Like a sparkling soda pop

Nakamura Asumikon taiteilema manga Doukyusei (Luokkatoverit) on juuri niin ilahduttavan suloinen ja raikas kuin yllä näkyvät kansikuvat antavat olettaakin. Persoonallinen Nakamura on sarjakuvataitelijana ja kuvittajana aivan omaa luokkaansa, mutta vaikka olen ihaillut tämän taidetta jo pidempään mm. Gothic&Lolita Biblen sivuilta, eivät hänen tekemänsä sarjakuvat kuitenkaan olleet minulle rakkautta aivan ensi silmäyksellä. Olen kyllä yrittänyt lukea joitain Nakamuran mangoja (Non-non, Double Mints) monesti aikaisemminkin, mutta tarinoissa on lähes aina ollut jotain häiritsevän sekavaa ja hahmot ovat jääneet valitettavan etäisiksi. Onneksi Nakamuran taide on niin upeaa, että palaan tämän mangojen pariin aina säännöllisin väliajoin, ihan vain testatakseni josko nyt jo tärppäisi.

Doukyusein kanssa sitten lopulta kolahti, ja lujaa, vaikka tarinan alkuasetelma ei ehkä yksinään kuulosta erityisen mullistavalta tai erikoiselta. Musikaalinen Kusakabe huomaa luokan koulufestivaalia varten pitämissä lauluharjoituksissa, että hiljainen hikipinko Sajou vain liikuttelee huuliaan musiikin tahtiin. Kusakabe tarjoutuu auttamaan tätä laulun ja nuottien oppimisessa, ja kun pojat tutustuvat pikkuhiljaa paremmin toisiinsa, tajuaa hän pian ihastuneensa Sajouun. Samalla herää kuitenkin epäilys siitä, että Sajou olisi harjoitellut laulun eteen niin kovasti vain tehdäkseen vaikutuksen koulun homoon musiikinopettajaan. Lopulta Sajou kuitenkin tyrmää luulot vääriksi ja tunnustaa harjoitelleensa ahkerasti vain viettääkseen enemmän aikaa Kusakaben kanssa. Tällaisissa merkeissä alkaa sitten poikien yhteinen taival.

 

Doukyusei seuraa Kusakaben ja Soujin edesottamuksia pääasiassa slice of life -henkisesti, tapaus sieltä ja toinen täältä. Tapahtumien välillä ehtii siis myös kulua aikaa, ja näin ollen hahmonkehityskin tuntuu luontevalta. Kaikissa luvuissa on mukana jonkinlainen konflikti, josta poikien on selvittävä voidakseen pysyä yhdessä. Alkavalle suhteelle tyypilliset pulmat ovat läsnä katkeransuloisina ja samaistuttavina, ja kummankin on taisteltava tunteidensa kanssa kun epävarmuus, mustasukkaisuus ja kommunikaatio-ongelmat kasaantuvat mustiksi pilviksi horisonttiin. Sajou ihmettelee, mitä Kusakaben kaltainen suosittu poika näkee hänenlaisessaan yksinäisessä nörtissä, ja Kusakabelle aiheuttavat päänvaivaa Sajoun kunnianhimoiset tulevaisuudensuunnitelmat.  Loppupeleissä yhteinen sävel kuitenkin aina löytyy, sillä vaikka toinen osapuolista onkin monimutkainen pälli ja toinen vähän yksinkertaisempi pälli, he ovat silti pällejä molemmat.

Kusakabe on parivaljakosta toiminnallisempi ja rennompi, ja sopii oikein mukavasti joukkoon poikakoulussa, jossa lähestulkoon ainoa läpäisykriteeri on oman nimen kirjoittaminen oikein. Hänellä on paljon kavereita, eikä bändissä soittaminen varsinaisesti tee hallaa suosiolle koulun ulkopuolellakaan. Sajou puolestaan on hiljainen ja vetäytyvä, työskentelee kovasti koulun eteen ettei tuottaisi pettymystä vanhemmilleen, ja on päätynyt itselleen liian huonoon kouluun vain huonon onnensa vuoksi. Parin temperamenttierot tulevat jyrkimmin esiin ongelmatilanteissa: Sajou sulkeutuu helposti ja pakenee tilanteista, tehden omat (usein negatiiviset) johtopäätöksensä asioista, siinä missä Kusakabe ottaa mieluummin härkää sarvista ja puhuu ahdistuksensa aiheista herkemmin, mutta sortuu samalla helposti syyttelyyn ja kylmyyteen. Tietysti Kusakabe on avoimempi ja spontaanimpi myös hellyydenosoitustensa suhteen, kun taas ujoa Sajouta on vähän hitaampi saada syttymään. Ristiriitatilanteissakin tämä menettää malttinsa vasta paineen alla, ja samalla tavalla vie aikaa, ennen kuin Sajou on valmis minkäänlaiseen aloitteellisuuteen romantiikan rintamalla. Juuri siksi on erityisen liikuttavaa, että mangan loppupuolella se on nimenomaan aina Sajou joka pussaa Kusakabea, eikä toisin päin.

Manga on muutenkin täynnä ihania yksityiskohtia, sekä tarinallisia että kuvallisia. Kusakaben repun hihnat roikkuvat miten sattuu, siinä missä Sajou kantaa laukkuaan molemmat hihnat siististi olalla. Koulupukujen paidat pullistuvat tuulessa ja ylikasvaneet hiukset hulmuavat tavalla joka tuo mieleen art nouveaun klassikkojulisteet. Nakamuran piirrokset välittävät hahmojen tunteita yhtä vahvasti, elleivät vahvemmin kuin teksti, ja hahmot onnistuvat samaan aikaan olemaan sekä ilmeikkäitä että herkkiä. Sama toistuu tavallaan tarinankerronnassa, kun näennäisen pienistäkin tapauksista nousevat tunteet ovat suuria ja mutkikkaita. Kerronnassa on joskus mukana vähän erikoisempaakin kikkailua, kun yhdessä luvussa toistuvat lainaukset keisari Tenjin runosta numero yksi, jonka viimeisiä säkeitä voi tulkita tarinassa aika konkreettisestikin. Kusakaben hiha kastuu kun tämä suojaa sateenvarjollaan Sajouta, ja Sajoun käsi on myöhemmin märkä, kun tämä pyyhkii hikeä panikoivan Kusakaben poskelta. Sarjasta löytyy myös ehkä söpöin vertauskuva ikinä, kun Sajou rinnastaa heidän suhteensa keltaiseen nauhaan, jolla nämä joskus sitoivat ranteensa yhteen. Ei haittaa vaikka nauha välillä katkeaisikin, sillä sen voi kuitenkin aina solmia takaisin yhteen. Vaikka solmu on vähän erilainen, nauhan väri pysyy kuitenkin samana. Vertaus on samalla sekä yksinkertainen että äärimmäisen osuva, ja minua aina ilahduttaa löytää viihteestäni tällaisia oivalluksia jotka jäävät mieleen pitkäksi aikaa sen jälkeen kun itse tarina on jo loppu.

Kaikesta hienoudestaan huolimatta Doukyuseistakin löytyy kuitenkin muutama särö, jotka tuntuvat muuten toimivassa tarinassa pieniltä mutta valitettavilta kauneusvirheiltä. Näkyvin näistä on koulun musiikinopettaja Hara-sensei (jota Kusakabe haukkuu Seku-Haraksi), jonka yksipuolisia tunteita Sajouta kohtaan käsitellään kokonaisen luvun verran. Hahmo jää mielestäni hieman liian irralliseksi, ja tuntuu muuten raikkaassa tarinassa lähinnä tunkkaiselta BL-kliseeltä. Vaikka hahmo himoilee Sajoun perään, ei tämä kuitenkaan ole varsinainen uhka poikien suhteelle, ja pidän ratkaisua varsin onnistuneena. Hara-sensein ei kuitenkaan tarvitse jäädä kuin nalli kalliolle uikuttamaan rakkautensa perään, sillä hahmo sai myöhemmin oman mangansa (Sora to Hana), jossa tämä löytää uuden rakkaudenkohteen vähän yllättävällä tavalla. Myös Doukyusei on saanut jatkoa peräti kahden pokkarin verran, mutta niitä ei ole kukaan ehtinyt vielä edes fanikääntää englanniksi.

Kaiken kaikkiaan Doukyusei on onnistunut kokonaisuus, joka pääsi heti ensilukemalta lempisarjojeni listan kärkeen. Erityisen vaikuttavan mangasta tekee se, että sitä lukiessa ei todellakaan voisi arvata kyseessä olevan Nakamuran ensimmäisen BL-mangan. Tekijä itse on sanonut, ettei välittänyt sarjaa piirtäessään mahdollisista kliseistä lainkaan, vaan halusi rehellisesti pysytellä perusasioissa piittaamatta siitä toistaako genren tropeita kaavamaisesti vai ei. Ratkaisu osoittautui toimivaksi, sillä vaikka asetelma on monista tarinoista ennestään tuttu, tuntuu sarjakuva kliseisen sijaan raikkaalta ja omaperäiseltä. Useat mukana olevat elementit poikakoulusta luokkatovereiden välille heräävään rakkauteen ja oppilastaan himoitsevaan opettajaan ovat ehkä käytettyjä ja kuluneita. Ne on kuitenkin yhdistelty toimivaksi sekoitukseksi tavalla, joka saa jäisimmänkin sydämen sulamaan. Tai jos ei saa, ei sinulla ehkä ole sydäntä ollenkaan!

Mainokset
Avainsanat:

3 Responses to “Like a sparkling soda pop”

  1. Kommentti tulee ehkä vähän myöhässä, mutta olkoon.

    Itse lukaisin tänään Nakaman fanikäännöksen Doukyusein jatko-osan 1. luvusta ja rakastuin tähän sarjaan taas uudestaan. Minusta on tullut todella nirso BL:n suhteen ja nykyään harva sarja enää kolahtaa kovaa, mutta Doukyusei on niitä harvoja, jotka jaksavat ilahduttaa yhä uudelleen ja uudelleen. Kliseistään huolimatta se ei tunnu valtavirta BL:tä, koska se on tehty selvästi ajatuksella. Vaikka alkuasetelma onkin hyvin tyypillistä shounen-aita, mangaka onnistuu tekemään hahmoista aitoja ja koskettavia. Rakkaus syttyy hitaasti ja lukija ehtii oppia tuntemaan suhteen molemmat osapuolet ennen kuin pojat lyövät hynttyyt yhteen. Kaikki sokeriset kohtaukset ovatkin paljon vaikuttavampia, kun niitä saa odottaa. Manga ei kompastunut käytettyihin teemoihinsa, vaan näytti esimerkkiä, miten niistä saa toimivia.

    Piirrustustyyli teki minuun suuren vaikutuksen. Voi niitä hentoja viivoja, siroja kasvoja ja kaikkia ihania pieniä yksityiskohtia, jotka toivat hahmojen persoonia mukavasti esille.

    Hara-sensei oli kieltämättä aika turha hahmo, mutta olihan se mustasukkainen Kusakabe aika suloinen.

    Doukyusei on yksi suosikeistani ja varmasti BL:n helmiä. Jään innolla odottelemaan lisää käännöksiä Sotsugyouseista, mutta ensin haluan kiittää hyvästä, analysoivasta arvostelusta :> Tekstejäsi on aina mukava lukea.

    • Ihanaa kuulla että muutkin ovat löytäneet sarjan! Doukyusein kaltaiset mangat ovat se syy miksi jaksan kahlata välillä läpi paljonkin keskinkertaista huttua, sillä sitten kun sieltä seasta löytyy niitä helmiä, ne jäävät kyllä mieleen pitkäksi aikaa.

      Kiitos kehuista! Olen otettu, ja toivon että viihdyt blogin parissa jatkossakin. :3

Trackbacks

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s