Archive for helmikuu, 2010

28/02/2010

Valkokankaan homorakastavaiset, osa 1

Olen varmaan maininnut tästä aiemminkin, mutta olen tosiaan kiinnostunut homojen esittämisestä muunkinlaisessa viihteessä kuin pelkässä BL:ssä. Viime aikoina olen tehnyt tuttavuutta erityisesti homoaiheisiin elokuviin, ja kirjoittelen niistä tänne myös tulevaisuudessa lisää. Ensimmäisessä artikkelissa on luvassa hieman keveämpää tavaraa komedioiden muodossa, kuten jo elokuvien värikkäistä kansista voinee päätellä.

Jos minun olisi vuoden alussa pitänyt laittaa kevään tulevat elokuvat kiinnostavuusjärjestykseen pelkästään julisteen perusteella, I Love You Phillip Morris olisi ollut ehdottomasti kärjessä. Syyttäkää yksinkertaiseksi tai homohaukaksi, mutta minua vetivät kummasti puoleensa kirkkaat värit ja ajatus uudesta ison profiilin elokuvasta, jossa suuret Hollywood-nimet esiintyvät julkihomoina hahmoina aina promomateriaaleja myöten. Amerikkalaisen ammattihuijarin elämään perustuvan elokuvan päähenkilönä on Jim Carreyn näyttelemä Steven Russell, joka onnettomuuteen joutuessaan päättää alkaa elää elämäänsä täysin rinnoin, ja mikäs sen parempi keino kuin kaapista ulos astuminen ja trendihomoelämäntyylin omaksuminen. Pian tälle käy kuitenkin selväksi, ettei parhaissa ravintoloissa juhliminen tai poikaystävälle kultakellojen ostelu ole mitään halpaa huvia, ja alkaa rahoittaa elämäänsä vakuutuspetoksilla. Kukaan ei voi harrastaa huijauksia loputtomiin, ja Stevenkin joutuu lopulta vankilaan, jossa sitten tapaa elämänsä rakkauden Phillip Morrisin (Ewan McGregor). Yhteiselo jatkuu myös kalterien ulkopuolella, samoin kuin yhä suuremman luokan petokset, joista Steven ei kuitenkaan kerro rakkaalleen mitään ennen kuin on vähän liian myöhäistä.

Elokuvan vahvuus on tosielämään pohjaavissa uskomattomissa juonenkäänteissä, joita yksikään käsikirjoittaja ei olisi uskaltanut vetää hatustaan. Siinä vaiheessa kun istuu teatterissa ja parin penkkirivin päässä joku vääntää nyyhkyhanoja auki varsin äänekkääseen malliin, voi olla lähes varma että pian elokuva vetää maton niin katsojien kuin hahmojenkin alta. Vakavatkin asiat esitetään melko kepeässä valossa, eikä aikaa käytetä turhaan murehtimiseen, mikä sopii tarinaan ja Stevenin lannistumattomaan luonteeseen varsin hyvin. Pääosanäyttelijöiden välillä on oikeasti kemiaa, ja itse ainakin saatoin huokaista helpotuksesta oltuani alunperin hieman skeptinen Jim Carreyn suhteen. Myös vankilamiljöö antaa rakkaustarinalle aivan oman ulottuvuutensa, kun viestejä täytyy aluksi vaihtaa muiden vankien välityksellä ja romanttisinta mitä toiselle voi tehdä, on järjestää joku hakatuksi.

I Love You Phillip Morris on tarina tavallaan melko surullisesta miehestä, joka ei kaikkien huijaustensa jälkeen itsekään oikein tiedä kuka on. Samalla se on tarina kahden miehen välisestä rakkaudesta, olematta kuitenkaan tarina yhteiskunnan ja yhteisön asettamista paineista tai seksuaali-identiteetin kanssa kamppailemisesta.

Toinen tällainen elokuva on vuonna 1999 tehty romanttinen komedia Trick, jonka pääosissa nähdään Christian Campbell, John Paul Pitoc ja Tori Spelling. Elokuvan juoni koostuu hiljaisemman musikaalisäveltäjä Gabrielin (Campbell) ja homobaareissa tanssivan go-go-poika Markin (Pitoc) yrityksistä löytää paikka jossa hoitaa yhden illan juttunsa kunnialla päätökseen. Esteitä tavoitteen tielle kuitenkin kasaavat niin rasittavat kämppikset, petolliset drag queenit kuin Gabrielin ystävien ongelmatkin, joiden välikappaleiksi Gabriel ja Mark myös joutuvat. Samalla miehet kuitenkin tutustuvat toisiinsa paremmin, ja kun aamu lopulta koittaa, tuntuvat yhteiset tuleivaisuudennäkymät varsin valoisilta.

Elokuva on suunnattu gay-yleisölle paljon selkeämmin kuin esimerkiksi Phillip Morris, mutta katsojan sukupuolella tai suuntautumisella ei ole mitään vaikutusta filmin seuraamisen kannalta. Myös Gabrielin säveltäjänammatista otetaan kaikki irti, ja elokuvassa nähdään kaksi musiikkinumeroa, joista toinen hieman eri muodoissa useampaankin kertaan. Loppukohtauksessakin Gabriel yltyy laulamaan tätä itse säveltämäänsä laulua, jonka sanoihin pystyy nyt myös ensimmäistä kertaa samaistumaan. Päähenkilöiden romanssi ei ehkä ole se kaikken koskettavin tai syvällisin, mutta elokuvan persoonalliset hahmot ja sattumukset jaksavat viihdyttää loppuun saakka.

Persoonallinen, mutta jälleen kerran hieman erilainen romanttinen komedia on myös taiwanilainen, vuonna 2004 tehty Formula 17, joka nähtiin Suomessakin Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla muutama vuosi sitten. Filmi on tehty pikkubudjetilla, ja sen ohjaaja ja tuottaja ovat molemmat naisia. Samalta ohjaajalta on myös ilmestynyt samoja teemoja käsittelevä Go! Go! G-Boys, jota minulla ei kuitenkaan vielä ole ollut mahdollista katsastaa. Formula 17 kertoo Tienistä (Tony Yang), joka matkustaa Taipeihin nettituttavansa perässä, mutta kun kemiat eivät ihan kohtaa, tämä päätyy asumaan vanhan koulutoverinsa Yun (Chin King) luokse. Tien tutustuu tämän kautta paikalliseen homoelämään ja pääsee kesätöihin kuntosalille, jossa oppii tuntemaan asiakkaat nimeltä näiden lihaksien perusteella. Neitsyydestäkin pitäisi päästä eroon, ainakin Tienin kaverien mielestä – Tien itse on parantumaton romantikko, joka ei usko seksiin ilman rakkautta. Ihan paras ihastuksenkohde ei siis taida olla pahamaineinen playboy Bai (Duncan Lai), joka jättää särkyneitä sydämiä ympärilleen minne ikinä meneekin, mutta milloinpa rakkaus olisi järkeä katsonut.

Elokuvassa seurataan myös Yun epäonnisesti päättyvää kaukosuhdetta hämmentävän paljon David Bowien näköiseen ulkomaiseen mieheen, ja samalla näytetään että vaikka poikaystävät tulevat ja menevät, homokaveria ei jätetä. Myös Bai näytetään painiskelemassa omien ongelmiensa kanssa, jotka kenen tahansa muun näkökulmasta näyttävät todella koomisilta, mutta ainakin selittävät tämän menneisyyttä sydäntensärkijänä. Lopussa kaikki kääntyy tietysti parhain päin, ja elokuva on muutenkin alusta loppuun asti pelkkää auringonpaistetta ja kauniita nuoria poikia, enimmäkseen stereotyyppisinä hahmoina tosin. Ohuet hahmot kuitenkin istuvat elokuvan keveyteen, eikä mitään syvällistä saati yhteiskunnallista sanomaa ole yritetykään tunkea mukaan. Tästä huolimatta, tai ehkä juuri sen takia Formula 17 oli ilmestymisvuotensa menestynein taiwanilaiselokuva. Tietenkään vähemmistöjen ongelmia ei pidä lakaista maton alle, mutta en varmasti ole ainoa, josta on hauska voida katsoa välillä myös elokuvia, joissa pahinta mitä nuorelle homolle voi sattua on tulla jätetyksi tai käyttää vääränlaisia kalsareita.

Mainokset
Avainsanat:
20/02/2010

Doujinshi_hommat kiinnostaa

Siinä missä länsimaalaisiin fandomeihin (kuten vaikka Star Trek tai Harry Potter) kuuluvat olennaisena osana fanficit, törmää anime- ja mangafandomeissa fanitarinoiden ohella ennen pitkää lähes väistämättä doujinsheihin. Omakustannesarjakuvat ovat tietysti elinvoimainen fanikulttuurin muoto, mutta niillä on ollut myös tärkeä tehtävä koko nykymuotoisen BL:n ja etenkin yaoin kehittymisessä etenkin 70-80-luvuilla. Herkkien shounen-ai-tarinoiden sijaan doujinikat halusivat puhdasta pornoa,  joka sitten vähitellen levittäytyi myös kaupallisiin julkaisuihin, ja nykyään saammekin sitten ” nauttia” lopputuloksista joka ikisessä BeXBoyssa ja Gushissa. Yaoidoujinshien sisältö puolestaan on säilynyt suurinpiirtein samana vuosikymmenestä toiseen: varhaisimmat yaoidoujinshit piirrettiin poikien urheilu- (Captain Tsubasa) ja fantasiaseikkailusarjoista (Saint Seiya), ja nykyäänkin noiden genrejen edustajat ovat suosituimpia doujinshien aiheita. Prince of Tennis, Eyeshield 21, Naruto ja Katekyo Hitman Reborn! ovat kaikki sarjoja, joista on luultavasti piirretty yhtä paljon, ellei enemmänkin, fanisarjakuvia kuin virallista mangaa.

Est emin Death on Round Table ja Sakuragi Yayan näkemys Inuyashasta

Japanin elinvoimaiset omakustannemarkkinat ovat tietysti vaikuttaneet suoraan myös monen mangakan urakehitykseen. Ei doujinshien piirtäminen ole mikään oikotie onneen, mutta jos jopa valtavirtamangaa tekevä CLAMP aloitti aikanaan doujinshirinkinä, voi vain kuvitella, miten monella BL-taiteilijalla on synkkä menneisyys Comiketin myyntipöydän takana. Minami Ozakin Zetsuai 1989 -manga esimerkiksi pohjautuu mangakan spinoffiin omasta Captain Tsubasa -mangastaan. Suosikkimangakani Sakuragi Yaya kuuluu myös tähän joukkoon, ja ennen kaupallista sarjakuvadebyyttiään tämä tehtaili 2000-luvun alussa mm. Inuyasha-doujinsheja. Taiteellisesti kunnianhimoisen est eminkin varhaisista töistä löytyy Death Note -pornoa, muttaa Light/L:n sijaan täti sentään keskittyi Yotsuba-yhtiön draamailuihin.

Rossiun otsa on Brasilian kokoinen Rossiu/Simon on Homerun Kenin suosikkipari, Chitose Piyokon mieltymyksistä en oikeastaan välittäisi tietää

Kaikki mangakat eivät tietenkään lopeta doujinshiseikkailuja ammattilaisiksi päästyäänkään. Homerun Ken esimerkiksi kunnostautui yhdessä vaiheessa tehtailemalla Gurren Lagann -fanartia ja doujinsheja ns. oikeiden töiden sijaan. Myös Chitose Piyoko on piirtänyt kaupallisen uransa ohessa aika valtaisan määrän Prince of Tennis- ja Code Geass -sarjakuvia. Omasta puolestani Chitose voisi kyllä siirtyä vaikka täysipäiväiseksi doujinshimaakariksi, ettei tarvitsisi enää katsella tämän töitä laajassa levityksessä.

Antique Bakery -doujinshi Soshite Kakumon Heion na Hibi sekä yksi Yoneda Koun Crows ZERO -sarjakuvista

Toinen mangaka joka saisi kokonaan pysyttäytyä doujinshien väkertämisessä, on tietysti Gravitationin luoja Maki Murakami. Tädillä on ilmeisesti kokemusta myös muusikko-doujineista, mutta parhaiten hänet tunnetaan Gravitationista tekemistään Megamix -pornoiluista. BL-mangakoiden keskuudessa doujinshien piirtäminen omista sarjoista ei ole mitenkään poikkeuksellista. Doujinsheistaan tunnetaan melko hyvin myös Yoshinaga Fumi, joka on piirtänyt Antique Bakeryn pohjalta yli kymmenen erilaista tarinaa. Lyhyissä sarjakuvissa tehdään parodiaa paitsi itse sarjasta myös fujosheista ja doujinsheista yleensäkin, ja toisaalta ratkotaan hahmojen välisiä jännitteitä vakavaankin sävyyn. Onkin varsin piristävää, että seksin sijasta pääosassa onkin hahmojen ja maailman laajentaminen. Miyamoto Kanokin on tehtaillut valmiiksi laajoista universumeistaan doujineita, jotka niin ikään keskittyvät välillä pornon lisäksi hahmonkehitykseen. Omista tarinoistaan doujinsheja julkaisevat myös Naono Bohra ja Yoneda Kou, joka on lisäksi tehnyt aluevaltauksen elokuvadoujinshien puolelle; tämä on julkaissut useammankin Crows ZERO -fanisarjakuvan.

ROCK’N’DOLLESSIN ja Inugata Summitin taidonnäytteet. Antakaa näille naisille jo töitä ammattimangakana, jooko!

Oma suhtautuminen doujinsheihin on jostain syystä hieman ristiriitainen. Suosikkimangakoiltani pyrin tietysti lukemaan myös kaikki näiden omista sarjoistaan valmistamat omakustanteet, mutta muuten luen doujineita hyvin satunnaisesti. Yksi suurimmista syistä on tietysti se, etten oikeastaan ole mukana yhdessäkään anime- tai mangafandomissa, eikä niitä muutamia minulle mieleisiä pareja juuri kukaan edes piirrä. Suurin osa lukemistani doujinsheista onkin peräisin sarjoista, joita en ole ikinä lukenut tai katsonut, enkä muutenkaan tiedä niiden lähdemateriaalista juuri mitään. Hyvin piirretyt fanisarjakuvat tarjoavat kuitenkin aina vähintään silmänruokaa, ja ovat joissain tapauksissa jopa parempia kuin ammattipiirtäjien sarjat. Yksi todella lahjakas tekijä on Himemiko,  jonka doujinshirinki ROCK’N’DOLLESS on keskittynyt Code Geass- ja Fullmetal Alchemist -doujinsheihin. Himemikon sarjakuvakerronta yhdistää länsimaisen ja japanilaisen sarjakuvan parhaat puolet, ja myös taiteelliset kannet erottuvat tavanomaisista doujinshi- ja mangakansista edukseen. Innostuin alunperin myös esimerkiksi Nitro+Chiralin Togainu no Chi -pelistä nimenomaan siitä upeasti piirrettyjen doujinshien perusteella. Pelin asennus tosin on vielä työn alla ja virallisen mangankin lukeminen kesken, suurelta osin siksi että se on piirretty ja kerrottu huomattavasti tylsemmin ja jos ei nyt ihan rumasti, niin ainakin todella geneerisesti verrattuna Fujino Akitsugun doujinshiryhmän Inugata Summitin teoksiin. Akitsugu on piirtänyt fanisarjakuvia myös muista Nitroplussan peleistä, samoin kuin Death Notesta ja Samurai Champloosta. Suurin osa näistä doujinsheista on toki puhdasta pornoa, mutta ainakin se on todella hyvin tehtyä sellaista.

Darren Shan -doujinshi Mother Goose ja… kookospähkinöitä?

On minulle omakin pienen pieni doujinshikokelma päässyt vuosien aikana hieman kertymään. Näitä sarjakuvia en kuitenkaan ole ostanut pornon tai edes BL:n takia, vaan rakkaudesta niiden alkuteosta kohtaan. The Saga of Darren Shan on brittiläinen lastenkirjasarja teinivampyyri Darren Shanin seikkailuista, ja Japanissa jopa niin suosittu, että siitä on tehty virallinenkin manga. Muutamat asialleen omistautuneet fanit piirsivät sarjasta doujineita jo aiemmin, ja kun joskus sattumalta löysin luotettavan (vaikkakin kalliin) doujinshikaupan jonka valikoimiin kuului muutama sarjakuva lempihahmostani Kurdasta, en voinut vastustaa kiusausta. Mistään suurensuuresta kokoelmasta ei tosiaan voi puhua, sillä noita läpyskötä on hyllyyn päätynyt yhteensä neljä kappaletta. Enää en välttämättä maksaisi yli 20 euroa yhdestä kiiltäväkantisesta 15-sivuisesta sarjakuvasta, mutta jos joskus jostain syystä pääsen Comiketiin, aion kyllä etsiä käsiini edes yhden suosikkifanitaiteilijoideni Darren Shan -sarjakuvista. Näitäkin omituisempi hankinta on kyllä ollut Yes! Precure 5 -doujinshiantologia. Siihen liittyvän tarinan taidan kuitenkin jättää toiseen kertaan.