä amatöörisarjakuvien helmasyntejä kuten epäselvää kerrontaa tai piirrostyylin jatkuvaa muuttumista näy mailla halmeilla. Avaruustaistelut on toteutettu erityisen taitavasti, ja jo kauas näkee että tekijä on katsonut Star Warsinsa huolella. Palumbo on muutenkin piirtäjänä melkoisen lahjakas ja selkeästi tietää, mitä on tekemässä. Fanituotoksia lukuunottamatta avaruusaluksia ei myöskään ole vielä täysin ryöstöviljelty miesrakkauden näyttämönä, ja miljöö kumartaa hauskasti – oli se sitten tietoista tai ei – sekä slashin syntysijoille Star Trek-fandomiin että shounen-ain pioneerien Keiko Takemiyan ja Moto Hagion avaruushomoiluille. Scifielokuvien lisäksi vaikutteita onkin imetty yaoista ja ennen kaikkea ns. oikeasta homopornosta, mikä oikeastaan onkin Starfighterin ainoa, mutta myös kaikkein perustavanlaatuisin vika. Se on nimittäin käytännössä pelkkää pornoa.

Cain ja AbelSarjakuvan tarina, jos sitä sellaiseksi voi kutsua, ei ole kovin mutkikas sisäistettäväksi. Nimettömäksi jäävällä avaruusasemalla nimettömäksi jäävän auktoriteetin toimesta kaksi vetreän näköistä ja vekkuleilla kampauksilla varustettua nuorta miestä saa koodinimikseen Cain ja Abel ja muodostaa tehtäväparin, jossa toinen toimii navigaattorina ja toinen taistelijana. Ei liene kovinkaan epäselvää, mille nuo roolit ovat eufemismeja. Navigaattori Abel on pieni, blondi ja hintelä, ahdistuu ja itkee kaikesta, ja on aina unelmoinut siitä että tätä pistettäisiin takaluukkuun – toisin sanoin ukein uke joka koskaan on ukennut. Taistelija Cain puolestaan on lihaksikas, röyhkeä ja ylipäätään kaikin tavoin Abelin vastakohta – sekä tietysti valmis toteuttamaan tämän unelmat käytännössä, jopa vastoin tämän näennäistä tahtoa. Mitään sen ihmeellisempää ei sitten olekaan ehtinyt yhä kesken olevassa tarinassa tapahtua, ja epäilen ettei koskaan tulekaan tapahtumaan. Anatomisen tarkkoja lähikuvia miesten genitaaleista onkin sitten luvassa sellaisissa mittasuhteissa että heikompaa hirvittää.

lol penis
Tässä eivät enää sanat riitä

Oikeastaan sarjakuvan porno- ja taistelukohtaukset eivät eroa toisistaan mitenkään – ne on piirretty huolella ja rakkaudella, enimmäkseen juonen ja hahmonkehityksen kustannuksella, ja käykin aika pian selväksi että lupaavista lähtökohdistaan huolimatta Starfighter on enimmäkseen avaruusaluksiin ja homoiluun tykästyneen piirtäjänsä yksityinen fäppituokio. Tätä on kuitenkin vaikea lähteä tuomitsemaan, sillä ainakin Palumbo visualisoi onanistiset fantasiansa sellaiseen muotoon että niistä on muidenkin mahdollista nauttia. Omaan, japanilaisen BL:n näennäiseen hienovaraisuuteen tottuneeseen makuuni penisten naamalle vyöryttäminen saavuttaa naurettavat mittasuhteet jo siinä vaiheessa kun se alkaa, mutta makuasioista on hankala kiistellä ja asiasta napiseminen olisi yhtä tyhmää kuin valittaminen siitä, että lääkärisarjassa näytetään verta ja valkoisia takkeja.

Silti ei voi olla harmittelematta potentiaalia, joka on mennyt hukkaan tällä rappiollisella onanian alttarilla. Paikoin Starfighter nimittäin vilauttaa lukijoille varsin mielenkiintoisia teemoja, joiden käsittelyyn ei kuitenkaan missään vaiheessa paneuduta. Navigaattorit ovat oma, mahdollisimman hyvin tehtävään sopivaksi jalostettu ihmisrotunsa, mutta jää epäselväksi mikä näiden suhde on taistelijoihin, tai mikä ylipäätään on johtanut siihen että tällaisia rotuja on pitänyt jalostaa. Myöskään eeppisten avaruustaistelujen tai Cainin ja Abelin tehtävän syitä ei pahemmin selitellä, eikä näyttäväkään taide pysty yksinään taustoittamaan kaikkea. Äärisuppealla hahmokavalkadilla olisi myös mahdollista saada henkilöt nousemaan ulos edustamistaan karikatyyreistä edes välillisesti, mutta siitäkään on turha haaveilla: kaiken ukeutensa alla idealistinen Abel on tosipaikan tullen valmis taistelemaan ihanteidensa puolesta mutta jää lopultakin pelkäksi vinkuleluksi, eikä taistelusta selviytymisen ja ylipäätään elämisen tuomista adrenaliiniryöpyistä kiksinsä kirjaimellisesti repivä Cain saa hahmoonsa sitäkään kautta yhtään sen enempää syvyyttä. Sarjakuvan ansioksi täytyy toki myöntää, että vaikka se on pornoa, se on ainakin häpeilemätöntä sellaista, vaikka jättääkin paljon toivomisen varaa vähän joka suunnalle.

oheiskrääsää

Tästä huolimatta – tai ehkä juuri sen takia – Starfighter on pikkuhiljaa onnistunut keräämään itselleen mukavan kokoisen fandomin, mikä on originaalituotokselta aina melkoinen saavutus. Sarjakuvalle löytyy faniyhteisö niin Deviantartista kuin Livejournalistakin, jossa sille on jopa perustettu oma kinkmemensä, ja Palumbo suunnitteleekin jo ottavansa faneilta rahat pois myymällä sarjakuvaa mainostavia tarroja, pinssejä, t-paitoja ja varmaan kohta kumipukujakin. Kaikki eivät tietenkään ole sarjakuvasta yhtä tohkeissaan kuten jo tämän postauksen alussa kävi ilmi, mutta itse en lähtisi repimään pelihousujani sen takia että joku on päättänyt piirtää seksifantasioistaan nettisarjakuvan. Starfighter on parhaimmillaan viihdyttävä mutta hölmö ja pahimmillaankin lähinnä koominen, joten sitä tuskin kannattaa ottaa kovin vakavasti missään suhteessa – ei sen tekijäkään onneksi ota.

unikorni

Avainsanat:
03/03/2009

Aina ne itkee

Sakuragi Yaya: Yume musubi, koi musubiOli sitten lukemassa BL-tarinaa samuraista, surfareista tai shintopapeista ja koulupojista, voi olla lähes varma että hahmojen keskinäinen dynamiikka perustuu vähintäänkin löyhästi pyhään ja ikiaikaiseen seme/uke-konventioon. Myös itse fujoshikulttuuri tuntuu pitkälti pyörivän tämän asetelman ympärillä, ja monelle ”yaoifanille” onkin jostain syystä erityisen tärkeää määritellä itseään, toisiaan ja fiktiivisiä hahmoja kyseisten roolien kautta. Itse en lukeudu kyseisen konvention ylimpiin ystäviin, muun muassa siksi että en välttämättä halua lukea heterosuhteista valeasussa jos olen kuitenkin nähnyt sen vaivan että etsin nimenomaan miesten välistä interkursiota sisältävää tavaraa. En juuri perusta Tom of Finlandistakaan, kiitos kysymästä, mutta harvemmin osaan arvostaa kovin pitkälle teoksia joissa suhteen toinen osapuoli näyttää lattarintaiselta tytöltä ja toinen lundiahyllyn ja jääkaapin risteytykseltä – ja näiden käytös on sen mukaista. BL:stä ja sukupuolirooleista on kuitenkin jo Bubukuutissa kirjoitettu varsin koskettavasti, joten itse paneudun aiheeseen lähinnä poikarakkausteoksiin itseensä vaikuttavalta kantilta.

yaoifanin lempivaateSeme ja uke rooleina on varsin helppo määritellä, sillä teoriassa termit kertovat ainoastaan kumpi on suhteessa dominoivassa ja kumpi alistuvassa asemassa (eli kumpi saa päivän päätteeksi leikkiä tunnelia suklaajunalle). Käytännössä nämä roolit ovat useimmiten kuitenkin paljon näkyvämpiä ja kokonaisvaltaisempia: uke on herkkä, pienikokoinen (tai ainakin semeään pienikokoisempi), tyttömäinen (vähintäänkin henkisesti) ja lähes poikkeuksetta myös nuorempi ja kokemattomampi. Seme edustaa tietysti ulkonäöltään ja usein myös iältään ukeen liitettyjen ominaisuuksien vastakohtia, eikä varmasti näytä tunteitaan muuten kuin ottamalla uken vasten tämän tahtoa mitä hämmentävämmissä paikoissa ja asennoissa.

Jos asiaa tarkkailee mangakan puolelta paperia, ei ole kovin vaikeaa ymmärtää miksi seme ja uke ovat hahmotyyppeinä yhä elinvoimaisia: ne tarjoavat tekijälle valmiin muotin jonka pohjalta työstää tarina ja hahmot. Dynamiikkaa tai konfliktia suhteeseen ei tarvitse erikseen miettiä, sillä ikä ja pituus riittävät mainiosti määrittämään hahmojen persoonallisuudet. Varsinkaan lyhyitä sarjoja piirtävien mangakoiden ei myöskään tarvitse koskaan opetella piirtämään kuin kahdennäköisiä hahmoja; isosilmäisiä hinteliä poikia ja tuimia hujoppeja. Jos tarinassa on useampi seme- tai ukehahmo, voi aina vaihtaa hiustenväriä tai lisätä silmälasit, ja voilà! Samalla saadaan katetuksi kätevästi sekä tyttömäisistä että miehekkäämmistä pojista tykkäävien lukijoiden miesmaku, ja kaikki ovat tyytyväisiä. Vai ovatko sittenkään?

Yoshinaga Fumi: What did you eat yesterday?
Aina ei ole helppoa olla hyväpalkkainen hiusmuotoilija

Ainakin valtaosalle BL:n harrastajista seme ja uke tulevat jumalan lahjana maailmalle. Fandomparituksista kiinnostuneiden fujoshien ei doujinsheja ja ficejä rustatessaan tarvitse muistella hahmojen välisiä kemioita tai paljon muutakaan alkuteoksessa nähtyä, hahmojen nimeä ja ulkonäköä lukuunottamatta. Riittää että osaa soveltaa pituussääntöä. Ja jos Sasuke/Naruto parituksena ei istu omaan pirtaan, voi aina Naruto/Sasukea varten vaihtaa spontaanisti hahmojen pituutta keskenään! Seme/uke-dynamiikan suosion taustalla piilee tietysti myös idea siitä, että tyttölukijan on helppo samaistua tyttömäiseen ukeen ja fantasioida komeasta semestä joka ei kykene edes hillitsemään himojaan tämän läheisyydessä – puhumattakaan asioiden yksinkertaistamisen ja stereotyypittämisen helppoudesta.

Devil's Bride toimittaaMonet mangakat ovat toki rohkaistuneet rikkomaan kliseisimpiä seme/uke-stereotypioita antamalla perinteisimmissä yaoi-asetelmissa (opettaja/oppilas, johtaja/alainen) aktiivisen toimijan roolit nuoremmille ja kokemattomammille hahmoille. Jotkin piirtäjät onnistuvat myös luomaan yllättävänkin tasavertaisen oloisia ja dynamiikaltaan mielenkiintoisia suhteita, mutta viimeistään makuuhuoneen puolelle päästessä kaapin paikka selviää varsin äkkiä kun toinen vie ja toinen vikisee eikä näitä rooleja koskaan vuorotella tilanteen tai hahmojen mielialan mukaan. Jää siis hieman epäselväksi, voitetaanko tällaisella roolien näennäisellä päälaelleen kääntämisellä juurikaan mitään, kun lopputulos on joka tapauksessa se että toisen hahmoista tehtäväksi jää puskea päälle toisen voihkiessa alla/vieressä/valitse itse kärsivän näköisenä.

Noh, onneksi ihan kaikki BL ei kuitenkaan ole aivan noin yksiulotteista tai aina edes niin täynnä hartiasemejä ja jailbait-ukeja kuin ensinäkemältä ja -järkytykseltä voisi kuvitella. Onnistuneimpia tarinoita ovat useimmiten ne, joissa kaksi hahmoa ovat keskenään aidosti tasavertaisia ja kummallakin on lupa olla sekä tunteellinen että tehdä aloite. Kuinka moni edes jaksaisi oikeassa elämässä rajoittaa itseään ja tekemisiään vain yhden suppean roolin mukaan? Tietenkään tällaisia helmiä ei osu vastaan ihan joka päivä, mutta hyvää kannattaa odottaa – seme/uke-dynamiikan kahleista irtautuneet mangakat rakentavat hahmonsa ja tarinansa huolella ja oikeasti kiinnostavasti, kun työskentelyä rajoittamassa ei ole valmista kehikkoa.

Kaikkia ei voi tietenkään koskaan miellyttää, ja varmasti osa perusyaoihuttuun tottuneista vierastaisi aihepiirin realistisempaa ja normista poikkeavaa käsittelyä. Toivoisin silti, että jonain päivänä asiaan vihkiytymättömällekin tulisi BL:stä puhuttaessa Gravitationin ja Lovelessin sijaan mieleen jokin Yoshinaga Fumin tai Miyamoto Kanon kaltaisten tekijöiden sarjoista. Vaikka seme ja uke ovatkin ehkä BL:n määrittävin ja tunnistettavin piirre, olisin silti valmis heittämään moisen konvention romukoppaan pölyttymään tanbin ja junen kanssa kerran kukoistaneina mutta sittemmin unohdettuina termeinä.

Miyamoto Kano: Lovers and Souls

01/03/2009

Paholaisen lapsimorsian

Se-Young Kim: Devil's BrideSain viimein luettua lahjaksi saamani Devil’s Briden ensimmäisen suomenkielisen osan, joten tuntuu luontevalta aloittaa kunnollisten postausten kirjoittaminen siitä. Kyseessä on siis korealaisen Se-Young Kimin kirjoittama ja piirtämä BL-manhwa, jonka PMG julkaisi suomeksi vuoden 2008 lopussa. Sarja on pitkätukkaisine nättipoikineen ja yliluonnollisine elementteineen lähinnä yhdentekevän oloinen, enkä tuskin olisi siihen tarttunutkaan, ellei kyseessä olisi tavallaan merkkiteos: ensimmäinen suomeksi käännetty BL-sarjakuva ikinä. Muita kuin kuriositeettiarvoja Paholaisen morsmaikulla ikävä kyllä on kovin vähänlaisesti. Sinänsä kuitenkin huvittavaa, että pikkuruinen nevahööd-manhwa kiri pitkään spekuloitujen ja tunnettujen japanilaissarjojen edelle.

BL:n suomentamista ja siihen liittyviä dilemmojahan pohdiskeltiin hartaasti jo viimevuotisen Animeconin myötähäpeää aiheuttaneessa yaoipaneelissa. Tällöin suurin osa panelisteista oli sitä mieltä että 1) BL:n suomentaminen on huono idea, ei se vaan toimi suomeksi ja 2) ei sitä kukaan tule julkaisemaan, tuskin sille riittää yleisöäkään. Kakkosväitteen kumoamiseen olisi riittänyt pelkkä vilkaisu täpötäyteen ohjelmasaliin, eivätkä ykkösenkään perustelut päätä huimanneet vaikka paneelin järjestäjät olivat sen tueksi jopa kääntäneet muutaman sivun jonkin BL-mangan lääpintäkohtauksesta ja huvittivat yleisöä ääninäyttelemällä sen antaumuksellisesti eläytyen. Tarkoituksena tällä oli ilmeisesti demonstroida, kuinka typeriltä semehuokailut ja ukevinkunat suomeksi käännettyinä kuulostaisivat. Muuten kiva, mutta voin taata ettei englannin tai japaninkaan kieli tee ”onko sinulla ase taskussasi” -letkautuksista yhtään sen syvällisempiä tai vähemmän koomisia. Devil’s Bridenkin pahimmat käännökseen liittyvät ongelmat löytyvät nimenomaan sen laadusta (tai oikeammin sen puutteesta), eivät itse kielestä.

Sarjakuvan ensimmäisen osan juoni on varsin yksinkertainen – tuhoamiseen ja pahuuteen kyllästynyt, nimettömäksi jäävä paholainen haluaa tuntea ja elää kuten ihmiset, ja tavoitteensa saavuttamiseksi ostaa lähikylästä itselleen morsiamen, joka lähemmällä tarkastelulla ”yllättäen” osoittautuu nuoreksi pojaksi.

jailbait
Sakkolihaa minun jaajossani? Todennäköisempää kuin luulet!

Oikeasti yllättävää on, ettei tästä kuitenkaan seuraa yhtään shotanhuuruista rakkauskohtausta, vaan Ley-niminen poika ehtii kuolla ennen aikojaan yrittäessään osoittaa kiintymystään demonia kohtaan. Tämä päättää kuitenkin käyttää maagisia paholaisenvoimiaan tuodakseen Leyn takaisin elävien kirjoihin, minkä jälkeen siirrytäänkin seuraamaan hyväksikäytetyn sokean prinssin kohtaloa. Nuori prinssi on valmis jopa myymään sielunsa paholaiselle saadakseen nähdä rakastetun palvelijansa vielä kerran, mikä tietysti sopii Leylle uusia silmiä havittelevalle demonille paremmin kuin hyvin. Ja jatkoa seuraa ensi numerossa!

Cliffhangerin heittäminen siihen mistä varsinainen tarina vasta alkaa ei ole kikkana huonoimmasta päästä mitä tulee myynninedistämiseen ja jännityksen ylläpitämiseen, mutta ilmeisesti edes Tokyopop ei ole edelleenkään julkaissut sarjakuvalle jatkoa, joten suomeksikaan sitä tuskin tullaan ihan heti näkemään. Tarinankuljetus ei kyllä muutenkaan ole Kimin vahvimpia osaamisalueita, ja välillä kohtauksia piti syynätä useampaan kertaan jotta tapahtumista saisi selvää. Hulmuavat hiukset ja koreat vaatteet on piirretty yksityiskohtaisesti, mutta hahmojen ilmeet pysyvät samoina ruudusta ja sivusta toiseen, ja toisinaan henkilöt tuntuvat keskustelevan lähinnä ajatuksen voimalla – jos puhekuplista edes saa selvitettyä, kuka milloinkin on äänessä. Myös puhekuplien sisällössä olisi rutkasti parantamisen varaa, sillä ilmeisesti suoraan englannista tehty käännös vilisee anglismeja, huonoa suomea ja epäloogisuuksia, jotka syövät tarinalta tunnelmaa. Sääli sinänsä, sillä oikeanlainen fiilistely olisi voinut tarinan teemat huomioonottaen pelastaa paljonkin.

mitä hel-
Manhwan dialogi kuulostaa paikoin huonosta fanficistä revityltä.

Myöskään sarjan myyntivaltti eli poikarakkauden kuvaaminen ei tässä tapauksessa tuo juuri lisäpisteitä – toimintaa kaipaavat pettynevät sen vähäisyyteen ja viitteellisyyteen, kun taas itse olisin peräänkuuluttanut vähän vähemmän päälleliimatun oloista menoa. Kohtaukset ovat kuitenkin hyvin linjassa sarjakuvan yleisen valjuuden kanssa. Kaikenkaikkiaan kyseessä on niin yhdentekevä teos, ettei edes hukatun potentiaalin perään jaksa pahemmin itkeä. Voi myös olla melko varma, ettei ensimmäisestä suomenkielisestä BL:stä puhuttaessa Devil’s Bridea tule jatkossa muistamaan juuri kukaan, etenkään kun jo tässä kuussa päästään ”nauttimaan” PMG:n suomeksi julkaisemasta Gravitationista.

Avainsanat:
01/03/2009

Pakollinen eka!11 / Esittelyviesti

Tässä se nyt on: Suomen hienoin (…ja vissiin ainoa) blogi maailman vajaimmasta aiheesta eli BL:stä, yaoista ja vähän kaikenlaisesta homostelusta ylipäätään. Blogin nimeksi piti alunperin tulla vähemmän hienovarainen ”Eniten vituttaa yaoi”, mikä jo itsessään kertonee suhtautumisestani aiheeseen aika paljon. Helpottaa omaa elämääni huomattavasti, että on paikka jonne voi tilittää traumoistaan ja löydöistään asian tiimoilta.

Hieman taustatietoa, jotta tiedätte kannattaako mitään täällä ottaa vakavasti:
Kuulun kaikkein otollisimpaan BL-kohderyhmään eli olen noin 20-vuotias opiskelijatyttö. Slash- ja BL-hommat alkoivat kiinnostaa jo varhaisteininä, enkä harmikseni ole päässyt tuosta taipumuksesta eroon hakkaamallakaan. Vuodet ennen blogin perustamista olen pysytellyt enimmäkseen kaappifujoshina ja käyttänyt stargay-nimimerkkiä lähinnä salanimenä rekisteröityessäni tietynlaisille sivuistoille, joten tämän blogin perustamista voisi samalla myös pitää eräänlaisena kaapista ulos astumisena.

Arvostan BL:ssä ennen kaikkea hyvää piirrosjälkeä ja tunnelmaa, tarinakin olis kiva edes joskus. Lempimangakoihini lukeutuvat mm. Homerun Ken, Sakuragi Yaya, Est Em ja Sumomo Yumeka, ja doujinryhmistä voisin mainita ainakin Inugata Summitin. Vihaan tulisesti ja lähes poikkeuksetta kaikkea animoitua BL:ää, yaoi-aimaita siellä minne se ei kuulu sekä seme/uke-asetelmia. Oikeastaan vihaan tulisesti vähän kaikkea.

Palautetta ja kysymyksiä voi kommenttien lisäksi lähettää myös osoitteeseen blog.stargay(at)gmail.com.

(viestiä muokattu viimeksi 19.2.2010)

Ajantasaisemman esittelyn voi lukea Info-sivulta.