Archive for maaliskuu, 2010

31/03/2010

Junjou Vitutus

Junjou Romantica on yksi tämän hetken suosituimmista ja tunnetuimmista BL-sarjoista. Mangan ja audiodraamojen lisäksi tähän Shungiku Nakamuran luomaan tuoteperheeseen kuuluu niin light noveleita kuin 24-osainen animekin, eli mistään ihan pienestä ilmiöstä ei ole kyse. Itselleni Junjoun suosion suuruus kuitenkin avautui toden teolla vasta hiljattain juteltuani Helsingin Fantasiapeleissä työskentelevän kaverini kanssa – kuulemma Gravitationia ei osta nykyään juuri kukaan, siinä missä Junjou Romantica on yksi liikkeen parhaiten myyvistä nimikkeistä. Siis parhaiten myyvistä, kaupassa jonka valikoimiin kuuluu kasakaupalla suosittuja sarjoja aina Narutosta Death Noteen ja Fruits Basketiin. Japanissa Junjoun animeversion DVD:t ovat niinikään olleet huikeita myyntimenestyksiä, ja mangan kymmenes osa ylsi USA:ssa vuonna 2009 jopa New York Timesin viikottaiselle bestseller -listalle asti. Vaikka sarjaa on ihan lehdissä asti kehuttu maasta taivaisiin, olin itse jokseenkin skeptinen koko Junjou-hommelin suhteen. Lopulta päätin kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja tarkastaa omin silmin, mistä tässä nyt oikein on kysymys.

Jos joku nyt ei siis tiedä, Junjou Romantica koostuu oikeastaan kolmesta rinnakkaisesta ja vielä muutamasta pienemmästä tarinasta, jotka kytkeytyvät toisiinsa löyhästi muutaman hahmon kautta. Muutakin yhteistä tarinoilla on: ne on kaikki nimetty tyyliin Junjou Jotain (eli Romantic, Terrorist, Egoist, Minimum, Mistake ja lista varmasti laajenee tulevaisuudessa), ja ainakin jokaisen laajemman tarinan keskiössä olevalla parilla on ikäeroa useammankin puuman tarpeisiin. Tunnetuin ja kansikuvia myöten näkyvin pari sarjassa on yliopisto-opiskelija Misaki ja tämän apuopettajanakin toiminut, kymmenen vuotta vanhempi kirjailija Akihiko. Vertasin Junjou Romanticaa ja Gravitationia läpällä keskenään jo aiemmin, mutta sarjojen samankaltaisuus kävi lukiessa itseasiassa paljon silmiinpistävämmäksi kuin olin osannut arvata. Kummastakin löytyy puskasta vedettyjen juonenkäänteiden lisäksi myös esimerkiksi nuori, päättäväinen uke joka kuitenkin päätyy vinkumaan eih eih eitä ja vääntelemään naamaansa tuskasta aina seksikohtauksien tullen, sekä vanhempi kirjailijaseme, jonka kaoottinen perhe ja omituiset elämäntavat aiheuttavat hämmennystä ja tuskaa muille hahmoille.

Hämmennystä ja tuskaa pääsin itsekin kokemaan lukijan roolissa, kun etenkin mangan alkupäässä Nakamura onnistuu todistamaan jälleen kerran, ettei mangaa tehdäkseen tarvitse missään nimessä osata piirtää. Huonoa piirrosjälkeä paikkaamaan ei kuitenkaan tällä kertaa ollut siunaantunut edes sujuvaa kuvakerrontaa tai vetävää tarinaa, joten sarjan alkupää kului syvien mietteiden äärellä: Kuka näistä hahmoista on kuka? Miksi Misakin pää on välillä greipin kokoinen? Miksi nämä seksikohtaukset näyttävät ihan abstraktilta taiteelta? Miksi en ymmärrä mitään mitä tässä tapahtuu?

Junjoun seksi- ja muutkin kohtaukset näyttivät yllättävän tutuilta, ja lopulta tajusin miksi…

Onneksi mangakan ilmaisu kehittyy sarjan edetessä hieman paremmaksi ja hahmojenkin tunnistaminen helpottuu edes välttävästi. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että sarja keinuu melkoisen heikoilla kantimilla alunperinkin, eikä Nakamuraa voi muutenkaan kutsua kovin mielikuvitusrikkaaksi: jokaisen uuden parin rakennusaineina tuntuvat olevan ikäero, tsundereuke ja kommunikaatiovaikeudet. Loppupeleissä Terrorist, Egoist ja Romantica kuitenkin etenevät lähtökohdistaan sen verran eri suuntiin, etten sentään tuntenut lukevani samaa tarinaa useampaan kertaan. Yksikin hyvä tarina olisi kuitenkin parempi kuin monta huonoa, mutta ilmeisesti liikoja ei kannata vaatia. Ontuvan tarinan voisi antaa anteeksi jos edes hahmot olisivat vetäviä ja samaistuttavia, mutta siltäkään saralta ei juuri pelastusta löydy. Hahmojen sisäisiä maailmoja luodataan juuri sen verran että parien väliset konfliktit saavat jotain polttoainetta, mutta minkäänlaista kunnon samaistumispintaa tai aitoa koskettavuutta ei ehdi syntyä. Lisäksi hahmot käyttäytyvät suurimman osan ajasta äärimmäisen epäloogisesti – esimerkiksi Egoist-tarinan Hiroki on jatkuvasti kauhuissaan, kun tämän nuorempi rakastaja kehtaa kuuden seurusteluvuoden jälkeen haaveilla jostain niinkin perverssistä ja epänormaalista kuin suutelemisesta tai yhteisestä kylvystä.

Ei Misakillakaan helppoa ole, kun Akihiko kampeaa tämän sänkyyn uudestaan ja uudestaan vastusteluista huolimatta. Sarjan edetessä Misaki tosin tunnustaa, että ”En kai mä sitä sun kanssa tekis jos ihan oikeesti en haluais”, eli tuskaiset ilmeet ja kauhunhuudot osoittautuvatkin vain eksentriseksi esileikiksi. Tai jotain. Enkä nyt edes aloita siitä kuinka Terrorist-tarinassa 17 vuotta vanhempi seme yrittää ajaa itseensä ihastuneen 18-vuotiaan pois pakottamalla tämän seksiin, ja kun poika sitten on kypsä vaihtamaan maisemaa, tiedossa onkin lisää väkivaltaa. Junjou todellakin onnistuu viemään Rape Is Love -tropeen aivan uusiin sfääreihin, ja sarjan lukemisen jälkeen tuntui oikeasti hiukan absurdilta nähdä BL:ää jossa molemmat osapuolet näyttävät seksin aikana nauttivan olostaan. Vastahakoinen seksi on tietysti BL:n maailmassa useimmiten juonenkäänne muiden joukossa traumaattisen väkivallanteon sijaan, mutta jotenkin sitä toivoisi että edes Junjoun kaltaisessa vähän pidemmässä sarjassa suhteenkehittely voisi tapahtua hieman hienovaraisemmin.

Pätevä tiivistys sarjan juonenkäänteistä

On Junjoulla tästä kaikesta huolimatta myös hetkensä. Muutamat Terrorist- ja Egoist -tarinoiden ideoista onnistuvat jopa olemaan ihan kivoja, mutta nekin toimisivat huomattavasti paremmin lyhyinä oneshotteina kuin osana pitkää, raivostuttavan epätasaista sarjaa. Sydäntäni lämmittivät myös Misakin ja kumppaneiden ruuanlaittoseikkailut ja marimonkasvatusoperaatiot, vaikka ei niistäkään Junjoun pelastukseksi ole. Sarjan ansioksi on myös pakko sanoa, että kerrankin chibihahmot eivät aiheuttaneet minussa raivonpuuskia vaan onnistuvat olemaan hauskoja ja ilmaisuvoimaisia, ironisena kontrastina mangakan normaalille piirrostyylille. Suurimpana yllätyksenä sarjaan ilmestyy yhdeksännen osan tienoilla äkisti jotain hahmonkehityksen tapaista, mikä tosin auttaa lähinnä nostamaan tarinan hirveästä keskinkertaiseksi. Itseasiassa tämä myös onnistui pienentämään omaa lukumotivaatiotani entisestään, kun jatkuva naamapalmuilu vaihtui enimmäkseen mitäänsanomattomaan perushuttuun eikä lukemisesta saanut kyseenalaiseksi palkinnoksi enää edes sen huonouden aiheuttamaa hajoilua.

Kaikista puutteistaan huolimatta Junjou on kuitenkin onnistunut kipuamaan 2010-luvun Gravitationiksi, eikä tähän edes ole kovin vaikea löytää syitä. Animeversio on tietysti kasvattanut ihmisten tietoisuutta sarjasta ja houkutellut mukaan nekin, jotka eivät vaivaudu lukemaan mangaa tai muutenkaan tutustumaan muihin nimikkeisiin kuin niihin kaikkein suositumpiin. Lisäksi Junjoulla on puolellaan jotain mitä aika monelta BL-nimikkeeltä puuttuu: se on pitkä sarja. Anime ja manga on usein äärimmäisen hahmovetoista, ja ymmärrettävästi mielenkiinto mitä tahansa nimikettä kohtaan kasvaa huomattavasti, jos tuttujen hahmojen seikkailuja on mahdollista seurata osasta toiseen. Olen itsekin sitä mieltä, että pitkistä ja kiinnostavista BL-sarjoista on huutava pula, mutta jos tarjolla on vain jotain Junjoun kaltaista, pysyn ihan tyytyväisenä omien lyhäreitteni kanssa. Junjou toiminee kuitenkin porttina jaajon maailmaan siinä missä mikä tahansa muukin hyvä tai huono sarja, joten jos olet iältäsi ≤16 tai et ole ikinä lukenut mitään muuta BL:ää, saattaa sarjan seuraaminen olla sosiaalisesti hyväksyttävän rajoissa. Muussa tapauksessa, hanki parempaa luettavaa.

Mainokset
Avainsanat:
12/03/2010

Kuukauden hämmennys: Kauneinta mitä mies voi luistimet jalassa tehdä

Tästä lähin My Thoughts on Yaoissa käsitellään joka kuukausi (tai silloin kun kirjoittajalle parhaiten sopii) ainakin yksi hämmennystä ja muita sekavia tunteita herättänyt teos, ilmiö tai muu asia blogin aihepiiriin ja omaan harrastamiseeni liittyen. Tällä kertaa on luvassa herkkiä hetkiä miehekkään urheilulajin parissa.

Japanin olympiapronssimitalisti Daisuke Takahashi ja 4chanista källittyä fanartia

Olen aina seurannut telkkarista mieluummin Euroviisuja kuin urheilutapahtumia, mutta tänä talvena olen yllättäen löytänyt itseni kiroilemasta YLEn lähetyspolitiikkaa ja valvomasta jumalanhylkäämiin aikoihin odottaen olympiamittelöiden alkamista. Tällä hartaasti seuraamallani lajilla on kyllä kieltämättä aika paljonkin yhteistä koko Euroopan välisten laulukilpailujen kanssa: dramaattista musiikkia, värikkäitä ja kimaltavia asuja, roppakaupalla kitsch-estetiikkaa ja Evgeni Plushenkon takatukka… Puhun nyt tietysti taitoluistelusta. Japani pärjäsi lajissa Vancouverin olympialaisissa varsin hyvin: sekä miesten että naisten yksilösarjassa päästiin mitaleille, ja kaikki Japanin urheilijat sijoittuivat kymmenen parhaan joukkoon. Ei siis ihme, että japanilaiset fanartistat ottivat lajin atleetit omikseen Pixivissä ja muualla. Myös länsimainen fandom innostui kirjoittelemaan fanitarinoita urheilijoiden kuvitelluista (seksi)seikkailuista, mutta itse en ole koskaan perustanut oikeiden ihmisten shippaamisesta.

Onneksi Japanista löytyy kuitenkin fanrtin lisäksi myös sarjakuvaa lähestulkoon kaikista kuviteltavissa olevista aiheista. Hyvä kun ehdin muotoilla päässäni kysymyksen ”Onkohan taitoluistelusta tehty mangaa?”, kun jo sain siihen vastauksen. Tietysti on! Olin tosin ihan aidosti yllättyny, kun kävi ilmi, että tästäkin aiheesta on piirretty nimenomaan BL:ää. Tsurugi Kain Sono Yubi no Tadoru Kizu (The Wounds Those Fingers Touch) kertoo kahden kilpailevan, luonteiltaan ja tekniikoiltaan varsin vastakkaisen taitoluistelijan suhteesta. Tämä ei kuitenkaan ole mikään Hokkarihemmot, vaan melko pienieleinen tarina kaipuusta, yksinäisyydestä ja unelmista. 17-vuotias Yura Haruomi on teknisesti taitava ja ilmaisuvoimainen, mutta samalla hyvin kurinalainen luistelija joka on vasta toipumassa vanhempiensa kuolemasta. Samanikäinen Alex Tsutsumi on Yuraa huomattavasti ulospäinsuuntautuneempi ja valoisampi luonteeltaan, mutta kamppailee samalla oman itsetuntonsa ja ilmaisunsa kanssa. Pikkuhiljaa nämä kaksi kuitenkin auttavat toisiaan pääsemään yli ongelmistaan ja huolistaan, ja siinä sivussa käydään läpi hieman Alexin menneisyyttä ja unelmia – ja tietysti luistellaan sekä väännetään kättä neloishypyistä. Sono Yubi no Tadoru Kizu on melko lyhyt tarina eikä varsinaisesti sisällä maatamullistavia oivalluksia tai kovin jännittävää juonta, mutta kyllä sitä nyt paljon mieluummin lukee kuin turpaansa ottaa. Samasta pokkarista löytyvät lyhyttarinat eivät nekään ole ihan täyttä ajanhukkaa, joten jos luistelu ei nappaa, tätä voisi silti suositella rauhallisesta kerronnasta pitäville.

Toinen luistelumangalöytöni onkin sitten astetta värikkäämpi (jos nyt niin voi mustavalkoisesta sarjakuvasta sanoa) tapaus. Kizunan tekijänä parhaiten tunnettu, jo yli 20 vuotta mangaa piirtänyt BL-veteraani Kazuma Kodaka on nimittäin tunkenut taitoluistelijoita peräti kahteen tarinaan A Sex Therapist -nimisessä mangassaan. Sarjakuvan idea itsessään on jopa BL-standardeilla varsin hämmentävä: ristejä väärin päin kaulassaan kanniskeleva mystinen Kain myy seksiterapiapalveluita, joiden aikana tämä muuntautuu kulloisenkin asiakkaan mielitietyn näköiseksi ja auttaa näitä sitten pääsemään sinuiksi tunteidensa kanssa ja ratkomaan ihmissuhdepulmiaan. Tämän varjolla tietysti näytetään sitten niin paljon pornoilukohtauksia kuin ehditään, mutta siitä huolimatta tähän mangaan on jotenkin onnistuttu saamaan mukaan vähän enemmän ajatusta kuin keskivertojaajoon. Molemmat luistelutarinat kertovat valmentajiensa kanssa varsin läheisiin väleihin päätyvistä luistelijoista, joista toinen joutuu jalkavammansa parantumisen jälkeen rakentamaan uudestaan suhteensa niin jäähän kuin valmentajaansakin, ja toiselle pulmia aiheuttaa puolestaan aivan uusi valmentaja. Ei näissäkään tarinoissa mitään korostetun järkevää tai syvällistä tapahdu, mutta yllättävän viihdyttävää luettavaa ne silti ovat. On pakko myöntää, etten ollut juurikaan tutustunut Kodakan tuotantoon ennen tätä, mutta ehkäpä asia korjaantuu tulevaisuudessa.

Oikeasta taitoluistelusta vielä sen verran, että laji ei itsessään ole sen homompi tai varsinkaan homoystävällisempi kuin muutkaan urheilulajit. Etenkin mediassa paljon esillä ollut amerikkalaisluistelija Johnny Weir on saanut asian tiimoilta paljon kakkaa niskaansa, vaikka ei julkisesti edes ota kantaa omaa seksuaalisuuttaan koskeviin spekulaatioihin. Esimerkiksi tässä Xtra!n artikkelissa käsitellään urheilumaailman homofoobisuutta yleisemminkin, eivätkä perinteisesti miehisinä pidettyjen lajien atleetit pääse sen helpommalla. Urheilumaailman ihmisille tiedoksi: paljetit eivät vielä tee kenestäkään homoa, eikä toisaalta yhdenkään urheilijan suuntautuminen ole uhka millekään lajille tai sen harrastajille. Jätänkin itse spekulaatiot muille, ja keskityn mieluummin odottamaan Torinossa pidettäviä taitoluistelun MM-kisoja, jotka alkavat kahden viikon päästä. Sitten onkin taas aika alkaa tutustua tämän vuoden euroviisukilpailijoihin.