Archive for tammikuu, 2011

24/01/2011

Analyyttinen ja määrätietoinen DesuTalks-raportti


Vietin viime lauantain DesuTalksissa puheohjelmaa kuuntelemassa, ja koska sniikkasin ilmaiseksi sisään mediapassin turvin (on tästä blogin pitämisestä sentään jotain hyötyä!), koen velvollisuudekseni kirjoittaakin tapahtumasta jotain. Konseptina DesuTalks on kiinnostava ja piristävää vaihtelua hengailuconeille, mutta en silti ollut tapahtumasta etukäteen mitenkään erityisen liekeistä. Pääsyynä tähän oli varmaan ohjelmalista, josta vain muutama esitys (lähinnä trapit ja GIRL POWER) herätti etukäteen mielenkiintoa. Arvelin kuitenkin että kaikki puhujat ovat panostaneet ohjelmiinsa sen verran, että joukosta löytyy paljon positiivisia yllätyksiä, ja niinhän siinä sitten kävikin.

Vaikka Talksissa pysyttiinkin asialinjalla, ryppyotsaisuus loisti poissaolollaan niin ohjelmissa kuin tunnelmassakin. Samalla oli kuitenkin kiva nähdä, että suurin osa niin yleisöstä kuin järjestäjistäkin oli pukeutunut, jos ei nyt aivan parhaimpiinsa, niin ainakin sopivan asiallisesti. Kaikki tekosyyt laittautua ja nähdä miehiä puvuissa ovat hyviä tekosyitä!

Sitten itse ohjelmaan; käyn läpi lähinnä erityisen hyvin mieleeni jääneitä esityksiä ettei kirjoitus venyisi aivan valtavaksi. Laajempaa selostusta tapahtumasta löytyy esimerkiksi Muusilta.

Talksin avasi todella onnistuneesti Antti Grönlundin ohjelma mangakustantajan arjesta. Vaikka esimerkkitapauksena käytetty Hopeanuoli-manga ei itsessään juuri kiinnosta, sen kautta saatiin hyvin valotettua asioita joita kustannusalaa tuntematon tavallinen pulliainen ei heti ensimmäiseksi tulisi ajatelleeksi. Japanilaiset eivät ilmeisesti ole niitä helpoimpia liikekumppaneita, ja Suomen päässä sarjavalintoja rajoittaa puolestaan lehtipistejakelu. Ohjelma oli niin hauska ja informatiivinen, että se tuntui hyvällä tavalla paljon kestoaan pidemmältä.

Petteri Uusitalon tyttöpoikia käsittelevä ohjelma oli puolestaan varsin kompakti katsaus trap-hahmojen historiaan ja nykyisyyteen. Mukana ei juurikaan ollut syvällisempää pohdintaa hahmotyypin suosion syistä, vaikka aiheen käsittelyn rajaus on ohjelman keston vuoksi ollut toki välttämätöntä. Esitys tuntui kuitenkin jäävän lähinnä nopeaksi pintaraapaisuksi. Tärkeimpänä ja mielenkiintoisimpana huomiona nousi esiin, että ansahahmojen trendikkyys on raivannut tietä myös sukupuolta ja identiteettiä vakavammin käsitteleville teoksille, kuten Hourou musukon animeversiolle. Tätä voisi joku fiksu pohtia ja tutkia tulevaisuudessa laajemminkin. Entä olisiko joskus mahdollista julkaista jotain homouteen vähän vakavammin suhtautuvaa tavaraa BL:n vanavedessä?

Kaidan-kauhuelokuvia ja japanilaista perhettä käsittelevä Leena Eerolaisen ohjelma oli aiheensa puolesta aikamoinen erikoisuus kaiken animen ja mangan keskellä. Kyseessä oli kuitenkin mielenkiintoinen ja onnistunut kokonaisuus, joka ehti lyhyessä ajassa valottaa niin japanilaisen perherakenteen kuin kummitustarinoidenkin historiaa. Eerolainen puhui kiinnostavasti ja asiantuntevasti, ja vaikka aineksia olisi ollut paljon pidempäänkin esitykseen, ei tämäkään tuntunut tyngältä tai kiirehdityltä. Miinusta tosin ylitäysistä powerpointeista, tekstimäärän sijasta mukana olisi voinut olla myös kuvia.

Toinen kuriositeettiohjelma oli Jari Lehtisen varhaista, eli 20-40-lukujen animea käsittelevä esitys. Asiantuntemus animaation historiasta näkyi, mutta ohjelma olisi kaivannut jonkin verran pohjustusta, ja ehkä myös tarkempaa vertailua samaan aikaan tehtyihin länsimaisiin animaatioihin. Tällaisenaan ohjelman sisältö jäi siis hieman irralliseksi, mutta hävittäjälepakolla ratsastava paha mikkihiiri oli niin hysteerinen näky, että pelkästään sillä päästiin jo aika pitkälle.

Leena Eerolaisen tavoin Japanin kieltä ja kulttuuria opiskeleva Pyry Kontio piti ohjelmansa tanukeista kertovasta Pom Poko -elokuvasta. Otsikon kysymyksensasttelu, ”Onko Pom Poko liian japanilainen?” oli lupaava, mutta aiheen käsittely sujui hieman sekavassa järjestyksessä eikä aina ollut selvää mihin kulloinkin käsiteltävät asiat oikein liittyivät. Rakenneongelmistaan huolimatta ohjelmassa oli kuitenkin mukana myös paljon todella hyvää settiä japanilaisen ja länsimaalaisen mentaliteetin eroista, ja sain siitä lopulta yllättävänkin paljon irti. Tsemppiä Pyrylle tulevia ohjelmia varten, harjoittelulla kaikki paranee!

Viimeisenä varsinaisena puheohjelmana ennen gaalaa kuultiin Johanna Kuntun hauska esitys animen naispuolisista tekijöistä. Itse olen perehtynyt animen tekijöihin ylipäätään todella vähän, joten opin paljon uutta. Mukana olleet nippelitiedot elävöittivät esitystä, ja oli kiva huomata miten yllättävistäkin paikoista naisohjaajia ja muita löytyykään. Tärkeimpänä tietona tietysti se, että Takahashi Natsuko on ollut mukana tekemässä suurinta osaa viime vuosien huonoista BL- ja bishounen-animeista (Gakuen Heaven, Antique Bakery, Miracle Train, Uraboku, Togainu…). Johanna ei siis suinkaan ole ainoa joka haluaisi käydä vähän mottaamassa Takahashia, jos tämä sattuisi joskus tulemaan vastaan…

Ruokapuolesta sen verran, että kymppi lohikiusauksesta on aika paljon rahaa, vaikka itsepähän sen ruokalipun päätin ostaa. Tarjoilut olivat salaatteineen ja leipineen kuitenkin yllättävän pätevät, ja peittosivat varmasti ainakin lähimäkkärin antimet ihan mennen tullen. Alakerran salissa oli myös ihan tajuttoman kylmä, mutta siihen järjestäjät eivät ehkä juurikaan voineet itse vaikuttaa. Muuten Gloria toimi tilana oikein mukavasti – tavallisia coneja varten se on liian ahdas ja pimeä, mutta tällaiseen tapahtumaan se sopi hyvin.

Ohjelmien ja gaalaosuuden (sääli ettei Ani.mu voittanut vuoden skeneteko-palkintoa) jälkeen siirryttiinkin sitten yläkertaan jatkoille. Glorian baari on kyllä ihan harvinaisen perseestä tarjoiluvalikoimansa puolesta, mutta ainakaan ei tarvinnut lähteä vaeltamaan lumituiskussa toiselle puolelle kaupunkia. Muodostimme nurkkapöytään pienen blogaajaklikin Johannan, Lohen siskosten, Aranan ja Wolffin kanssa, ja päädyimme pohtimaan yötä myöten niinkin tärkeitä ja filosofisia kysymyksiä kuten onko BL:stä mahdollista puhua hihittämättä, ja mihin Tylypahkan tupiin kenties kuuluisimme. Toivottavasti Wolffikin uskaltautuu nyt jatkossa blogimiitteihin mukaan kun emme ole kaikki enää täysin kasvottomia ja vieraita! Ainut huono puoli illassa oli, että unohdin sen päätteeksi hiuspantani jonnekin lojumaan. ): Muutoin tapahtumasta jäi kyllä ihan hyvät fiilikset, ensi vuonna uudestaan jne.

Mainokset
16/01/2011

Kuukauden hämmennys: Poikaystäväni, öljysheikki

Olen viime aikoina herännyt huomaamaan, että joillain japanilaisilla BL-faneilla tuntuu olevan aika iso juttu arabihahmoihin. Etenkin rikkaisiin ja kuninkaallisiin arabihahmoihin. Ensin löysin Homerun Kenin Floating Gardenin, sitten oli vuorossa Yamanaka Hikon Prince and Small Bird, ja nyt uusimpana löytönä Vivid Colorin julkaisema Nessa no rakuen -visual novel. Epäilykseni vahvisti Kazumi Nagaiken aiheesta kirjoittama essee, jossa pohditaan ulkomaalaisten esittämistä BL-mangassa, ja todetaan että arabihahmot ovat suosituimpia ulkomaalaisia heti länsimaalaisten jälkeen. Itse olen sitä mieltä että ilmiön taustalla on lähinnä eksotismia ja ripaus sitä samaa japanilaista polittisen korrektiuden puutetta joka on synnyttänyt maailmaan sellaisia helmiä kuin Hetalia. Jos postkolonialismi, toiseuttaminen ja muut vakavat ja pseudoakateemiset selitykset kiinnostavat enemmän, kehotan siirtymään em. esseen pariin. Itse keskityn tässä kirjoituksessa lähinnä käymään läpi sitä, millaisia nämä lukemani arabi-moe -tarinat oikein ovat.

Homerun Kenin Floating Gardenissa seikkaillaan fiktiivisessä Sahakuelin maassa, jossa nuori Al-Hazad -mahtisuvun perillinen Karim ostaa hetken mielijohteesta köyhän poikahuoran, Aishan, tämän ottovanhemmilta, ja majoittaa palatsiinsa. Jostain syystä Karim ei kuitenkaan kajoakaan Aishaan, vaikka Karimista saa tämän palvelijoiden juttujen perusteella kuvan oikeana lemmenseikkailijana. Aisha on niin erilainen verrattuna Karimin aiemmin tapailemiin miehiin ja naisiin, ettei hän oikein tiedä miten hänen tulisi poikaan suhtautua. Vähitellen hän kuitenkin kiintyy suojattiinsa niin paljon, että on valmis jättämään entiset rakastajansa. Mustasukkaiset eksät saattavat kuitenkin osoittautua hyvinkin vaarallisiksi…

Kivat pornohaaremihousut, Aisha…

Floating Garden vetää kaakkoon kaikki mahdolliset kliseet arkkityyppisen semen ja uken statuseroista. Karim on miehekäs, menestyvä ja rikas, ja panee tuhansia kauniita naisia (ja miehiä) vain siksi että voi. Äärifeminiininen Aisha on puolestaan köyhä, orpo ja kaltoinkohdeltu – kunnes Karim tulee ja pelastaa. Kuvio on tuttu kiljoonasta muustakin tarinasta, mutta tässä se tuntuu erityisen räikeältä, koska Aisha jaksaa iloita joka päivä pelkästään siitä että saa tarpeeksi ruokaa ja puhtaita vaatteita, samalla kun Karim ajelee limusiineilla ja antaa palvelijoiden huolehtia Aishasta. Erityisen tylsän ja kliseisen tarinasta tekee se, ettei kummallakaan hahmolla tunnu olevan juuri mitään omaan persoonallisuuteen viittaavaakaan. Vain parissa harvassa kohtauksessa mangaka onnistuu puhaltamaan heidän väliseen interaktioonsa mitään eloa, eikä niillä voi tätä mangaa enää pelastaa. Ehdottomasti heikoin esitys Homerun Kenin koko tuotannossa.

 

Yamanaka Hikon Prince and Small Bird tarjoaa aluksi vielä kyseenalaisempaa asetelmaa. Umpityhmä ja rutiköyhä Suzuki menettää rahansa vedonlyönnissä, joten hänet myydään johonkin eksoottiseen mielikuvitusarabivaltioon. Siellä hänet sitten huutokaupataan kolmestatuhannesta lampaasta paikalliselle prinssille. Suzukin hinku takaisin Japaniin on ymmärrettävästi kova, mutta ei palatsista ihan noin vain lähdetäkään. Ei hänestä sentään mitään orjaa tehdä, vaan hän saa lähinnä opettaa prinssin ”Pokemeneistä” innostuneelle pikkuveljelle japania ja nukkua prinssin kanssa samassa sängyssä. Kielimuurista huolimatta Suzuki ja prinssi alkavat kiintyä toisiinsa, mutta Suzukin kaipuu kotiin vaarinsa luokse on myös suuri.

Kiinnostavimmaksi teemaksi nousevat vähän yllättäen Suzukin ja prinssin perhesuhteet, kun toisella on elossa vain yksi sukulainen ja toinen on joutunut elämään tyrannimaisen isoveljensä varjossa. Tarinassa on siis muutamia herttaisia hetkiä, mutta loppupeleissä se jää aika etäiseksi ja yhdentekeväksi. Tätäkin mangaa riivaavat karikatyyrimäiset hahmot, joita on aika vaikea ottaa vakavasti.  Loppuratkaisu onnistuu sentään rikkomaan tällaisten tarinoiden konventioita ja olemaan erilainen kuin oletin, eli siitä muutama lisäpiste. Yamanaka Hiko on itselleni uusi tuttavuus, mutta pidin hänen yksinkertaisesta piirrostyylistään, ja toivon että pääsen näkemään hänen töitään lisää jatkossakin, vaikkakin mieluiten jollain toisella teemalla.

 

Ja sitten löytyy vielä Nessa no rakuen -peli, jonka päähenkilönä on eksoottinen länsimaalainen Will, joka lähtee johonkin vielä eksoottisempaan lähi-idän maahan etsimään mystistä taikayrttiä, mutta päätyykin osaksi kuninkaallista haaremia. Tai jotain muuta yhtä fiksua. Luvassa on violettihiuksisia arabeja ja villejä neljän kimppoja, eikä Will tunnu koskaan ehtivän pukea paitaa päälleen. Lukemani perusteella Will on kyllä muutenkin tyhmä kuin saapas, ja prinssihahmot toinen toistaan sadistisempia, eli hyvää menoa tiedossa. Luottopeliblogini 4 Shikin mukaan suunnilleen ainoa hyvä asia pelissä onkin sen taide, ja omastakin mielestäni se on ihan nättiä. Kyllä niitä CG:itä huvikseen plärää, mutta enpä varmaan viitsisi pelata itse.

Että joo, en siis ole kovin innoissani näistä haaremitarinoista, koska ne tuppaavat olemaan täynnä tylsää, eikä niissä yleensä nähtävä arkkityyppinen arabiprinssiseme ole minusta hahmona kovin kiinnostava. Alalaji on kuitenkin sen verran suosittu, että B-Boy Phoenix -lehdessä on ilmestynyt sille omistettu oma teemanumero joitain vuosia takaperin, ja Mangaupdatesista löytyy tagilla Middle Eastern jos jonkinmoista tarinaa aiheeseen liittyen. Näkisin kyllä mielelläni BL:ssä lisää tummaihoisia hahmoja ja rotujenvälisiä pareja, mutta mieluiten jollain ihan muulla dynamiikalla kuin prinssi-orja.

Avainsanat: ,
06/01/2011

Tosimiesten pelejä

Olin kolmetoistavuotiaana juuri niitä tyttöjä jotka fanittivat Gundam Wingiä, piirsivät sarjasta fanarttia ja olivat vakuuttuneita siitä että Duo ja Heero ovat luotuja toisilleen… vaikka en ollut koskaan edes nähnyt koko hiton animea. Nyt olen taas ajautunut enemmän tai vähemmän samankaltaiseen tilanteeseen, sillä olen viime aikoina käyttänyt vähän liikaa aikaa BL-pelien parissa – mutta en suinkaan pelaamalla, vaan juoniselostuksia lukemalla ja kuvapaketteja latailemalla. Miten tässä nyt näin kävi?

Kielitaidon puutetta en voi syyttää, sillä pelitekstien kääntäminen sopivia ohjelmia käyttäen ei pitäisi olla temppu eikä mikään. Ja vaikka kuinka käyttäisin Macia, Boot Camp on silti keksitty. Olen kuitenkin sen verran laiska (jotkut kutsuisivat sitä ehkä teknologiavammaisuudeksi), että en vain koskaan saa aikaiseksi edes yrittää sen asentamista. Mutta en anna tällaisten pikkuseikkojen häiritä itseäni, CG-pakkien ja promovideoiden tuijottelu on jo itsessään ihan viihdyttävää. Tämän kirjoituksen pointti onkin siis vain avautua parista pelistä joista olen kiinnostunut, ja joita ehkä joskus haluaisin päästä jopa itse pelailemaan (tai miksi visual novelien kliksuttelua nyt sitten haluaakaan kutsua).

 

Peli: Sweet Pool
Valmistaja: Nitro+CHiRAL

Jos kuvittelin että nitroplussan touhut eivät voisi Togainun ruuvimeisselien, tukholmasyndroomien ja Arbitron ”lemmikkien” jälkeen enää paljon hämmentävämmäksi mennä, niin väärin luulin. Sweet Poolia voisi nimittäin kuvailla kai parhaiten nimittämällä sitä saman pelitalon julkaiseman Saya no utan homoversioksi. Päähenkilö Youji toimii jonkinlaisena isäntäeliönä omituisille lihamössöhirviöille, eikä ole aivan ihminen itsekään. Lisäksi häntä alkaa koulussa piirittää kaksi kilpakosijaa, joiden tavoitteena on päästä tekemään lisää lihahirviöitä Youjin kanssa. Luvassa on siis verta, sisäelimiä, kannibalismia ja muuta kehittävää, herkkävatsaiset älköön vaivautuko.

Alkuasetelman happoisuudesta ja ällöttävyydestä huolimatta (tai ehkä juuri sen takia) peli vaikuttaa yllättävän kiehtovalta. Seiji Onitsukan kuvitukset ovat aivan huippuluokkaa, ja niistä huokuva tunnelma on hyvällä tavalla häiritsevä. Varsinaisia BL-kauhutarinoita on olemassa aika vähän, joten pelillä on pelkästään siinä mielessä jo aika paljon kuriositeettiarvoa. Mutta vaikka guroa löytyy ämpäreittäin, monet pelin vaihtoehtoisista loppuratkaisuista kuulostavat yllättävän katkeransuloisilta ja koskettavilta. Pelillä on myös suuret lupaukset OTP:nsä eli Youjin ja Shironuman suhteen: ei rakkautta, ei romanssia, vaan jotain paljon syvemmälle menevää. Ihan lupaavaa kaikin puolin siis, jos minulta kysytään.

 

Peli: Lucky Dog1
Julkaisija: Tennenouji

Sitten mennään vähän toisenlaisiin tunnelmiin, vaikka väkivallasta ja tappamisesta ei kokonaan eroon päästäkään. Lucky Dog1 -nimeä kantavan pelin päärakennusaineina ovat pornoilun lisäksi vankilapakoilu ja mafiosot. Ihan ensimmäisenä huomioni kiinnittivät huippuhienot vankiasut, ja Yuran värikäs taide on muutenkin omaperäistä ja hauskaa. Tästäkin pelistä tosin löytyy vähän tummempia sävyjä, ilmeisesti mm. nekrofilian (…) muodossa. Kuka näitä oikein ideoi?

Juonesta en tiedä paljoakaan, mutta yksi isoimmista houkuttimista on päähenkilö Gian: lukemani perusteella hänellä on jopa ihan oikea persoonallisuus(!), mikä on mille tahansa visual novelille aika harvinaista. Muutkin hahmot vaikuttavat aika hauskoilta, ja miten kukaan edes voisi vastustaa hahmokaartia johon kuuluu Bernardo- ja Guilio -nimisiä jamppoja? En minä ainakaan! Syyni tästä pelistä kiinnostumiseen ovat siis ehkä huomattavasti pinnallisemmat kuin Sweet Poolin kanssa, mutta ei kai sillä ole niin väliäkään.

 

Lisäksi mielenkiintoani kutkuttaa kohtalaisen paljon kaksi ensi vuoden puolella julkaistavaa peliä: nitroplussan DRAMAtical Murder (kuvassa vasemmalla) ja Karin Entertainmentin Omerta ~Chinmoku no Okite~. DMMd sijoittuu ilmeisesti jonkin sortin kyberavaruuteen, ja uuden kuvittajan Honyararan piirrokset ovat todella herkullisen näköisiä. Omerta on puolestaan film noir -henkinen mafiatarina, jonka päähenkilö ei olekaan automaattisesti aina uke, vaan vaihtaa statustaan aina riippuen siitä kenen kanssa säätää. Tällaista lisää!

Mitenkäs te lukijat? Harrastaako joku BL- tai otomepelejä enemmänkin? Mistä peleistä olette tykänneet, tai mitä ehkä haluaisitte pelata?

Lähteet: Ponytale in LalaParadise, 4 Shiki