Archive for lokakuu, 2011

25/10/2011

Lauantai-illan huumaa

Viime viikonloppuna ehti tapahtua kaikenlaista jännää. Yhdysvalloissa järjestettiin jälleen kerran Yaoicon, ja kotoisassa Suomessa oli samaan aikaan käynnissä mm. Desutalks ja sen jatkot (ja jatkojen jatkot). Yaoiconista lisää tuonnempana, ensin on vuorossa Talksin tärkeimmät. Omia ohjelmasuosikkejani olivat Vili Lehdonvirran puheenvuoro mangan digitaalisesta jakelusta, aihe kun on itsellenikin aika relevantti. Toinen kiinnostava ja hyvin pidetty esitys oli jonkun mysteerinyymin Anime ja kääntämisen kulttuuri, jossa keskeisimmäksi asiaksi nousi literaalin ja liberaalin kääntämistavan vertailu. Myös Henna-Riina Kakkolan Kimi ni todoke -aiheista esitystä oli viihdyttävää seurata, vaikka en itse ole sarjaan ole lähemmin tutustunutkaan.

Ehdottomasti eniten keskustelua, niin itse tapahtumassa kuin sen jatkoillakin, syntyi kuitenkin Siina Vierin pitämästä esityksestä seksuaalisisältöisen mangan käsittelystä kirjastoissa. Esitys oli tehty puhujan samaista aihetta käsittelevän gradun pohjalta, ja olin kyseistä teosta etukäteen kotona selaillutkin. Gradun voi ladata kokonaisuudessaan täältä jos jotakuta kiinnostaa. Varoituksen sana vain, akateeminen teksti on akateemista, ja ainakin itselläni alkoi tunkea sana ”seksuaalisisältöinen” korvista ulos jo muutaman sivun jälkeen. Aihe itsessään on toki mielenkiintoinen, etenkin kun sekä kirjastot että, hmm, seksuaalisisältöinen manga ovat lähellä sydäntäni niin vapaa-ajalla kuin työhommissa. Tutkimuksessa kiinnitetään huomiota siihen ettei mangan luettelointiin kirjastoissa ole mitään yhtenäisiä käytäntöjä, vaikka aineisto onkin valtavan suosittua. Myös hyllysijoittelu on tärkeää, ettei joku Battle Royale päädy lastenhyllyyn. Onneksi useimmissa kirjastoissa lasten ja aikuisten sarjakuvat onkin osattu erotella jo aikaa sitten omiksi osastoikseen, eli ajatus tuskin on mangankaan kanssa kovin vieras. Joka tapauksessa ainakin osittain gradu soveltuu ihan hyvin ohjeeksi kirjastotyötä tekeville, esimerkiksi ANN:n ja Mangaupdatesin suositteleminen luetteloinnin avuksi on hyvä idea.

Talks-puheenvuoron jälkeen fiilis oli kuitenkin hieman hämmentynyt, eikä oma pöytäseurueeni tainnut olla ainoa joka jäi miettimään mitä Vieri esityksessään oikeastaan yritti lopulta sanoa. Oliko koko jutun pointtina lopulta se, että sopivia asiasanoja tarvitaan siksi ettei kirjastoa voida pistää vastuuseen jos joku lainaa vahingossa Gravitationin ja saa siitä slaagin? Epäilen, mutta vähän kyseenalaiseen valoon Vieri joka tapauksessa asetti sekä itsensä että aiheensa. Olen samaa mieltä siitä että manga-asiantuntemusta (ja sarjakuva-asiantuntemusta ylipäätään) on joissain kirjastoissa todella puutteellisesti, mutta aiheen taivastelu meni jo melkein kukkahattutäteilyn puolelle. Eiköhän meistä jokainen ole lapsuudessaan törmännyt kirjastossa johonkin vähän hämmentävämpään materiaaliin, oli se sitten Milo Manaran teokset tai Elfquest, ilman että kasvoi siitä ihan täydellisen kieroon. Huvittuneisuutta aiheutti myös äänensävy jolla Vieri puhui paljon juuri BL:stä – ikään kuin se olisi jotenkin erityisen haitallista ja kamalaa. Jotenkin tuntuu myös kokonaan unohtuneen se fakta, että pornomangan ääri-ilmiöiden (loli, shota, bdsm jne) edustajia ei edes ole pahemmin käännetty englanniksi, eli niiden eksyminen kirjastoihin ei ole edes teoriassa kovin todennäköistä. Gradutekstissä jopa aika viattomat sarjat saadaan kuulostamaan todella turmiollisilta:

”Ghost!-sarjassa uhataan raiskaamisella ja pojat kinastelevat kumpi heistä on seksissä päällä ja kumpi alla. Gravitation on lisäksi käännetty suomenkielelle ja Devil’s Bride -sarjassa itse vihtahousu rakastelee useasti kauniin ja hauraan pojan kanssa. Voimmeko olettaa, että suomeksi käännetään yhä rohkeampia sarjoja ja kuinka oikeastaan edes teemme eroa pornografian ja seksin esittämisen välille? Jos tarjolla on jo poikarakkautta, niin mikä estää kirjastoja hankkimasta esimerkiksi tyttörakkautta tai mangaa, jossa antropomorfiset eläimet harrastavat seksiä? Eteen tulee vääjäämättä moraalinen ongelma.”

Mutta joo, jätän ihan reilusti moraalisten ongelmien pohtimisen muille ja jatkan itse siihen toiseen aiheeseen eli Yaoiconiin. Tänä vuonna kunniavieraana oli Maiden Rose -mangastaan parhaiten tunnettu Fusanosuke Inariya. Itse en kyseiseen mangaan ole tehnyt lähempää tuttavuutta vaikka siinä kuulemma todella realistisesti piirrettyjä tankkeja onkin, eikä mangakan vierailu siis herättänyt juurikaan intohimoja tai conkateutta. Sen sijaan odottelin innoissani uutisia Vizin uudesta BL-julkaisulinjasta, jonka nimet ja ensimmäiset lisensoinnit julkistettiin conissa pidetyssä paneelissa/ tiedotustilaisuudessa.

 Vizin laajennuksesta BL:n pariin on liikkunut netissä juttua jo pidempään, kun kustantamo alkoi hakea tiimiinsä asiansa osaavaa ja skenen tuntevaa BL-toimittajaa. Lopulta tehtävään valikoitui Jennifer LeBlanc, jonka The Yaoi Review -blogia olen itsekin selaillut uutisten toivossa silloin tällöin. Vaikka blogin sisältö ei ehkä ole ihan sitä mitä itse BL-blogilta kaipaisin, on kuitenkin aika hienoa että työhön otettiin selvästi asiasta kiinnostunut henkilö. Itsestäni on ainakin inspiroivaa huomata, että joku pystyy oikeasti myös työllistymään tekemällä juuri sitä asiaa jota rakastaa. Olen myös ollut todella innoissani siitä että Viz pyrkii mukaan BL-markkinoille, sillä Tokyopopin lopetettua lähestulkoon ainoa englanninkielinen kustantaja on ollut Digital Mangan Juné, jonka laadussa ja julkaisuaikataluissa on aika paljon toivomista. Viz on aiemminkin panostanut julkaisuissaan laatuun, enkä usko että BL-puolen jutut olisivat mikään poikkeus.

Uutisia lueskellessani olen ollut samaan aikaan sekä innoissani että hieman pettynyt. Nokkelasti nimetty SuBLime aloittaa julkaisemalla yksinomaan digitaalista materiaalia, ja tänä vuonna  jakeluun pääsevät Kotobuki Tarakon Sex Pistols/ Love Pistols ja Haruka Minamin Dannasama to mitsugetsuchuu. Ensi vuoden alussa ovat vuorossa puolestaan mm. Kusama Sakaen Ousama no bed ja Nitro+CHiRALin Sweet Pool -peliin perustuva, Mayu Kurumazakin piirtämä manga. Aivan mahtavaa saada vihdoinkin Sakae Kusamaa virallisena englanninkielisenä julkaisuna! Ja Sweet Poolkin on ihan rehellistä BL:ää eli se on luultavasti vähän mielekkäämpi kuin Togainusta tehdyt mangaräpellykset.

  

Ainoa surunaihe tässä on nyt se, että nämä julkaisut tapahtuvat ilmeisesti ainoastaan digitaalisesti. Taustalla ovat varmaan taloudelliset syyt, kun paperiversiona julkaistavat mangat ovat niitä joiden voi arvellakin myyvän paremmin, sillä esimerkiksi Suzuki Tanakan Aitsu no daihonmeillä ja Naono Bohralla on vankka fanikanta jo ennestään. Toivottavasti SuBLime onnistuu tulevaisuudessa löytämään järkevän tasapainon suositun ja kokeellisemman välillä. Olen toiveikkaalla mielellä asian suhteen, sillä Viz julkaisee nimenomaan Libren mangoja, jotka ovat yhtiön uhkavaatimuksien vuoksi olleet fanikääntäjilläkin pannassa jo pidemmän aikaa. Eli eiköhän sieltä omaankin makuuni löydy vielä enemmänkin settiä tulevaisuudessa, Libren tallissa mangaa ovat tehtailleet nimittäin niin Jaryuu Dokuro, est em, Anija Yuiji kuin Kumota Harukokin.

Mainokset
10/10/2011

Nostalgiahuuruja

Joku ystävällinen anonyymi toivoi vähän aikaa takaperin jonkinlaista nostalgiapostausta sarjoista, jotka olivat Kova Juttu silloin joskus BL-harrastukseni alkuaikoina. Aluksi mieleni löi täysin tyhjää ja ajattelin ettei tästä saa mitään aikaiseksi, mutta kyllä sitä materiaalia lopulta alkoi löytyä kun hetken kaivelin muistiani. Wikipedia ja todella omituiset muistiketjut (niin siis se manga jonka piirtäjä on sama kun Kyou kara maoussa…) kuitenkin auttoivat ihan kivasti. Luvassa on siis noloja paljastuksia, lämpimiä tai vähemmän lämpimiä muistoja ikivanhasta teknologiasta ja ehkä vähän arveluttavia sarjoja. Tätä oli yllättävän hauska kirjoitella, eli kiitokset vain vielä kerran postausideasta.

Kaiken pahan alku ja juuri

Ensiksi lienee tietysti parasta mennä sinne ihan alkuun. En ole enää ihan varma miten se tapahtui, mutta yksi ensimmäisiä kosketuksiani poikarakkauteen animen ja mangan kontekstissa oli, uskokaa tai älkää, Gundam Wing -aiheinen fanitaide. Tähänkään päivään mennessä en ole saanut itse animea katsottua, mutta ei se menoa silloin kauheasti haitannut. Pettymys vain oli karvas kun tajusin että Heero ja Duo eivä olekaan oikeasti rakastavaisia. Onneksi siirtymä virallisten homoromanssien pariin ei tuossa vaiheessa enää ollut pitkä, vaikka vaihtoehdot tuolloin (joskus 2003-05) rajoittuivat lähinnä Gravitationiin ja Fakeen. Kirjastosta sattui tosin löytymään Moto Hagion A, A’ [A, A Prime] -kokoelma, jonka viimeiselle tarinalle olin aika myyty. Mutta eipä sitäkään sen enempää ollut, eikä kahden luvun mittainen tarina kovin kauas kanna vaikka olisi kuinka kiva.

Gravin mangaa tulikin sitten aikanaan ostettua ja luettua ja soundtrackia popitettua, vaikka animea en koskaan varsinaisesti katsonutkaan. Eerie Queerie! –manga taisi myös olla aika kova juttu silloin. Fakeen puolestaan tein lähituttavuutta Yle Teemalta(!) tulleen OVA-elokuvan muodossa. En ole voinut olla ainoa joka nauhoitti kyseisen pätkän VHS-kasetille(!) ja veivasi sitä edestakaisin kun muutakaan ei ollut. Jotenkin hämärästi muistan katsoneeni sitä jopa äitini kanssa, mutta en oikein tiedä millainen tapahtumaketju tähän tilanteeseen on johtanut…

Olin tuohon aikaan siis aika pitkälti Fantasiapelien valikoiman, kirjastojen ja telkkarin varassa, eli kovin lujaa ei pyyhkinyt. Näin jälkeenpäin ajateltuna en oikein tiedä olivatko nettiyhteydet oikeasti niin toivottoman hitaita vai olinko vain itse niin ylitsepääsemättömän käsi että netistä yhtään minkään lataaminen tuli mahdolliseksi vasta paljon myöhemmin. Kun sitten lopulta opin käyttämään torrentteja, yksi ensimmäisistä lataamistani sarjoista oli Suki na Mono wa Suki Dakara Shōganai!! eli tuttavallisemmin Sukisho. 12-osainen sarja perustuu visual noveliin, jossa kahden päähenkilön sivupersoonat ovat rakastuneet toisiinsa, ja heillä on yhteinen traaginen menneisyys sairaalan ihmiskoekaniineina. Sukisho oli ensimmäinen koskaan kokonaan katsomani animesarja, ja teki minuun aikanaan aika ison vaikutuksen. On sarja nykyäänkin kyllä aika vaikuttava, lähinnä tosin siksi etten ymmärrä miten noin pienellä budjetilla ylipäätään on saatu aikaan mitään animea. Mutta ainakin sarja on ihan reilusti BL:ää, toisin kuin eräät, krhm, toiset peliadaptaatiot.

Sano Sukisho kun haluat laatua isolla ärrällä

Internetin valtatie avasi sitten tietysti muitakin uusia mahdollisuuksia, joista hienoin oli mangan lataaminen netistä. Olen kuitenkin aina ollut selvästi kallellaan enemmän mangaan kuin animeen, varmaan siksi että tykkään lukemisesta muutenkin niin paljon. Love Mode oli ensimmäisiä lataamiani mangasarjoja, ja samalla ensimmäinen oikeasti seksikohtauksia sisältänyt BL-sarja jota luin. Saavutus sekin. Jostain syystä mangan latailu ei tuolloin päässyt sen enempää vauhtiin, mutta BL-mangaa alettiin viimein julkaista englanniksi vähän enemmän, ja siitähän riemu repesi. Only the Ring Finger Knows löysi tiensä minunkin kirjahyllyyni, ja kavereilta lainasin myös vähän… jännempää tavaraa.

Somei Yoshinon ja Takaura Rohin Skyscrapers of Oz oli ainakin tämän arvostelun perusteella Kitty Median ensimmäinen BL-julkaisu. Itse en muista tarinasta muuta kuin metrossa tapahtuvan kourintakohtauksen, mutta niin minulle on kyllä käynyt monien tuoreempienkin sarjojen kanssa. Temari Matsumoton Shinobu Kokorosta muistan vieläkin vähemmän, mutta kai siinä jotain ninjoja seikkaili. Eräs ystäväni kiteytti mangan sisällön toteamukseen ”kyllähän toi menee jos haluaa runkata”, eli ilmeisen pornoisasta menosta taisi olla kyse.

Lisäksi muistan tuijotelleeni yön pimeinä tunteina jotain Papa to kiss in the darkia ja After School in the Teacher’s Loungea, vaikka ne olivat aika haukotuttavia jo silloisilla standardeillani. Mutta mikä ei tapa, vahvistaa jne. Olen kyllä vähän kateellinen niille jotka ovat aloitelleet BL-harrastustaan joskus vähän myöhemmin, koska valikoima on nykyään vain niin paljon suurempi ja myös laadullisesti parempi. Toisaalta, ei valikoiman runsaus välttämättä tuo onnea vaan päinvastoin lannistaa, kun ei tiedä mistä aloittaa. Citymarketissa asiointikin on aina tajuttoman hankalaa, kun pitää valita viidestäkymmenestä juustosta, siinä missä lähi-Siwassa on vain viisi joista arpoa. Oma vinkkini kuitenkin on, että hyppää vain rohkeasti sekaan jos löytää edes jotain itseä kiinnostavan näköistä, kyllä se siitä sitten helpottuu. Ja vaikka kaikki sarjat eivät kovin laadukkaita olisikaan, niin ainakin niitä on viihdyttävää muistella jälkikäteen!

Avainsanat: