Archive for joulukuu, 2010

30/12/2010

Togainu no chi ja huonouden monet tasot

Väärässä oleminen on aivan liian aliarvostettu taito, samoin kuin sen myöntäminen. Itse en kuitenkaan olisi voinut olla iloisempi esimerkiksi silloin, kun tajusin etteivät vyölaukut tulleetkaan uudestaan muotiin, vaikka sitä niin kovasti etukäteen povasin (ja pelkäsin). Hyvin vapauttavaa on myös ollut myöntää, että keväästä asti odottamani Togainu no chi -anime osoittautui suurista odotuksistani huolimatta lopulta aivan jäätäväksi kuraksi. Pyydän hartaimmin anteeksi, jos lukijoideni seasta löytyy yhtään ihmistä, joka alkoi seurata sarjaa siksi että hehkuttelin sitä etukäteen. Olen aika pitkälti samaa mieltä kuin eräs MALiin arvostelunsa kirjoittanut käyttäjä: Togainu on häpeäksi niin tekijöilleen, alkuteokselleen, genrelleen kuin koko animeteollisuudellekin.

Mikä Togainusta sitten tekee niin huonon? Ensimmäisenä tulee tietysti mieleen sarjan nolostuttavan alhaiset tuotantoarvot. Internet on ollut animen alkamisesta lähtien täynnä valituksia sarjan animaation laadusta, jota hirveämpää saa hakea kissojen ja koirien kanssa. Itse kuitenkin jopa tykkäsin monista keinoista joilla sarja peitteli pientä budjettiaan: omituiset kuvakulmat ja rajaukset, värikikkailut ja zoomailut olivat ihan kivoja – ainakin niin kauan kuin niihin oikeasti edes yritettiin panostaa. Huonoa välianimaatiota tai surkeasti piirrettyjä hahmoja ei kuitenkaan voi paikkailla yhtä helposti. Vaikka screencap-kansiooni tallentui paljon hyvännäköisiä ja laadukkaitakin shotteja, sarja vilisee myös freimejä joiden takia aloin tosissani epäillä, että studiolla on ihmisten sijassa töissä koulutettuja apinoita. Viimeisessä jaksossa köyhäily räjähtää aivan uusiin sfääreihin, kun keskellä kiihkeintä taistelukohtausta zoomaillaan toiminnan sijasta auringonlaskuihin ja kaupunkimaisemiin, ja hahmot ja näiden liikkeet on piirretty ja animoitu kökömmin kuin koskaan.

Animen LAATU korostuu entisestään, kun sitä vertaa pelissä nähtäviin kuviin

Mutta hei, ei kai animaation aina edes tarvitse olla ihan ykkösluokkaa, jos tarina ja hahmot ovat kuitenkin mielenkiintoisia? Niinhän? Tämä muistio olisi varmaan kannattanut välittää myös sarjan tekijöille, sillä animen juonessa tai hahmoissa ei ilman taustatietoja ole juurikaan järkeä. Olen aika varma siitä, että ilman pelin juonipaljastusten, virallisen mangan ja sekalaisten doujinien lukemista en olisi tajunnut (tai välittänyt) animen tarinasta tai hahmonkehityksestä paskankaan vertaa.

Togainun adaptoinnissa on jo alunperin mennyt vikaan kaksi olennaista asiaa: moniloppuisen visual novelin tarina on yritetty muussata yhdeksi kokonaisuudeksi joka ei seuraa suoraan mitään pelissä nähtävistä tarinankuluista, ja toisiaan kourivat vähäpukeiset miehet joiden ansiosta Togainu-merchandisen fanikanta on niin suuri, on poistettu yhtälöstä kokonaan. Lopputulos tuntuu antiklimaattiselta kompromissilta jossa ei ole päätä eikä häntää, ja se vähä fanipalvelu mikä mukaan on tungettu on äärimmäisen huonoa ja noloa. Suuri osa katsojista oli varmasti mukana nättien poikien takia, joten ne pojat olisi voinut edes yrittää pitää nätteinä…

Vanhempi Rin on pelissä tosi kuumis, animessa ei niinkään

Itse asiassa minua askarruttaa kovasti, kenelle anime oikeastaan on suunnattu. Pelin faneille se ei tarjoa mitään mielenkiintoista, peliä etukäteen tuntemattomille se ei tarjoa mitään järkevää, ja BL:n takia mukana roikkuville se tarjoaa vielä vähemmän yhtään mitään. Jos tarkoitus oli promota peliä, luulen että anime onnistui tekemään sen maineelle enemmän hallaa kuin yksikään PR-katastrofi. Vaikka pelin ja/tai animen tekijät kuinka uskoisivat Togainun taustatarinan vahvuuteen, tuntuu se lopulta jäävän aika torsoksi kun hahmojen väliset seksuaaliset jännitteet siivotaan pois. Pelkät Shikin ja Akiran miekkataistelut eivät riitä tätä paikkaamaan, vaikka ne aika intensiivisiä ovatkin.

Kaikesta tästä huolimatta anime oli kuitenkin myös käsittämättömän viihdyttävää katsottavaa. Hahmot ovat kaikki enemmän tai vähemmän urpoja, mutta juuri siksi heidän touhujaan on niin hauska seurata. Akira on kaikessa autistisuudessaan koominen, Nanon pseudofilosofiset monologit niin hienoja juuri siksi ettei niissä ole mitään järkeä, ja Shiki on cool ainakin niin kauan kuin pitää suunsa kiinni. Edes Keisuke ei ikinä rasittanut minua millään tasolla, joten vihaajat vihatkoon ihan rauhassa. Hahmojen väliset lätinät ovat välillä suunnilleen yhtä tasokkaita kuin Urabokussa, mutta esimerkiksi Akiran ja Rinin väliset avautumiset onnistuivat kaikessa korniudessaankin liikuttamaan.

Tappelukohtaukset eivät aina ole kovin laadukkaita, mutta tykkäsin niistä silti – jopa siitä lentävästä ketsuppiverestä. Alkutunnaria lukuunottamatta musiikit olivat yllättävän jees, ja joka kerta vaihtuvat lopetusbiisit toimivat yllättävän hyvin. Ja mikä tärkeintä: ainakin sarjassa tapahtui koko ajan jotain, eikä tylsää ehtinyt tulla hetkeksikään. Minua on kohtalaisen helppo viihdyttää, joten odotin joka viikko uutta jaksoa yhtä innostuneena. Vasta viimeisen jakson kohdalla aloin pohtia, miksi oikeasti vaivaudun katsomaan tällaista roskaa, mutta silloin sarja olikin onneksi jo ohi. Mitään en siis kadu, ja väitän että syksyni oli paljon antoisampi Togainun kanssa kuin se olisi ollut ilman sitä.

Herp derp

Lyhyesti sanottuna: en suosittelisi Togainu-animen katsomista juuri kellekään, vaikka minulla olikin sen parissa oikein viihdyttäviä hetkiä. Olen samalla kuitenkin pettynyt siihen, ettei lupaavista lähtökohdista saatu aikaiseksi mitään sen järkevämpää. Alkuperäinen peli on harvinaisen epäromanttinen ja raaka ollakseen BL:ää, joten onnistunut adaptaatio olisi voinut olla monella tapaa kiinnostava ja originelli. Mutta ei sitten, taas kerran todistettiin että anime ja BL eivät ilmeisesti sovi yhteen sitten millään.

AAAAA ALL BLUE

Mainokset
24/12/2010

24. joulukuuta

Tervetuloa My Thoughts on Yaoin joulukalenteriin! Lisätietoa kalenterista voit lukea täältä.

Hyvää jouluaattoa! Viimeinen luukku löytyy linkin takaa.

read more »

23/12/2010

23. joulukuuta

Tervetuloa My Thoughts on Yaoin joulukalenteriin! Lisätietoa kalenterista voit lukea täältä.

23. Suosikkisi lukemistasi BL-mangoista

Vaikka olen normaalisti huono tekemään tällaisia valintoja tai laittamaan asioita paremmuusjärjestykseen, valehtelisin jos väittäisin että olisin voinut antaa tähän vastaukseksi mitään muuta. Kun luin Setona Mizushiron mangan The Cornered Mouse Dreams of Cheese ja sen jatko-osan The Carp on the Chopping Block Jumps Twice ensimmäistä kertaa, olin varma siitä etten ehkä enää koskaan tule lukemaan toista yhtä vaikuttavaa mangaa. Enkä tosiaan ole vieläkään lukenut.

Sarjan viehätystä on vähän vaikea saada selitetyksi ilman että alkaa kuulostaa täysin höyrypäältä. Se on nimittäin käytännössä täydet 400 sivua pelkkää kahden ihmisen avautumista parisuhteestaan, itsestään ja ennen kaikkea toistensa huonoista puolista. Lisäksi Imagase ja Kyouichi kohtelevat koko tarinan ajan toisiaan ja muita ympärillään olevia ihmisiä niin tylysti, etten ihmettelisi vaikka he jonkun mielestä tuntuisivat pelkästään moraalisesti ja emotionaalisesti läpimädiltä kusipäiltä.

Itse jäin kuitenkin koukkuun juuri siihen tapaan jolla manga sukeltaa päähenkilöidensä motiiveihin ja vikoihin. Vaikka hahmot ovat monessa suhteessa täysiä idiootteja, he ovat juuri sen takia myös äärettömän samaistuttavia, ja heidän kanssakäymisensä onnistuu sekä naurattamaan ääneen että saamaan itkun partaaalle. Imagase on täydellisesti tunteidensa vietävissä ja vakaa kuin tuuliviiri, kun taas Kyouichillä on vaikeuksia selvittää edes itselleen, saati sitten muulle maailmalle, mitä todellisuudessa tuntee. Vaikka hahmojen suhdetta vaikeuttaa se että Kyouichi on hetero ja Imagase homo, ainoa asia joka todellisuudessa estää sitä toimimasta ovat he itse. Joskus asiat voi ymmärtää tärkeiksi vasta sitten, kun ne on jo menettänyt.

Kumpikaan hahmoista ei kasva tarinan kuluessa välttämättä kovin paljon paremmaksi ihmiseksi, mutta heissä tapahtuu silti silminnähtäviä muutoksia. Kaikkein tärkeintä on, että he oppivat lopulta ymmärtämään toisiaan niin, etteivät toista samoja virheitä yhä uudestaan ja uudestaan. Tarinan teemat tuntuvat samalla kertaa sekä kipeän henkilökohtaisilta että lohduttavan universaaleilta, kuten Mizushiro itsekin jälkipuheessaan toteaa. Kaikkia ne kuitenkaan tuskin puhuttelevat yhtä vahvasti kuin minua, enkä siksi uskalla suositella mangaa kaikille täysin varauksetta. Itselleni kyseessä on kuitenkin yksi tärkeimmistä koskaan lukemistani teoksista.

Avainsanat:
22/12/2010

22. joulukuuta

Tervetuloa My Thoughts on Yaoin joulukalenteriin! Lisätietoa kalenterista voit lukea täältä.

22. Paras lukemasi BL-manga oneshot

Huijaan nyt hieman, ja vastaan tarinalla jossa on peräti kaksi(!) lukua. Lyhyt ja ytimekäs se on joka tapauksessa. Ensikosketukseni tähän mangalyhäriin tapahtui jo vuosia sitten, mutta yhä edelleen se tuntuu tuoreelta ja kiinnostavalta.

Picnic on osa Homerun Kenin KIKI-nimistä oneshot-kokoelmaa, ja ehdottomasti sen tarinoista paras. Mangan tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuteen, jossa lääketieteen kehitys on viety huippuunsa ja potilaskuolemat saatu vähenemään sairaaloissa olemattomiin. Päähenkilöinä ovat vakavassa onnettomuudessa loukkaantunut Kaname sekä tämän luokkatoveri Kenichirou, joka alkaa vierailla sairaalassa tämän luona. Ajan kuluessa he tutustuvat paremmin, ja haaveilevat yhdessä vierailusta merenrannalle Kanamen parannuttua. Mutta kun tämän vapautumiseen on jäljellä enää yksi päivä, vetää Kaname yllättäen ranteensa auki. Iloisen ulkokuorensa alla tämä taitaa sittenkin olla jotain aivan muuta kuin Kenichirou aluksi luuli. Ja oliko auto-onnettomuus jonka vuoksi Kaname joutui sairaalaan sittenkään vahinko?

Lyhyeen tarinaan on saatu mukaan yllättävän painavia aiheita, joita myös käsitellään kerrankin niiden ansaitsemalla vakavuudella. Hyväksikäytön ja itsemurhan lisäksi tärkeäksi teemaksi nousee eutanasia: onko oikein pitää kärsivää ihmistä hengissä vain siksi, että se on mahdollista? Entä onko mitään järkeä yrittää tuoda kuollutta ihmistä takaisin kloonaamalla, kun tämä ei kuitenkaan olisi enää sama ihminen? Manga onnistuu myös onnistuneesti välttämään korneimmat ’parannan sinut rakkaudellani’ -kuviot. Vaikka Kenichirou kuinka välittäisi Kanamesta, edes hän ei voi poistaa tämän ahdistusta täysin. Surumielisyydestään huolimatta tarina onnistuu säilyttämään loppuun asti toiveikkaan pohjavireensä hahmojen unelmien kautta. Tunnelmaa korostaa myös ilmava kuvakerronta, ja mukana on paljon hienoja kohtauksia joissa ei ole käytetty tekstiä lainkaan.

Myös sarjakuvan pituus on sille eduksi. Mitään turhia lätinöitä ei tarvitse katsella, eikä traaginen astelma ehdi luisumaan melodraaman puolelle. Monia lyhyitä tarinoita vaivaa se, että aiheesta olisi mielellään lukenut enemmänkin. Tässä tapauksessa se ei kuitenkaan ole ongelma, vaan rajatussa tilassa saadaan lukijalle välitetyksi kaikki tarpeellinen. Suosittelen siis ehdottomasti tutustumaan, vaikka jo senkin takia että piirrosjälki on nättiä eikä mangan lukemiseen kulu kuin hetki.

Avainsanat:
21/12/2010

21. joulukuuta

Tervetuloa My Thoughts on Yaoin joulukalenteriin! Lisätietoa kalenterista voit lukea täältä.

21. Kaksi BL-mangakaa joiden haluaisit nähdä tekevän yhteistyötä

Tämä oli memen kysymyksistä samalla kertaa sekä mielenkiintoisin että haastavin vastattava. Jos saisin valita kaikista maailman BL-mangakoista kaksi, joiden kannattaisi tehdä yhteistyötä, millä perusteella tuo valinta oikein pitäisi tehdä? Tietysti olisi hupaisaa laittaa kaksi tyyliltään samankaltaista mangakaa yhteen ja katsoa mitä siitä syntyisi. Miltäköhän näyttäisi est emin ja Basson yhteistyönä tekemä manga? Entä Hiro Madaramen ja Asia Watanaben? Päätin kuitenkin lähestyä ongelmaa siltä kantilta, että mietin keiden kahden taidot parhaiten täydentäisivät toisiaan. Jotkut mangakat ovat loistavia piirtäjiä mutta juonenkuljetuksessa olisi hiottavaa, toiset puolestaan osaavat kertoa mielettömiä tarinoita vaikka piirrosjälki onkin vähän sinne päin.

Erilaisia vaihtoehtoja läpikäytyäni muistin äkkiä, että olinkin keksinyt vastauksen kysymykseen jo kesällä, kun pohdimme Aranan kanssa minkä mangan pohjalta saisi tehtyä täydellisen BL-animen. Tulin itse siihen tulokseen, että Setona Mizushiron 1999nen 7 no Tsuki Shanghai varustettuna Jaryuu Dokuron hahmodesigneilla olisi ns. parasta shittiä evar. Asiaa uudestaan pohtiessani huomasin aika pian, että näiden kahden yhteistyö voisi pelata muutenkin hyvin.

Vaikka molemmat ovat aivan loistavia mangakoita, heidän vahvuutensa – ja heikkoutensa – ovat kuitenkin erilaisia. Siinä missä Setona Mizushiro (alempi kuva) osaa luoda moniulotteisia hahmoja ja mutkikkaita juonikuvioita, tämän piirrokset ovat nättejä mutta hieman jäykkiä eivätkä aina kovin ilmeikkäitä. Jaryuu Dokuro puolestaan on taiteilijana paljon monipuolisempi ja dynaamisempi, mutta tarinapuolella tämän vahvuus piilee enemmän tunnelmassa kuin hahmoissa tai juonessa. Yhdessä he voisivat paikata toistensa heikkoja puolia ja korostaa molempien parhaita, ja saada aikaiseksi jotain mihin kumpikaan ei omin avuin pystyisi.

20/12/2010

20. joulukuuta

Tervetuloa My Thoughts on Yaoin joulukalenteriin! Lisätietoa kalenterista voit lukea täältä.

20. BL-mangaka josta et pysty pitämään vaikka kuinka yrittäisit

Minulla on aika vahva tunne siitä, ettei minua ja Nitta Youkaa tosiaankaan ole tarkoitettu toisiamme varten. Kun ensimmäistä kertaa aloin seurata BL-yhteisöjä yhtään aktiivisemmin, skippasin tämän sarjat järjestään jo pelkkien kansikuvien perusteella. Sen lisäksi että tämän värienkäyttö on välillä aika jännittävää, Nittan tyyli on mielestäni muutenkin todella epämiellyttävä. Piirroksissa ja etenkin hahmojen kasvoissa on jotain häiritsevän jäykkää, ja niistä välittyy kylmä ja persoonaton fiilis. Kaikkein pahimmat traumat minulla kuitenkin on siitä, että kaikki hahmot ovat iholtaan oransseja.

Vuosien Nitta-ahdistuksen jälkeen ajattelin kuitenkin lopulta, että ehkä olen jo tarpeeksi kypsä katsomaan kaiken oranssiuden ohi ja antamaan tälle mahdollisuuden tarinankertojana. Kai sekin pitäisi laskea meriitiksi, että tämä piirtää nimenomaan aikuisia miehiä, toisin kuin monet kollegansa. Useamman lukuyrityksen jälkeen en kyllä sittenkään ollut erityisen vaikuttunut. Hahmojen persoonallisuuksista ei saa mitään otetta, juonet ovat aika yhdentekeviä eivätkä seksikohtauksetkaan erityisen mieltäylentäviä.

Tai tältä minusta ainakin kovasti tuntuu. Osa minusta kuitenkin epäilee, etten jostain syystä vain kykene näkemään hahmojen epämiellyttävän ulkonäön ohitse, ja että sieltä takaa löytyy sittenkin jotain hienoa ja koskettavaa. En ehkä koskaan saa tietää. Sen verran krediittiä Nittalle on kuitenkin annettava, että tämän Double Play ja LOL Theater -nimillä kulkeva oneshotti nörtistä MMORPG-pelinkehittäjästä on oikeasti aika koominen. Muuten olen päättänyt pysytellä ihan suosiolla kaukana tämän sarjoista, oli se sitten kuinka irrationaalisista syistä tahansa.

 

Avainsanat:
19/12/2010

19. joulukuuta

Tervetuloa My Thoughts on Yaoin joulukalenteriin! Lisätietoa kalenterista voit lukea täältä.

19. Mangaka jonka pitäisi piirtää BL-mangaa

Nao Tsukiji on kohtalaisen tuntematon shoujomangaka, jonka uskomattoman yksityiskohtaisia, historiallisesta vaatetuksesta inspiraationsa ammentavia kuvituksia on mahdollista bongata Japanissa niin kirjoista, lehdistä kuin kirjepapereistakin. Mutta miksi ihmeessä hänen pitäisi piirtää juuri BL-mangaa?

Ensinnäkin, mangakan uusin sarja Adekan ilmestyy Wings-lehdessä ja nojaa aika vahvasti homolust-fanservicelle ja kahden miespäähenkilön väliselle suhteelle ja jännitteelle. Goottilaisia sävyjä sisältävä mysteerisarja on toki mielenkiintoista luettavaa muutenkin, mutta aimai-kohtaukset jättävät aina vähän huijatun olon. Ne on kuitenkin toteutettu sen verran hyvin, että mangakalla olisi kaikki eväät ihan kunnollisenkin BL:n piirtämiseen.

Toisekseen, Naon piirrosjälki on äärettömän herkullista. Vaatteet ovat kauniita, yksityiskohdat kekseliäitä ja hahmodesignit varsin kuumottavia. Persoonallisia BL-mangakoita ei voi olla koskaan liikaa.

Kolmanneksi, katsokaa vaikka tuota kuvaa ja miettikää itse, rationaaliset perustelut taisivat minulta jo loppua. Lisää kuvituksia löytyy Naon nettisivuilta.

Avainsanat:
18/12/2010

18. joulukuuta

Tervetuloa My Thoughts on Yaoin joulukalenteriin! Lisätietoa kalenterista voit lukea täältä.

18. BL-mangaka jonka pitäisi olla tunnetumpi

Vain tänään, kaksi yhden hinnalla! En siis osannut päättää kummalle näistä mangakoista varaisin tämän luukun, joten päätin ottaa mukaan molemmat. Heillä onkin aika paljon yhteistä: kumpikin on tehnyt uransa tunnetuimmat työt seinenin parissa, mutta piirtää silti toisella taiteilijanimellä BL:ää. Mielestäni he ansaitsisivat tulla paremmin tunnetuiksi myös BL-mangakoina.

Yumeka Sumomo saattaa olla hieman tutumpi nimellä Sahara Mizu tai Sahara Keita. Hän on vastuussa mm. Hoshi no Koen manga-adaptaatiosta, ja hänen seinen-sarjastaan My Girl on tehty Japanissa live action -draama. Juné Manga on julkaissut Yumekalta englanniksi kaksi BL-oneshot-kokoelmaa, Same Cell Organism ja The Day I Become a Butterfly. Suuri osa mangakan tuotannosta onkin juuri oneshotteja, mutta hänellä on ilmiömäinen kyky saada pieneenkin tilaan mahtumaan yllättävän paljon sisältöä. Tarinat ovat slice of lifea sanan parhaassa merkityksessä: ilmava piirrostyyli tukee rauhallista tarinankerrontaa, ja juonen sijaan korostuu yleensä haikea tai leikkisä tunnelma. Genrestä ja taiteilijanimestä riippumatta Yumeka Sumomon työt ovat raikkaita ja omaperäisiä, enkä ainakaan itse meinaa malttaa millään lopettaa kun olen kerran aloittanut lukemisen.

Basso-nimimerkin taakse puolestaan kätkeytyy Ono Natsume, jonka mangoista Ristorante Paradiso ja House of Five Leaves ovat molemmat saaneet oman animeadaptaationsa. Five Leavesin lisäksi Viz on julkaissut englanniksi myös tämän Not simple ja La Quinta Camera -nimiset mangat. Basson BL-tarinakokoelmissa Kuma to Interi ja Amato Amaro toistuvat yhä uudestaan samat elementit: Italia, keski-ikäiset poliitikot ja älyköt – ja jäätelö, nimenomaan italialainen sellainen. Lyhyet tarinat ovat hauskoja ja yllättäviä, ja Onon tavaramerkiksi muodostunut rosoinen piirrosjälki istuu niihin loistavasti. Sarjakuvat tuovat ulkoasunsa ja teemojensa puolesta hyvällä tavalla mieleen myös suursuosikkini est emin teokset. Jos Ristorante ja Five Leaves jättivät sinut haluamaan lisää, näillä on hyvä jatkaa.

17/12/2010

17. joulukuuta

Tervetuloa My Thoughts on Yaoin joulukalenteriin! Lisätietoa kalenterista voit lukea täältä.

17. BL-manga jonka pitäisi olla tunnetumpi

Modoru Motonin Dog Style on monella tapaa vähän kummallisessa asemassa. Kitty Media julkaisi sen englanniksi pari vuotta sitten, mutta sarja tuntuu silti jääneen melko tuntemattomaksi, eikä asiaa ainakaan auta se että kolmiosaisen mangan toinen osa on loppunut kaikista mahdollisista ja mahdottomista kaupoista (omani sain hirveän metsästyksen jälkeen lopulta Saksan Amazonista). Tämä on sääli, sillä kyseessä on mielenkiintoinen ja omaperäinen tarina joka erottuu BL-massasta niin ulkonäöltään kuin sisällöltäänkin.

Mikiä ja Chiakia yhdistää vain kaksi asiaa: heidän parhaat ystävänsä ovat veljeksiä keskenään, ja kummallakin heistä on tapana viettää aikaa yksinään eräässä hylätyssä rakennuksessa. Kun Chiaki joutuu tapansa mukaan tappeluun toisen koulun opiskelijoiden kanssa, Miki sattuu paikalle ja he joutuvat pakenemaan yhdessä. Tästä käynnistyy poikien vuoristoratana etenevä suhde, jota on vaikea määritellä vain yhdellä termillä. He eivät ole varsinaisesti kavereita eivätkä ainakaan rakastavaisia, mutta pelkkä himokaan ei riitä syyksi sille, että he palaavat tapaamaan toisiaan samalle hylätylle rakennukselle yhä uudestaan ja uudestaan.

Sarjan nimi ei viittaa seksiin (vaikka sitäkin tässä harrastetaan, ja paljon), vaan Mikin tapaan kutsua Chiakia kulkukoiraksi. Pienestä pitäen tämä on halunnut hoitaa mieluummin villiä kulkukoiraa kuin kesyä lemmikkiä. Tähän kätkeytyy kuitenkin paradoksi, kuten myös Chiaki huomauttaa, sillä kulkukoirakin kesyyntyy jos sitä käy ruokkimassa tarpeeksi usein. Tavoitteleeko Miki siis oikeastaan jotain, mitä ei voi koskaan edes saada?

Lempinimi kuvaa joka tapauksessa Chiakin luonnetta varsin osuvasti. Tämä on tottunut olemaan yksin, eikä halua tehdä lupauksia tai sopimuksia edes – tai varsinkaan – Mikin kanssa. Chiakilla on vaikeuksia luottaa edes omiin ystäviinsä, eikä tämä halua joutua pettymään siksi että joku ei kykenisikään pitämään lupaustaan. Sitä hän on jo saanut kestää parhaalta ystävältään ihan tarpeeksi, joten siinä vaiheessa kun Miki puolivahingossa tunnustaa rakastavansa tätä, päätyy Chiaki sysäämään tämän vain kauemmas itsestään.

Tarinassa kuvataan hienosti myös kummankin hahmon suhdetta omaan parhaaseen ystäväänsä. Miki on katkera siitä että hänen lapsuudenystävänsä on häntä parempi kaikessa mahdollisessa, ja Chiaki on puolestaan ajautumassa erilleen omasta bestiksestään, joka laiminlyö kavereitaan tyttöystävänsä takia. Asioilla on kuitenkin aina kaksi puolta, ja iso osa poikien ystäviinsä kohdistamasta ahdistuksesta kumpuaa todellisuudessa heistä itsestään. Harvoin pääsee näkemään yhtä uskottavaa ja samaistuttavaa kasvukipuilua kuin sarjan hahmoilla. Ystävyyden merkitys korostuu myös sarjan loppuratkaisussa: Chiaki ja Miki saavat todelliset edellytykset olla yhdessä vasta, kun he ovat saaneet asiat omien ystäviensä kanssa kuntoon.

Dog Style tekee oikein sen, missä niin moni muu BL-manga epäonnistuu. Hahmot puhuvat ja käyttäytyvät oikeasti kuin teinipojat, ja heidän vuorovaikutuksensa on hauskaa ja mutkatonta. Ilmeikkäistä piirroksista välittyy hahmojen koko tunneskaala, ja aika harvoin mangassa näkee pareja, jotka nauttivat toistensa seurasta yhtä paljon. Oikeastaan olin jo tämän (ei-työturvallisen) kuvan nähtyäni varma, että tulen pitämään sarjasta, vaikka en siitä mitään muuta tiennytkään. Pääsin lukemaan mangan vasta pitkän aikaa sen jälkeen, mutta arvaukseni osui oikeaan. Dog Style on yksi parhaista koskaan lukemistani BL-sarjoista, ja ansaitsisi huomattavasti enemmän tunnustusta kuin se on saanut.

Avainsanat:
16/12/2010

16. joulukuuta

Tervetuloa My Thoughts on Yaoin joulukalenteriin! Lisätietoa kalenterista voit lukea täältä.

16. BL-manga josta et aluksi pitänyt

Jostain syystä vastauksen keksiminen tähän kysymykseen oli ihan tuhottoman vaikeaa, etenkin kun avauduin suhtautumisestani Nakamura Asumikon sarjoihin kalenterissa jo aiemmin. Lopulta se kuitenkin välähti kuin salama kirkkaalta: Touko Kawain Cut.

Ensimmäisen kerran luettuani kyseisen mangan muistan ajatelleeni, että olipa itsetarkoituksellista ranccailua ja shokeerauksen yrittämistä. Chiaki viiltelee itseään ja harrastaa S/M-seksiä isäpuolensa kanssa jotta unohtaisi ~sisäisen tuskansa~, Eijin yritti puolestaan murhata oma äiti tämän ollessa pieni. Loppu tuntui myös vähän oudolta: lol nyt me muutettiin jonnekin farmille. Piirrosjälkikään ei ole erityisen nättiä, persoonallista tai sujuvaa. Joten jäikö tästä nyt oikeasti mitään käteen?

Toisella lukukerralla tarina kuitenkin avautui jostain syystä aivan uudella tavalla. Hahmojen ongelmat ovat tietysti edelleen ehkä vähän ylivedettyjä, mutta tapa jolla he traumojaan käsittelevät, on uskottava ja mielenkiintoinen. Aluksi Eiji on täysin välinpitämätön Chiakia kohtaan, ja toteaa tämän elämäntarinan kuullessaan vain, ettei tiedä mitä hänen sillä tiedolla pitäisi tehdä. Eihän hän itsekään ole niin tyytyväinen elämäänsä, että kykenisi lohduttamaan ketään. Ja miten tuntemattoman ihmisen sanat edes voisivat auttaa?

Vähitellen pojat kuitenkin lähentyvät, ensin fyysisesti ja sitten henkisesti, ja auttavat toisiaan paranemaan haavoistaan. Toiveikas loppu sopii tarinaan yllättävän hyvin, eikä haikeilta tuntemuksilta ja menneisyyden haamuiltakaan ihan täysin vielä vältytä. Angstaamisen alta kuoriutuikin siis yllättävän koskettava ja hyviä huomioita tekevä tarina, vaikka ensivaikutelmani oli jotain aivan muuta. Kannatti siis tosiaan antaa mangalle vielä toinen mahdollisuus.

Avainsanat: