Painajaiskoulun opetukset

Tiedättehän sen tunteen, kun joku sarja imaisee mukaansa ja sitä on pakko maratoonata viikon päivät putkeen, tai lukea yömyöhään kunnes kirja putoaa kädestä? Nyt pääsi taas käymään juuri niin, tällä kertaa After School Nightmare -nimisen mangasarjan kanssa. Mizushiro Setonalla on aina ollut erityinen paikka sydämessäni, mutta painajaiskoulun myötä huomasin tykästyneeni häneen, tai siis ainakin hänen töihinsä, vielä entistä enemmän. Viimeistään nyt sain vakuuden siitä, että myös hänen ei-BL-sarjansa ovat oikeasti tutustumsen arvoisia. Eli joo, ASN ei ole BL:ää vaan hämmentävää psykologista shoujoa. Manga kuitenkin herätti minussa sen verran TUNTEMUKSIA että kirjoitan siitä tänne nyt joka tapauksessa.

Törmäsin sarjaan itse asiassa ensi kerran jo useampia vuosia takaperin eräässä BL-yhteisössä, josta latasin muutaman ensimmäisen osan skannit. En kuitenkaan päässyt sarjassa koskaan niitä edemmäs, ennen kuin nyt. Tavallaan ei ole vaikea nähdä miksi manga oli eksynyt BL-tarinoiden sekaan, sillä se on ilmestynyt samassa Princess-lehdessä kuin esimerkiksi Higuri Youn Cantarella ja Moto Hagion A,A’, ja sisältää etenkin alussa aika paljon homoteemojen kanssa flirttailua. Seksuaalisuuden sijaan ASN keskittyy kuitenkin pohtimaan enemmän sukupuoleen, ja vielä laajemmin identiteettiin liittyviä teemoja ja kysymyksiä.

Tarinan alkuasetelmassa voisi varmaan kuvailla kouluromanssimangan kohtaavan Inceptionin, kun tarkkaan valikoitu ryhmä oppilaita osallistuu joka torstai-ilta ”oppitunneille” joiden aikana he selvittelevät sisäisiä solmujaan ja taistelevat toisiaan vastaan – unissaan. Unituntien tarkoituksena on löytää avain jonka avulla on mahdollista valmistua, siis poistua lopullisesti niin unitunneilta kuin koulustakin. Valmistuneita oppilaita ei kuitenkaan kukaan muista heidän poistumisensa jälkeen, vaan on kuin heitä ei koskaan olisi ollutkaan. Mitä valmistumisen jälkeen tapahtuu, selviää vasta aivan loppumetreillä, ja itse spekuloin sitä välillä ihan housut solmussa, aina kun kaiken muun draaman sulattelulta ehdin.

Alusta asti on selvää, että unimaailmassa tärkein voitettava vastustaja eivät ole koulutoverit, vaan omat pelot ja epävarmuudet. Entistä hauskemmaksi touhun tekee se, että jokaisen oppilaan ulkomuoto unimaailmassa on suora heijastuma tämän traumoista, ja kuvastaa siis tämän kaikkein sisintä ja ominta olemusta. Yksi peittää itsensä paksuun haarniskaan, toinen on pitkä, lonkeroinen käsi ja kolmas elää lapsuutensa kammottavinta hetkeä uudestaan ja uudestaan. Aluksi absurdeiltakin näyttävät unimuodot saavat aina loogisen selityksen, ja tuovat kuhunkin hahmoon aivan uusia ulottuvuuksia.

Meno äityy unimaailmassa monesti aika groteskiksi

Yhdeksi tarinan kantavimmista teemoista nousee tätä kautta identiteetin rakentuminen ja itsensä hyväksyminen. Unimaailmassa hahmot ovat toisaalta kaikkein paljaimmillaan koska heidän unimuotonsa edustavat heidän syvintä sisintään. Toisaalta he ovat kuitenkin toisilleen täysin tunnistamattomia ja pysyvät anonyymeinä, eivätkä pystyisi tunnistamaan valvemaailmassa toisiaan vaikka kävelisivät toistensa ohi. Päälle päin ihmisistä näkyy lopulta aina niin vähän siitä, mitä oikeasti olemme.

Monien hahmojen kompleksi ja unimuodon lähde on nimenomaan tapa jolla ympäröivä maailma heitä katsoo. Tyttö jonka kasvojen ja rintakehän kohdalla on pelkkä aukko on yrittänyt täyttää vanhempiensa toiveet niin kovasti että on päätynyt koulussa esittämään ihmistä jollainen ei todellisuudessa ole, ja ahdistuu kun tajuaa etteivät hänestä pitävät luokkatoverit pidä oikeasti hänestä vaan hänen naamiostaan. Mangan loppupuolella ilmestyvä hahmo näyttää unimaailmassa puolestaan vain toisilta kilpailijoilta, sillä ei osaa tehdä muuta kuin toivoa olevansa joku muu.

Avainta etsiessään uneksijat ovat lopulta perimmäisten kysymysten äärellä. Kuka ja millainen olen, millainen haluan olla? Parantuminen voi alkaa vasta sitten kun on kohdannut ja hyväksynyt ongelmansa. Tarinassa on lisäksi aika vahvoja freudilaisia sävyjä, kun todella monen hahmon ongelmat liittyvät tavalla tai toisella joko vanhempiin, varhaislapsuuteen tai molempiin. Kaikkein mielenkiintoisin esimerkki tästä on Soun ja tämän siskon suhde, joka saisi varmasti psykoterapeutikon jos toisenkin riemastumaan.

Mashiron ja Mustan ritarin välinen konflikti unimaailmassa on yksi koko tarinan läpi kantavista tärkeistä kuvioista. Ritarin henkilöllisyys ei kuitenkaan ole ihan sitä miltä aluksi näyttää…

Kun päähenkilö Mashiro Ichijo heitetään tähän painajaismaailmaan uudeksi pelaajaksi, hänen ulkomuotonsa ei kuitenkaan muutu ratkaisevasti. Hänen oma ruumiinsa sellaisena kuin se on, on hänelle siis se pahin ahdistuksen aihe. Mashiro elää poikana ja sellaisena muut hänet myös näkevät, mutta totuus on että hänen kehonsa alempi puolisko on naisen, ylempi taas miehen. Ruumiinrakenteeltaan selkeästi poikamainen Mashiro käy kyllä ulkoisesti miehestä niin kauan kuin housut pysyvät jalassa, mutta ongelma on siinä ettei tämä itse oikein tiedä mitä on. Mashiro kyllä haluaisi kovasti olla poika, mutta se että haluaa olla jotain ei tarkoita että olisi tai edes voisi olla sitä oikeasti.

Juuri tämä asetelma aiheutti minulle itse asiassa paljon päänsärkyä ja närästystä kun alunperin tutustuin ASN:ään. Pidin Mashiroa yksiselitteisesti mieheksi identifioituvana intersukupuolisena tai ftm:nä, enkä oikein arvostanut tapaa jolla tämän mieheys jatkuvasti kyseenalaistetaan niin muiden hahmojen kuin tämän itsensäkin toimesta. Jos Mashiro kerran on mies, miksi hän itsekin ajattelee itseään jatkuvasti tyttönä? Transasioiden käsittely aiheen vaatimalla asiantuntemuksella ei kauhean monelta japanilaiselta tunnu luonnistuvan, joten olin asian suhteen jo muutenkin varuillani.

Nyt toisella lukukerralla kuitenkin oivalsin, mihin tällä kaikella oikein pyrittiin. Mashiro ei ole itsekään vakuuttunut siitä että on poika, mutta haluaisi kyllä olla koska kuvittelee sen ratkaisevan kaikki hänen ongelmansa ja helpottavan hänen elämäänsä. Todellisuudessa hän ei kuitenkaan tiedä mitä on, eikä edes ole niin varma siitä mitä haluaa olla. Mielestään Mashiro ei ole tarpeeksi pieni ja söpö tytöksi, eikä toisaalta tarpeeksi vahva pojaksikaan. Ulkonäkönsä puolesta Mashiro voisi olla kumpi vain, mutta samalla tämä ei ole tai osaa olla kumpikaan. Vuorotellen hän yrittää torjua feminiinisen ja maskuliinisen puolensa, mutta kummassakaan tapauksessa ei ole tiedossa mitään hyvää.

Mangan alussa Mashiro saa poikaidentiteetilleen vahvistusta suojellessaan unimaailmassa luokkatoveriaan Kurehaa. Välittäminen ja huolenpito siirtyy myös tosielämään, ja Mashiron ja Kurehan äkisti alkava suhde on molemmille kuin lottovoitto. Mashiro järkeilee että tyttöjen kanssa seurustelu on juuri se mitä miehekkään miehen kuuluukin tehdä, ja Kureha on puolestaan lapsuuden hyväksikäyttötraumasta lähtien pelännyt ja vihannut miehiä. Hän kuitenkin tietää ettei Mashiro ole täysin poika vaikka tätä tällaisena pitääkin, ja pystyy siksi olemaan tämän kanssa normaalisti. Vaikka hahmot toisistaan välittävätkin, käy ajan kanssa selväksi ettei suhdetta ole tarkoitettu kestämään. Mashiro yrittää elää ideaalimaailmassa jossa toteuttaa täydellisen poikaystävän ja prinssin roolia, mutta ei kuitenkaan osaa nähdä Kurehaa oikein muuna kuin pienenä ja viattomana suojeltavana. Mashiro ei myöskään kykene ainakaan oma-aloitteisesti osoittamaan Kurehaa kohtaan sellaista intohimoa kuin tämä rakastamaltaan pojalta odottaisi ja kaipaisi.

Kyse ei ole siitä ettei Mashiro osaisi olla intohimoinen. Hän ei vain osaa olla sitä Kurehaa kohtaan. Lähes suhteen alusta alkaen hänen huomionsa on nimittäin aivan toisaalla: yhtäkkiä myös Mashirolle alati vittuileva ja tyttöjen keskuudessa suosittu Sou alkaa osoittaa kiinnostumisen merkkejä Mashiroa kohtaan. Jostain syystä tämä on myös tietoinen Mashiron suuresta salaisuudesta, ja käyttää tietoa jatkuvasti keinona päästä Mashiron ihon alle – ja housuihin. Vaikka Soun pääasiallisena tarkoituksena tuntuu olevan yrittää saada Mashiro myöntämään olevansa tyttö, ainakin minulle jäi vahva tunne siitä että hän olisi kiinnostunut Mashirosta jollain tasolla jo ennen kuin tiesi tämän sukupuolihämmennyksestä mitään. Yhä uudestaan Mashiro pakenee Soun sanoja ja lähestymisyrityksiä Kurehan syliin, mutta ei kuitenkaan saa poikaa mielestään.

Tämä jatkuva palloilu olemassaolevan tyttöystävän ja mahdollisen poikaystävän/rakastajan välillä kuvastaa samalla Mashiron suhtautumista omaan sukupuoleensa. Kureha edustaa hänelle sitä elämää ja minuutta jota hänen mielestään pitäisi elää, Sou taas sitä puolta jota hän ei ole valmis tai halukas itsessään kohtaamaan. Vaikka Mashiro on itse sitä mieltä että hänen seurustelukumppaninsa sukupuoli kertoo suoraan myös hänen omasta sukupuolestaan, kyseenalaistaa Sou tämän pöhkön oletuksen helposti. Jos tytön suuteleminen tekee sinusta pojan, eikö pojan suuteleminen sitten tekisi sinusta sitten tytön? Tavallaan on vähän masentavaa ettei homoseksuaalisuus ole Mashirolle vaihtoehto jota voisi kunnolla edes ajatella, saati mainita ääneen. Miten vaikeaa on tajuta, etteivät sukupuoli ja seksuaalinen suuntautuminen ole toisistaan riippuvaisia? Toisaalta tämä asenne on kuitenkin hyvin linjassa Mashiron lukkiutuneiden sukupuolikäsitysten kanssa. Pojat ovat vakavia ja arvokkaita, tytöt pieniä ja herkkiä. Koska Mashiron oma sukupuoli-identiteetti on niin hauras, mikä tahansa väärä ele tai teko saattaisi murtaa sen.

Mashiron häilyvyys sukupuolien välillä saa samalla lukijan pohtimaan omaa suhtautumistaan ja asenteitaan eri sukupuolten edustajiin. Tuntuisiko tämä repliikki tai kohtaus erilaiselta jos hahmo olisikin tyttö tai poika? Pitäisinkö hahmosta enemmän jos tämä olisi tyttö tai poika? Muuttuisiko kahden hahmon välinen suhde ratkaisevasti, jos toisen sukupuoli olisikin eri? Mashiro säilyy omana hämmentyneenä itsenään, halusi tämä pukeutua sitten housuihin tai hameeseen, joten sukupuoli hahmoa määrittävänä tekijänä menettää aika nopeasti merkityksensä. Aika nurinkurista, sillä nimenomaan sukupuoli on Mashirolle koko tarinan ajan se suurin obsessio ja kysymys, mutta toisaalta niin hänelle kuin lukijalle jää loppupeleissä käteen se tärkein: oli sukupuoli sitten mikä tahansa, minä olen kuitenkin aina minä.

Tyttöjen koulupuvun sovittaminen on yksi merkittävimmistä hetkistä Mashiron hahmolle

Mizushiro Setonan vahvuus on aina ollut hahmoissa, ja tässäkin tarinassa hän tekee niiden kanssa aivan käsittämättömän loistavaa työtä. Tässä vaiheessa kirjoitusta lienee jo ainakin selvää, miten monitahoinen hahmo Mashirosta on saatu aikaiseksi. Sou ja Kureha eivät jää tästä mitenkään jälkeen, ja vähemmän ruutuaikaa saaviin sivuhahmoihinkin on puhallettu valtavat määrät elämää. Tarinan konsepti on sellainen että hahmonkehitystä on tapahduttava vaikka väkisin jotta juoni etenee, joten sitä onkin sitten luvassa ja paljon. Kehityksessä ei kuitenkaan ole mitään pakotettua, vaan jokainen hahmo saa kasvaa tarinan mukana omaa vauhtiaan.

Kurehan traumoista saadaan tietää jo ensimmäisten lukujen aikana, mutta tämän kasvaminen niistä yli kestääkin sitten koko tarinan ajan. Aluksi miespelkoinen tyttö saa lievitystä traumalleen Mashirosta joka ei ole täysin poika, sitten hän vähitellen ystävystyy Mashiron kaverin Shinbashin kanssa vuodattaessaan tälle rakkaushuoliaan puhelimessa. Kun Kureha lopulta eroaa Mashirosta, tulee hänestä ystävä Soun kanssa jo melkein vahingossa, vaikka aiemmin hän ei olisi edes uskaltanut puhua pojan kanssa kasvotusten.

Sou on puolestaan paljon vaikeammin avautuva tapaus, ja syyt hänen unimaailman ulkomuotoonsa ja yleiseen tunnevammaisuuteensa selviävät vasta aivan loppusuoralla. Aluksi Sou saattaa vaikuttaa perinteiseltä ~määrätietoiselta~ semesudelta shoujomangan poikaystäväkandidaatilta joka ottaa ihastuksensa kohteen omakseen vaikka väkisin. Vähitellen hahmosta kuitenkin paljastuu muunkinlaisia puolia. Alusta asti tämä tavalla tai toisella auttaa ja suojelee Mashiroa, vaikka kätkeekin touhunsa useimmiten ivailun taakse. Hyvistäkään teoistaan huolimatta Sou ei myöskään missään vaiheessa yritä esittää olevansa erityisen hyvä tai reilu tyyppi. Hän kertoo täysin suoraan mitä haluaa Mashirolta ja miksi, ja myöntää avoimesti keinojensa olevan aika likaisia.

Erityisen hienon hahmon Sousta tekee kuitenkin se, ettei hänkään jää katsomaan Mashiron perseilyä loputtomiin kun tämä ei osaa päättää asioista ja satuttaa käytöksellään niin Souta kuin Kurehaa. Erityisen vaikuttava on kohtaus jossa Sou sanoo suoraan ettei aio kertoa synkkiä salaisuuksiaan Mashirolle vielä, koska he eivät ole tarpeeksi läheisiä. Myös Sou on haavoittuva ihminen jolla on tunteet ja joka pelkää tulevansa satutetuksi! Kuulostaa ehkä itsestäänselvältä, mutta aika usein tämän tyyppiset hahmot jäävät tunnepuoleltaan kylmiksi ja karikatyyrimäisiksi tapauksiksi. Vaikka Mashiron ja Soun välinen suhde alkaakin aika häiritsevissä merkeissiä, ei edes hävetä myöntää että päädyin shippaamaan kyseistä paria aika kovasti tarinan edetessä.

Samaan aikaan kuitenkin harmitti Kurehan puolesta, kun tämän poikaystävä juoksee miesten perässä eikä suostu näkemään tosiasioita. Tilannetta pahentaa entisestään se että Kureha ihan oikeasti rakastaa ja tarvitsee Mashiroa, paljon enemmän kuin Mashiro häntä. Erityisen pahaksi tilanne muuttuu, kun kuvioihin ilmestyy hahmo joka näyttää miten paljon enemmän Kurehan olisi mahdollista saada joltain toiselta ihmiseltä. Shinbashi on alunperin Mashiron luokkakaveri, joka on pitkään katsellut Kurehaa kaihoisasti. Mashiron yllättävä ystävystyminen Shinbashin kanssa tuo todella nopeasti ja tehokkaasti esiin kaiken mikä Mashiron ja Kurehan suhteessa on vialla. Jos oma poikaystävä on vähemmän kiinnostunut tytön asioista kuin kaukaa tuijotteleva ja puhelimessa neuvoja jakava kaveri, jotain on pielessä.

Mashiro kyllä yrittää, mutta kun häntä vertaa Shinbashiin, on varsin ilmeistä että Kureha ansaitsisi jonkun joka oikeasti haluaa olla juuri hänen kanssaan ja tekee pyytämättäkin asioita joihin Mashiro täytyy aina painostaa tai syyllistää. Yksi mangan ahdistavimpia kohtauksia on hetki jona Shinbashi päättää valmistua unimaailmassa, jotta voisi jättää Mashiron tekemään Kurehan onnelliseksi. Diili on  äärimmäisen paska kaikkien kannalta: Mashiro on käytännössä kiristetty antamaan kaikkensa suhteelle joka oli jo hajoamassa ja Kureha menettää ihmisen jonka kanssa olisi luultavasti voinut olla aidosti onnellinen.

Mutta sellaista elämä on, epäreiluja asioita tapahtuu ja ihmiset tekevät huonoja valintoja. En koskaan pääse yli siitä miten inhimillisiltä Mizushiron hahmot tuntuvat kaikkine vikoineen ja ulottuvuuksineen. He ovat itsekkäitä ja kaksinaismoralistisia, käyttävät toisiaan huomaamattaankin hyväkseen ja ovat valmiita kostamaan ja sanomaan tahallaan pahasti. Toisaalta he myös yrittävät parhaansa, oppivat virheistään, välittävät toisistaan ja ovat haavoittuvaisia. Hyvässä ja pahassa hahmot ovat niin samaistuttavia että tulevat väkisinkin iholle, ja sen vuoksi manga on paikoin henkisesti aika rankkaakin luettavaa. Samaan aikaan se kuitenkin soljuu eteenpäin sellaisella tahdilla ja sujuvuudella että ei voi kuin ihailla ja jatkaa lukemista. Myös tarina itsessään on rakennettu aika nerokkaasti: loppua kohden tapahtuvat paljastukset unissa näkyvien hahmojen oikeista identiteeteistä ovat aika mielenräjäyttäviä, ja Mizushiro itsekin kehottaa lukemaan sarjan uudelleen sillä on ripotellut pitkin matkaa kaikenlaisia vihjeitä ja jippoja jotka luultavasti menevät ensimmäisellä kerralla ohi. Alusta loppuun asti suunniteltu ja hyvin koossa pysyvä tarina minun shoujomangassani, mitä tämä on?

Tarinan lopetus on varmasti jakanut lukijoiden tunteita, ja jätti minullekin hieman ristiriitaisen olon. Se on kuitenkin monella tapaa ehdottoman oikeutettu, ja onneksi myös hyvin toiveikas. Toisaalta se voi tuntua kaiken vääntämisen jälkeen antikliimaksilta, mutta itse kuitenkin osasin myös arvostaa lopetuksen vähäeleisyyttä, tästä mangasta kun jäi jo muutenkin käteen draamaa parin vuoden tarpeiksi. Tärkeintä on, että kaikella draamaamisella tuntuu olleen joku tarkoitus, ja hahmot ovat päässeet sinuiksi itsensä kanssa.Oman minuutensa tukahduttaminen tekee vain onnettomaksi eikä johda mihinkään. Sukupuolen ei tarvitse määrätä millainen ihminen olet, eikä ole mitään yhtä oikeaa tapaa olla nainen tai mies. Loppupeleissä et kuitenkaan voi olla mitään muuta kuin oma itsesi, joten on turha käyttää aikaa siihen, että yrittäisi olla joku muu. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta yleensä juuri ne yksinkertaiset ovat kaikkein vaikeimpia tajuta. Mizushiro on ymmärtänyt tämän, ja käsitellyt aihetta tavalla joka varmasti jättää jälkensä myös lukijaan. Minulla on aiemmin ollut vaikeuksia valita ketään yhtä ehdotonta suosikkimangakaa, mutta nyt tuntuu siltä ettei asiasta ole enää epäilystäkään.

Mainokset
Avainsanat:

One Comment to “Painajaiskoulun opetukset”

  1. Luin tuon mangan eekä noin kaksi viikkoa sitten? Aika ihmeellistä että se on jo nyt löytänyt tiensä tänne :)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s