Lopettamisen vaikeudesta

Osittain yleisön pyynnöstä, ja osittain koska keskellä yötä kirjoitettu päiväkirjateksti ei näyttänytkään seuraavana päivänä niin nololta ja kökösti muotoillulta kuin luulin.

Sain menneellä viikolla vihdoin ja viimein luettua loppuun Akimi Yoshidan 19-osaisen mangan nimeltä Banana Fish. Mangasta löytyisi kirjoitettavaa vaikka kuinka monen blogipostauksen verran, mutta aloitetaan nurinkurisesti tällä kertaa lopusta. Sarjan lopetus nimittäin jätti minuun sen verran syvän vaikutuksen, että pyörin sängyssä hereillä varmaan viiteen asti aamulla pohtien syntyjä syviä. Viimeiset pari päivää olen yrittänyt vähän jäsennellä ajatuksiani asian tiimoilta ja googlen avustuksella löysin myös pari aiheeseen liittyvää blogikirjoitusta, ja oli ihan mielenkiintoista ja katarttistakin lukea muiden ajatuksia ja tulkintoja aiheesta. Muiden tulkinnat ovat kuitenkin aina muiden tulkintoja, ja samalla kun mietiskelin omaani, tuli pohdittua tarinoiden lopetuksia ja onnellisia ja onnettomia loppuja vähän yleisemminkin. Samaa aihetta käsittelee myös Bubukuutissa ilmestynyt kirjoitus Bad end, suosittelen lukemaan.

Teksti on poikkeuksellisesti lue lisää -linkin takana piilossa, koska siinä on spoilereita ihan ns. vitusti. Tai ainakin näistä sarjoista/kirjoista/elokuvista: Banana Fish, Bartimaeus, Harry Potter, Saga of Darren Shan, Death Note, Romeo ja Julia, Titanic, 1999nen shichi no gatsu Shanghai, muinaiset kreikkalaiset, Twilight, Cornered Mouse Dreams of Cheese/Carp on the Chopping Block Jumps Twice, 500 Days of Summer

Banana Fish on 80-luvun New Yorkiin sijoittuva toimintapläjäys katujengeistä, salaperäisistä huumeista, poliittisista salaliitoista, ja ennen kaikkea kahden pojan välisestä ystävyydestä. Ja sanon tämän nyt ihmisenä joka rakastaa hyviä tarinoita ja hyviä hahmoja, en niinkään ihmisenä joka tykkää homohommista. Ash on vitun kova jengipomo ja nuorisorikollinen jota on käytetty hyväksi koko tämän pienen elämän ajan, eikä uskoa tai luottamusta muihin ihmisiin ole mitenkään rajattomasti jäljellä. Sitten tulee Eiji, japanista New Yorkiin matkustanut valokuvausavustaja, joka on Ashia ehkä vähän vanhempi mutta huomattavasti viattomampi ja… no, jos en suoraan viitsi sanoa naiivi, niin ainakin huomattavasti vähemmän kyyninen ja elämän karaisema. Eijin vilpittömyys saa Ashin riisuutumaan kaikista aseista ja ympärilleen rakentamista suojamuureista, koska tämä on Ashin elämässä ensimmäinen ihminen, joka ei vaadi tai odota tältä yhtään mitään.

Sarjan lopppupuolella Eiji haavoittuu vakavasti ja joutuu sairaalaan, eikä Ash pääse tapaamaan tätä kuin hyvin lyhyesti ennen eeppisiä lopputaisteluita ja Eijin lähtöä takaisin Japaniin. Ennen lähtöään tämä saa kuitenkin välitettyä Ashille kirjekuoren jossa on lentolippu Japaniin sekä kirje, jossa Eiji kertoo tunteistaan ja ystävyydestään Ashia kohtaan. Kuten kaikissa Eijiin liittyvissä asioissa, tässäkin kohtaa Ashin kaikki normaalit puolustuskeinot lentävät jonnekin nurkkaan kun tämä lähtee juoksemaan kohti lentokenttää – ja saa sitten äkisti moraa mahaansa vihamieheltään. Ash kuolee Eijin kirje vieressään ja hymy kasvoillaan, minkä jälkeen on aika vaikea lukea Eijin kirjeen loppua uudestaan baawwaamatta: sanon hyvästi New Yorkille mutta en sinulle, tiedän että tapaamme vielä uudestaan, olet paras ystäväni. (Oikeastaan mitään kohtaa tuosta kirjeestä tai koko mangan lopusta on aika vaikea lukea bawwaamatta, mutta ei mennä nyt siihen.) Lopetus on vaikuttava senkin takia, että Ash vetää viimeiset henkäyksensä paikassa joka on symboloinut tälle ennen kaikkea yksin olemista ja Eijin näkökulmasta Ashin yksinäisyyttä. Eijin kirjeen luettuaan Ash ei kuitenkaan enää ole yksin, ja voi kivuliaasta haavastaan huolimatta kuolla niin rauhallisesti, että sivulliset luulevat tämän vain nukkuvan. Epilogitarina näyttää Eijin kahdeksan vuotta myöhemmin New Yorkissa asuvana valokuvaajana, joka ei vieläkään ole päässyt Ashin kuolemasta yli.

Ilmeeni kun Banana Fishin loppu

Monella tapaa lopetus sopii mangan tyyliin, joka pitää lukijan varpaillaan tarinan loppuun saakka. Kaikesta katkeransuloisesta fiilistelystä ja mangakan ”rohkeuden” (tästä lisää myöhemmin) ihailusta huolimatta lopetus jätti ilmaan myös paljon hämmennystä ja ehkä pienoista pettymystäkin. Eikö Ash kaikista tarinan hahmoista olisi kaikkein eniten ansainnut uuden mahdollisuuden elämässä? Eivätkö hahmot koko tarinan ajan taistelleet vastaan sitä ajatusta, että eivät voisi olla ystäviä koska tulevat liian erilaisista maailmoista? Eikö Eiji nimenomaan sanonut kirjeessään, että halusi suojella Ashia tämän vääjäämättömältä, väkivaltaiselta tulevaisuudelta, joka mangan loppupuolella kuitenkin alkaa ensimmäistä kertaa näyttää valoisalta? Eijin ja Ashin rauhaisa yhteiselo olisi kieltämättä saattanut tuntua liian helpolta ratkaisulta, joka ei tekisi kunnolla oikeutta muun tarinan hienoudelle.

Omasta mielestäni kuitenkin myös kuolema on monella tapaa aika helppo tavalta päättää tarina, vaikka monesti väitetään lähinnä päinvastaista. Millään muulla ei kuitenkaan saa puristettua kyyneleitä lukijoista niin tehokkaasti kuin tappamalla hahmoja, ja kuolema tuntuu olevan myös jonkinlainen oikotie onneen kun halutaan olla tosi rankkoja, realistisia tai taiteellisesti uskottavia.

Tietysti on olemassa paljon hyviä lopetuksia hyville tarinoille, jotka menettäisivät kaiken tehonsa ilman päähenkilön kuolemaa. Bartimaeus-kirjojen loppu jossa Nathaniel uhraa itsensä muiden edun hyväksi on erityisen vaikuttava, koska siihen ei liity mitään Harry Potterin tai Darren Shanin kaltaisia ’no lol ei se oikeesti kuollu’ -seivauksia. Death Notekaan ei voisi loppua oikein muuten kuin Lighton kuolemaan, sen verran nurkkaan on kyseinen uimaopettaja onnistunut itsensä lopulta kehäilemään. Monet suuret romanssikertomukset eivät olisi mitään ilman lopussa tapahtuvia kuolemia, eihän kukaan muistaisi Romeota ja Juliaa tai Titanicia jos ne eivät loppuisi niin kuin loppuvat. Myös Setona Mizushiron manga 1999nen 7 no Tsuki Shanghai on omasta mielestäni niin käsittämättömän kovaa shittiä juuri siksi, että tarina seuraa ”Romeo & Julia kiinalaisilla homogangstereilla” -asetelmaansa kunnolla ihan loppuun saakka.

Tietenkään kuolema lopussa ei aina edes tarkoita että tarinan loppu olisi varsinaisesti traaginen, ja esimerkiksi tuon mainitsemani Bartimaeuksen loppu jää hyvin toiveikkaaksi, vaikka Nathanielin uhraus ei kaikkea automaattisesti korjaakaan. Toisaalta tiedän myös hyvin, ettei kyseinen kirjasarja voisi ikinä päästä lähellekään vaikkapa Harry Potterin suosiota, koska se ei tarjoa samanlaisia helpotuksen hetkiä tai näytä lukijalle välittömästi, että kaikki kääntyikin parhain päin. Juuri tuollaisesta vakuuttelustahan onnellisissa lopuissa on ennen kaikkea kyse, ja kuka meistä nyt ei haluaisi edes toisinaan kuulla että asiat vielä järjestyvät. Toisaalta onnettomasti päättyvät tarinat voivat parhaimmillaan ravistella omaa turvallisuudentunnetta ja saada ajattelemaan tavalla, johon emotionaalisesti helpommat lopetukset eivät pystyisi.

Luin tämän blogikirjoituksen kommenteista aika mielenkiintoista pohdintaa myös siitä, että teatteri tuntuu suosivan traagisia loppuja muita tarinankerronnan muotoja enemmän. Tätä selitettiin yksilöllisen ja yhteisöllisen kokemuksen avulla: kirjat ja monesti myös elokuvat nautitaan useimmiten yksinäisyydessä, ja monesti lukija tai katsoja jää aivan yksin mahdollisen ravisuttavan loppuratkaisun kanssa. Teatterissa samaa ovat kuitenkin aina todistamassa niin yleisö kuin näyttelijätkin, ja myös asiasta keskusteleminen välittömästi näytöksen jälkeen onnistuu yleensä helposti. Tietysti voisin todeta tähän teatteriasiaan että jo muinaiset kreikkalaiset, mutta ehkä ei tarvitse sanoa aiheesta sen enempää.

Kukaan tuskin tarvitse mitään astrofysiikan tutkintoa tajutakseen, että elämä on jo muutenkin paskaa ja useimmat ihmiset etsivät viihteestään lähinnä eskapismia joka auttaisi sen paskan unohtamisessa. Ja todella usein viihde valjastetaankin palvelemaan vain tätä tarkoitusta. Twilight voisi olla edes vähän parempi kirjasarja jos Bella tai Edward (ok mieluusti molemmat ja about kaikki muutkin hahmot) tai edes Jacob (eipähän senkään tarvitsisi kuumotella lolimutanttihirviötä) kuolisi lopussa, tai jos Bella joutuisi kestämään jonkinlaisia valinnoistaan koituvia negatiivisia seurauksia. Sellaisia ei kuitenkaan tule, ja siksi Twilight on äärettömän huonosti kirjoitettu tarina ja samalla äärettömän suosittu. Aika harvahan haluaa vapaaehtoisesti ahdistua viihteensä äärellä, ja siksi Lars von Trierin Antichrist ei tunnu uppoavan muihin kuin hc-kauhufaneihin ja kriitikoihin. Varmasti on myös paljon ihmisiä jotka ahdistuisivat enemmän Twilightin kuin Antichristin katsomisesta, mutta sillä tuskin on hirveästi tekemistä tarinoiden loppuratkaisujen kanssa.

Tarinoita ja niiden kertomista muutenkin mielenkiintoisesti käsittelevässä Sandman -sarjakuvassa on mielenkiintoinen kohtaus, jossa todetaan että kaikki tarinat päättyvät aina lopulta kuolemaan jos niitä jatkaa tarpeeksi pitkään. Onnellinen loppu on siis oikeastaan vain taitoa lopettaa tarina oikeaan kohtaan. Toisaalta kuolemaakin ankeampi lopetus taitaisi tulla, ainakin ihmissuhteita ajatellen, vihan ja riitautumisen kautta, ja tavallaan kuolemalla onkin helppo sinetöidä vaikka nuori rakkaus ikuisiksi ajoiksi ideaalitilaansa. Titanicin Jackin ja Rosen ei ikinä tarvinnut tapella tiskivuoroista, vaan Rose saattaa mummunakin muistella jäihin vajonnutta ensirakkauttaan pelkällä lämmöllä. Tässä valossa hyvän ja toimivan onnellisen lopun kirjoittaminen saattaakin olla yllättävän vaikeaa. Mikä on se kohta johon kannattaa lopettaa, jotta tarina ja sen lopetus jäisivät pysyvästi mieleen ja saisivat lukijan/katsojan ajattelemaan ja tuntemaan jotain samassa mittakaavassa kuin vaikkapa kuolemaan päättyvät tarinat? Itse ainakin nimittäin pidän nimenomaan sellaisia loppuja kaikkein onnistuneimpina, jotka saavat minut pyörimään valveilla tai kirjoittamaan tällaisia tekstiseinäkirjoituksia.

Siinä suhteessa voisin siis ainakin pitää Banana Fishin loppua todella onnistuneena. En tiedä olisiko loppuratkaisu jäänyt pyörimään mieleeni samalla tavalla, jos Ash olisi päässyt elämään sitä tulevaisuutta, jonka kulkuun hän ensi kertaa olisi itse pystynyt vaikuttamaan. Voisiko ylipäätään mikään konventionaalisen onnellinen loppu antaa samalla tavalla ajateltavaa ja aiheuttaa yhtä voimakkaita tuntemuksia? Omassa tapauksessani se ainakin on ilmeisesti mahdollista, sillä Setona Mizushiron Cornered Mouse Dreams of Cheese -homostelu piti minua ihan samalla tavalla valveilla, vaikka mangan lopussa Kyouichi ja Imagase viimein saavatkin toisensa ja vaikuttavat ensimmäistä kertaa enemmän tai vähemmän onnellisilta yhdessä. Sitä ennen on tosin pitänyt ymmärtää ja hyväksyä, mitä he toisiltaan ja elämältä ihan oikeasti haluavat ja tarvitsevat, ja se tie on ollut pitkä ja kivinen. Samaan tapaan 500 Days of Summer on minua ehdottomasti eniten tänä vuonna itkettänyt elokuva, vaikka sen viimeinen kohtaus on kuitenkin lopulta todella toiveikas. Monella tapaa onnellisuus ja toiveikkuus voikin olla paljon koskettavampaa ja sydäntäsärkevämpää kuin yksikään tragedia, sillä usein vaatii paljon enemmän rohkeutta antaa itsensä (tai hahmojensa) olla onnellinen.

Mainokset

3 kommenttia to “Lopettamisen vaikeudesta”

  1. Vaude, tämä on varmaan paras postauksesi tähän mennessä, hienoa settiä!

    Sain itsekin (öölol tälleen kuuden vai seitsemän vuoden jälkeen) Banaanikalan loppuun ja kesti kyllä vähän aikaa, että Ashin viimeisten hetkien koko traagisuus upposi kunnolla päähän. Ja ihan kuin varsinainen loppu ei olisi ollut tarpeeksi kovaa kamaa, kun epilogi tulee ja ripottelee suolaa haavoihin oikein urakalla. Osasin onneksi odottaakin jotain tällaista, kun sarjan loppu yleisesti tunnetaan surullisuudestaan, joten järkytys ei ollut ihan niin helvetillinen kuin ilman mitään pohjustusta.

    Kuolematkin voivat toki olla helppoja tai vähemmän helppoja ratkaisuja. Ashin tapauksessa ja 1999 Shanghaissa homma on vedetty niin kovilla panoksilla ja niin katkeransuloisen julmaksi päätökseksi, että niillä ei mielestäni enää ole kauheasti tekemistä sellaisten tapausten kanssa, joissa kuolemaa käytetään oikotienä vaikuttavaan ratkaisuun. Hahmokuolema on itsessään ehkä helppo ratkaisu, mutta vaikeaa on hahmokuoleman tekeminen niin hyvin, ettei se vaikuta suurennuslasin alla tarkasteltuna pelkältä kyynelten kalastelulta tai järkytysmomentilta. BF ja 1999 Shanghai petaavat kuitenkin loppujaan ihan alkumetreiltään asti, kun homma lähtee molemmissa tosi nopeasti alkuasetelmien establisoinnin jälkeen syöksymään päin helvettiä loppua kohti kiihtyvällä vauhdilla.

    Oikeaan kohtaan lopettamisesta tuli myös mieleen Sofia Coppolan Marie Antoinette -leffan lopetus, jota on kritisoitu aika painokkaasti siitä, että se jättää tarinan Marie Antoinetten ja Ludwigin pakoon Versailles’ta, eikä kuvaa enää ollenkaan heidän kuolemiaan. Minuun leffa taas teki vaikutuksen juuri onnistuneella lopetuskohdan valinnallaan, sillä kuningasparin historiallinen loppu giljotiinissä on kohtuullisen keskeistä yleistietoa. Tällöin siis elokuvan loppu ei anna vääristellyn toiveikasta kuvaa nimihahmon tulevaisuudesta, vaan pikemminkin sisältää oletetun tiedon tätä odottavasta mestauksesta, mikä taas tuo loppuun tietyllä tavalla hienovaraisuudessaan jopa voimakkaamman traagisen sävyn kuin jos mestaus olisi sisällytetty kerrontaan helppojen järkytyspisteiden toivossa.

    • Kiva kuulla että arvostit ;__;

      Itse katosin Marie Antoinetten vasta vähän aikaa sitten enkä kauheasti analysoinut sitä mielessäni, mutta oikeastaan olen aika samaa mieltä tuon lopun suhteen. Hyviä pointteja muutenkin, ja ihan hienoa tietää etten ole ainoa joka rinnasti BF:n ja Shanghain loput aika vahvasti toisiinsa.

      Muuten ihan pakko kysyä, jäikö sinulle Banana Fishin epilogista fiilis että Sing ja Eiji ovat yhdessä, tai haluaisivat olla, tai ainakin Sing haluaisi olla? Itse en oikein ole varma miten haluaisin niitä viittauksia tulkita tai mitä mieltä niistä olisin… Toisaalta kiva jos Eiji voisi olla onnellinen jonkun muun kanssa kunhan pääsee Ashista yli, toisaalta en tiedä kuinka uskottava kyseinen pari yhdessä ylipäätään olisi, vaikka kahdeksan vuoden aikanahan ehtii tapahtua vaikka mitä. Tietysti Eijiä ja Singiä yhdistävät yhteiset kovat kokemukset ja muistot Ashista, mutta, mutta mutta. En silti oikein tiedä.

  2. Hitsi, ihan samaa mietin itsekin Singin ja Eijin tilanteesta. Kyllä ne minusta ihan toimivalta parilta vaikuttivat, ja pidän ihan uskottavana, että olisivat vuosikymmenessä kerenneet jotain syvempiäkin tunteita toisiaan kohtaan kehittämään, varsinkin kun heillä kuitenkin synkkasi aina ihan kivasti päätarinan puolella ja olivat siellä oppineet arvostamaan toisiaan. Vaan kyllä minustakin tuo paritus tuntuu jotenkin kummalliselta, ehkä juuri siksi, ettei koko sarjassa muuten ole ollut mitään yhtä perinteisen tyyppistä (tai ylipäänsä mitään) suoran romanttista paritusta, ja homma vaikuttaa siksi vähän oudolta, kun nuo kaksi leikkivät kotia. Sekään ei kauheasti auta tässä mielessä, ettei heidän suhdettaan ole juurikaan pohjustettu päätarinan aikana, vaikka muuten kyllä tykkään siitä, että he ovat tulleet niin läheisiksi ilman mitään aikaisempaa sivujuonta, jossa Sing olisi ollut koko sarjan ajan salaa lääpällään Eijiin, mutta pidättäytyi koska tiesi, ettei Eiji olisi nähnyt ketään muuta kuin Ashin.

    Haluaisin ehkä itse nähdä heidät ainakin potentiaalisena parina siksi, että epilogi tuo niin hyvin esille, kuinka hyvin he tuntevat toisensa ja antaa sitä kautta ymmärtää, että he ovat olleet tosi tiiviisti kimpassa kuluneet vuodet. Loppuratkaisu avaa mielestäni myös vähän tietä sille, että he alkaisivat Ashin jatkuvasta läsnäolosta välillään huolimatta olla halutessaan valmiita ihan kunnolla rakastamaan toisiaan ja pystyttämään kunnon suhdetta, joka rakentuu ihan rehellisesti muullekin kuin menneisyyden syyllisyydentunteille, jotka ovat epilogiin mennessä ilmeisesti olleet avaintekijä heidän sielunkumppanuudessaan.

    Toisaalta minä nyt olenkin aika toivoton romantikko.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s