Keitä ne on ne sankarit

En ole oikeastaan koskaan lukenut supersankarisarjakuvia, joten suurin osa naamioitujen oikeuden puolustajien seikkailuista on jäänyt minulta täysin pimentoon, ehkä jokakesäisiä hittielokuvia ja Batmanin TV-inkarnaatioita lukuunottamatta. Amerikkalaiset supersankarit ovat jostain syystä silti aina kiehtoneet minua, tosin enemmän idean tasolla kuin käytännössä. Sanokaa mitä sanotte, mutta minusta vuosikymmenien mittaisen historian omaavat universumit ja hahmot eivät tunnu erityisen helposti lähestyttäviltä, vaikka värikkäät trikoot ja supervoimat vähän kuumottaisivatkin. Ehkä siksi olenkin niin perso erilaisille ~postmoderneille~, supersankareita vähän eri vinkkelistä katsoville teoksille, jotka luovat omat maailmansa valmiin canonin käyttämisen sijasta.

Legendaarisin näistä on tietysti Alan Mooren Watchmen, jonka kanssa yllättävän samoja juonellisia latuja kulkee myös Pixarin parhaisiin kuuluva elokuva Ihmeperhe. Tänä keväänä teattereihin tullut, samannimiseen sarjakuvaan pohjautuva elokuva Kick-Ass on puolestaan omaan makuuni ehkä vähän liian itsetarkoituksellisen väkivaltainen, mutta joka tapauksessa varsin viihdyttävä tapaus. Uusin löytöni tämänsorttisten teosten sarjassa on Perry Mooren kirjoittama nuortenromaani Hero, jossa teini-ikäinen päähenkilö Thom painii paitsi orastavien supervoimiensa, myös homoseksuaalisuutensa kanssa. Ei yhtään huonompi yhdistelmä, jos minulta kysytään!

Moore sai innoituksen kirjaan seurattuaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen surkeaa kohtelua supersankarisarjakuvissa, ja päätti lopulta luoda oman sankarinsa, joka voisi paitsi potkia pahiksia perseelle ja olla homo, myös saada onnellisen lopun. Jos vilkuilee Mooren itse kokoamaa ”Who Cares About the Death of a Gay Superhero Anyway?” -listaa, on kyllä helppo ymmärtää miksi: suurin osa homohahmoista kun on vuosien varrella joko tapettu tai pahoinpidelty brutaalisti, muutettu myöhemmin heteroiksi, esitetty naurettavina stereotyyppeinä ja kieroutuneina pahiksina tai yksinkertaisesti unohdettu kokonaan. Tietenkään sarjakuvasankarien elämä ei ole pelkkää tuskaa ja kurjuutta, kuten voi päätellä näistä artikkeleista, ja viime vuonna Marvelin X-Factor-lehdessä nähtiin ensimmäinen kahden miehen välinen suudelma amerikkalaisessa mainstream-sarjakuvassa. Sarjakuvataiteilijoiden tapaan Mooren ei kuitenkaan onneksi tarvitse pelätä omien hahmojensa huonoa kohtelua toisten käsikirjoittajien käsissä, kuten on käynyt monien naamiosankarien tapauksessa. Hyvät aikeet ja mielenkiintoiset lähtökohdat eivät tietenkään takaa onnistunutta lopputulosta, mutta odotukseni kirjan suhteen olivat joka tapauksessa innostuneen positiivisen puolella.

I never thought I’d have a story worth telling, at least not one about me. I always knew I was different, but until I discovered I had my own story, I never thought I was anything special.

Monella tapaa kirja onnistuukin toimittamaan. Takakansitekstissä Stan Lee kuvailee kirjaa sanoin ”can’t-put-it-down page turner”, mikä piti ainakin omalla kohdallani paikkansa erinomaisesti. Thomin näkövinkkelistä kirjoitettu kerronta imaisee mukaansa heti ensi hetkistä lähtien, eikä lukemista meinaa malttaa millään lopettaa kun sen kerran on aloittanut. Päähenkilö tuntuu myös alusta alkaen samaistuttavalta ongelmineen ja vikoineen, mikä onkin tämänkaltaiselle kirjalle lähestulkoon elinehto. Thomin ongelmat ovat tosin astetta suurempia kuin tavallisella keskivertoteinillä: tämän heräävät supervoimat manifestoituvat lähinnä epilepsian kaltaisina sairaskohtauksina, äiti on kadonnut mystisesti vuosia sitten ja isä on vihattu entinen supersankari, joka inhoaa homoja lähes yhtä paljon kuin naamiosankareita. Ei siis liene ihmekään, miksi Thomin ensimmäinen reaktio on karata kotoa, kun hän luulee jääneensä kiinni Uberman-jynkyn katselemisesta isänsä läppärillä. Pakomatka kuitenkin loppuu lyhyeen, kun Thom joutuu välikappaleeksi B-luokan pahisten ja sankariliigan kahnauksessa, jonka seurauksena parantavia voimiaan menestyksekkäästi käyttäneelle pojalle ehdotetaan liittymistä superliigan aloittelevien sankarien valmennusohjelmaan.

Thomin elämä mutkistuu entisestään, kun seksuaalisen suuntautumisen lisäksi tämän täytyy äkkiä pitää isältään piilossa myös sankarikoulutuksensa ja uudet voimansa. Ja jotta elämä ei menisi liian helpoksi, pakkaa sekoittavat myös kenkkuilevat kanssatiimiläiset Miss Scarlett ja Golden Boy sekä joka-aamuiset koristreenit komean kroatialaispakolaisen Goranin kanssa. Kaikki ei tietenkään ole aivan sitä miltä aluksi näyttää, ja tarinan edetessä niin Thomille kuin lukijallekin alkaa valjeta, miksi tämän isä on niin katkera ja mitä kaikkea Scarletin kovan tsunderekuoren alle kätkeytyykään. Entä mitä todella tapahtui Thomin äidille, ja kuka on salaperäinen Dark Hero, joka tuntuu kyttäävän Thomin jokaista liikettä?

I don’t know exactly how I’m going to make the world better yet, but I know I’m going to try.

Hero on kohtalaisen onnistunut yhdistelmä vauhdikkaampia toimintakohtauksia ja seesteisempää pureutumista hahmojen sielunelämään. Thomin lisäksi kirjan tärkeimmiksi henkilöiksi nousevat tämän isä sekä tulevaisuuteen näkevä vanharouva Ruth, jonka mahdoton nuoruudenromanssi mustan miehen kanssa rinnastuu Thomin nykypäivässä kohtaamaan homofobiaan. Vaikka kaikki hahmot eivät kovin moniulotteisiksi pääsekään kasvamaan, on Moore silti onnistunut antamaan näille ihan mukavasti lihaa luiden ympärille. Monet hahmoista ovat kokeneet kovia, mutta tarina antaa lopulta melko lohdullisen viestin siitä, että kaikesta voi selvitä.

Kirja ei kohtele päähenkilöään sen ruusuisemmin kuin muitakaan. Thom on isänsä epäsuosion takia kasvanut ilman ystäviä, eikä voi näyttää todellista minäänsä edes ainoalle perheenjäsenelleen. Kun Thom saa erilaisuutensa vuoksi kakkaa niskaansa niin koulusta, kotoa kuin muilta sankareiltakin, ainoa henkireikä löytyy paikallisen homobaarin parkkipaikan kulmalta, jossa voi ainakin tuijotella baariin vaeltavia asiakkaita, kun uskallusta sisään astumiseenkaan ei löydy. Missään vaiheessa Thomin tilanne ei kuitenkaan tunnu täysin lohduttomalta eikä kirjassa muutenkaan onneksi luisuta teiniangstin syvään suohon, mistä on varmasti kiittäminen hahmon maanläheistä ja toiveikasta asennetta. Vaikka Thomin parantajankyvyt – ja samalla taito lukea ihmisiä – ovat tarinan aikana vielä lapsenkengissään, osaa tämä toisinaan samaistua ihastuttavalla tavalla muiden reaktioihin. Urpoillessaankin Thom on sympaattinen ja samaistuttava, sillä kukapa ei olisi joskus ollut tilanteessa jossa tietää että olisi pitänyt sulkea suunsa jo ajat sitten, mutta kun nyt kerran on vauhtiin päästy niin lopettaakaan ei voi.

Kirjan kerronta on kohdeyleisön huomioon ottaen välillä yllättävänkin hienovaraista, ja kirja luottaa lukijan kykyyn päätellä asioita itsekin, sen sijaan että kaikki selitettäisiin valmiiksi. Erityisen mielenkiintoisesti on toteutettu Thomin ja Goranin suhde, jonka kehitys perustuu enemmän hiljaiselle yhteisymmärrykselle ja konkreettisille teoille kuin sanalliselle lässyttämiselle tai edes selittävälle sisäiselle monologille. Näennäisestä hienovaraisuudesta huolimatta valtaosa kirjan ”yllätyskäänteistä” olivat kuitenkin jopa minun yksinkertaisille aivoilleni selviä jo kauan ennen niiden paljastumista, mutta saatoin silti edelleen jännittää, miten asiat lopulta käyvät ilmi.

I had never let myself fantasize about being with someone my own age, because it stopped being a fantasy at that point. It entered the realm of possibility, and that’s where you can really get hurt.

Yksi kirjan ehdottomista ansioista onkin se, että vaikka Thomin ja Goranin osaa arvata päätyvän yhteen lähes ensimetreillä, onnistuu näiden tarina silti pysymään kiinnostavana ja koskettavana. Koska kirjan pääpaino ei todellakaan ole romanssissa vaan Thomin ja tämän isän kasvukertomuksessa, olisi huonompi tarinankertoja saattanut vetää mutkat suoriksi ja taikonut Thomille persoonattoman unelmapoikaystävän tyhjästä. Vaikka Goran jääkin nyt selkeästi sivuhahmoksi ja poikien interaktiosta olisi lukenut mieluusti moninkertaisesti enemmänkin, ei lopulta näiden välille syttyvä romanssi tunnu mitenkään pakotetulta, kun se on ollut taustalla kytemässä jo alusta lähtien. Jos kirjan fokus olisi Thomin ja Goranin suhteessa yhtään tiukemmin, tarvitsisi Goranin hahmo huomattavasti enemmän kehitystä ja aikaa parrasvaloissa. Tällaisenaankin kirja onnistuu kuitenkin korostamaan erinomaisesti, kuinka tämä on enemmän tekojen kuin sanojen mies, ja että näillä kahdella on ihan oikeasti syytä välittää toisistaan.

There was a time when all I’d dreamed of was an offer to join the League, when all I’d wanted was for the world to think I was special.
But everything had changed, and I was becoming more and more of who I really was, and less of this person I had thought I wanted to be.

Kaikenkaikkiaan Hero on viihdyttävä ja monipuolinen lukukokemus. Vaikka joihinkin asioihin toivoisi hieman syvällisempää otetta eivätkä kaikki juonen aukot välttämättä selviä täysi uskottavasti, onnistuu tarina silti pitämään otteessaan loppuun saakka. Kirjaan jää myös sopivasti lisätilaa tulkinnalle jatko-osia tai elokuvasovitusta varten, ja sellaisia saattaakin olla luvassa joskus hamassa tulevaisuudessa.

Perry Moore totesi haastattelussa, ettei hänellä ole omaa suosikkisupersankaria, joten hän loi Heron ja sen hahmot. Itse osaan kyllä huonosta sankarituntemuksestani huolimatta nimetä oman suosikkihomosankarini helposti:

Osaisitko sinä pysäyttää luodin ilman supervoimia?

Mainokset
Avainsanat:

2 kommenttia to “Keitä ne on ne sankarit”

  1. Rictorin ja Shatterstarin vehtailua on tituleerattu jos jonkinlaisilla ”ensimmäinen homo-sejase supersankarisarjiksissa”-nimityksillä, mutta varsin monille näistä titteleistä löytyy kyllä varhaisempiakin esimerkkejä. Kyllä ainakin Authorityn Apollo ja Midnighter ovat saaneet pusia onscreen jo ennen X-Factorin poikia, ja kaipa heidät lasketaan mainstreamiksi, kun DC:tä ovat…

    Suurin ongelma seksuaalivähemmistöjen (tai muidenkin vähemmistöjen) esittämisessä amerikkalaisissa supersankarisarjakuvissa onkin ilman muuta se, että muut kirjoittajat pääsevät ajan myötä sotkemaan koko jutun. (Vielä kirjoittajia suurempi ongelma tuntuvat olevan Marvelin ja DC:n päätoimittajat, joiden sekoilut ovat tuoneet yleisölle mm. Countdownin ja One More Dayn/Brand New Dayn tapaisia sontakasoja.) Tuollaisen romaaninhan uskaltaisi jopa lukea, kun voi olettaa kirjoittajan käsittelevän hahmoja tasapuolisesti. Hero kuulostaakin kiinnostavalta kirjalta, johon voisi joskus tarttua, kun aikaa löytyy.

    Jatkoakin voisi toivoa – harvemminhan romansseissa yleensäkään näkee parin yhdessäoloa, kun keskitytään vain siihen, miten päästään yhteen. Silloin yhteiselossahan se kunnon romanttinen lällyily vasta alkaisi! Lisää sellaista, kiitos!

    • Noniin, heti huomaa etten ole mikään alan asiantuntija, kiitos paljon korjauksesta.

      BL:ssä ylipäätään on harmittavan vähän mitään kunnon parisuhdekuvausta, kun valtaosa tarinoista keskittyy vain ja ainoastaan siihen, miten pari päätyy yhteen. Ja sitten kun sitä parisuhdekuvausta löytyy, se on aina jotain Junjou Romanticaa ja Gravitationia… Toivon siis itsekin hartaasti, että Heron mahdollinen jatko-osa onnistuisi toimittamaan tuolla saralla.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s