Valkokankaan homorakastavaiset, osa 1

Olen varmaan maininnut tästä aiemminkin, mutta olen tosiaan kiinnostunut homojen esittämisestä muunkinlaisessa viihteessä kuin pelkässä BL:ssä. Viime aikoina olen tehnyt tuttavuutta erityisesti homoaiheisiin elokuviin, ja kirjoittelen niistä tänne myös tulevaisuudessa lisää. Ensimmäisessä artikkelissa on luvassa hieman keveämpää tavaraa komedioiden muodossa, kuten jo elokuvien värikkäistä kansista voinee päätellä.

Jos minun olisi vuoden alussa pitänyt laittaa kevään tulevat elokuvat kiinnostavuusjärjestykseen pelkästään julisteen perusteella, I Love You Phillip Morris olisi ollut ehdottomasti kärjessä. Syyttäkää yksinkertaiseksi tai homohaukaksi, mutta minua vetivät kummasti puoleensa kirkkaat värit ja ajatus uudesta ison profiilin elokuvasta, jossa suuret Hollywood-nimet esiintyvät julkihomoina hahmoina aina promomateriaaleja myöten. Amerikkalaisen ammattihuijarin elämään perustuvan elokuvan päähenkilönä on Jim Carreyn näyttelemä Steven Russell, joka onnettomuuteen joutuessaan päättää alkaa elää elämäänsä täysin rinnoin, ja mikäs sen parempi keino kuin kaapista ulos astuminen ja trendihomoelämäntyylin omaksuminen. Pian tälle käy kuitenkin selväksi, ettei parhaissa ravintoloissa juhliminen tai poikaystävälle kultakellojen ostelu ole mitään halpaa huvia, ja alkaa rahoittaa elämäänsä vakuutuspetoksilla. Kukaan ei voi harrastaa huijauksia loputtomiin, ja Stevenkin joutuu lopulta vankilaan, jossa sitten tapaa elämänsä rakkauden Phillip Morrisin (Ewan McGregor). Yhteiselo jatkuu myös kalterien ulkopuolella, samoin kuin yhä suuremman luokan petokset, joista Steven ei kuitenkaan kerro rakkaalleen mitään ennen kuin on vähän liian myöhäistä.

Elokuvan vahvuus on tosielämään pohjaavissa uskomattomissa juonenkäänteissä, joita yksikään käsikirjoittaja ei olisi uskaltanut vetää hatustaan. Siinä vaiheessa kun istuu teatterissa ja parin penkkirivin päässä joku vääntää nyyhkyhanoja auki varsin äänekkääseen malliin, voi olla lähes varma että pian elokuva vetää maton niin katsojien kuin hahmojenkin alta. Vakavatkin asiat esitetään melko kepeässä valossa, eikä aikaa käytetä turhaan murehtimiseen, mikä sopii tarinaan ja Stevenin lannistumattomaan luonteeseen varsin hyvin. Pääosanäyttelijöiden välillä on oikeasti kemiaa, ja itse ainakin saatoin huokaista helpotuksesta oltuani alunperin hieman skeptinen Jim Carreyn suhteen. Myös vankilamiljöö antaa rakkaustarinalle aivan oman ulottuvuutensa, kun viestejä täytyy aluksi vaihtaa muiden vankien välityksellä ja romanttisinta mitä toiselle voi tehdä, on järjestää joku hakatuksi.

I Love You Phillip Morris on tarina tavallaan melko surullisesta miehestä, joka ei kaikkien huijaustensa jälkeen itsekään oikein tiedä kuka on. Samalla se on tarina kahden miehen välisestä rakkaudesta, olematta kuitenkaan tarina yhteiskunnan ja yhteisön asettamista paineista tai seksuaali-identiteetin kanssa kamppailemisesta.

Toinen tällainen elokuva on vuonna 1999 tehty romanttinen komedia Trick, jonka pääosissa nähdään Christian Campbell, John Paul Pitoc ja Tori Spelling. Elokuvan juoni koostuu hiljaisemman musikaalisäveltäjä Gabrielin (Campbell) ja homobaareissa tanssivan go-go-poika Markin (Pitoc) yrityksistä löytää paikka jossa hoitaa yhden illan juttunsa kunnialla päätökseen. Esteitä tavoitteen tielle kuitenkin kasaavat niin rasittavat kämppikset, petolliset drag queenit kuin Gabrielin ystävien ongelmatkin, joiden välikappaleiksi Gabriel ja Mark myös joutuvat. Samalla miehet kuitenkin tutustuvat toisiinsa paremmin, ja kun aamu lopulta koittaa, tuntuvat yhteiset tuleivaisuudennäkymät varsin valoisilta.

Elokuva on suunnattu gay-yleisölle paljon selkeämmin kuin esimerkiksi Phillip Morris, mutta katsojan sukupuolella tai suuntautumisella ei ole mitään vaikutusta filmin seuraamisen kannalta. Myös Gabrielin säveltäjänammatista otetaan kaikki irti, ja elokuvassa nähdään kaksi musiikkinumeroa, joista toinen hieman eri muodoissa useampaankin kertaan. Loppukohtauksessakin Gabriel yltyy laulamaan tätä itse säveltämäänsä laulua, jonka sanoihin pystyy nyt myös ensimmäistä kertaa samaistumaan. Päähenkilöiden romanssi ei ehkä ole se kaikken koskettavin tai syvällisin, mutta elokuvan persoonalliset hahmot ja sattumukset jaksavat viihdyttää loppuun saakka.

Persoonallinen, mutta jälleen kerran hieman erilainen romanttinen komedia on myös taiwanilainen, vuonna 2004 tehty Formula 17, joka nähtiin Suomessakin Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla muutama vuosi sitten. Filmi on tehty pikkubudjetilla, ja sen ohjaaja ja tuottaja ovat molemmat naisia. Samalta ohjaajalta on myös ilmestynyt samoja teemoja käsittelevä Go! Go! G-Boys, jota minulla ei kuitenkaan vielä ole ollut mahdollista katsastaa. Formula 17 kertoo Tienistä (Tony Yang), joka matkustaa Taipeihin nettituttavansa perässä, mutta kun kemiat eivät ihan kohtaa, tämä päätyy asumaan vanhan koulutoverinsa Yun (Chin King) luokse. Tien tutustuu tämän kautta paikalliseen homoelämään ja pääsee kesätöihin kuntosalille, jossa oppii tuntemaan asiakkaat nimeltä näiden lihaksien perusteella. Neitsyydestäkin pitäisi päästä eroon, ainakin Tienin kaverien mielestä – Tien itse on parantumaton romantikko, joka ei usko seksiin ilman rakkautta. Ihan paras ihastuksenkohde ei siis taida olla pahamaineinen playboy Bai (Duncan Lai), joka jättää särkyneitä sydämiä ympärilleen minne ikinä meneekin, mutta milloinpa rakkaus olisi järkeä katsonut.

Elokuvassa seurataan myös Yun epäonnisesti päättyvää kaukosuhdetta hämmentävän paljon David Bowien näköiseen ulkomaiseen mieheen, ja samalla näytetään että vaikka poikaystävät tulevat ja menevät, homokaveria ei jätetä. Myös Bai näytetään painiskelemassa omien ongelmiensa kanssa, jotka kenen tahansa muun näkökulmasta näyttävät todella koomisilta, mutta ainakin selittävät tämän menneisyyttä sydäntensärkijänä. Lopussa kaikki kääntyy tietysti parhain päin, ja elokuva on muutenkin alusta loppuun asti pelkkää auringonpaistetta ja kauniita nuoria poikia, enimmäkseen stereotyyppisinä hahmoina tosin. Ohuet hahmot kuitenkin istuvat elokuvan keveyteen, eikä mitään syvällistä saati yhteiskunnallista sanomaa ole yritetykään tunkea mukaan. Tästä huolimatta, tai ehkä juuri sen takia Formula 17 oli ilmestymisvuotensa menestynein taiwanilaiselokuva. Tietenkään vähemmistöjen ongelmia ei pidä lakaista maton alle, mutta en varmasti ole ainoa, josta on hauska voida katsoa välillä myös elokuvia, joissa pahinta mitä nuorelle homolle voi sattua on tulla jätetyksi tai käyttää vääränlaisia kalsareita.

Mainokset
Avainsanat:

2 kommenttia to “Valkokankaan homorakastavaiset, osa 1”

  1. Oletko muuten tutustunut noihin nykyään vähän huonossa huudossa oleviin pre-nykyajan vapaamielinen meininki – ajan elokuviin, joissa teema on vahvasti esillä, ja aina hyvin negatiivisesti? Esimerkiksi Hitchkockin (kirjoitetaanko se noin?) ”The Rope” tai vaikka ”Nuori Kapinallinen?”

    Suomalaisessa elokuvassa oli kaikenlaista miestenkeskeistä katseenvaihtoa Valentin Vaalan ja Theodor Tugain (myohemmin tuo melodraamamaakari Teuvo Tulio) 20-luvun mykkätuotannoissa, joita en ole itse nähnyt. Ensimmäinen tarkoituksella homoksi kuvattu henkilo oli Martti Katajisto (!) samaisen Valenti Vaalan elokuvassa ”Ihmiset suviyossä (tai Ihmisiä suviyossä)” jossa homoseksuaalisuus luonnollisesti liittyy yleiseen outouteen ja väkivaltaisuuteen…

    • Pakko myöntää, että tuollaiset elokuvat ovat jääneet minulta kokonaan katsomatta, mikä tosin kertoo ehkä enemmän huonosta yleissivistyksestäni kuin mistään muusta. :P Nyt ainakin tiedän mitä odottaa, jos joskus sattuu kohdalle.

      Kaikkea jännää oletkin oppinut tuon Katajisto-fanituksesi seurauksena!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s