Homohahmo vai homo hahmo

Minut on melkoisen helppo saada kiinnostumaan melkein mistä tahansa fiktiivisestä teoksesta, jos siinä vain on mukana homohahmo tai -hahmoja (tai Cillian Murphy, mutta ei nyt puhuta siitä). Varhaisteininä katsoin aivan innoissani sellaisia elokuvia kuin Velvet Goldmine tai Dark Harbor ennen kuin olin kuullutkaan BL-mangasta. Slashiin olin siinä vaiheessa tosin kai jo törmännyt, mutta fanfiction on juuri sitä itseään – fanien tuotoksia, ei mitään virallista. Voitte siis kuvitella ilmeeni kun tosissaan lopulta löysin BL:n ihmeelliseen maailmaan. Homosuhteita ei tarvinnutkaan enää kaivaa kivien ja kantojen alta tai kuvitella itse! Länsimaisesta mediasta ei oikein löydy mitään vastaavaa, ellei lasketa jotain harlekiinitasoista gay eroticaa. Paljon kiinnostavampaa on mielestäni kuitenkin seurata homohahmojen näkyvyyttä länsimaissa ihan mainstream-viihteessä.

Ahkera tv:n katsoja ei ainakaan ole viime aikoina voinut välttyä huomaamasta, että homot ovat tulleet fiktioon jäädäkseen. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen etuja Yhdysvalloissa ajava järjestö GLAAD raportoi viime vuonna, että tällaisia hahmoja löytyy amerikkalaisista tv- sarjoista yhä enemmän ja enemmän. Lukumäärä on ollut nousujohteinen jo useamman vuoden ajan: siinä missä suurimmilla kaapelikanavilla näkyvien, vakituisten homohahmojen määrä oli 16 vuonna 2008, oli vastaava luku vuonna 2009 jo 25, ja 35 vuonna 2010. Seksuaalivähemmistöihin kuuluvat hahmot ovatkin olleet näkyvä osa viime vuosien menestyneimpiä jenkkisarjoja kuten Glee ja True Blood, josta löytyi GLAADin mukaan suurin määrä seksuaalivähemmistöjen edustajia. Myös suosituissa brittisarjoissa kuten Skins ja Hollyoaks on mukana seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajia, eikä sovi unohtaa Salattuja elämiäkään, vaikka kaikkien lempilesbo Heli vastikään poistuikin sarjasta.

Heli ja taksikuski-Kiia todistavat jälleen kerran, että Salkkareissa voi tulla onnelliseksi vain muuttamalla pois Pihlajakadulta.

On aika hienoa, että asenteet ovat muuttuneet vuosien varrella niin paljon, että Suomen suosituimmassa saippuasarjassa tai amerikkalaisessa daytime tv:ssä voidaan avoimesti näyttää kaksi saman sukupuolen edustajaa suutelemassa keskenään. Yhä edelleen ollaan tietysti kaukana ideaalitilanteesta, ja nyt kun homohahmojen määrä on lisääntynyt, kiinnittyy huomio yhä enemmän siihen, millaisia nämä hahmot ja heidän juonikuvionsa oikein ovat. Länsimaisessa viihteessä näihin asioihin liittyvät ongelmat ovat monesti aivan päinvastaisia kuin BL:ssä. Mangahomot käsittelevät omaa seksuaalisuuttaan harvoin, eikä ympäristön paineita tai suvaitsemattomuutta juurikaan näytetä. Niiden sijasta keskitytään vain hahmoihin ja näiden suhteisiin.

Länsimaisessa viihteessä tilanne on kääntynyt päälaelleen. Suurin yksittäinen ongelma homojen esittämisessä tuntuu nimittäin olevan se, että hahmot ovat nimenomaan, noh, homohahmoja. Homohahmo, kuten nimestä ehkä kuulee, on ennen kaikkea homo ja vasta toiseksi hahmo. Ainoat mahdolliset tarinankaaret, joita homohahmolle voi suoda, ovat joko kaapista ulostuleminen tai ihmisten ja yhteisön ennakkoluuloja vastaan kamppailu. Jos nämä onnistutaan jollain tapaa välttämään, ei homohahmo kuitenkaan voi ainakaan olla päähenkilö – ellei kyseessä ole pelkästään homoista kertova sarja kuten Älä kerro äidille tai L-koodi. Toisaalta päähenkilön paikat on jenkkimediassa muutenkin varattu lähinnä valkoisille heteroille, yleensä vielä miehille, joten tässä suhteessa ongelma koskee monia muitakin ihmisryhmiä.

Hävettää myöntää, mutta yleissivistyksessäni on edelleen tämän sarjan kokoinen aukko. 

Tietysti seksuaalisuutta käsittelevät tarinat ovat tärkeitä, mutta ei tosielämässäkään yhdenkään ihmisen elämä keskity pelkästään sen ympärille onko tämä homo, lesbo, bi, hetero, asse tai jotain muuta. En todellakaan ole ainoa joka toivoisi että pikkuhiljaa voitaisiin jo alkaa nähdä homohahmojen sijasta vain homoja hahmoja, joille seksuaalisuus on ainoastaan yksi ominaisuus muiden joukossa.

Tässä suhteessa True Blood onkin ollut yllättävän palkitsevaa seurattavaa. Kolmoskauden emäpahis Russell on ennen kaikkea suuruudenhullu, maailmanvalloitusta suunnitteleva psykovampyyri, joka nyt vain sattuu asumaan kartanossa rakastajansa Talbotin kanssa. Louisianan vampyyrikuningatar Sophie-Anne toteaa sivulauseessa, ettei ole nauttinut seksistä miesten kanssa enää vuosikymmeniin, eikä edes alfauros Eric arkaile käyttää miehekästä vetovoimaansa oman sukupuolensa edustajaan, jos se auttaa häntä edistämään tavoitteitaan. Koko sarjan tärkein ja näkyvin homo on kuitenkin ehdottomasti mm. kokkina ja huumediilerinä työskentelevä Lafayette, jonka one-linerit ja toinen toistaan älyttömämmät vaateparret tekevät hänestä samalla yhden sarjan viihdyttävimmistä hahmoista.

”Who ordered hamburger with AIDS?” Lafayettelle ei ryppyillä.

Jostain syystä vakavien ja näkyvällä paikalla olevien homosuhteiden esittäminen on silti True Bloodissakin hankalaa. Ensin saadaan odottaa kaksi kautta ennen kuin Lafayettelle saadaan romanttisen kiinnostuksen kohde, ja kun komea latinohoitsu Jesus lopulta ilmestyy sarjaan, muuttuu jopa LaLan kaltainen räiskyvä persoona äkkiä yksiulotteiseksi ja tylsäksi, eikä hahmojen välinen kemia muutenkaan ole kovin jännittävää. Sama näkyy esimerkiksi Gleessä, jossa teinihomo Kurtin suhde poikakoulu Wahler’sia käyvään Blaineen on kovin mielikuvitukseton ja muovinen. Paljon mielenkiintoisempi on sarjassa nähtävä kahden cheerleaderin, Santanan ja Brittanyn, välinen moniselitteinen suhde, mutta tuntuu siltä etteivät käsikirjoittajat itsekään tiedä mitä sen kanssa oikein tekisivät.

Homopareja ei myöskään kohdella täysin samalla tavalla kuin heterovastineitaan: True Blood ei ole koskaan arkaillut näyttää paljasta pintaa tai seksiä, mutta Lafayetten ja Jesuksen oletettavasti villistä yöstä yhdessä ei nähdä edes pientä vilausta. Gleessäkin saatiin odottaa ensimmäistä homosuudelmaa pitkälle kakkoskauteen, vaikka sarja muuten yrittää niin kovasti olla epäsovinnainen. Erityisen käsittämätöntä tästä tekee se, että sarjojen visionäärit Alan Ball (True Blood) ja Ryan Murphy (Glee) ovat molemmat julkisesti homoja. Aina on mahdollista piiloutua sanojen ”katsojamme eivät vielä ole valmiita” taakse, mutta eivät ne katsojat koskaan tule olemaankaan, ellei joku ota sitä ensimmäistä askelta.

Kurt ja Blaine mielenkiintoisimmillaan. Pahoittelen mahdollisia spoilereita, mutta ei tällaista kuvaa voi jättää käyttämättä.

Yksi tärkeimmistä homohahmojen (ja homojen hahmojen) tehtävistä onkin juuri se, että ne tulevat yleisönsä olohuoneisiin ja pakottavat asiaan perehtymättömätkin ihmiset tarkistamaan omia käsityksiään ja asenteitaan uudelleen. Livejournalin fandomeissa aktiivisesti toimiva, social justice -poliisinakin tutuksi tullut Aja kirjoittaa aiheesta seuraavasti:

”As long as homosexuality exists only on the periphery of mainstream stories, and is only presented in ”acceptable” overt ways, it will continue to reinforce the celluloid closet. It will continue to reinforce among the ignorant the idea that homosexuality isn’t something that applies to them or what/who they love. [–]

I want those main characters to fall in love and make out because it means that fans of their characters will have to come to terms with their gayness, exactly like they would have to do in real life. It’s one thing to start out a book, like Swordpoint and Havemercy did, introducing your main characters as gay from the start. Because from the outset the reader knows, the reader can choose whether they approve, or tolerate, or whatever. They can put that book down and walk away.

But reality doesn’t let you choose.”

Onneksi tällaisestakin löytyy jo esimerkkejä mainstream-viihteen puolelta. Jopa minä tiedän Buffy vampyyrintappajan Willow’n lesbokuviosta, vaikka olen nähnyt sarjaa yhteensä noin kahden jakson verran. Myös Gossip Girlin ykköskaudella koettiin jännittäviä hetkiä, kun Serenan pikkuveli Eric paljastui homoksi. Mukavan kotoinen esimerkki on tietysti Salatut elämät, jossa niin Kalle kuin Helikin löysi oman seksuaali-identiteettinsä vasta siinä vaiheessa kun he olivat jo tulleet katsojille tutuiksi.

Merkittävin fiktiivinen kaapistatulo lähivuosina on kuitenkin ollut J. K. Rowlingin paljastus Dumbledoren homoudesta, ja asiasta uutisoitiinkin tiedotusvälineissä ympäri maailmaa. Tuntuu tosin monella tapaa hieman pelkurimaiselta ilmoittaa hahmon homoudesta vasta jälkikäteen, kun siitä ei itse kirjoissa mainita halaistua sanaa. Voi myös arvata, ettei Dumbledoren ~ystävyydestä~ Grindelwaldin kanssa tulla viimeisessä Potter-elokuvassa kertomaan mitään ylimääräistä, vaikka aihetta ehkä olisi. Suunta alkaa siis ehkä olla jo oikea, mutta kuljettavaa riittää edelleen.

Se kuva Dumbledoresta ja Grindelwaldista.

P. S. Fantasian ystäville on kuitenkin tiedossa ilouutisia. Vastikään HBO:lla alkanut, George R. R. Martinin massiiviseen Tulen ja jään laulu -saagaan perustuva tv-sarja tulee nimittäin ennakkotietojen mukaan kasvattamaan tarinassa mukana olevan homoparin asemaa ja näkyvyyttä kirjoihin verrattuna. Vaihteeksi kerrankin näin päin!

Mainokset

8 kommenttia to “Homohahmo vai homo hahmo”

  1. Kaksi sanaa: Omar Little.

  2. Mainitsiko joku homohahmot länsimaisessa mediassa? Nyt täytyi kirmata paikalle suosittelemaan Ted and Ralph -sketsejä 90-lukulaisesta brittiläisestä sketsisarjasta The Fast Show (liekö tuo ollut Ruuvit löysällä tai jotain muuta yhtä hyytävää suomeksi). Niissä Ralph on kolmekymppinen kartanonomistaja joka on rakastunut noin parikymmentä vuotta vanhempaan renkiinsä Tediin. Huumorin pääasiallisena lähteenä ei ole hahmojen homoseksuaalisuus – se ei ole välittömästi selvää eikä kukaan edes mainitse sitä ääneen ennen kuin vasta loppupään sketseissä – vaan kummankin tuskallinen ujous toistensa seurassa, kun Ralph yrittää viettää aikaa Tedin kanssa. Pari kuitenkin saa toisensa aivan viimeisessä jaksossa. Ihmetyttää, etteivät nämä ole nykyään tunnetumpia tai suositumpia etenkin slash- tai BL-fanien keskuudessa, koska ai jestas kun on aidosti herttaista ja vähän sydäntäsärkevää.

    Tässä olisi SinäPutki-playlistiä sketseistä, jos joskus on aikaa katsoa:

    • …Paitsi että WordPress nyt vähän turhan nokkelasti embeddasi vain ekan videon tuohon soittolistan sijaan. No, loputkin sketsit löytyvät kuitenkin YouTubesta.

    • Tuohan vaikuttaa jännältä, etenkin kun kyse ei ole mistään ihan tuoreesta jutusta. Pitääpä tutustua lähemmin nyt pääsiäislomalla, kiitos vinkistä ja video(i)sta!

      Oikeasti aika hienoa jos katsojille tehdään viimeistään lopussa selväksi että kyseessä on juuri romanttinen suhde, koska paljon helpompaa ja kivuttomampaa olisi vain jättää langat roikkumaan ja antaa katsojien tehdä itse omat tulkintansa.

  3. Olen odottanut ikuisuuden, että länsimaiseen (lue = amerikkalaiseen) viihteeseen tulisi homoja, jotka olisivat ensisijaisesti ihmisiä, eivätkä vain seksuaalisuutensa stereotyyppejä. Unelmani olisi joku ihan perus romanttinen komedia, jonka päähenkilö nyt vain sattuisi olemaan homoseksuaali. Odotin sitä I love you Phillip Morrisilta, ja se tavallaan onnistuikin siinä, koska elokuvan idea ei ollut siinä, että päähenkilö on homo, vaikka Phillip Morrisin hahmo olikin kaikin tavoin vituttava ja ärsyttävä. Viime aikojen homoleffoista onnistunein on ehkä A Single Man, jota ei edes voi kutsua homoleffaksi, koska päähenkilön homoudella ei ole mitään merkitystä. Se on hieno.

    Queer as folkista voin sanoa sen verran, että et ole menettänyt mitään. Se on vain pornoa ilman sitä varsinaista pornoa, eli sen katsominen on lähinnä turhauttavaa.

    • Ah, Single Man, sitä ei vaan voi hehkuttaa tarpeeksi! Olen kyllä ollut vähän pettynyt tämän vuoden leffatarjontaan, kun viime vuonna saatiin ensi-iltaan useampi elokuva jossa päähenkilöt ovat homoja, ja jopa Ystävänpäivä -hömppäleffassa nähtiin yksi homopari. Tänä vuonna ei ole toistaiseksi tullut vielä mitään, ellei Black Swanin lesboilukohtausta lasketa…

      Saippuasarjat onnistuvat kai yleensä noiden homohahmojen kohtelussa parhaiten, koska loppupeleissä niitä hahmoja käsitellään ihan samalla tavalla kuin kaikkia muitakin: paljon draamaa ja suhdevääntöä on luvassa sukupuolesta ja seksuaalisuudesta riippumatta. Tietysti on toinen asia kuka niitä saippiksia jaksaa seurata – itse olen kyllä Salkkarien ystävä, mutta en tiedä lähtisinkö katsomaan esim. Hollyoaksia, vaikka siinä on ilmeisesti homojuttujen lisäksi myös yksi nuori ftm -hahmo.

  4. Fastshow on brittien parhaimmistoa ja sydän särkyi aina kun Ted ja Ralph ”missasivat” toisensa. Vaikka yhteiskunta ja media sitä hehkuttaa, että homoseksuaalisuus on jo ns. hyväksytty, ei sitä sen käsittely esim. juurikin ohjelmissa kerro… Seksuaalinen suuntaus määrittelee hahmot ja sen erikseen mainitseminen tai alleviivaaminen luo kultaisen häkin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s