Kiitokset otsikkoehdotuksesta Aranalle, joka joulukalenterin aikoihin valitti etten kirjoittanut tarpeeksi est emistä. Toivottavasti tämä kirjoitus auttaa korjaamaan tuon vääryyden.
”There is no more beautiful creature than a bull.”
”Then why do you kill them?”
”Because I am a matador.”
Miten käy matadorin, joka rakastuu härkään? Tätä pohditaan espanjalaisen härkätaistelun maailmaan sijoittuvassa tarinassa Red Blinds the Foolish (Orokamono wa aka wo kirau), joka on est emin käsialaa vuodelta 2008.
”Punaiseksi matadoriksi” kutsuttu härkätaisteluareenan nouseva tähti Rafita päätyy suhteeseen teurastamolla työskentelevän Mauron kanssa. Sen lisäksi että Mauro pistää matadorien tappamat härät lihoiksi, hän on kuin härkä itsekin: värisokea, eikä pysty siis näkemään härkätaisteluissa käytetyn viitan punaista väriä kunnolla. Lisäksi hänellä on selässään arpi juuri sillä kohdalla, johon matadori tähtää iskiessään härän kuoliaaksi. Verratessaan Mauroa härkään Rafita tunnustaa paitsi intohimonsa tätä kohtaan, myös sen kunnioituksen ja ihailun jota hän kokee astuessaan areenalle härän eteen.
Kunnioituksen lisäksi matadorin pitäisi härän kohdatessaan kuitenkin tuntea myös pelkoa, sillä mikään ei suojele tappavien sarvien repimäksi joutumiselta yhtä varmasti kuin terve pelko. Rafitan kohdalla tilanne on toinen: ensimmäisen härkänsä tappamisesta lähtien hän ei ole koskaan pelännyt. Kun hän alkaa nähdä kummallisia unia joissa kehässä tapettavana on härän sijasta Mauro, Rafitan itseluottamus horjuu. Ensimmäistä kertaa hän alkaa tehdä virheitä areenalla, ei siksi että olisi huolimaton vaan siksi että on peloissaan. Mutta mitä hän oikeastaan pelkää? Itseään, Mauroa, vai sitä että hänen kuollessaan myös Mauro joutuisi kärsimään?
Red Blinds the Foolish on alusta loppuun saakka henkeäsalpaavaa luettavaa. Vaikka härkätaistelu on tosielämässä julma perinne, mangan sivuilta huokuu kaikki se intohimo ja kauneus, jotka tekevät lajista enemmän taidetta kuin urheilua. Est em on paneutunut aiheeseensa pieteetillä, mikä näkyy niin hahmojen käyttämässä terminologiassa kuin matadorien asuihin upotetuissa yksityiskohdissakin.
Matt Thornin käännös on niin ikään tehty rakkaudella ja rautaisella ammattitaidolla, ja se on vaatinut paljon taustatyötä. Kääntäjä itsekin tunnustaa uppoutuneensa matadorien ja härkien maailmaan vähän liiaksikin, mutta eipä häntä siitä voi syyttää. Mangakan innostus aihettaan kohtaan on todella tarttuvaa. Hän itse matkusti tarinaa tehdessään Madridiin katsomaan oikeita härkätaisteluita, ja myös yksi hänen lyhyemmistä tarinoistaan, Carmen, sijoittuu osittain härkätaisteluareenalle.
Aivan oma lukunsa on tietysti est emin taide, jota ilman tarina paitsi näyttäisi, myös tuntuisi aivan erilaiselta. Hahmojen kasvoilta on mahdollista lukea enemmän kuin nämä koskaan voisivat sanoa ääneen, ja tunnelmat tulevat piirrosten kautta lukijan iholle asti. Rasterien hillitty käyttö, vahvat kontrastit sekä tyhjät ja negatiiviset tilat ovat kaikki mangakan tavaramerkkejä, ja ne toimivat tässä tarinassa erityisen tehokkaasti. Kuvien mustavalkoisuuskaan ei haittaa, vaan tuntuu päinvastoin jopa korostavan veren, viinin ja hulmuavan muleta-viitan väriä – ja samalla sitä, että Mauro tai areenalla tapettavat härät eivät sitä pysty näkemään.
Väkevän tunnelman lisäksi tarina on täynnä vahvoja teemoja. Intohimo ja pelko, seksi ja kuolema ovat koko ajan läsnä, eikä niitä välttämättä ole helppo erottaa toisistaan. Mauron ja Rafitan intohimoinen suhde on kaikkea muuta kuin tavanomainen, ja silti he tuntuvat kuin luoduilta toisilleen. Härkä ja härkätaistelija ymmärtävät toisiaan ja näkevät toistensa työn kauneuden, vaikka kummankin ammatissa tappaminen on suuressa osassa. Ehkä juuri siksi he vetävätkin toisiaan puoleensa alusta alkaen.
Alun huuman jälkeen kuvioihin astuvat myös synkemmät tunteet. Kun Mauro sanoo ettei halua menettää Rafitaa, tunnustaa hän oikeastaan pelkäävänsä tämän puolesta. Samalla hän onnistuu kylvämään pelon siemenen ennen niin pelottomaan Rafitaan, joka saa huomata että se voi viiltää paljon syvemmältä kuin fyysiset haavat. Vasta pelkonsa kohtaamalla matadori pystyy todella jättämään ne taakseen.
Seksin ja kuoleman yhdistäminen voi kuulostaa makaaberilta, ja monesti sitä onkin, mutta taitavasti kerrotussa tarinassa ne toimivat toistensa kontrasteina. Lihakoukuissa roikkuvat ruhot rinnastuvat alastomiin vartaloihin, ja kohtaus jossa Mauro seksin jälkeen demonstroi Rafitalle miten härkä pilkotaan kertoo samalla paljon hahmojen välisestä suhteesta. Hetkellisen synkkyyden vastapainona on myös paljon hyvää ja kaunista. Tarina alkaa teurastamolta ja taisteluareenalta, mutta päättyy uuden elämän alkuun, niin symbolisesti kuin konkreettisestikin.
Jos pitäisi joskus väitellä siitä, voiko manga olla taidetta vai ei, uskon vakaasti että lähes mikä tahansa est emin tarina riittäisi kumoamaan kaikki vasta-argumentit. Tämä on kuitenkin niistä se, jonka ensimmäisenä iskisin skeptikon kouraan.
My Thoughts on Yaoi 