Archive for syyskuu, 2010

25/09/2010

Vain minä tunnen TUSKASI

Päätin keväällä hetkellisen mielenhäiriön tuloksena alkaa seurata Odagiri Hotarun mangaan perustuvaa animesarjaa Uragiri wa Boku no Namae o Shitteiru (Petos tuntee nimeni). Iso osa tästä päätöksestä liittyi lähinnä haluuni pysyä kärryillä tämän vuoden BL-animeista, joten suhtauduin sarjaan jo ennen sen alkamista vähintäänkin skeptisesti. Animen alkuasetelma itsessään ei nimittäin vaikuttanut järin ihmeelliseltä: tyttö joka on uudestisyntynyt pojaksi, jotain mystisiä ja yliluonnollisia kykyjä ja päälle vielä tajuttoman kornit ja tylsät hahmodesignit. Ei tästä ainakaan laatua voi seurata. Heikkojen odotusten jälkeen sarjan ensimmäiset jaksot onnistuivat kuitenkin yllättämään melko positiivisesti. Animaatio oli nättiä, ja sarjan juoni ja hahmot vaikuttivat edes etäisesti siltä, että voisihan noista lisääkin haluta tietää.

Kymmenenteen jaksoon mennessä kävi kuitenkin aika hyvin selväksi, että ensivaikutelmani ei olisi voinut olla enempää pielessä. Tietysti sarjan ensimmäisissä jaksoissa oli parempi animaatiobudjetti kuin koko loppusarjassa yhteensä, ja tietysti suurinpiirtein kaikki keskushahmot osoittautuivat veteliksi pallinaamoiksi, joiden tekemisiä seuraa yhtä suurella innolla kuin maalin kuivumista. Poikarakkausjututkin jäävät pelkäksi epämääräiseksi vihjailuksi ja huonosti naamioiduksi fanserviceksi. En yleensä seuraa Urabokun kaltaisia sarjoja juuri siitä syystä, että jos annetaan ymmärtää niin sitten saisi minun puolestani myös ymmärtää antaa. Ei tällaisia sarjoja kukaan kuitenkaan hei katso taiteellisten ansioiden tai mielenkiintoisen tarinan takia.

Uraboku pähkinänkuoressa menee jotakuinkin näin: Yuki on maailmankaikkeuden aneemisin orpo vinkulelupäähenkilö joka tykkää hoitaa lapsia, ja jonka bestis Kanata harrastaa vihannesten photoshoppaamista. Sitten Yukin sisällä piilleet yliluonnolliset voimat pääsevät äkisti valloilleen, ja tämän elämään ilmestyy demonien riivaama kaunainen luokkakaveri, noloihin nahka-asuihin pukeutuva pitkä ja tumma Luka joka oli Yukin poikaystävä tämän entisessä elämässä, sekä itseään Yukin veljeksi väittävä pitkätukkabishi Giou Takashiro. Maisema vaihtuukin pian Tokioksi, harrastukset demonien jahtaamiseksi/lahtaamiseksi ja kaikki uudet kaverit ovatkin jostain entisestä elämästä tuttuja. Vanhoja ystäviä ei kuitenkaan kannattaisi jättää oman onnensa nojaan, minkä Yuki hoksaa viimeistään siinä vaiheessa kun hylätystä Kanatasta äkisti kuoriutuu Giou-klaanin ikiaikaisen vihollisen reinkarnaatio. Sitten seuraa horinaa entisistä elämistä, epäklimaattisia taistelukohtauksia ja muuta yhtä turhaa ja hämmentävää roskaa.

Siis, ihan oikeasti roskaa. Kuvassa näkyy Lukan lemmikkiölli, joka on vuorotellen joko pörröinen chibilohikäärme, nekomimishota tai sparklesusi. Ja sen nimi on Sodom.

Muistan päättäneeni sarjan alkaessa, että katson tätä niin kauan kunnes alkaa vituttaa, ja aika äkkiä alkoikin. Päädyin silti tuijottamaan sitä täydet 24 jaksoa. Vaikka minulla taipumusta junaonnettomuussyndroomaan onkin (eihän tätä blogiakaan muuten olisi olemassa), en kuitenkaan ole niin paha masokisti että kiusaisin itseäni näin huonolla animella, ainakaan näin monen jakson ajan. Mitä siis tapahtui? Lyhyesti sanottuna, Hotsuma ja Shusei.

Jokainen on varmasti edes kerran elämässään lukenut tai katsonut jotain sarjaa, koska ”se oli joskus hyvä ja ehkä siitä vielä taas joskus tulee sellainen. Ehkä”. Urabokun hyvät jaksot voi helposti laskea kahden käden peukaloilla, mutta ilmeisesti sekin oli tarpeeksi koukuttamaan. Näihin hyviin jaksoihin liittyy tietysti varsin olennaisesti tuo mainitsemani parivaljakko. Shippasin Shuseita ja Hotsumaa keskenään alusta saakka, koska ajattelin kerrankin ottaa kököstä fanservicestä irti kaiken minkä saan. Burgerien syöminen yhdessähän tarkoittaa tosirakkautta, ja sitä rataa. Pian kuitenkin huomasin että sarja on ihan oikeasti kehittänyt hahmoille mielenkiintoista taustatarinaa ja yhteistä kemiaa, joka pesee mennen tullen lattioita suunnilleen kaikilla muilla sarjasta löytyvillä ihmissuhteilla. Tästä ei meno katkeransuloisemmaksi ja liikuttavammaksi hevillä muutu: löytyy piilevää epävarmuutta toisen tunteista ja omasta tärkeydestä, ”Haluan aina olla kanssasi” -palopuheita, ja dramaattinen ”Yhyy satutin sua enkä ikinä anna itselleni anteeksi” -kuvio. Puhumattakaan kaikista niistä hienoista, sanattomista hetkistä.

Kuten Arana summasi hyvin omassa Uraboku-tilityksessään, Hotsuma ja Shusei tuntuvat käytöksensä perusteella ihan oikeasti parilta, mitä ei voi juuri sanoa muista animessa näkyvistä pariskunnista. Yuki ja Luka ovat muka kohtalon yhdistämiä ja rakastavaisia entisessä elämässä, mutta Yuki vaikuttaa lähinnä hahmolta, joka ei edes tajua että pojatkin voivat olla keskenään sillai, eikä stoalaisen jäykkä Luka ainakaan edesauta asioita. Toko ja Tsukumo puolestaan ovat omituiset (insesti)sisarukset, joiden välistä suhdetta ei kuitenkaan luodata missään vaiheessa sen ihmeemmin. Shoginpelaajashota Kuroto ja tämän partneri Senshiro saavat sentään yhden kokonaisen jakson taustatarinalleen, mutta sen enempää näihin kahteen ei sitten keskitytäkään. Hotsuman ja Shusein kohdalla mukana on onneksi myös ihan oikeaa hahmon- ja suhteenkehitystä, niin että viimeisessä jaksossa kipeistäkin asioista voidaan jo vääntää vitsiä kahden kesken.

Valitettavasti näiden kahden yhteisten kohtausten rinnalla koko muu tarina ja hahmot tuntuivat sitten entistäkin turhemmilta. Erityisen ärsyttävän sarjasta tekee kaikki se hukattu potentiaali, joka on eksynyt mukaan. Yukin ja Kanatan ystävistä vihollisiksi kohtalon sanelemana -kuvio voisi olla huikean mielenkiintoinen ja koskettava, mutta ei se ole. Demonit ja näiden mättämiskohtaukset voisivat olla kiinnostavia ja jännittäviä, mutta eivät ne ole. Laajasta hahmokaartista voisi nousta esille enemmänkin mielenkiintoisia ja samaistuttavia hahmoja tai suhdekuvioita, mutta… noh, arvaatte kyllä.  Hahmot ovatkin yleensä parhaimmillaan muutaman sekunnin mittaisissa audio-omakeissa, joita kuullaan jokaisen jakson lopussa. Ei ehkä kerro sarjasta mitään positiivista, jos paras hetki keskimääräisessä jaksossa on sen loppuminen, mutta kyseiset pätkät olivat oikeasti niin hauskoja, että perehtyisin varmaan Urabokusta tehtyihin audiodraamoihin jos vain osaisin japania. Animen lopetus itsessään on muuten myös yksi iso ja huono vitsi. En edes tajunnut sarjan päättyneen, ennen kuin luin jostain että tässä se finaalijakso nyt sitten oli. Sopii tietysti aika hyvin sarjan antiklimaattiseen luonteeseen…

Yukin vuorosanat n. 80% ajasta. Voisitko olla jo hiljaa?

Mainokset
Avainsanat:
15/09/2010

Lisää ”urheilu”mangaa

Kirjoittelin jo aiemmin tänä vuonna taitoluistelua sivuavista BL-mangoista. Sen jälkeen on tullut lukijoiden ja kavereiden kanssa pohdittua aina välillä, mihin kaikkiin mahdollisiin urheilulajeihin mangakat ovat onnistuneet poikarakkausseikkailujaan liittämään. En vielä toistaiseksi ole onnistunut löytämään yhtään uimahyppytarinaa, mutta eiköhän sekin päivä vielä joskus koita. Tässä kirjoituksessa ihmetellään sen sijaan vapaapainijoita ja penkkiurheilijoita.

Showpainin tapauksessa ei kyllä pitäisi edes puhua urheilusta, vaikka lajin perinteisiin kuuluikin vuosikymmenien ajan ylläpitää imagoa vakavastiotettavasta kilpaurheilusta. Itselleni tulevat vapaapainista mieleen lähinnä Subtv:n synkät myöhäisillat (tosin nykyään painia näytetään kai lähinnä MAXilla, luojan kiitos ettei tarvitse enää törmätä siihen vahingossa), hämmentävät painiasut, teatraaliset ”haastattelut”, tuoleilla ja vastaavilla vastustajien turpaan survominen, sekä tietysti Hulk Hogan. Yhdysvaltojen lisäksi showpaini on suosittua etenkin Meksikossa, jossa luchadorien käyttämistä maskeista on tullut kansallisia ikoneita, ja esimerkiksi B-luokan kauhuelokuvista monille tuttu El Santo aloitti showbisnes-uransa painikehässä. Kolmas maa jossa vapaapaini elää ja voi hyvin, on tietysti Japani, jossa riittää pilvin pimein kannattajia kaikkein älyvapaimmillekin ilmiöille. Ihan tavallinenkin paini on maallikon silmiin varsin homoeroottista touhua (taas kerran ne muinaiset kreikkalaiset…), joten ei ole vaikea ymmärtää miksi Kijima Hyougo on valinnut lajin aiheeksi useampaankin oneshottiinsa. Mangakan tyyliin kuuluvat perusjaajojamppaa lihaksikkaammat ja karvaisemmat miehet, joten vapaapaini on siinäkin mielessä ihan sopiva valinta.

Giocatore, Hokaku Keikaku -kokoelmasta löytyvä Last Minute! Count 2.9! -niminen sarjakuva kertoo businessmies Kenjistä, jonka onnistuu sattumalta iskeä homobaarista itselleen kiva ja suloinen poikaystävä. Shoukin persoonallisuus onkin yleensä tyyppiä ujo uke, mutta jostain kumman syystä tämän vartalosta alkaa löytyä kummallisia mustelmia joiden alkuperä on hämärän peitossa. Kun Kenji sitten päätyy baarimikon vihjeestä seuraamaan vapaapainiottelua, kukas se sieltä kehästä yllättäen löytyykään? Tarinan loppuratkaisuun liittyy muuten hotellihuone, josta löytyy painikehäksi naamioitu sänky.

Kijiman toinen painitarina, Estranger!, löytyy tämän Love Mission @ -kokoelmasta. Legendaariseen tähtipainija Spell Hawkiin ihastunut Ichi toimii tämän managerina ja haaveilee itsekin painijanurasta. Ichin onnistuu pitää tunteensa visusti itsellään, aina siihen asti kun Hawk on vähällä joutua pahasti nöyryytetyksi kesken ottelun. Ichi astuu kehään, luuttuaa vastustajalla lattiaa ja pääseekin kohta itse painimaan haukkamiehen kanssa, arvatenkin hieman erilaisissa tunnelmissa.

Kijiman tarinat ovat ehdottomasti yaoita sanan alkuperäisessä merkityksessä: jos tämän sarjakuvista jotain juonentynkää löytyykin, se on aina mukana siksi että päähenkilöt päätyisivät keskenään sänkyyn mitä mielikuvituksekkaammilla tavoilla. Ei minulla kuitenkaan löydy mangakan töistä juuri pahaa sanottavaa, sillä porno on ihan reilusti pornoa, tarinantyngät yleensä hauskoja ja sympaattisia, ja Kijiman piirrosjälkeä katselee ilokseen, vaikka anatomian kanssa vähän haparointia vielä löytyykin. Monet ovat kuvanneet mangakan tyyliä Naono Bohran ja Suzuki Tsutan sekoitukseksi, ja itselleni tuli noiden lisäksi mieleen vielä Sakira, joka myös on kunnostautunut erikoisilla aihevalinnoillaan.

Seuraavaksi voidaankin sitten kääntää puhe maailman suosituimpaan urheilulajiin, eli penkkiurheiluun. Toiseksi suosituin on varmaan sitten jalkapallo, joka monille faneille tosin tuntuu olevan paljon enemmän kuin pelkkä urheilulaji. Niin myös est emin mangassa ULTRAS, jossa Espanjan euroopanmestaruusvoitolla on kohtalokkaat seuraukset Leonin ja Alfonsin elämälle. Voitonjuhlan huumassa on tietysti täysin normaalia ja okei hypätä sänkyyn tuntemattoman kanssa, mutta kun petikumppani paljastuu seuraavana aamuna väärän joukkueen kannattajaksi, asioista tulee äkkiä mutkikkaita. Leon on vannoutunut FC Madridin kannattaja, ja lähtee lipettiin sillä sekunnilla kun huomaa nukkuvan Alin selkään tatuoidun kilpailevan joukkueen, Libertan, logon. Kohtalon oikusta miehet kohtaavat pian uudestaan, eikä Al-paralla ole aavistustakaan valtaisasta kuilusta heidän välillään – ja sitten kun asia viimein selviää, on tämä jo aivan korviaan myöten ihastunut Leoniin. Mikä neuvoksi? Miesten tragikoomista tilannetta heijastelee Alin opettama koululaisryhmä, jossa yksinäinen Madridia kannattava poika joutuu Liberta-fanien kiusaamaksi. Leonin isoisä, intohimoinen Madrid-fani itsekin, yrittää puolestaan muistuttaa pojanpoikaansa elämän perusasioista: jalkapallo ei ehkä sittenkään ole se maailman tärkein asia, ainakaan jos vaakalaudalla ovat perhe, ystävät ja rakkaus.

Est em on taas kerran omimmassa elementissään espanjalaisten miesten seikkailuja kuvatessaan, vaikka tarina onkin ehkä vähän keveämpi ja suoraviivaisempi kuin mangakan tuotokset yleensä. Tämä ei tosin ole mitenkään huono asia, vaan kokonaisuus pelittää erittäin toimivasti ja kolmilukuisen sarjakuvan ainut huono puoli on se, että se on niin lyhyt. Vaikka ULTRAS ilmestyi alunperin vuonna 2008, se tuntuu erityisen ajankohtaiselta Espanjan tämänvuotisen maailmanmestaruusvoiton johdosta. Vaikka en itse otteluita seurannutkaan, jäi kesän kisoista silti aika mahtava fiilis. Vuvuzela-vitsit naurattavat edelleen, ja ottelutuloksia ennustanut meritursas Paul kuuluu ehdottomasti vuoden parhaisiin uutisaiheisiin. Jalkapalloaiheista BL:ää löytyisi tietysti myös ihan runsain määrin, mutta tässä tapauksessa oheisilmiöt taitavat kiinnostaa minua enemmän kuin itse laji tai urheilijat, vaikka kyse olisikin vain fiktiivisistä homojalkapalloilijoista.

Avainsanat: ,