Archive for marraskuu, 2010

29/11/2010

My Thoughts on Yaoi esittää: Joulukalenteri 2010

Aika harva asia joulussa on yhtä hauskaa kuin sen odotus. Niinpä olen päättänyt tehdä omasta, ja toivottavasti edes muutaman muunkin joulunodotuksesta hieman hauskempaa pistämällä blogiini pystyyn BL-aiheisen joulukalenterin. Aika paljon olen ideasta velkaa Aranalle, jonka viimevuotinen Disney-joulukalenteri tuotti runsaasti iloa ja inspiraatiota. Halusin myös tarjota lukijoilleni jotain vähän erilaista, kun en normaalisti ole ehkä se kaikkein aktiivisin kirjoittelija.

Olen muokannut tämän joulukalenterin netissä kiertävän 35 days of BL -memen pohjalta. Jokaiselle päivälle on siis varattu yksi BL-aiheinen kysymys, johon vastaan omien kokemuksieni ja mieltymyksieni mukaan. Olen jo etukäteen innoissani siitä, että pääsen esittelemään paljon enemmän mangoja ja mangakoita kuin normaalitahdilla blogissani ehtisin. Luvassa on siis paljon lukuvinkkejä, kivoja kuvia ja uusien ja vanhojen suosikkien hehkutusta, pientä avautumista myöskään unohtamatta.

Lukijat ovat myös tervetulleita vastaamaan kulloiseenkin päivän kysymykseen, sekä tietysti kommentoimaan omia valintojani. Ensimmäinen luukku aukeaa keskiviikkona, joten olkaa silloin valmiina.

* * *

Selaamisen helpottamiseksi olen linkittänyt kaikki luukut kysymyksineen alle.

1. luukku – Mitä mangaa et ostaisi (mutta toivoisit ehkä silti joululahjaksi)?
2. luukku – Suosikkiparisi jostain muusta kuin BL-sarjasta
3. luukku – Ylikäytetty juonikuvio, josta et oikein välittäisi BL-sarjoissa
4. luukku – Ylikäytetty juonikuvio, josta pidät BL-sarjoissa
5. luukku – BL-manga jota suosittelisit kaikille
6. luukku – BL-manga jota haluaisit lukea lisää
7. luukku – BL-manga joka saisi jo loppua
8. luukku – BL-manga joka sai olosi lämpimäksi ja söpöksi
9. luukku – BL-manga joka sai sinut itkemään
10. luukku – BL-manga, joka oli todella outo
11. luukku – BL-manga, josta häpeät tunnustaa pitäväsi
12. luukku – BL-manga jota ei ole lisensoitu, mutta jonka pitäisi olla
13. luukku – BL-manga josta et pitäny, vaikka taide oli hienoa
14. luukku – BL-manga josta pidit, vaikka et tykännytkään taiteesta
15. luukku – BL-manga josta aluksi pidit, mutta johon lopulta petyit
16. luukku – BL-manga josta et aluksi pitänyt
17. luukku – BL-manga jonka pitäisi olla tunnetumpi
18. luukku – BL-mangaka jonka pitäisi olla tunnetumpi
19. luukku – Mangaka jonka pitäisi piirtää BL-mangaa
20. luukku – BL-mangaka josta et pysty pitämään vaikka kuinka yrittäisit
21. luukku – Kaksi BL-mangakaa joiden haluaisit nähdä tekevän yhteistyötä
22. luukku – Paras lukemasi BL-manga oneshot
23. luukku – Suosikkisi lukemistasi BL-mangoista
24. luukku – Suosikki-BL-mangakasi

Kuvitus: Nakamura Asumiko, Lähde: Moe Danshi Gatari 1

Mainokset
Avainsanat:
20/11/2010

Kuukauden hämmennys: 31 yön tarinoita

Marraskuu, tuo kuukausista pimein ja masentavin. C-vitamiinin napsimisen ja jouluostoksien etukäteen panikoimisen lisäksi kuukautta elävöittää vuotuinen NaNoWriMo -kirjoitustapahtuma. Toiset vihaavat ja toiset rakastavat sitä, mutta varmaa on, että ainakin fanficeihin keskittyneissä fandomeissa siltä on ollut melko mahdotonta välttyä. NaNoWriMo-sanahirviö on lyhenne sanoista National Novel Writing Month, vaikka Yhdysvalloista liikkeelle lähtenyt tempaus onkin nykyään ihan reilusti kansainvälinen, toisin kuin nimi antaisi olettaa. Nanon idea on varsin yksinkertainen: tarkoitus on saada 30 päivän aikana kirjoitettua 50 000 sanan mittainen lyhyt romaani. Voittajille, eli kaikille niille jotka saavat tuon tarvitun sanamäärän täyteen, on luvassa hyvää mieltä ja tietysti enemmän tai vähemmän valmis, ihan itse tehty romaaniluonnos, jota voi sitten halutessaan editoida rankalla kädellä valmiiksi kirjaksi tai jättää sen lojumaan pöytälaatikkon perukoille ikuisiksi ajoiksi. Itse lähdin tänä vuonna projektiin mukaan etsimään itselleni uusia haasteita (en ole kirjoittanut minkäänlaista fiktiota ainakaan viiteen vuoteen), ja nyt kolmannella viikolla sanasaldo näyttääkin jo varsin mukavalta: kirjoitettavia sanoja on jäljellä enää alle 9000.

Vaikka olenkin siis käyttänyt suurimman osan vapaa-ajastani joko kirjoittamiseen tai taustatyön tekemiseen, on minulle toki edelleen jäänyt aikaa myös BL:n lukemiseen silloin tällöin. Ja mikäpä manga sopisikaan nanoilun kaveriksi paremmin kuin Homerun Kenin Sanjuu Ichiya eli Kolmekymmentäyksi yötä? Viiden luvun mittaisesta mangasta on tällä hetkellä fanikäännetty vasta ensimmäinen luku, mutta se onnistuu yksinäänkin olemaan kiehtovaa luettavaa.

50- ja 60- lukujen vaihteeseen sijoittuva tarina kertoo köyhästä kirjailijasta, Osamusta, jonka vuokraemäntä saa lopulta tarpeekseen tämän rahattomuudesta ja heittää tämän pihalle kun kuuden kuukauden vuokrarästejä ei näy eikä kuulu. Työtön ja rahaton Osamu on siis nyt myös asunnoton, eikä hänellä ole enää juurikaan toivoa ehtiä osallistumaan suureen kirjoituskilpailuun, jonka pääpalkintona olisi mukava summa riihikuivaa käteistä. Kalmanraja kilpailuun lähetettäville teksteille on nimittäin jo kuukauden päästä, eikä luomistyötä ainakaan nopeuta se, ettei Osamulla ole edes kattoa päänsä päällä. Aivan sattumalta hän kuitenkin törmää vanhaan opiskelutoveriinsa Tatsuoon. Siis ihan sananmukaisesti törmää, sillä Tatsuo juoksee vahingossa Osamua päin keskellä tietä.

Kun Tatsuo saa kuulla vanhan ystävänsä ahdingosta, hän tarjoaa tälle perheensä talosta tasan kuukaudeksi majapaikkaa täysihoidolla, jotta tämä voi keskittyä voittajaromaaninsa kirjoittamiseen täysin rinnoin. Sopimuksessa on kuitenkin yksi ehto: Osamun on toteltava Tatsuota kaikessa mitä tämä sanoo, tai järjestely loppuu siihen paikkaan. Kirjailija on enemmän kuin kiitollinen saamastaan avusta, mutta tämän mieleen alkaa väkisinkin nousta kysymyksiä. Miksi hän ei saa jutella talossa kenenkään, edes palvelijoiden kanssa, tai lähteä Tatsuon huoneesta kuin hätätilanteissa? Miksi Tatsuo aivan selvästi itki, kun he törmäsivät toisiinsa kadulla? Ja ehkä tärkein kaikista: miksi Tatsuo yllättäen pyytää (tai ennemminkin pakottaa) Osamun harrastamaan kanssaan seksiä, ja käskee sitten vain unohtamaan koko tapauksen? Voiko tämän kaiken keskellä kukaan saada aikaiseksi kirjallista mestariteosta?

Tarinan miljöö on samalla viehättävän ajaton ja silti selkeästi vanhanaikainen. Osamu kirjoittaa kirjaansa käsin ruutupaperille ja kaikki ovat pukeutuneet hyvin muodollisesti, oli kyse sitten japanilais- tai länsimaalaistyylisistä vaatteista. Hahmot ovat hieman vanhempia kuin Homerun Kenin mangoissa yleensä, minkä vuoksi tämän piirrostyylikin tuntuu eroava hieman siitä mihin yleensä olen tottunut. Ruutujaot ja yksityiskohdat ovat kuitenkin kohdallaan kuten aina, ja vaikka tiivis tarinankuljetus ei jätäkään kovin paljon tilaa ylimääräiselle fiilistelylle, on kerronta silti ilmavaa. Aiheesta huolimatta kovin paljon painoarvoa ei anneta Osamun luomistyölle, lukuunottamatta yhtä kohtausta jossa Tatsuo kritisoi tämän luonnosta. Aihe ja juoni on Tatsuon mielestä höpöä, mutta hän rakastaa silti Osamun kirjoitustyyliä jolla on aivan omanlaisensa rytmi ja tempo. Samaa voisi sanoa Homerun Kenin itsensä töistä, jotka tuppaavat vähän liiaksikin olemaan sekavaa fantasiahöttöä tai kissankorvasaabisua, vaikka tällä on visuaalinen puoli ja tyyliseikat hallussa paremmin kuin monilla kollegoillaan.

Sanjuu Ichiya edustaa mangakan tuotannossa hieman kypsempää ja dramaattisempaa puolta, josta itse pidän kaikkein eniten. Jään siis innolla odottamaan, miten Osamun ja Tatsuon tarina päättyy, ja väännän siinä sivussa lopetuksen myös omalle kirjoitusprojektilleni. Onnea loppurutistukseen myös kaikille muille nanoilijoille, jos lukijoideni joukosta sellaisia löytyy!

Avainsanat:
08/11/2010

Like a sparkling soda pop

Nakamura Asumikon taiteilema manga Doukyusei (Luokkatoverit) on juuri niin ilahduttavan suloinen ja raikas kuin yllä näkyvät kansikuvat antavat olettaakin. Persoonallinen Nakamura on sarjakuvataitelijana ja kuvittajana aivan omaa luokkaansa, mutta vaikka olen ihaillut tämän taidetta jo pidempään mm. Gothic&Lolita Biblen sivuilta, eivät hänen tekemänsä sarjakuvat kuitenkaan olleet minulle rakkautta aivan ensi silmäyksellä. Olen kyllä yrittänyt lukea joitain Nakamuran mangoja (Non-non, Double Mints) monesti aikaisemminkin, mutta tarinoissa on lähes aina ollut jotain häiritsevän sekavaa ja hahmot ovat jääneet valitettavan etäisiksi. Onneksi Nakamuran taide on niin upeaa, että palaan tämän mangojen pariin aina säännöllisin väliajoin, ihan vain testatakseni josko nyt jo tärppäisi.

Doukyusein kanssa sitten lopulta kolahti, ja lujaa, vaikka tarinan alkuasetelma ei ehkä yksinään kuulosta erityisen mullistavalta tai erikoiselta. Musikaalinen Kusakabe huomaa luokan koulufestivaalia varten pitämissä lauluharjoituksissa, että hiljainen hikipinko Sajou vain liikuttelee huuliaan musiikin tahtiin. Kusakabe tarjoutuu auttamaan tätä laulun ja nuottien oppimisessa, ja kun pojat tutustuvat pikkuhiljaa paremmin toisiinsa, tajuaa hän pian ihastuneensa Sajouun. Samalla herää kuitenkin epäilys siitä, että Sajou olisi harjoitellut laulun eteen niin kovasti vain tehdäkseen vaikutuksen koulun homoon musiikinopettajaan. Lopulta Sajou kuitenkin tyrmää luulot vääriksi ja tunnustaa harjoitelleensa ahkerasti vain viettääkseen enemmän aikaa Kusakaben kanssa. Tällaisissa merkeissä alkaa sitten poikien yhteinen taival.

 

Doukyusei seuraa Kusakaben ja Soujin edesottamuksia pääasiassa slice of life -henkisesti, tapaus sieltä ja toinen täältä. Tapahtumien välillä ehtii siis myös kulua aikaa, ja näin ollen hahmonkehityskin tuntuu luontevalta. Kaikissa luvuissa on mukana jonkinlainen konflikti, josta poikien on selvittävä voidakseen pysyä yhdessä. Alkavalle suhteelle tyypilliset pulmat ovat läsnä katkeransuloisina ja samaistuttavina, ja kummankin on taisteltava tunteidensa kanssa kun epävarmuus, mustasukkaisuus ja kommunikaatio-ongelmat kasaantuvat mustiksi pilviksi horisonttiin. Sajou ihmettelee, mitä Kusakaben kaltainen suosittu poika näkee hänenlaisessaan yksinäisessä nörtissä, ja Kusakabelle aiheuttavat päänvaivaa Sajoun kunnianhimoiset tulevaisuudensuunnitelmat.  Loppupeleissä yhteinen sävel kuitenkin aina löytyy, sillä vaikka toinen osapuolista onkin monimutkainen pälli ja toinen vähän yksinkertaisempi pälli, he ovat silti pällejä molemmat.

Kusakabe on parivaljakosta toiminnallisempi ja rennompi, ja sopii oikein mukavasti joukkoon poikakoulussa, jossa lähestulkoon ainoa läpäisykriteeri on oman nimen kirjoittaminen oikein. Hänellä on paljon kavereita, eikä bändissä soittaminen varsinaisesti tee hallaa suosiolle koulun ulkopuolellakaan. Sajou puolestaan on hiljainen ja vetäytyvä, työskentelee kovasti koulun eteen ettei tuottaisi pettymystä vanhemmilleen, ja on päätynyt itselleen liian huonoon kouluun vain huonon onnensa vuoksi. Parin temperamenttierot tulevat jyrkimmin esiin ongelmatilanteissa: Sajou sulkeutuu helposti ja pakenee tilanteista, tehden omat (usein negatiiviset) johtopäätöksensä asioista, siinä missä Kusakabe ottaa mieluummin härkää sarvista ja puhuu ahdistuksensa aiheista herkemmin, mutta sortuu samalla helposti syyttelyyn ja kylmyyteen. Tietysti Kusakabe on avoimempi ja spontaanimpi myös hellyydenosoitustensa suhteen, kun taas ujoa Sajouta on vähän hitaampi saada syttymään. Ristiriitatilanteissakin tämä menettää malttinsa vasta paineen alla, ja samalla tavalla vie aikaa, ennen kuin Sajou on valmis minkäänlaiseen aloitteellisuuteen romantiikan rintamalla. Juuri siksi on erityisen liikuttavaa, että mangan loppupuolella se on nimenomaan aina Sajou joka pussaa Kusakabea, eikä toisin päin.

Manga on muutenkin täynnä ihania yksityiskohtia, sekä tarinallisia että kuvallisia. Kusakaben repun hihnat roikkuvat miten sattuu, siinä missä Sajou kantaa laukkuaan molemmat hihnat siististi olalla. Koulupukujen paidat pullistuvat tuulessa ja ylikasvaneet hiukset hulmuavat tavalla joka tuo mieleen art nouveaun klassikkojulisteet. Nakamuran piirrokset välittävät hahmojen tunteita yhtä vahvasti, elleivät vahvemmin kuin teksti, ja hahmot onnistuvat samaan aikaan olemaan sekä ilmeikkäitä että herkkiä. Sama toistuu tavallaan tarinankerronnassa, kun näennäisen pienistäkin tapauksista nousevat tunteet ovat suuria ja mutkikkaita. Kerronnassa on joskus mukana vähän erikoisempaakin kikkailua, kun yhdessä luvussa toistuvat lainaukset keisari Tenjin runosta numero yksi, jonka viimeisiä säkeitä voi tulkita tarinassa aika konkreettisestikin. Kusakaben hiha kastuu kun tämä suojaa sateenvarjollaan Sajouta, ja Sajoun käsi on myöhemmin märkä, kun tämä pyyhkii hikeä panikoivan Kusakaben poskelta. Sarjasta löytyy myös ehkä söpöin vertauskuva ikinä, kun Sajou rinnastaa heidän suhteensa keltaiseen nauhaan, jolla nämä joskus sitoivat ranteensa yhteen. Ei haittaa vaikka nauha välillä katkeaisikin, sillä sen voi kuitenkin aina solmia takaisin yhteen. Vaikka solmu on vähän erilainen, nauhan väri pysyy kuitenkin samana. Vertaus on samalla sekä yksinkertainen että äärimmäisen osuva, ja minua aina ilahduttaa löytää viihteestäni tällaisia oivalluksia jotka jäävät mieleen pitkäksi aikaa sen jälkeen kun itse tarina on jo loppu.

Kaikesta hienoudestaan huolimatta Doukyuseistakin löytyy kuitenkin muutama särö, jotka tuntuvat muuten toimivassa tarinassa pieniltä mutta valitettavilta kauneusvirheiltä. Näkyvin näistä on koulun musiikinopettaja Hara-sensei (jota Kusakabe haukkuu Seku-Haraksi), jonka yksipuolisia tunteita Sajouta kohtaan käsitellään kokonaisen luvun verran. Hahmo jää mielestäni hieman liian irralliseksi, ja tuntuu muuten raikkaassa tarinassa lähinnä tunkkaiselta BL-kliseeltä. Vaikka hahmo himoilee Sajoun perään, ei tämä kuitenkaan ole varsinainen uhka poikien suhteelle, ja pidän ratkaisua varsin onnistuneena. Hara-sensein ei kuitenkaan tarvitse jäädä kuin nalli kalliolle uikuttamaan rakkautensa perään, sillä hahmo sai myöhemmin oman mangansa (Sora to Hana), jossa tämä löytää uuden rakkaudenkohteen vähän yllättävällä tavalla. Myös Doukyusei on saanut jatkoa peräti kahden pokkarin verran, mutta niitä ei ole kukaan ehtinyt vielä edes fanikääntää englanniksi.

Kaiken kaikkiaan Doukyusei on onnistunut kokonaisuus, joka pääsi heti ensilukemalta lempisarjojeni listan kärkeen. Erityisen vaikuttavan mangasta tekee se, että sitä lukiessa ei todellakaan voisi arvata kyseessä olevan Nakamuran ensimmäisen BL-mangan. Tekijä itse on sanonut, ettei välittänyt sarjaa piirtäessään mahdollisista kliseistä lainkaan, vaan halusi rehellisesti pysytellä perusasioissa piittaamatta siitä toistaako genren tropeita kaavamaisesti vai ei. Ratkaisu osoittautui toimivaksi, sillä vaikka asetelma on monista tarinoista ennestään tuttu, tuntuu sarjakuva kliseisen sijaan raikkaalta ja omaperäiseltä. Useat mukana olevat elementit poikakoulusta luokkatovereiden välille heräävään rakkauteen ja oppilastaan himoitsevaan opettajaan ovat ehkä käytettyjä ja kuluneita. Ne on kuitenkin yhdistelty toimivaksi sekoitukseksi tavalla, joka saa jäisimmänkin sydämen sulamaan. Tai jos ei saa, ei sinulla ehkä ole sydäntä ollenkaan!

Avainsanat: