Archive for maaliskuu, 2011

31/03/2011

Suolaista ja makeaa

Mangaesittelyjä ei voi koskaan olla liikaa! Tällä kertaa päätin nostaa esille kaksi todella lupaavaa ja kiinnostavaa mangakaa: Yamamoto Kotetsukon ja Halcon. Edellinen on tehtaillut mangaa jo varsin kunnioitettavat määrät, osan niistä yhteistyössä Sakiya Haruhin kanssa. Jälkimmäisen tuotannosta valtaosa on puolestaan Naruto- ja Gintama -doujinsheja, mutta tämän kaupallinen tuotanto ei kalpene ammattimangakoiden rinnalla pätkääkään. Valitsin kummaltakin yhden söpön ja yhden vähän dramaattisemman tarinan, koska heidän tuotannostaan löytyy onnistuneita esimerkkejä molemmista.

Yamamoto Kotetsuko on niitä mangakoita, joilta on pakko saada kerralla luetuksi suunilleen koko tuotanto. Viimeisen viikon ajan olenkin ahminut tämän tekemiä sarjoja oikein urakalla, ja vaikka jotkut niistä ovat aika kuraa (Mankai Darling, katson sinua), löytyy häneltä myös paljon lukemisen arvoista tavaraa. Vaikka rakkauteni mangakaan syttyi kunnolla vata nyt, olin oikeastaan tutustunut ja tykästynyt Yamamoton piirrostyyliin jo aiemmin Ano hi no kimi wo dakishimeta -nimisen, Sakiya Haruhin kirjoittaman mangan muodossa. Tarinan päähenkilöinä ovat Hidetoshi ja Kengo, jotka ovat pysyneet ystävinä lapsuudesta saakka, vaikka toinen on hetero ja toinen homo. Hahmojen ystävyys ei kuitenkaan ole erityisen vakaalla pohjalla, sillä pinnan alla kuplii draamaa useammankin mangan tarpeisiin. Hidetoshi oli kouluaikoinaan ihastunut Kengoon, joka kuitenkin onnistui dumppaamaan tämän ennen kuin Hidetoshi ehti edes paljastaa tunteitaan. Aikuisena Kengo seuraa hiljaa vierestä Hidetoshin epäonnisia suhteita väkivaltaisten idioottien kanssa, ja hautoo nyt puolestaan itse tätä kohtaan muutakin kuin pelkkää ystävyyttä.

Tarinan keskeisenä teemana on parisuhdeväkivalta, ja vaikka ihan kaikilta BL-kliseiltä ei vältytäkään, käsitellään aihetta kuitenkin yllättävän monipuolisesti ja asiallisesti – ainakin suurimman osan ajasta. Eniten minua on nimittäin jäänyt vaivaamaan tarinan loppupuolella tapahtuva kohtaaminen Kengon kolhituksi tulleen ex-tyttöystävän kanssa. Voiko Kengon ”älä nyt ainakaan suututa miestäs lisää jos se sua kerta hakkaa” -tilitykset laskea järkeväksi käytännön neuvoksi, naisvihamielisyydeksi, uhrin syyllistämiseksi, vai yksinkertaisesti hahmon tahdittomuudeksi? Jos joku on lukenut kyseisen mangan, kuulisin mielipiteitä aiheesta ihan mieluusti, sillä en vieläkään ihan osaa päättää miten asiaan pitäisi suhtautua. Muilta osin kyseessä on kyllä varsin koskettava ja uskottava teos, joka näyttää ettei epäterveistäkään suhteista ole aina niin helppo irrottautua.

Yhtä lailla mainitsemisen arvoinen, vaikkakin eri syistä, on Yamamoton itsensä kokonaan tekemä yakuzan ja poliisin suhteesta kertova Honto yajuu (Like a Beast). Lämminhenkinen tarina ei välttämättä huimaa kekseliäisyydellään, mutta hahmojen mutkaton interaktio ja hauskat persoonallisuudet tekevät mangasta valloittavaa luettavaa. Huumoria revitään niin yakuzaperheen kasvattaman Akin vaatemausta kuin tavoista joilla kummankin miehen yhteisöt suhtautuvat heidän seurusteluunsa. Alun rakkautta ensisilmäyksellä -kuvio tuo mieleen Ootsuki Miun Callingin, vaikka hahmojen välisen kiintymyksen rakentamiselle ei tässä uhratakaan yhtä paljon aikaa. Honto Yajuu on joka tapauksessa söpö ja hyväntuulinen manga, joka näyttää että BL:ssäkin kaksi hahmoa voi olla keskenään järkevässä ja tasapainoisessa suhteessa, jossa aikuiset käyttäytyvät enimmäkseen kuin, noh, aikuiset.

Toinen tällainen tarina on myös Halcon piirtämä Suteneko no karute, jonka Blu Manga on julkaissut englanniksi nimellä Stray Cat. Muutaman luvun mittaisista mangalyhäreistä koostuvan kokoelman nimitarina kertoo Kaorusta, joka joutuu tarinan alussa dumpatuksi ties kuinka monennen kerran, koska ei oikein osaa ilmaista tunteitaan. Masentunut Kaoru päättää hakea lohtua kruisailemalla homomiesten suosimassa puistossa, mutta törmääkin sen sijaan kulkukissaa ruokkimaan tulleeseen Youheihin. Vaikka Youhei on hetero, päätyy Kaoru demonstroimaan tälle mitä tällaisissa puistoissa yleensä tehdään, mutta tulee sitten toisiin aatoksiin kun tajuaa ettei heteron kanssa pelehtimisestä voi kuitenkaan seurata mitään hyvää.

Youhei ei kuitenkaan saa Kaorua mielestään, ja kun he viikkojen päästä jälleen tapaavat, hänen onnistuu voittaa skeptinen Kaoru puolelleen. Suhteen edetessä taitoa tosiaan tarvitaan, sillä Kaorun on tapana pitää etäisyyttä rakkaisiinsa ja odottaa pahinta, jotta olisi varautunut sitten kun pahin mahdollinen tosiaan tapahtuu. Ajan mittaan Kaorukin oppii kuitenkin kertomaan välittämisestään, sillä Youhein menettämistä hän ei enää kestäisi. Hahmojen tunteisiin on jokaisen epävarmuudesta ihmissuhteissa joskus kärsineen helppo samaistua, ja muutamassa luvussa tapahtuva hahmonkehitys pysyy nopeudestaan huolimatta uskottavana. Huumorielementtejä tarinaan tuovat niin Kaorun tsunderetaipumukset kuin Youhein läski kissakin, ja ne sulautuvat luontevasti osaksi kokonaisuutta.

Samasta kokoelmasta löytyy myös mielettömän hyvin rakennettu yhden luvun mittainen tarina, joka sopisi oikeastaan alkuperäistä vastaustani paremmin viimevuotisen joulukalenterini kohtaan, jossa kysyttiin suosikki-oneshottia. Sabishigariya no koi (Love Story of the Lonesome Man) kertoo kadonnutta poikaystäväänsä Naohisaa epätoivoisesti etsivästä rikkaasta miehestä, joka erehtyy luulemaan metrossa näkemäänsä salarymania rakkaakseen. Nämä kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä päätyvät yllättäen jakamaan kokemuksiaan jätetyksi tulemisesta, ja saavat samalla rohkaisua toisiltaan ennen kuin jatkavat taas elämäänsä omilla tahoillaan. Kun miehet tapaavat sattumalta uudestaan, tapahtuu se paljon surullisemmissa merkeissä – käy nimittäin ilmi, ettei Naohisa ollut aivan sitä mitä hänen poikaystävänsä luuli. Katkeransuloinen tarina muotoutuu kuvaukseksi paitsi jätetyksi ja petetyksi tulemisesta, myös tavasta jolla ihmiset vaikuttavat toisiinsa. Lyhytkin kohtaaminen voi jättää pysyvät jäljet ja tuntua merkitykselliseltä, ja toisaalta tärkeäkin pitkäaikainen suhde voi paljastua valheelliseksi. Varsinaisen kurjistelun puolelle ei kuitenkaan luisuta, vaan tunnelma säilyy surumielisyydestään huolimatta myös toiveikkaana. Ainoaksi huolenaiheeksi jää, miksei Halcon tarinoita ole käännetty englanniksi tämän enempää.

Mainokset
19/03/2011

Kuukauden hämmennys: Tavarataivas

Kuten otsikosta ehkä voi päätellä, tässä kirjoituksessa puhutaan oheistuotteista. Ei liene kovin yllättävää, että miespuolisten otakujen lisäksi vähintään yhtä kovia kuluttajia ovat myös naispuoliset fanit. Niinpä monista tyttöjen keskuudessa suosituista bishounen-sarjoista onkin tehtailtu ämpärikaupalla kaiken maailman pyyhkeitä, kylpyjulisteita ja puhuvia herätyskelloja. Vaikka varsinaisista BL-sarjoista tuotetaan fanikrääsää huomattavasti vähemmän, ei fujoshienkaan silti tarvitse jäädä nuolemaan näppejään. Itse en ole kiinnostunut tällaisten fanituotteiden keräämisestä, mutta niiden selaaminen silloin tällöin on yllättävän viihdyttävää. Esittelen tässä nyt joitakin omituisimmista ja hauskimmista bongaamistani tavaroista.

Yksi suurimmista – ja kekseliäimmistä – oheiskrääsän tuottajista näyttäisi olevan Nitro+CHiRAL. Togainu no chi-animen siivittämänä saatavilla on niin palapelejä kuin kylpypyyhkeitäkin. Erikoisimpiin näkemiini oheistuotteisiin kuuluvat kuitenkin ehdottomasti yllä nähtävät Togainu-kalsarit ja nitroplussan BL-peleille omistetut nimikkoviinit. Kyllä näiden kanssa kelpaisi vetää kalsarikännit!

Nitroplussan laajaa tavaravalikoimaa edustaa myös Aroma of Blood -parfyymisetti, jossa on omat tuoksut Akiralle ja Shikille. Ai Hasakawan Love Control on niin ikään saanut oman hajuvetensä.

Love Control-fanit voivat paitsi tuoksua lempisarjaltaan, myös ripustaa seinälleen teemaan sopivan kellon. Onnekkaimmat Togainu-fanit puolestaan pääsivät viime kesänä maistelemaan Comiket-tapahtumaa varten tehtyä jäätelöä, jonka etiketissä komeili kesäisissä tunnelmissa oleva Akira. Tapahtumasta oli saatavilla myös pullovettä samalla kuvituksella! Itseäni on muuten aina hieman hämmentänyt se söpöchibi-oheistuotteiden määrä joka nitroplussan peleistä on tehty, sillä pelit itsessään ovat kuitenkin kohtalaisen synkkää materiaalia.

Varoitus: nämä silmälasit eivät todellisuudessa paranna suorituskykyäsi

Osaavat sitä toki muutkin pelitalot kuin Nitro+CHiRAL. Spray on julkaissut monia BL-pelejä, ja Kichiku Megane on yksi sen suosituimmista visual noveleista. Sarjan idea on varsin yksinkertainen: taikakakkulat päähänsä laittamalla salaryman-päähenkilö muuttuukin yllättäen semeksi, ja vastaavasti ilman laseja päätyy jälleen uken rooliin. Pelin kymmenvuotisjuhlan kunniaksi fanitytöt saivat mahdollisuuden ostaa samanlaiset lasit kuin pelissä nähdään, ilman vahvuuksia tosin. Jostain syystä lasien tuoteselosteessa on myös muistettu mainita, ettei niillä todellisuudessa ole mitään vaikutusta käyttäjänsä ”kykyihin”. Enpä olisi muuten arvannut!

Joko sinä olet halannut tyynyäsi tänään?

Kun nörteille suunnatuista fanituotteista on kyse, päädytään aina ennemmin tai myöhemmin myös sinne pimeälle puolelle, eli halityynyihin. Housuttomuus näyttää olevan trendinä näissä Togainun Akiraa ja Finderin Takabaa esittävissä tyynynpäällisissä. Kiva vissiin jos tuollaisista tykkää, itselleni kaikki halityynyt kuitenkin tuovat ikuisesti mieleen vain tämän.

Pakko toki myöntää, etten minäkään täysin immuuni materialistisille houkutuksille ole. Yllä nähtävät Doukyusei-kansion ja muistivihot ottaisin kokoelmiini enemmän kuin mielelläni, samoin kuin tuon Kaze to ki no uta -aiheisen nenäliinan (tai mikä rätti se sitten onkaan). Eipä minulla tuollaisiin kuitenkaan taitaisi olla varaa, sen verran autuaasti ”rahat pois faneilta”-mentaliteettia kaikkien oheistuotteiden hinnoittelussa on käytetty.

Entä mitenkäs lukijat, onko teillä lisää esimerkkejä hassusta tai himoittavasta fanikrääsästä?

08/03/2011

Vuosikertamangaa

Mikäli japaninlukutaidot eivät ole täysin hanskassa, pääsee BL-mangan varhaiseen historiaan tutustumaan varsin harvoin. Niin skanlaatioryhmät kuin amerikkalaiset kustantamotkin ovat keskittyneet lähinnä tuoreeseen materiaaliin, joten käytännössä lähes kaikki ennen 90-lukua tehtyä BL on jäänyt marginaaliin josta sitä saa hakemalla hakea, jopa internetistä. Edes klassikkojen klassikkoa, Keiko Takemiyan Kaze to ki no utaa ei ole fanikäännetty kokonaan englanniksi! Muutamia poikkeuksia toki löytyy, kuten vaikka Yasuke Aoiken vuonna 1976 alkanut From Eroica with Love jota CMX Manga on julkaissut 15 osan verran, mutta ne ovat hyvin harvassa. Tämä on sääli, sillä varhaisia june- ja shounen-ai-seikkailuja näkisi mieluusti enemmänkin.

Onneksi maailmassa on sentään jotain hyvää. Tunnetumpien mangakustantamoiden rinnalle on vuosien varrella noussut yrityksiä jotka muun sarjakuvan tai kirjojen ohessa julkaisevat mangaa, joka muutoin menisi suurimmalta osalta länsimaalaisia lukijoita täysin ohi. Yksi tällainen kustantamo on Vertical, joka on ainoana julkaissut Keiko Takemiyan töitä englanniksi. Sen pahemmin Andromeda Stories kuin To Terrakaan eivät tosin edusta Takemiyan shounen-ai-tuotantoa (okei, Terrasta voidaan kiistellä), mutta jokainen mangakalta englanniksi käännetty tarina on mielestäni kulttuuriteko jo ihan sellaisenaan.

BL:n varhaisvaiheista kiinnostunutta saattaa hieman yllättäen kiinnostaa myös se, että Vertical on kunnostautunut Osamu Tezukan aikuisille suunnattujen mangojen kääntämisessä. Mutta mitä tekemistä Osamu Tezukalla muka on BL:n kanssa? Ei suoranaisesti juuri mitään, ellei oteta huomioon että hänen trillerimangansa MW käsittelee synnin, pahuuden, politiikan ja korruption teemojen lisäksi myös homoseksuaalisuutta. Erityisen kiinnostavaksi sarjan homoteeman tekee tapa jolla sitä on käsitelty: samoihin aikoihin ilmestyneet shounen-ai-klassikot sijoittivat nuoret päähenkilönsä mahdollisimman kauas lukijoiden arkikokemuksista historiallisiin poikakouluihin tai kaukaisille planeetoille, jotta erilaiset homouden tuomat sosiaaliset stigmat voitaisiin sivuuttaa. Tezuka on tehnyt täysin päinvastaisen ratkaisun, ja MW:n hahmot ovatkin aikuisia miehiä jotka elävät modernissa japanissa.

Alunperin vuosina 1976-1978 ilmestynyt manga julkaistiin englanniksi muhkeana, yli 500 sivun kovakantisena niteenä jo vuonna 2007, mutta itse tajusin sen olemassaolon vasta aivan äskettäin. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan. MW on nimittäin äärimmäisen kiehtovaa luettavaa, riippumatta siitä mistä genreistä normaalisti sattuu pitämään. Tarinan keskiössä ovat nöyrä katolinen pappi, isä Garai, ja pankissa työskentelevä, ulkoisesti kaikin puolin ihannevävyä muistuttava Yuki. Miehet kuitenkin jakavat vuoteensa lisäksi paljon synkempiäkin salaisuuksia. He ovat nimittäin ainoat eloonjääneet Okino Mafune -saarella 15 vuotta sitten sattuneesta kaasuvuodosta, joka tappoi kerralla kaikki saaren asukkaat. Tapaus ei kuitenkaan koskaan päässyt julkisuuteen, ja harvat siitä perille päässeet ostettiin hiljaiseksi. Yukin ja Garain onnistui paeta saarelta kenenkään huomaamatta, mutta täysin naarmutta hekään eivät selvinneet, vaan tuhoisa MW-kaasu pääsi vaikuttamaan Yukin aivoihin tehden tästä täyden psykopaatin.

Crossdressausta ja ruumiinpaloittelua – aivan tavallinen päivä Yukin elämässä.
Huomatkaa muuten että manga on flipattu, eli sitä luetaan poikkeuksellisesti vasemmalta oikealle.

Garai onkin saanut vuosien ajan todistaa vierestä, kuinka hurmaava pankkiirinalku kidnappaa, ryöstää, murhaa ja raiskaa kanssaihmisiään vailla minkäänlaisia omantunnontuskia. Pappi ei kykene sen pahemmin estämään Yukin rikoksia kuin antamaan tätä ilmi poliisillekaan, ja tuntee syyllisyytensä vuoksi jatkuvasti palavansa omassa henkilökohtaisessa kiirastulessaan. Liekkien kuumuutta ei ainakaan vähennä se, että Yuki saa Garain rikkomaan selibaattivalaansa yhä uudestaan ja uudestaan. Viimeistään siinä vaiheessa kun Yuki alkaa suunnitella edelleen olemassaolevan MW-kaasun tavoittelemista omia kilahtaneita tarkoitusperiään varten, on Garain kuitenkin valittava, millä puolella hän haluaa seistä.

Manga on täynnä toinen toistaan uskomattomampia juonenkäänteitä, kun Yukin huijaukset ja suunnitelmat saavuttavat yhä sekopäisempiä ja väkivaltaisempia tasoja. Valepukujen ja näyttelemisen mestarina hän esittää murhaamiaan naisia täysin uskottavasti, vapauttaa kuuluisan vangin lavastamalla tämän perheen kuoleman ja murtautuu vartioituun sotilastukikohtaan vailla suuria vaikeuksia. Toimintakohtausten tyyli vaihtelee koomisen ja kauhistuttavan välillä, eikä Tezuka tosiaan pelkää näyttää miten julmiin tekoihin Yuki kykenee. Erityisen kiinnostava on tapa jolla tarinassa tarkastellaan moraalia, hyvää ja pahaa. Kun Yuki alkaa eliminoida kaasuvuodosta vastuussa olleita ihmisiä, Garai olettaa aluksi tämän ottaneen oikeuden omiin käsiinsä ja haluavan kostaa. Yuki kuitenkin sivuuttaa ajatukset kostosta pöhkön romanttisina, sillä ainoa motivaatio hänen teoilleen on tuottaa kärsimystä muille. Sitä paitsi, muuttuisivatko Yukin kauheat teot muka sen oikeutetummiksi, vaikka hänellä olisikin niiden takana joku ylevä tarkoitusperä? Entä kumpi on oikeastaan pahempi: se joka tekee julmuuksia, vai se joka tietää niistä mutta ei tee mitään estääkseen ne? Mitään valmiita vastauksia manga ei tarjoile, vaan päin vastoin vihjaa loppua kohden, että jopa Yukin kaltaisesta hahmosta voi löytyä ainakin pieni ripaus inhimillisyyttä.

Garain ja Yukin homosuhde on tarinassa vahvasti mukana alusta alkaen, vaikkakin enemmän sivujuonteena kuin varsinaisena pääasiana. Seksikohtauksia on joka tapauksessa 70-lukulaiseksi mangaksi mukana paljon. Vaikka pappi pitääkin itseään syntisenä sortuessaan yhä uudestaan ja uudestaan Yukin vietäväksi, on mangan kerronta kuitenkin paljon vähemmän tuomitsevaa. Garain ja Yukin suhde on dysfunktionaalisuudessaan toki kaikkea muuta kuin ideaali, mutta MW näyttäytyy silti lopulta kannanottona suvaitsevaisuuden puolesta. Mangassa muistetaankin useampaan kertaan mainita, miten takapajuisia Japanin asenteet seksuaalisuuteen ovat verrattuna ’kehittyneempiin maihin’. On harmi että harva uudempi manga uskaltaa ottaa samalla tavalla kantaa aiheen puolesta, sillä meininki Japanissa ei edelleenkään ole erityisen suvaisevaista.

Paskan möivät

Tästä todistaa aika hyvin esimerkiksi mangan pohjalta vuonna 2009 ohjattu samanniminen elokuva. Sen lisäksi että se on toimintakohtauksistaan huolimatta varsin tylsä ja onnistuu hukkaamaan suurimman osan mangan sanomasta, ei siinä myöskään edes yritetä viitata Yukin ja Garain väliseen seksisuhteeseen kertaakaan. Tezuka taisi siis olla aika monta vuosikymmentä aikaansa edellä.

Toinen huomionarvoinen julkaisu BL:n historiasta kiinnostuneelle on Fantagraphicsin viime vuonna julkaisema Moto Hagio -antologia A Drunken Dream and Other Stories. Kustantamo on pääasiassa keskittynyt taidesarjakuviin, mikä näkyy myös tässä sen ensimmäisessä(?) mangajulkaisussa: suurikokoinen ja kovakantinen nide on kultakoristeineen kuin luotu keräilijän hyllyyn. Shoujomangan lähettiläs Matt Thorn on tehnyt valtavan urakan kootessaan yksiin kansiin kymmenen lyhyttä mangatarinaa Hagion 40-vuotiselta uralta. Kokoelman vanhin työ on vuodelta 1970 ja uusin vuodelta 2007, ja valtavan aikahaarukan ansiosta Hagion kehitys mangakana läpi vuosien ja vuosikymmenten on helposti nähtävissä. Samalla tarinoiden taso on kuitenkin varsin vaihteleva, eivätkä kaikki niistä ole erityisen kiinnostavia tai muistettavia.

Sisältönsä epätasaisuudesta huolimatta kirja tarjoaa BL-faneille yllättävän paljon sen takaosasta löytyvän, lähes 20-sivuisen Hagion haastattelun ja Thornin kirjoittaman ’The Magnificent Forty-Niners’ -minihistoriikin muodossa. Molemmat ovat mielenkiintoisia katsauksia paitsi siihen, miten Hagio, Takemiya ja kumppanit aikanaan yhdessä vaikuttivat shoujomangan vallankumoukseen, myös siihen millaiset teemat ovat Hagiolle tyypillisiä ja miksi tämän tarinat ovat sellaisia kuin ovat. Kummallinen äitisuhde esimerkiksi heijastuu tämän tuotannosta jatkuvasti, eikä mikään ihme. Hagion oma äiti ei nimittäin ole koskaan oppinut ymmärtämään tai arvostamaan tyttärensä työtä, vaikka tämä lukeutuu Japanissa tunnetuimpien ja rakastetuimpien mangakoiden joukkoon. Haastattelusta paljastuu myös, ettei Hagio ollut aluksi aivan yhtä innoissaan homoerotiikasta kuin hänen kämppiksensä Takemiya. Monissa hänen shounen-aiksi laskettavissa tarinoissaan onkin suoranaisen homouden sijasta kyse enemmän sukupuolen häilyvyydestä ja sen rajojen taivuttelusta.

Samanlaista tematiikkaa näkyy myös kokoelman upeasti väritetyssä nimitarinassa A Drunken Dream. Hermafrodiitteineen ja avaruusasemineen se tuo mieleen Hagion scifimangat They Were Eleven ja A,A’ [A, A Prime], jotka ovat kyllä aikanaan ilmestyneet englanniksi, mutta olleet loppuunmyytyinä jo vuosien ajan. Tämän lisäksi kokoelman kiehtovimmat tarinat ovat ainakin omasta mielestäni The Willow Tree ja Iguana Girl, jotka ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta joissa on molemmissa pohjimmiltaan kyse äidinrakkaudesta (tai sen puutteesta).

A Drunken Dream on hieno julkaisu, jonka kaltaisia toivoisi näkevän enemmänkin. Samalla se on kuitenkin karu muistutus siitä, että edes Moto Hagion kaltaisen mestarin töitä ei näköjään kannata tuoda englanninkielisille markkinoille juuri muuten kuin tällaisena keräilijöille ja hardcore-harrastajille suunnattuna pakettina. Toki sen toivoisi raivaavan tietä sellaisille edelleen kääntämättömille klassikoille kuin Kaze to ki no uta tai Hagion Poe no ichizoku, November Gymnasium ja Thomas no shinzou, mutta totuus taitaa olla ettei pitkille, kymmeniä vuosia vanhoille sarjoille löytyisi tarpeeksi yleisöä.

Hieman rohkaisua löytyy kuitenkin Verticalin tulevaisuudensuunnitelmista. Yhtiö on nimittäin julkaisemassa Osamu Tezukan Princess Knightin kaksiosaisena mangana loppuvuodesta. Sarja on toki puhdasta shoujoa, mutta jos pojaksi pukeutuva tyttö 50-luvulta herättää ostajien kiinnostuksen, ehkä 70-luvun sisäoppilaitospojillakin on vielä toivoa.

Avainsanat: , ,
01/03/2011

Juhlatuulella

Pahoitteluni kaikille kunnollista päivitystä odottaneille, tällä kertaa on nimittäin luvassa jotain aika poikkeavaa. Tänään tulee kuluneeksi päivälleen kaksi vuotta siitä kun My Thoughts on Yaoi ensi kertaa näki päivänvalon. Normaalisti blogivuosipäivien kunniaksi pitäisi kai puhua jotain kävijämääristä ja hassuista hakusanoista, mutta koska vuosi sitten unohdin koko vuosipäivän olemassaolon, saatte tällä kertaa jotain tuplasti hauskempaa. Samalla päästään sukeltamaan aika syvälle blogin historiaan.

Kiva kuva ei liity mutta on kiva.

Aloin lukea BL-mangaa nelisen vuotta sitten yhtä aktiivisesti kuin nykyään. Koska minulla ei vielä ollut aavistustakaan hyvistä mangakoista tai järkevistä sarjoista, luin käytännössä katsoen kaiken mikä eteen sattui. Tämä johti tietysti moniin aika epäonnisiin kohtaamisiin minun ja käsittämättömän suuren kasan huonoa pornomangaa kanssa. Vaikka olen iloinen että nuo ajat ovat jo pitkälti takanapäin, jäi niistä silti käteen jotain todella merkittävää. Olin nimittäin kerännyt omituisimmat ja naurettavimmat seksikohtaukset omaan kansioonsa, josta ne myöhemmin päätyivät koosteeksi nettipäiväkirjaani, kaverieni iloksi (ja kauhuksi).

Monella tapaa noita koosteita voisi pitää myös tämän blogin henkisinä edeltäjinä, vaikka niiden sisältö olikin aika erilainen kuin täällä. En itse asiassa ole näiden kahden vuoden aikana liittänyt mukaan yhtä ainutta kuvaa miesten välisestä seksistä, vaikka siitä niin kovin ahkerasti kirjoittelenkin. Korjataan asia nyt siis kertaheitolla noiden vanhojen koosteiden hengessä, mukana myös uutta materiaalia. Eli jos äiti/opettaja/pomo kurkkii selän takana, älä missään nimessä jatka lukemista.

VAROITUS: Saattaa aiheuttaa epilepsiaa, närästystä ja impotenssia.

read more »