Maki Murakamin piirtämän ja kirjoittaman Gravitationin ensimmäinen osa suomeksi saapui maaliskuun alussa lehtipisteisiin ja lähimarketteihin ja veti minutkin painovoiman tavoin tekemään uudelleen lähituttavuutta sarjaan, jota olin lueskellut viimeksi yläasteikäisenä. Tuolloin ehdin seurata mangaa sen keskivaiheille asti ennen kuin leimasin sen huonoksi ja kuolettavan tylsäksi ja päätin unohtaa koskaan edes koskeneeni siihen. Vierähti pari vuotta, joiden aikana myös altistuin enemmän tai vähemmän vahingossa Maki Murakamin vertahyytäville Megamix– ja Gamerz Heaven– doujineille, mikä osaltaan edesauttoi Gravitation-kammoani entisestään, ja allergiani alkoikin jo olla valmis. Kuka tuollaista scheissea (ja vielä rumasti piirrettyä sellaista) lukisi vapaaehtoisesti?
Suomennos kuitenkin onnistui yllättämään minut positiivisesti, ja neljän vuoden tauon jälkeen minulla olikin Gravitationia lukiessani yhtäkkiä ihan mielettömän hauskaa. Suurin yksittäinen ansio tästä kuuluu käännökselle, joka on paitsi sujuva ja eloisa, myös aidosti viihdyttävä. Epäilemättä sekin on paljosta velkaa englanninkieliselle esikuvalleen, mutta mutkaton ja persoonallinen puhekieli istuu Shuichin, Hiron ja kumppanien suuhun kuin nyrkki silmään eikä kääntäjä Satu Hämäläinen ole pelännyt lähteä etsimään toimivia ratkaisuja sen sijaan että olisi tyytynyt leikkimään mekaanista käännöskonetta, vaikka PMG:n käännöspolitiikka tuntuukin sitä edellyttävän. Hyvä käännöskään ei missään nimessä voi pelastaa surkeaa alkuteosta, mutta onko Gravitation oikeastaan edes niin hirveää kuraa kuin olen onnistunut uskottelemaan itselleni koko tämän ajan? Asian selvittämiseksi minun oli nieltävä arvokkuuteni ja perehdyttävä sarjaan hieman laajemmin uudemman kerran, tällä kertaa avoimin mielin. Ikävä kyllä minun täytyi pettyä jälleen.
Gravitationin alkuasetelma lienee suurimmalle osalle tuttu ainakin välillisesti, mutta kertaus on opintojen ja headdeskauksen äiti. Lukiota lopetteleva 19-vuotias Shuichi soittaa kaverinsa Hiroshin kanssa bändissä, mutta haaveilee poptähteyden ja mammonan lisäksi myös tyttöystävästä ja rakkaudesta, eikä aikaakaan kun tämän rukouksiin vastataan – tosin hieman yllättävällä tavalla. Kaikista maailman ihmisistä Shuichi nimittäin päättää iskeä silmänsä laululyriikoitaan solvanneeseen mysteerihenkilöön(tm), joka kaiken lisäksi on vielä mies. Yuki saattaa olla jo 22-vuotiaana menestynyt ja varakas kirjailija, tuntea musiikkimaailman isoja kihoja ja ennen kaikkea olla Shuichin mielestä ”tosi siisti”, mutta sattuu myös vihaamaan hysteeristä ja ylipirteää Shuichia ja tämän hengentuotteita. Lisätään joukkoon Yukin salaperäisen traaginen menneisyys, liuta skitsofreenisen oloisia sivuhenkilöitä ja toinen toistaan uskomattomampia mutkia Shuichin aloittelevan bändin, Bad Luckin, matkassa. Miten tästä sopasta oikein syntyy vuosisadan suosituin homoromanssi?
Jos minulta kysytään niin ei mitenkään. Vaikka Gravitation on nimenomaan komediasarja eikä edes yritä olla vakavastiotettava millään tasolla, ei se poista sitä tosiasiaa että se on yksinkertaisesti huono ihan kaikilla mittapuilla. Sarjan musiikkibisneksen ja ihmissuhteiden ympärillä pyörivä juoni ei löyhyytensä ja episodimaisuutensa vuoksi ole sieltä kiinnostavimmasta päästä, ja melodramaattiset sukulaisuussuhteiden, yllättävien tuttavuuksien ja menneisyyden mörköjen ympärillä pyörivät käänteet muuttuvat sarjan edetessä yhä saippuasarjamaisemmiksi ja sekavammiksi. Paperinohuet hahmot tuntuvat vaihtavan persoonallisuuttaan yhtä tiuhaan kuin Murakami piirrostyyliään, eikä motiiveja ja sitä kautta samaistumispintaa anneta nimeksikään. Tätä kautta myös hahmojen ymmärtäminen ja näistä pitäminen muuttuu lähestulkoon mahdottomaksi tehtäväksi, eikä joka paikkaan tungettu aivoton slapstick-huumori ainakaan auta asiaa. Lähimmäksi lukija pääsee hieman yllättäen superseme Yukia; vaikka tämä on suuren osan ajasta Shuichille kaikkea muuta kuin mukava, on tämä silti myös valmis tekemään myönnytyksiä ja puolustamaan poikaystäväänsä hinnalla millä hyvänsä. Sarjan koskettavimpia kohtauksia on, kun Yuki aidosti yllättyy Shuichin ehdottomasta välittämisestä: eivätkö kaikki haluakaan vain käyttää minua tai saavuttaa kauttani jotain? Tämän käytös ei kuitenkaan suinkaan aina ole kovin perusteltua, ja viimeistään siinä vaiheessa kun kuvaan astuvat persoonallisuushäiriöt ja jatkuvat mielenmuutokset, alkaa peli olla Yukinkin kohdalla menetetty. Murakami tuntuukin olevan erityisen lahjakas väljähdyttämään kiinnostavilta vaikuttaneita suhteita ja jännitteitä. Mangan alussa Shuichin ja Hiron bromanttinen paraskaveri-kohellus on sarjan hauskinta ja sympaattisinta antia, mutta muuttuu sen edetessä lähinnä itseään toistavaksi ja ontoksi.
Laskelmoitua fujoshibaittausta, yksi Gravin harvoista hauskoista hetkistä
Entäs se itse homoilu sitten? Yukin ja Shuichin kaoottisen parisuhteen pitäisi olla koko sarjan kantava voima, mutta sillä ei tunnu olevan tarpeeksi substanssia edes itsensä kasassa pitämiseen. Shuichin rakkaus Yukia kohtaan ei alkuhuuman jälkeen perustu juuri millekään, eikä suhde useiden kymmenienkään lukujen jälkeen ole vahvemmilla kantimilla kuin aivan alussa. Ukehahmolle varsin poikkeuksellisesti Shuichi on suhteen aktiivisempi osapuoli kaikkialla muualla paitsi sängyssä, jossa tämä sitten muuttuukin vastahakoiseksi pillittäjäksi. Kyseessä lienee jonkin sortin parodia seme/uke-asetelmasta, mutta lopputulos on tällä saralla kaikkea muuta kuin hauska; tunnelmaltaan raiskauksia lähentelevät seksikohtaukset ovat todella kaukana sarjan yleisfiiliksestä, ja vastentahtoisesta seksistä lukeminen pelkästään koomisena asiana saa niskakarvat nousemaan pystyyn. Vaikka Gravitation oli 90-luvun puolivälissä alkaessaan yksi ensimmäisistä BL-komedioista, ei kilpailun puutteen olisi tarvinnut tarkoittaa myös aidan matalimman kohdan etsimistä ja siitä laulaen yli hyppimistä. Kaikkein pelottavinta onkin ajatella, kuinka monelta lukijalta sarjan parodiaelementit ovat menneet kokonaan ohi Murakamin puutteellisten kerrontakykyjen vuoksi.
Muutenkin manga epäonnistuu varsin ansiokkaasti yrittäessään sekoittaa komediaa ja draamaa keskenään: vitsit eivät tunnu hauskoilta eikä draama kiinnostavalta tai koskettavalta, kun edes masinoitu joukkoraiskaus ei vaikuta Shuichiin kahta aukeamaa kauempaa ja murhanhimoinen sivupersoonallisuus on sairautena vakavuudeltaan samaa luokkaa vatsahaavan kanssa. Kaikki tämä voisi olla oikein toteutettuna hauskaa, mutta Murakamilta tuntuu olevan sarjan lupaavan alun jälkeen täysin kykenemätön paitsi koheesiin kerrontaan, myös itseironiaan, joka olisi voinut pelastaa mangan useampaankin otteeseen. Eipä vitsejä tai tarinaa ole muutenkaan kovin huolellisesti rakennettu: sen sijaan että mangaka kehittelisi huumoria ja juonenkäänteitä olemassaolevien hahmojen ja tapahtumien perusteella, tämä vyöryttää jatkuvalla syötöllä lukijan syliin yhä uusia, toinen toistaan tökerömpiä ja aivan hatusta vedetyn oloisia henkilöitä ja konflikteja. Muutaman ensimmäisen osan jälkeen Murakami tuntuu esimerkiksi tyystin unohtaneen kilpailevan bändin ASKin sekä Shuichin perheen olemassaolon. Tuntuu että on aivan sama mitä hahmot tekevät tai sanovat, sillä kukaan ei seuraavassa luvussa muista siitä enää mitään, ja kun loppupeleissä mikään ei vaikuta mihinkään, alkaa sarjan seuraaminen toden teolla turhauttaa. Murakamin epäammattimaisuus pahentaa tilannetta entisestään: jokaisen mangaluvun alussa ilmestyvät tekijän kommentit antavat kuvan mangakasta joka ei juuri tiedä mitä on tekemässä, eikä oikeastaan edes välitä. Voiko tässä lukijana oloaan enää aliarvostetummaksi tuntea?
Jotain hyvää sentään Gravitationistakin löytyy, nimittäin musiikki. En ole katsonut sarjasta tehtyä animea tai OVAa muutamaa jaksoa enempää, mutta sen DA Family-painotteinen soundtrack on minulla vuosienkin jälkeen edelleen kovassa kulutuksessa. Murakami on haastattelussa tunnustanut paitsi kuuntelevansa itsekin teknoa, myös piirtäneensä aikanaan doujineita muusikoista, joten ei liene liian kaukaa haettua veikata että kiipparisti-levypomo Tohman esikuvana on toiminut DA:n päämies Daisuke Asakura – sama mies joka on tullut useimmille Gravitation-faneille tutuksi Icemanin esittämän Shining Collectionin kautta.
Hehän ovat kuin kaksi syntetisaattoria soittavaa huipputuottajaa
Mukaansatempaava musiikkikaan ei tietenkään auta, jos kyseessä on ruttoon ja AIDSiin verrattava vitsaus, jollaisena voisin sarjasta tehtyä animea pitää kaiken näkemäni perusteella.
Ainoat järkeenkäyvät selitykset Gravitationin suosioon löytyvätkin sarjan fandomista: mitä suositumpi jokin sarja on, sitä useampi olettaa sen olevan vähintäänkin genrensä kulmateos ja täten pitää sitä oletusarvoisesti hyvänä eikä joko osaa tai tajua vaatia parempaa. Kun homostelu kiinnostaa mutta tietoa paremmastakaan ei ole, leviää sarja kulovalkean tavoin ja sen paisunut maine ruokkii itse itseään. Monelle yaoinnälkäiselle nuorelle Gravitation toimiikin ensikosketuksena BL:n ihmeelliseen maailmaan, mutta perehtyneempien harrastajien keskuudessa on melko yleistä lähinnä sille naureskelu.
My thoughts on Gravitation
Tietysti on myös olemassa ihmisiä jotka ihan aidosti nauttivat kyseisestä mangasta enkä ole sitä heiltä kieltämässä tai ketään sen vuoksi tuomitsemassa. Olisi kuitenkin melko perusteetonta olettaa, että vain suosionsa takia Gravitation olisi sarja jolla on tarjottavaa läheskään kaikille BL:stä, tai mangasta yleensäkään, pitäville. Yhtenä harvoista tarpeeksi kepeistä mutta silti pitkistä BL-sarjoista sille ei yksinkertaisesti ole ollut juurikaan kilpailijoita, ja karkkiväreillä ja popilla kuorrutettu animesarja on madaltanut tutustumiskynnystä entisestään. Oikeastaan vasta vuonna 2002 alkanut Junjou Romantica on viime vuosina alkanut haastaa Gravitationin suosiota ja kilpailla samasta kohdeyleisöstä, vaikka sillä onkin vielä valovuosien matka samalle tunnettuuden ja ikonisuuden tasolle Gravitationin kanssa. Jokseenkin raivostuttavaa että BL:n suurimmiksi ikoneiksi muotoutuvat yhä uudestaan ja uudestaan mukasöpöt pehmoeläimet, kimittävät ukehahmot ja mystiset kirjailijat, mutta fujosheilla ei liene varaa olla ronkeleita.
……
My Thoughts on Yaoi 