Archive for ‘Arvostelu’

20/07/2013

Dramaattinen henkirikos, eli kuinka päädyin treffeille koirani kanssa

DRAMAtical-Murder-pc

Visual novel, tuo japanilaisen viihdeteollisuuden huippuunsa hiottu timantti, on tähän asti jäänyt minulle hieman tuntemattomaksi ja saavuttamattomaksi viihteen muodoksi. BL-aiheisten tarinapelien kokeilu on kuitenkin pyörinyt mielessäni pitkään, ja tänä kesänä aloitin vihdoin seikkailuni deittisimujen villissä maailmassa pelaamalla läpi Nitro+CHiRAL-yhtiön uusimman BL-pelin DRAMAtical Murderin. Kuten jotkut ehkä muistavat, intoilin ko. pelistä täällä blogissakin aikanaan jo yli kaksi vuotta sitten (järkytyin hieman kun tajusin että siitä on tosiaan jo niin kauan). Vasta nyt aurinko, kuu ja tähdet olivat kuitenkin oikeilla paikoillaan, jotta pelikokemuksesta saattoi tulla totta. Tietysti keväällä ilmestynyt fanikäännös ja lainaksi saatu PC-läppäri auttoivat myös aika paljon.

Puolitoista viikkoa hiiren kliksuttelua ja ctrl-näppäimen rämppäämistä myöhemmin lienee paikallaan pohtia, mitä peli lopulta oikein tarjosi. Pääsinkö uudelle tietoisuuden tasolle? Oliko DMMD lopulta kahden vuoden hypen arvoinen? Mitä nyt teen elämälläni, kun tämä ikuisuustavoite on saavutettu? Vaikka ei näitä deittisimuja kukaan juonen takia pelaa, tiivistän tarinasta silti oleellisimman. Yritän välttää pahimpia juonipaljastuksia, ja lopun spoileri-osion voi skipata jos ei halua tietää pelistä aivan kaikkea.

Rakas päähenkilömme, 23-vuotias Aoba asuu ankaran mutta rakastavan mummonsa kanssa Midorijima-nimisellä saarella ja työskentelee paikallisessa rojukaupassa. Saari on käytännössä jättikorporaatio Touen omistuksessa, ja valtaosaa sen pinta-alasta peittää elämys- ja viihdekeskus Platinum Jail, jonne on pääsy vain rikkailla ja hyväosaisilla. Tavalliset tallaajat kuten Aoba eivät painostuksesta huolimatta ole halunneet hylätä kotisaartaan, ja elävät siksi varsin vaatimattomissa oloissa Platinum Jailin varjossa. Rakennukset rapistuvat ja korruptio rehottaa, ja luotettavin kulkuväline on omat jalat. Nuorten miesten vapaa-aika kuluu tapellen joko kaduilla (Rib) tai virtuaalimaailmassa (Rhyme), mutta Aobaa eivät moiset puuhat kiinnosta vaikka kaverit vähän mukaan houkuttelevatkin. On paljon kivempi hengata kotona korjaten omaa allmate-robottikoiraa tai turista työpaikan puhelimeen mukavia asiakkaille, jotka saavat outoja kiksejä Aoban äänestä.

aobutttKaikki haluaisivat vain paijata Aobaa

Aoban elämä muuttuu kuitenkin vähitellen aina vain oudommaksi, kun erikoiset sattumukset alkavat seurata toisiaan. Asiakkaalle kotikuljetusta tehdessään Aoba nykäistään vasten tahtoaan mukaan Rhymen virtuaalimaailmaan, jossa hän joutuu taistelemaan jänismaskin takana piilottelevaa hiipparia vastaan. Taivaalta putoaa Aoban talon eteen kaasunaamaripäinen mies joka kutsuu häntä masterikseen, ja Aoban kaveri Mizuki puhuu oudoista Rib-jengiläisten katoamisista. Pisteenä i:n päälle Aoban mummi siepataan, ja tätä etsiessään Aoba joutuu itsekin salaperäisen jengin kaappaamaksi, pahoinpitelemäksi ja raiskaamaksi. (….)

Mummi onneksi löytyy viimein, mutta asiat muuttuvat siitä vain mutkikkaammiksi, sillä Aoba saa tietää itsestään, menneisyydestään ja Touesta enemmän kuin pystyy kerralla sulattamaan. Aoban äänessä on outo voima, ”Scrap”, jonka avulla on mahdollista kontrolloida ihmisiä ja tunkeutua näiden pään sisään. Aiemmin Aoba on käyttänyt voimaansa vain vahingossa ja tuhoisin seurauksin, mutta sitä voisi käyttää myös hyvään. Ihmisten mielten kontrolloinnista on kiinnostunut myös Toue, joten kun Aoba saa vielä korruptoituneelta poliisilta niskaansa terrorismisyytteet, tämän on suorastaan pakko lähteä selvittelemään asioiden oikeaa laitaa Platinum Jailissa, jossa Toue-yhtiön johtaja pitää päämajaansa.

Tähän asti pelin juoni on jokaisella pelikerralla suunnilleen sama. Tarinan varrella tehtävien valintojen perusteella kuitenkin määräytyy, kuka Aoban miestuttavista päätyy tämän kanssa Platinum Jailiin ja myöhemmin myös Aoban housuihin. Deittivaihtoehtoina ovat Aoban lapsuudenystävä ja parantumaton naistenmies Koujaku, eksentrinen ja lapsenomainen kaasunaamarimies Clear, sosiaalisesti rajoittunut lävistetty nörtti Noiz, sekä ruma rastamies Mink. Viideskin vaihtoehto on olemassa, mutta puhun siitä lisää spoileri-osiossa.

bubblepopDMMD:n ihanat pojat

Jokaisen hahmon reitti paljastaa pelin juonesta eri asioita, joiden perusteella voi yrittää rakentaa jotain kokonaiskuvaa. Tärkeimmät palaset palapeliin saadaan kuitenkin kasaan siinä viidennessä, ”salaisessa” reitissä, joka aukeaa vasta kun kaikkien neljän hahmon reitit on pelattu läpi. Periaatteessa ratkaisu kuulostaa järkevältä, mutta käytännössä se helposti uuvuttaa pelaajan, kun samat tapahtumat on pitänyt käydä läpi moneen kertaan ennen kuin päästään selville siitä, mistä tässä kaikessa oikeasti on kysymys. Itse en ainakaan enää viimeisellä pelikerralla juurikaan jaksanut välittää juonesta, kunhan nyt vain päästäisiin sinne loppuun ja seksikohtauksiin.

Innostusta ei myöskään lisännyt se, että eri hahmojen reitit ovat juoneltaan ja laadultaan todella vaihtelevia. Toisissa riittää tylsää ja päämäärätöntä pyörimistä tuntikausiksi, toisissa puolestaan tapahtuu koko ajan jotain, mutta pääjuonesta ei selviä juuri mitään. Omasta mielestäni juonen laiminlyönti hahmonkehityksen ja hahmokemioiden kustannuksella on kuitenkin tällaisessa teoksessa hyväksyttävämpää kuin toisin päin, sillä en edelleenkään usko että kukaan tarttuu DMMD:iin pelkästään sen juonen takia. Tietysti täytyy muistaa, että Nitro+CHiRAL on yksi kunnianhimoisimmista ja omalaatuisimmista deittisimujen tehtailijoista, eli pelin alkuasetelmaan ja juoneen _on panostettu enemmän kuin keskivertopelissä. Kunnianhimoisuus saattaa kuitenkin kääntyä itseään vastaan, jos juoni paisuu liian monimutkaiseksi ja ylidramaattiseksi. Monet käänteistä osoittautuivatkin lopulta melko kliseisiksi tai muuten vain noloiksi.

scrap_twitterDMMD pähkinänkuoressa

Itselleni suurin yllätys ”pelaamisessa” tuli ehkä siitä, kuinka aikaavieväksi se osoittautui. Pelkän perusjuonen läpi kahlaamiseen meni ensimmäisellä kerralla koko päivä, ja ensimmäiseksi poikaystäväehdokkaaksi valikoituneen Clearin reittiä sain niinikään naksutella toisen kokonaisen päivän. Myös pornoilukohtauksia saa – tietysti reitistä riippuen – odottaa yllättävänkin kauan. Paradoksaalista kyllä, niidenkään takia DMMD:a ei siis välttämättä kannata pelata, ellei halua kuolla turhautumiseen. Tavallaan on ihan ovela ratkaisu, että seksikohtauksia odotellessa hahmoihin ja juoneen investoituu vaivihkaa edes hieman, koska niiden kanssa vietetään niin paljon aikaa. Kaikkien hahmojen kohdalla mielenkiinto ei kuitenkaan tahdo pysyä yllä: esimerkiksi Clear ja Koujaku ovat ihan kivoja tyyppejä, mutta kummankin reitti on todella löysästi kirjoitettu. Minkin reitti on puolestaan suhteellisen toiminnantäyteinen, mutta sen pelaaminen on kaiken väkivallan takia todella vastenmielistä.

lol-aoba-mita lol-aobaAoban diipit ajatukset vol 1

Onneksi pelin päähenkilö Aoba ei ole sieltä tylsimmästä päästä. Hän on hauska ja pidettävä hahmo, jonka touhuihin samaistumista auttavat tämän realistiset huolenaiheet ja maanläheinen asenne. Toisaalta välillä tämän reaktiot tilanteisiin ovat outoja ja naurettavia, enimmäkseen hyvällä tavalla mutta välillä lipsutaan urpoilun puolelle. Nämä piirteet toimivat kuitenkin hyvänä kontrastina Aoban hämärälle menneisyydelle ja tämän sisällä uinuvalle, murhanhimoiselle toiselle tietoisuudelle. Aoban kautta myös käsitellään mielenkiintoisia teemoja, kuten itsensä avaamista toisille ja omien synkkien puolien ja halujen hyväksymistä. Tietysti Aobakaan ei ole immuuni päähenkilösyndroomalle, joka pakottaa tämän välillä mukautumaan muiden hahmojen ja juonikuvioiden oikkuihin oman persoonallisuutensa kustannuksella.

Muista hahmoista suosikeikseni nousi yllättäen Noiz, joka on omituisista, Backstreetin alelaarista hommatuista kuteista ja kaikesta noloudestaan huolimatta lopulta ihan söpö. Tämän kuudereily ja Elämän Tuska on toteutettu yllättävän hienovaraisesti, ja Scrap-kohtaus Noizin pään sisällä on yksi koko pelin parhaiten toteutetuista hetkistä. Lisäksi Noizin ja Aoban kemiat pelaavat todella hyvin yhteen, ja tämän reitti toimii yksittäisenä tarinana ehkä parhaiten, sillä se tuntuu loppuun asti mietityltä kokonaisuudelta. Ennakkosuosikkini Clear on meduusalauluja lalulelevana robottipoikana todella ihana, mutta tämän romanttinen suhde Aobaan tuntui melko päälleliimatulta. Reitti olisi kaivannut enemmän hahmonkehitystä niin Clearille kuin Aoballekin, eikä siinä ole kunnollista jatkuvuuden tuntua. Koujakun ja tappajatatuoinnin reitti jäi niinikään lopulta aika yhdentekeväksi, sillä tämän karismaton hahmo sai dramaattisetkin hetket tuntumaan tylsiltä. Tylsyys vaivasi myös Koujakun ja Aoban välistä kemiaa, ja näiden suhde tuntui aika yksipuoliselta kun Koujaku vie ja Aoba vikisee. Minkistä en edes halua puhua, selitykseksi riittänee että reittinsä aikana tämä raiskaa Aoban ainakin kolme ja puoli kertaa. Jotain rajaa nyt oikeesti.

aobalolvoiei kaunismies1Aoban diipit ajatukset vol 2

Vaikka DMMD:ssä on paljon osioita jotka olisi voinut toteuttaa toisin, siinä on myös omat positiiviset puolensa, joita ei sovi vähätellä. Tuotantoarvot ovat huipussaan, ja peli näyttää ja kuulostaa todella hyvältä. Taiteellisesta puolesta vastaavan Honyararan piirrokset ovat yksityiskohdiltaan ja värimaailmaltaan nautittavaa katsottavaa, ja vaikka hahmodesignit vähän hassuja ovatkin, suurin osa hahmoista näyttää silti lopulta hyvältä. Sinne tänne mukaan ripotellut 8bit-retrografiikat ovat myös hauska lisä pelin tunnelmaan, jota voi kai helpoiten kuvailla sanoilla retro-kyberpunk. Kuvituksessa ja maailmanrakennuksessa on tosin joitain aika erikoisia ratkaisuja: älykkäiden robottien ja ilmassa leijuvien valonäyttöjen rinnalla käytössä ovat vanhat kuvaputkinäytöt. Toisaalta tämäkin vain korostaa pelin retrotunnelmaa.

Iso osa pelin maailmasta syntyy myös musiikin ja ääninäyttelyn avulla. Olin kuunnellut Goatbedin peliin tekemää soundtrackia jo kauan ennen pelaamista, ja vaikka jotkut taustarenkutukset pelatessa kuluvatkin puhki, kyllä esimerkiksi tunnusbiisi Ai Catch ja hyvien loppujen biisi Only finally there is free END ovat edelleen soittolistalla. Mielenkiintoista kuunneltavaa ovat myös ääninäyttelijöiden suoritukset. Yleensä en kiinnitä ääninäyttelyyn juurikaan huomiota esim. animea katsoessani, mutta animaation ja muiden härpäkkeiden puuttuessa keskityin ääniin tavallista enemmän. Hahmojen äänet sopivat hyvin näiden persoonallisuuksiin, ja tekstipalkkien lukeminen on huomattavasti vähemmän monotonista ääninäyttelijöiden eläytyessä rooleihinsa. Edes seksikohtauksetkaan pusuine ja huohotuksineen eivät olleet niin vaivaannuttavaa kuunneltavaa kuin pelkäsin, vaan toivat kohtauksiin ihan kivasti lisäarvoa.

DRAMAtical

Kokonaisuutena DMMD ei lopulta onnistunut räjäyttämään päätäni täydellisyydellään. Se on kuitenkin erinomaista eskapismia ja viihdettä, ja luulen että ainakin Noizin reitistä löytyy kyllä tulevaisuudessa uudelleenpeluuarvoa. Pelin jälkeen oli jonkin aikaa hieman tyhjä olo, mutta sitä voi paikata odottelemalla, josko joku tekisi käännöksen keväällä ilmestyneestä Re:connect-lisäosasta. Lisäksi voi hakata läpi muita visual noveleita, joiden uskon tulleen elämääni jäädäkseen. Aloitinkin jo Togainu no chin pelailun, ja vuoroaan odottaa myös Hatoful boyfriend -pulupeli. Onkin mielenkiintoista nähdä, millaisena DMMD vertautuu muihin deittisimuihin rakenteensa ja tarinankerrontansa puolesta.

Ennen spoilereita vielä vinkit niille, jotka suunnittelevat DMMD:n pelaamista:
– Varaa pelaamiseen aikaa, ja valmistaudu lyhyisiin yöuniin.
– Tallenna usein. Älä ole samanlainen taulapää kuin allekirjoittanut, jolla oli kymmeniä tyhjiä tallennuspaikkoja ja koko ajan itku silmässä siitä että edellinen tallennus tapahtui joskus kaksi tuntia sitten ja nyt on pakko pelata kaikki uusiksi.
– Ctrl-näppäimellä saa onneksi skipattua kertaalleen pelatut kohdat pikakelauksella. Suosittelen.
– Mikäli haluat jonkun tietyn hahmon reitille, hakuammunta ja arvailu saattaa toimia, mutta varmempi keino on hyödyntää manuaalia. Aarinfantasysta ladattavan fanikäännöksen mukana tulee kätevä pdf-ohjekirjanen, jossa kerrotaan oikeat valinnat kunkin hahmon reitille.
– Pelaa hyvät loput läpi ennen pahoja. Ainakin omalla kohdallani ensin pelattu paha loppu yleensä latisti tunnelmaa myös hyvästä lopusta.
– Jos olet PC-rajoittunut kuten minä yleensä, kannattaa ladata VirtualBox-ohjelma, jolla on mahdollista käyttää Windowsia muissa käyttöjärjestelmissä kuten Macilla tai Linuxissa.

noizplaysvirustrip

Jos olet jo pelannut pelin, et todellakaan ikinä suunnittele pelaavasi sitä tai et muuten vain välitä juonipaljastuksista, voit jatkaa lukemista.

read more »

Mainokset
Avainsanat:
06/02/2011

Vikaostoksia

Yritän suurimman osan ajasta olla edes jotenkin järkevä rahankäyttäjä ja panostaa laatuun, mutta toisinaan tulee syydettyä rahaa iha suoraan kankkulan kaivoon. Viimeksi minulle kävi näin mangaostoksilla. Teen suunnilleen kerran kuussa pienen tilauksen lyhtentääkseni Book Depositoryn toivelistaani, ja viime kerralla mukaan tarttuivat Ono Natsumen House of Five Leavesin ykkösosan lisäksi Sakuragi Yayan Stay Close to Me ja Psyche Delicon Love Full of Scars. Five Leavesissa ei onneksi ollut mitään vikaa, vaan se oli taattua Ono Natsume- ja Viz Signature -laatua. BL-puolen ostokset osoittautuivat kuitenkin kaikkea muuta kuin fiksuiksi valinnoiksi.

Periaatteessa minulla ei pitäisi edes olla mitään valittamista Stay Close to Men suhteen. Jo ostohetkellä tiesin enemmänkin tukevani Sakuragi Yayaa noin yleisesti, kuin hankkivani hyllyyni jotain suurta mangataiteen mestariteosta. Pokkarin käsiini saatuani minua alkoi silti mietityttää hankinnan järkevyys. Kansikuva on pilattu harvinaisen järkyttävällä fonttivalinnalla, eikä kannen painojälki muutenkaan ole parasta mahdollista: ei ole kovin hyvä merkki, jos kuvasta on mahdollista erottaa pikseleitä. Paperi ja painojälki on kansien sisäpuolella sentään ihan perus-Junéa, mutta itse sisältö on sitten puolestaan paljon heikompaa laatua. Tuntuu vähän hassulta mollata täällä jo toistamiseen yhtä lempimangakoistani, mutta joskus vain täytyy avautua.

Yuzu kantaa Icchania – kerrankin näin päin

Yleensähän juuri sopivan kepeät aihevalinnat tekevät Sakuragi Yayan teoksista nautittavia. Tämä manga menee kuitenkin köykäisyydessään pahasti yli kaikista suotavista rajoista. Jotain yritystä kyllä löytyy: päähenkilöpari on muuten melko tyypillinen ja tavanoimainen, paitsi että ujo, herkkä ja leipomisesta kovasti innostunut Yuzu onkin coolia lapsuudenystäväänsä Icchania lähestulkoon päätä pidempi. Erilaisten ikä-, pituus- ja muiden BL-tropeiden rikkominen on yksi Sakuragi Yayan tavaramerkeistä, mutta tässä tapauksessa roolien kääntäminen päälaelleen on varsin näennäistä. Silti joka välissä täytyy muistuttaa lukijoita siitä että niin, uke on tässä nyt se pidempi jamppa, eikös ole jännää. Ei tuollainen itsessään välttämättä niin paljon haittaisi, mutta loppupeleissä tarinaan on saatu mukaan aika vähän mitään muutakaan sisältöä. Välillä paikalle ilmaantuu kilpakosijoita joilla ei oikeasti ole mitään chänssejä syrjäyttää Icchania Yuzun sydämen valittuna, eikä muissakaan konflikteissa ole konfliktia edes nimeksi. Perinteistä lapsuudenystävä-korttia käyttämällä mangaka on myös onnistunut välttämään kaiken hahmon- ja suhteenkehityksen aivan täydellisesti. Hahmothan tuntevat ja tykkäävät toisistaan jo valmiiksi, mitäs sitä enää selittelemään? Jos tässä kaikessa ei ollut harmistumisen aihetta vielä tarpeeksi, löytyy mangan lopusta vielä kahden luvun mittainen Play to Win -irtotarina, joka myös kuuluu, näin kauniisti sanottuna, Sakuragin vähemmän onnistuneeseen tuotantoon.

Kaikesta tästä huolimatta Stay Close to Mellä on kuitenkin myös hetkensä. Manga säilyy alusta loppuun saakka mukavan lämminhenkisenä, epäilemättä suurelta osin Icchanin ansiosta. Toisin kuin useimmat semet, hän yrittää ihan oikeasti kannustaa Yuzua tämän pyrkimyksissä ja on muutenkin aika normaali ja kiva poikaystävä. Miettikää miten harvinaista! Toinen mangan osakkeita ehdottomasti nostava hahmo on Hiragi, kendokerhoa johtanut tyttö joka alkaa röyhkeästi havitella Yuzun sydäntä. Aika harvoin BL:ssä näkee tyttöhahmoja lainkaan, joten tällainen kuuma, itsevarma ja vahva tyttö on tosiaan bonusta. Harmi vain, että Hiragi näkee kömpelön Yuzun lähinnä avuttomana suojelun kohteena, siinä missä Icchan tietää Yuzun pärjäävän vallan mainosti itsekin. Tässä suhteessa Sakuragin onkin onnistunut murtaa kliseitä huomattavasti onnistuneemmin kuin pinnallisella hahmojen pituudesta jankkaamisella. Kokonaisuus jää kuitenkin sen verran heikoksi, etten tosiaankaan voi suositella mangan ostamista juuri muille kuin mangakan faneille. Siinäkin tapauksessa huomattavasti parempi ostos olisi tämän mainio Hey, Sensei?.

Siinä missä Stay Close to Me oli tarkkaan luettu ja tutkittu jo kauan ennen ostamista, olin Love Full of Scarsin kanssa liikenteessä täysin sokkona. Olin kuullut mangakasta hyvää aiemmin ja stalkkaillut tämän kotisivuja, mutta en koskaan varsinaisesti lukenut häneltä mitään. Onnekseni huomasin että Netcomics on lisensoinut häneltä tämän oneshot-kokoelman, ja päätin kokeilla tykkäisinkö hänen tarinoistaan. Lukemieni kuvausten perusteella odotin mangalta vakavaa menoa ja aika rankkojakin aiheita. Hämmennykseni ei olisi siis voinut olla suurempi, kun kansien sisältä paljastui toinen toistaan älyvapaampaa huumoria viljeleviä tarinoita vailla minkäänlaista päätä tai häntää. Suurin osa tarinoista nojaa kömpelöön slapstick-huumoriin ja Ranma no baka -tyyliseen riehumiseen. Periaatteessa mangan pitäisi kai erottua edukseen: monet hahmoista on BL:lle harvinaisesti varustettu viiksillä ja parralla, ja mukana on myös drag queenien välinen romanssi. Variaatio on tietysti aina hyvästä, mutta ei näilläkään hahmodesign-jipoilla ole saatu hölmöihin tarinoihin juuri lisäarvoa. Piirrosjälkeä lukuunottamatta Love Full of Scarsista on siis aika vaikea löytää mitään hyvää sanottavaa, vaikka olisin siitä niin kovasti halunnut pitää. Tästäkin huonosta ostoksesta saan kyllä syyttää ihan itseäni, sillä jotenkin mystisesti unohdin käydä lukemassa mangan ensimmäisen luvun ilmaiseksi Netcomicsin sivuilta. Sen jälkeen olisin saattanut harkita ostopäätöstä uudemman kerran. Tyhmästä päästä kärsii siis koko ruumis – ja lompakko.

Kumpaakin teosta muuten yhdistää se, että niihin on siroteltu todella kitsaasti seksikohtauksia. Myönnän ihan auliisti että olen lopulta valmis nielemään aika monenlaista hörönlöröä jos piirrosjälki vain on kivaa ja seksiä on tarpeeksi, mutta eivät nämä mangat silläkään saralla onnistuneet toimittamaan. Seuraavaksi ostoslistallani ovat ainakin Tomoko Yamashitan Black-Winged Love ja Kyuugoun You and Me, etc.. Niiden kanssa on toivottavasti vähän parempi tuuri.

30/12/2010

Togainu no chi ja huonouden monet tasot

Väärässä oleminen on aivan liian aliarvostettu taito, samoin kuin sen myöntäminen. Itse en kuitenkaan olisi voinut olla iloisempi esimerkiksi silloin, kun tajusin etteivät vyölaukut tulleetkaan uudestaan muotiin, vaikka sitä niin kovasti etukäteen povasin (ja pelkäsin). Hyvin vapauttavaa on myös ollut myöntää, että keväästä asti odottamani Togainu no chi -anime osoittautui suurista odotuksistani huolimatta lopulta aivan jäätäväksi kuraksi. Pyydän hartaimmin anteeksi, jos lukijoideni seasta löytyy yhtään ihmistä, joka alkoi seurata sarjaa siksi että hehkuttelin sitä etukäteen. Olen aika pitkälti samaa mieltä kuin eräs MALiin arvostelunsa kirjoittanut käyttäjä: Togainu on häpeäksi niin tekijöilleen, alkuteokselleen, genrelleen kuin koko animeteollisuudellekin.

Mikä Togainusta sitten tekee niin huonon? Ensimmäisenä tulee tietysti mieleen sarjan nolostuttavan alhaiset tuotantoarvot. Internet on ollut animen alkamisesta lähtien täynnä valituksia sarjan animaation laadusta, jota hirveämpää saa hakea kissojen ja koirien kanssa. Itse kuitenkin jopa tykkäsin monista keinoista joilla sarja peitteli pientä budjettiaan: omituiset kuvakulmat ja rajaukset, värikikkailut ja zoomailut olivat ihan kivoja – ainakin niin kauan kuin niihin oikeasti edes yritettiin panostaa. Huonoa välianimaatiota tai surkeasti piirrettyjä hahmoja ei kuitenkaan voi paikkailla yhtä helposti. Vaikka screencap-kansiooni tallentui paljon hyvännäköisiä ja laadukkaitakin shotteja, sarja vilisee myös freimejä joiden takia aloin tosissani epäillä, että studiolla on ihmisten sijassa töissä koulutettuja apinoita. Viimeisessä jaksossa köyhäily räjähtää aivan uusiin sfääreihin, kun keskellä kiihkeintä taistelukohtausta zoomaillaan toiminnan sijasta auringonlaskuihin ja kaupunkimaisemiin, ja hahmot ja näiden liikkeet on piirretty ja animoitu kökömmin kuin koskaan.

Animen LAATU korostuu entisestään, kun sitä vertaa pelissä nähtäviin kuviin

Mutta hei, ei kai animaation aina edes tarvitse olla ihan ykkösluokkaa, jos tarina ja hahmot ovat kuitenkin mielenkiintoisia? Niinhän? Tämä muistio olisi varmaan kannattanut välittää myös sarjan tekijöille, sillä animen juonessa tai hahmoissa ei ilman taustatietoja ole juurikaan järkeä. Olen aika varma siitä, että ilman pelin juonipaljastusten, virallisen mangan ja sekalaisten doujinien lukemista en olisi tajunnut (tai välittänyt) animen tarinasta tai hahmonkehityksestä paskankaan vertaa.

Togainun adaptoinnissa on jo alunperin mennyt vikaan kaksi olennaista asiaa: moniloppuisen visual novelin tarina on yritetty muussata yhdeksi kokonaisuudeksi joka ei seuraa suoraan mitään pelissä nähtävistä tarinankuluista, ja toisiaan kourivat vähäpukeiset miehet joiden ansiosta Togainu-merchandisen fanikanta on niin suuri, on poistettu yhtälöstä kokonaan. Lopputulos tuntuu antiklimaattiselta kompromissilta jossa ei ole päätä eikä häntää, ja se vähä fanipalvelu mikä mukaan on tungettu on äärimmäisen huonoa ja noloa. Suuri osa katsojista oli varmasti mukana nättien poikien takia, joten ne pojat olisi voinut edes yrittää pitää nätteinä…

Vanhempi Rin on pelissä tosi kuumis, animessa ei niinkään

Itse asiassa minua askarruttaa kovasti, kenelle anime oikeastaan on suunnattu. Pelin faneille se ei tarjoa mitään mielenkiintoista, peliä etukäteen tuntemattomille se ei tarjoa mitään järkevää, ja BL:n takia mukana roikkuville se tarjoaa vielä vähemmän yhtään mitään. Jos tarkoitus oli promota peliä, luulen että anime onnistui tekemään sen maineelle enemmän hallaa kuin yksikään PR-katastrofi. Vaikka pelin ja/tai animen tekijät kuinka uskoisivat Togainun taustatarinan vahvuuteen, tuntuu se lopulta jäävän aika torsoksi kun hahmojen väliset seksuaaliset jännitteet siivotaan pois. Pelkät Shikin ja Akiran miekkataistelut eivät riitä tätä paikkaamaan, vaikka ne aika intensiivisiä ovatkin.

Kaikesta tästä huolimatta anime oli kuitenkin myös käsittämättömän viihdyttävää katsottavaa. Hahmot ovat kaikki enemmän tai vähemmän urpoja, mutta juuri siksi heidän touhujaan on niin hauska seurata. Akira on kaikessa autistisuudessaan koominen, Nanon pseudofilosofiset monologit niin hienoja juuri siksi ettei niissä ole mitään järkeä, ja Shiki on cool ainakin niin kauan kuin pitää suunsa kiinni. Edes Keisuke ei ikinä rasittanut minua millään tasolla, joten vihaajat vihatkoon ihan rauhassa. Hahmojen väliset lätinät ovat välillä suunnilleen yhtä tasokkaita kuin Urabokussa, mutta esimerkiksi Akiran ja Rinin väliset avautumiset onnistuivat kaikessa korniudessaankin liikuttamaan.

Tappelukohtaukset eivät aina ole kovin laadukkaita, mutta tykkäsin niistä silti – jopa siitä lentävästä ketsuppiverestä. Alkutunnaria lukuunottamatta musiikit olivat yllättävän jees, ja joka kerta vaihtuvat lopetusbiisit toimivat yllättävän hyvin. Ja mikä tärkeintä: ainakin sarjassa tapahtui koko ajan jotain, eikä tylsää ehtinyt tulla hetkeksikään. Minua on kohtalaisen helppo viihdyttää, joten odotin joka viikko uutta jaksoa yhtä innostuneena. Vasta viimeisen jakson kohdalla aloin pohtia, miksi oikeasti vaivaudun katsomaan tällaista roskaa, mutta silloin sarja olikin onneksi jo ohi. Mitään en siis kadu, ja väitän että syksyni oli paljon antoisampi Togainun kanssa kuin se olisi ollut ilman sitä.

Herp derp

Lyhyesti sanottuna: en suosittelisi Togainu-animen katsomista juuri kellekään, vaikka minulla olikin sen parissa oikein viihdyttäviä hetkiä. Olen samalla kuitenkin pettynyt siihen, ettei lupaavista lähtökohdista saatu aikaiseksi mitään sen järkevämpää. Alkuperäinen peli on harvinaisen epäromanttinen ja raaka ollakseen BL:ää, joten onnistunut adaptaatio olisi voinut olla monella tapaa kiinnostava ja originelli. Mutta ei sitten, taas kerran todistettiin että anime ja BL eivät ilmeisesti sovi yhteen sitten millään.

AAAAA ALL BLUE

08/11/2010

Like a sparkling soda pop

Nakamura Asumikon taiteilema manga Doukyusei (Luokkatoverit) on juuri niin ilahduttavan suloinen ja raikas kuin yllä näkyvät kansikuvat antavat olettaakin. Persoonallinen Nakamura on sarjakuvataitelijana ja kuvittajana aivan omaa luokkaansa, mutta vaikka olen ihaillut tämän taidetta jo pidempään mm. Gothic&Lolita Biblen sivuilta, eivät hänen tekemänsä sarjakuvat kuitenkaan olleet minulle rakkautta aivan ensi silmäyksellä. Olen kyllä yrittänyt lukea joitain Nakamuran mangoja (Non-non, Double Mints) monesti aikaisemminkin, mutta tarinoissa on lähes aina ollut jotain häiritsevän sekavaa ja hahmot ovat jääneet valitettavan etäisiksi. Onneksi Nakamuran taide on niin upeaa, että palaan tämän mangojen pariin aina säännöllisin väliajoin, ihan vain testatakseni josko nyt jo tärppäisi.

Doukyusein kanssa sitten lopulta kolahti, ja lujaa, vaikka tarinan alkuasetelma ei ehkä yksinään kuulosta erityisen mullistavalta tai erikoiselta. Musikaalinen Kusakabe huomaa luokan koulufestivaalia varten pitämissä lauluharjoituksissa, että hiljainen hikipinko Sajou vain liikuttelee huuliaan musiikin tahtiin. Kusakabe tarjoutuu auttamaan tätä laulun ja nuottien oppimisessa, ja kun pojat tutustuvat pikkuhiljaa paremmin toisiinsa, tajuaa hän pian ihastuneensa Sajouun. Samalla herää kuitenkin epäilys siitä, että Sajou olisi harjoitellut laulun eteen niin kovasti vain tehdäkseen vaikutuksen koulun homoon musiikinopettajaan. Lopulta Sajou kuitenkin tyrmää luulot vääriksi ja tunnustaa harjoitelleensa ahkerasti vain viettääkseen enemmän aikaa Kusakaben kanssa. Tällaisissa merkeissä alkaa sitten poikien yhteinen taival.

 

Doukyusei seuraa Kusakaben ja Soujin edesottamuksia pääasiassa slice of life -henkisesti, tapaus sieltä ja toinen täältä. Tapahtumien välillä ehtii siis myös kulua aikaa, ja näin ollen hahmonkehityskin tuntuu luontevalta. Kaikissa luvuissa on mukana jonkinlainen konflikti, josta poikien on selvittävä voidakseen pysyä yhdessä. Alkavalle suhteelle tyypilliset pulmat ovat läsnä katkeransuloisina ja samaistuttavina, ja kummankin on taisteltava tunteidensa kanssa kun epävarmuus, mustasukkaisuus ja kommunikaatio-ongelmat kasaantuvat mustiksi pilviksi horisonttiin. Sajou ihmettelee, mitä Kusakaben kaltainen suosittu poika näkee hänenlaisessaan yksinäisessä nörtissä, ja Kusakabelle aiheuttavat päänvaivaa Sajoun kunnianhimoiset tulevaisuudensuunnitelmat.  Loppupeleissä yhteinen sävel kuitenkin aina löytyy, sillä vaikka toinen osapuolista onkin monimutkainen pälli ja toinen vähän yksinkertaisempi pälli, he ovat silti pällejä molemmat.

Kusakabe on parivaljakosta toiminnallisempi ja rennompi, ja sopii oikein mukavasti joukkoon poikakoulussa, jossa lähestulkoon ainoa läpäisykriteeri on oman nimen kirjoittaminen oikein. Hänellä on paljon kavereita, eikä bändissä soittaminen varsinaisesti tee hallaa suosiolle koulun ulkopuolellakaan. Sajou puolestaan on hiljainen ja vetäytyvä, työskentelee kovasti koulun eteen ettei tuottaisi pettymystä vanhemmilleen, ja on päätynyt itselleen liian huonoon kouluun vain huonon onnensa vuoksi. Parin temperamenttierot tulevat jyrkimmin esiin ongelmatilanteissa: Sajou sulkeutuu helposti ja pakenee tilanteista, tehden omat (usein negatiiviset) johtopäätöksensä asioista, siinä missä Kusakabe ottaa mieluummin härkää sarvista ja puhuu ahdistuksensa aiheista herkemmin, mutta sortuu samalla helposti syyttelyyn ja kylmyyteen. Tietysti Kusakabe on avoimempi ja spontaanimpi myös hellyydenosoitustensa suhteen, kun taas ujoa Sajouta on vähän hitaampi saada syttymään. Ristiriitatilanteissakin tämä menettää malttinsa vasta paineen alla, ja samalla tavalla vie aikaa, ennen kuin Sajou on valmis minkäänlaiseen aloitteellisuuteen romantiikan rintamalla. Juuri siksi on erityisen liikuttavaa, että mangan loppupuolella se on nimenomaan aina Sajou joka pussaa Kusakabea, eikä toisin päin.

Manga on muutenkin täynnä ihania yksityiskohtia, sekä tarinallisia että kuvallisia. Kusakaben repun hihnat roikkuvat miten sattuu, siinä missä Sajou kantaa laukkuaan molemmat hihnat siististi olalla. Koulupukujen paidat pullistuvat tuulessa ja ylikasvaneet hiukset hulmuavat tavalla joka tuo mieleen art nouveaun klassikkojulisteet. Nakamuran piirrokset välittävät hahmojen tunteita yhtä vahvasti, elleivät vahvemmin kuin teksti, ja hahmot onnistuvat samaan aikaan olemaan sekä ilmeikkäitä että herkkiä. Sama toistuu tavallaan tarinankerronnassa, kun näennäisen pienistäkin tapauksista nousevat tunteet ovat suuria ja mutkikkaita. Kerronnassa on joskus mukana vähän erikoisempaakin kikkailua, kun yhdessä luvussa toistuvat lainaukset keisari Tenjin runosta numero yksi, jonka viimeisiä säkeitä voi tulkita tarinassa aika konkreettisestikin. Kusakaben hiha kastuu kun tämä suojaa sateenvarjollaan Sajouta, ja Sajoun käsi on myöhemmin märkä, kun tämä pyyhkii hikeä panikoivan Kusakaben poskelta. Sarjasta löytyy myös ehkä söpöin vertauskuva ikinä, kun Sajou rinnastaa heidän suhteensa keltaiseen nauhaan, jolla nämä joskus sitoivat ranteensa yhteen. Ei haittaa vaikka nauha välillä katkeaisikin, sillä sen voi kuitenkin aina solmia takaisin yhteen. Vaikka solmu on vähän erilainen, nauhan väri pysyy kuitenkin samana. Vertaus on samalla sekä yksinkertainen että äärimmäisen osuva, ja minua aina ilahduttaa löytää viihteestäni tällaisia oivalluksia jotka jäävät mieleen pitkäksi aikaa sen jälkeen kun itse tarina on jo loppu.

Kaikesta hienoudestaan huolimatta Doukyuseistakin löytyy kuitenkin muutama särö, jotka tuntuvat muuten toimivassa tarinassa pieniltä mutta valitettavilta kauneusvirheiltä. Näkyvin näistä on koulun musiikinopettaja Hara-sensei (jota Kusakabe haukkuu Seku-Haraksi), jonka yksipuolisia tunteita Sajouta kohtaan käsitellään kokonaisen luvun verran. Hahmo jää mielestäni hieman liian irralliseksi, ja tuntuu muuten raikkaassa tarinassa lähinnä tunkkaiselta BL-kliseeltä. Vaikka hahmo himoilee Sajoun perään, ei tämä kuitenkaan ole varsinainen uhka poikien suhteelle, ja pidän ratkaisua varsin onnistuneena. Hara-sensein ei kuitenkaan tarvitse jäädä kuin nalli kalliolle uikuttamaan rakkautensa perään, sillä hahmo sai myöhemmin oman mangansa (Sora to Hana), jossa tämä löytää uuden rakkaudenkohteen vähän yllättävällä tavalla. Myös Doukyusei on saanut jatkoa peräti kahden pokkarin verran, mutta niitä ei ole kukaan ehtinyt vielä edes fanikääntää englanniksi.

Kaiken kaikkiaan Doukyusei on onnistunut kokonaisuus, joka pääsi heti ensilukemalta lempisarjojeni listan kärkeen. Erityisen vaikuttavan mangasta tekee se, että sitä lukiessa ei todellakaan voisi arvata kyseessä olevan Nakamuran ensimmäisen BL-mangan. Tekijä itse on sanonut, ettei välittänyt sarjaa piirtäessään mahdollisista kliseistä lainkaan, vaan halusi rehellisesti pysytellä perusasioissa piittaamatta siitä toistaako genren tropeita kaavamaisesti vai ei. Ratkaisu osoittautui toimivaksi, sillä vaikka asetelma on monista tarinoista ennestään tuttu, tuntuu sarjakuva kliseisen sijaan raikkaalta ja omaperäiseltä. Useat mukana olevat elementit poikakoulusta luokkatovereiden välille heräävään rakkauteen ja oppilastaan himoitsevaan opettajaan ovat ehkä käytettyjä ja kuluneita. Ne on kuitenkin yhdistelty toimivaksi sekoitukseksi tavalla, joka saa jäisimmänkin sydämen sulamaan. Tai jos ei saa, ei sinulla ehkä ole sydäntä ollenkaan!

Avainsanat:
25/09/2010

Vain minä tunnen TUSKASI

Päätin keväällä hetkellisen mielenhäiriön tuloksena alkaa seurata Odagiri Hotarun mangaan perustuvaa animesarjaa Uragiri wa Boku no Namae o Shitteiru (Petos tuntee nimeni). Iso osa tästä päätöksestä liittyi lähinnä haluuni pysyä kärryillä tämän vuoden BL-animeista, joten suhtauduin sarjaan jo ennen sen alkamista vähintäänkin skeptisesti. Animen alkuasetelma itsessään ei nimittäin vaikuttanut järin ihmeelliseltä: tyttö joka on uudestisyntynyt pojaksi, jotain mystisiä ja yliluonnollisia kykyjä ja päälle vielä tajuttoman kornit ja tylsät hahmodesignit. Ei tästä ainakaan laatua voi seurata. Heikkojen odotusten jälkeen sarjan ensimmäiset jaksot onnistuivat kuitenkin yllättämään melko positiivisesti. Animaatio oli nättiä, ja sarjan juoni ja hahmot vaikuttivat edes etäisesti siltä, että voisihan noista lisääkin haluta tietää.

Kymmenenteen jaksoon mennessä kävi kuitenkin aika hyvin selväksi, että ensivaikutelmani ei olisi voinut olla enempää pielessä. Tietysti sarjan ensimmäisissä jaksoissa oli parempi animaatiobudjetti kuin koko loppusarjassa yhteensä, ja tietysti suurinpiirtein kaikki keskushahmot osoittautuivat veteliksi pallinaamoiksi, joiden tekemisiä seuraa yhtä suurella innolla kuin maalin kuivumista. Poikarakkausjututkin jäävät pelkäksi epämääräiseksi vihjailuksi ja huonosti naamioiduksi fanserviceksi. En yleensä seuraa Urabokun kaltaisia sarjoja juuri siitä syystä, että jos annetaan ymmärtää niin sitten saisi minun puolestani myös ymmärtää antaa. Ei tällaisia sarjoja kukaan kuitenkaan hei katso taiteellisten ansioiden tai mielenkiintoisen tarinan takia.

Uraboku pähkinänkuoressa menee jotakuinkin näin: Yuki on maailmankaikkeuden aneemisin orpo vinkulelupäähenkilö joka tykkää hoitaa lapsia, ja jonka bestis Kanata harrastaa vihannesten photoshoppaamista. Sitten Yukin sisällä piilleet yliluonnolliset voimat pääsevät äkisti valloilleen, ja tämän elämään ilmestyy demonien riivaama kaunainen luokkakaveri, noloihin nahka-asuihin pukeutuva pitkä ja tumma Luka joka oli Yukin poikaystävä tämän entisessä elämässä, sekä itseään Yukin veljeksi väittävä pitkätukkabishi Giou Takashiro. Maisema vaihtuukin pian Tokioksi, harrastukset demonien jahtaamiseksi/lahtaamiseksi ja kaikki uudet kaverit ovatkin jostain entisestä elämästä tuttuja. Vanhoja ystäviä ei kuitenkaan kannattaisi jättää oman onnensa nojaan, minkä Yuki hoksaa viimeistään siinä vaiheessa kun hylätystä Kanatasta äkisti kuoriutuu Giou-klaanin ikiaikaisen vihollisen reinkarnaatio. Sitten seuraa horinaa entisistä elämistä, epäklimaattisia taistelukohtauksia ja muuta yhtä turhaa ja hämmentävää roskaa.

Siis, ihan oikeasti roskaa. Kuvassa näkyy Lukan lemmikkiölli, joka on vuorotellen joko pörröinen chibilohikäärme, nekomimishota tai sparklesusi. Ja sen nimi on Sodom.

Muistan päättäneeni sarjan alkaessa, että katson tätä niin kauan kunnes alkaa vituttaa, ja aika äkkiä alkoikin. Päädyin silti tuijottamaan sitä täydet 24 jaksoa. Vaikka minulla taipumusta junaonnettomuussyndroomaan onkin (eihän tätä blogiakaan muuten olisi olemassa), en kuitenkaan ole niin paha masokisti että kiusaisin itseäni näin huonolla animella, ainakaan näin monen jakson ajan. Mitä siis tapahtui? Lyhyesti sanottuna, Hotsuma ja Shusei.

Jokainen on varmasti edes kerran elämässään lukenut tai katsonut jotain sarjaa, koska ”se oli joskus hyvä ja ehkä siitä vielä taas joskus tulee sellainen. Ehkä”. Urabokun hyvät jaksot voi helposti laskea kahden käden peukaloilla, mutta ilmeisesti sekin oli tarpeeksi koukuttamaan. Näihin hyviin jaksoihin liittyy tietysti varsin olennaisesti tuo mainitsemani parivaljakko. Shippasin Shuseita ja Hotsumaa keskenään alusta saakka, koska ajattelin kerrankin ottaa kököstä fanservicestä irti kaiken minkä saan. Burgerien syöminen yhdessähän tarkoittaa tosirakkautta, ja sitä rataa. Pian kuitenkin huomasin että sarja on ihan oikeasti kehittänyt hahmoille mielenkiintoista taustatarinaa ja yhteistä kemiaa, joka pesee mennen tullen lattioita suunnilleen kaikilla muilla sarjasta löytyvillä ihmissuhteilla. Tästä ei meno katkeransuloisemmaksi ja liikuttavammaksi hevillä muutu: löytyy piilevää epävarmuutta toisen tunteista ja omasta tärkeydestä, ”Haluan aina olla kanssasi” -palopuheita, ja dramaattinen ”Yhyy satutin sua enkä ikinä anna itselleni anteeksi” -kuvio. Puhumattakaan kaikista niistä hienoista, sanattomista hetkistä.

Kuten Arana summasi hyvin omassa Uraboku-tilityksessään, Hotsuma ja Shusei tuntuvat käytöksensä perusteella ihan oikeasti parilta, mitä ei voi juuri sanoa muista animessa näkyvistä pariskunnista. Yuki ja Luka ovat muka kohtalon yhdistämiä ja rakastavaisia entisessä elämässä, mutta Yuki vaikuttaa lähinnä hahmolta, joka ei edes tajua että pojatkin voivat olla keskenään sillai, eikä stoalaisen jäykkä Luka ainakaan edesauta asioita. Toko ja Tsukumo puolestaan ovat omituiset (insesti)sisarukset, joiden välistä suhdetta ei kuitenkaan luodata missään vaiheessa sen ihmeemmin. Shoginpelaajashota Kuroto ja tämän partneri Senshiro saavat sentään yhden kokonaisen jakson taustatarinalleen, mutta sen enempää näihin kahteen ei sitten keskitytäkään. Hotsuman ja Shusein kohdalla mukana on onneksi myös ihan oikeaa hahmon- ja suhteenkehitystä, niin että viimeisessä jaksossa kipeistäkin asioista voidaan jo vääntää vitsiä kahden kesken.

Valitettavasti näiden kahden yhteisten kohtausten rinnalla koko muu tarina ja hahmot tuntuivat sitten entistäkin turhemmilta. Erityisen ärsyttävän sarjasta tekee kaikki se hukattu potentiaali, joka on eksynyt mukaan. Yukin ja Kanatan ystävistä vihollisiksi kohtalon sanelemana -kuvio voisi olla huikean mielenkiintoinen ja koskettava, mutta ei se ole. Demonit ja näiden mättämiskohtaukset voisivat olla kiinnostavia ja jännittäviä, mutta eivät ne ole. Laajasta hahmokaartista voisi nousta esille enemmänkin mielenkiintoisia ja samaistuttavia hahmoja tai suhdekuvioita, mutta… noh, arvaatte kyllä.  Hahmot ovatkin yleensä parhaimmillaan muutaman sekunnin mittaisissa audio-omakeissa, joita kuullaan jokaisen jakson lopussa. Ei ehkä kerro sarjasta mitään positiivista, jos paras hetki keskimääräisessä jaksossa on sen loppuminen, mutta kyseiset pätkät olivat oikeasti niin hauskoja, että perehtyisin varmaan Urabokusta tehtyihin audiodraamoihin jos vain osaisin japania. Animen lopetus itsessään on muuten myös yksi iso ja huono vitsi. En edes tajunnut sarjan päättyneen, ennen kuin luin jostain että tässä se finaalijakso nyt sitten oli. Sopii tietysti aika hyvin sarjan antiklimaattiseen luonteeseen…

Yukin vuorosanat n. 80% ajasta. Voisitko olla jo hiljaa?

Avainsanat:
18/08/2010

Pudonnut kuu

Toui Hasumin manganovellikokoelma Fallen Moon ilmestyi lehtipisteisiin aika tarkkaan kaksi kuukautta takaperin. Itsekin sain sen hyppysiini jo Traconissa, kun Niidel onnistui saamaan kyseisen laatumangan ilmaiseksi Suurin pätijä -tietovisan päätteeksi ja lainasi sitä ystävällisesti minulle. Lukaisinkin kokoelman läpi aika nopeasti conin jälkeen, tarkoituksenani kirjoittaa siitä jotain tänne blogiin. Tehtävä osoittautui kuitenkin yllättävän haastavaksi, koska mangasta oli yksinkertaisesti vaikea löytää yhtään mitään sanottavaa. Jos se olisi ollut edes oikeasti huono, olisin voinut kirjoittaa katkeran vihamerkinnän tai jotain muuta yhtä kehittävää. Mitäänsanomattomasta tylsyydestä on kuitenkin vaikea saada väännettyä kiinnostavaa asiaa, ja olen aika varma että jopa mäkkärin juustopurilaiset pystyvät herättämään enemmän tunteita kuin tämä manga.

Pari satunnaista tyylinäytettä (klikkaa isommaksi)

Kirjaan on koottu enkeleistä ja muuten vaan maagisista nättipojuista koostuvia lyhyitä tarinoita, joista päällimmäiseksi jää lähinnä mieleen, että kaikilla on hassut nimet. Kokoelman pointti on mitä ilmeisimmin katkeransuloisessa tunnelmoinnissa, mutta se onnistuu siinä vain paikoin ja välttävästi. Syy on ainakin osittain töksähtelevässä suomennoksessa, mutta varmasti Hasumin omissakin kertojankyvyissä olisi paranneltavaa. Poikarakkautta tarinoissa on mukana vain nimeksi, joten yhtä lailla tämä sopisi luettavaksi ihan perusshoujon/josein ystäville.

Omiksi suosikeiksini nousivatkin romantiikasta vapaat kertomukset Hell’s Hillin taikakissa ja Mosaic. Ensimmäisessä kiinalaisen kissan henki ilmestyy taikavoimia omaavan varakreivin kartanoon etsimään entistä omistajaansa, joka aikanaan hylkäsi tämän. Toisessa puolestaan seikkailee demoneita öisin vaaniva palkkionmetsästäjäkaksikko, joista toinen tosin on jättänyt taktisesti kertomatta menettäneensä kykynsä nähdä demoneita. Myös näitä kertomuksia vaivaa sama ongelma kuin koko mangaa – juuri kun tarina alkaa käydä kiinnostavaksi, se on jo ohi.

Silmälaput kiinnostaa

Oikeastaan on aika sääli, että Fallen Moon on suurimmilta osin niin valjua huttua, sillä samantyyliset tunnelmoivat lyhyet tarinat jollain goottilaishenkisellä twistillä vetoavat minuun yleensä ihan kympillä. Hasumin kokoelma muistuttaakin minua hieman josei-mangaka Mitsukaz Miharasta, joka lukeutuu ehdottomasti suosikkitekijöideni joukkoon. Molemmat käsittelevät lyhyiden tarinoidensa kautta kuolemaa ja menettämistä, ja hyödyntävät goottilaista kuvastoa ja lolitatyyliä joko tarinoissaan, kuvituksissaan tai molemmissa. Miharan tyyli on kuitenkin sekä piirrosten että tarinoiden osalta huomattavasti persoonallisempaa, ja jos pitää valita oikeasti hyvän tarinan ja tylsän pseudo-BL:n välillä, niin otan kyllä mieluummin sen ensimmäisen. Lienee turha toivoa Miharan tummasävyisten tarinoiden ilmestyvän Suomalaisten markettien hyllyille lähiaikoina, mutta suosittelen lämpimästi tutustumaan etenkin tämän pidempiin sarjoihin kuten DOLL ja The Embalmer. Kyllä ne aika kevyesti yhden pudonneen kuun voittavat.

Avainsanat:
29/07/2010

Kuukauden hämmennys: Animea OVIsta ja ikkunoista

Otsikko on aika heh-heh-hauska sanaleikki OVA-lyhenteen mahdottomasta taivuttelusta suomeksi. Sillä on kuitenkin myös konkreettisempaa merkitystä, koska en koko BL-harrastukseni aikana muista yhtä ainutta vuotta, jonka aikana uusia poikarakkausaiheisia animaatioita olisi ilmestynyt samaan tahtiin kuin tänä vuonna. Enkä nyt puhu mistään Kuroshitin kakkoskaudesta, Hetaliasta tai edes Urabokusta, vaan ihan aikuisten oikeasta BL:stä kaikilla herkuilla (tai, katsojasta riippuen, kaikilla kauhuilla). Ehkäpä Junjou Romantican villit myyntiluvut ovat lopulta rohkaisseet muitakin tekijöitä onkimaan onneaan tunnetusti maailman helpoimman kohdeyleisön eli fujoshien kukkaroista. Mikäs sen kustannustehokkaampaa kuin tuottaa suoraan DVD:lle julkaistavia, kohderyhmänsä keskuudessa varmasti menestyviä animaatioita? Jep, eipä varmaan mikään.

Kuluvan vuoden aikana päivänvalon ovatkin päässeet näkemään OVA-adaptaatiot mm. sellaisista mangasarjoista kuin Sex Pistols, The Tyrant Falls in Love, Yebisu Celebrities ja Kachou no Koi. Mutta onko näistä tuotoksista oikeasti mihinkään? My Thoughts on Yaoi otti selvää, jotta teidän ei tarvitse! Jokaisesta OVAsta on ilmestynyt vasta yksi jakso, joten arviot on kirjoitettu sen perusteella.

Kotobuki Tarakon Sex Pistols kulkee lännessä myös nimellä Love Pistols, jota amerikkalainen Blu-kustantamo päätti käyttää välttääkseen oikeussalidraamat Johnny Rottenin ja kumppaneiden kanssa. Sarjalla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä räkäisen musiikin ja piikkitukkien kanssa, vaan sen perusasetelmana on varsin höyrähtänyt scifi-idis: pieni osa ihmisistä onkin polveutunut aivan muista eläimistä kuin apinoista, vaikka tavalliset ihmiset eivät tästä mitään tiedäkään. Nämä elukkaihmiset lisääntyvät keskenään ennemminkin lajiominaisuuksien, kuten hedelmällisyyden ja harvinaisuuden, kuin sukupuolen perusteella, mistä seuraa tietysti aika ajoin melko jännittäviä hetkiä. Hapokkaasta alkuasetelmastaan ja mpreg-viittauksistaan huolimatta mangan laaja hahmokaarti ja ihmissuhdepohdinnat onnistuvat tekemään Sex Pistolsista ainakin keskivertojaajoa mielenkiintoisempaa luettavaa. Mahtuupa mukaan yksi lesboparikin.

Frontier Worksin tuottama animeversio onnistuu yllättämään monellakin eri tavalla. OVA on ilmiselvästi tarkoitettu ainoastaan mangan faneille, sillä briiffaus sarjan perusasioista on tungettu aivan jakson loppuun ja itse tarina alkaa hämmentävästi keskeltä. Suomeksi sanottuna animeversiossa ei siis ole mitään helvetin järkeä, elleivät sarjan maailma, tarina ja päähenkilöt ole jo ennestään tuttuja. Ratkaisu on kyllä ymmärrettävä, sillä faneillehan tällaiset animet on ennen kaikkea tehty, ja turhien infodumppausten sijaan päästään keskittymään suoraan siihen tärkeimpään eli ihmissuhdekoukeroihin. Sitä paitsi, jos manga on jo luettuna, ei katsomiskokemus ole oikeastaan lainkaan hassumpi. Hahmodesignit ovat miellyttäviä ja persoonallisia, animaatio sujuvaa ja ohjaus onnistuu elävöittämään mangasta tutut kohtaukset niin hyvin, että vaikka alkuperäistä juonta seuraillaan varsin tunnollisesti, tuntuu anime silti ihan tuoreelta ja omanlaiseltaan.

Katso jos: luit mangan ja tykkäsit tai arvostat vähän hapokkaampaa menoa

Hinako Takanagan The Tyrant Falls In Love (Koisuru Boukun) onkin sitten astetta tavanomaisempaa BL-huttua alkuasetelmaansa myöten. Morinaga ja tätä vanhempi Tatsumi opiskelevat yliopistolla yhdessä kemiaa, ja ovat olleet ystäviä jo viiden vuoden ajan. Morinaga on umpirakastunut senpaihinsa, mutta Tatsumi on ilmeisesti saanut traumoja pikkuveljensä homoudesta ja käyttäytyy avoimen homofoobisesti aina tilaisuuden tullen. Ettei vain yrittäisi peitellä omia taipumuksiaan? Lopulta Morinaga onnistuu kellistämään Tatsumin sänkyyn viinan suosiollisella avustuksella, mistä ei tietenkään seuraa mitään hyvää, ainakaan Tatsumin näkökulmasta. Sitten ollaan aika paljon tsun tsun ja välillä vähän dere dere, ja aina silloin tällöin käy mielessä että hmm, ihan kuin olisin lukenut tällaista ennenkin. Sarjaa on ympäri nettiä kehuttu hahmonkehityksestään ja ties mistä, mutta itselleni sen viehätys ei oikein auennut.  Ehkä hahmoista jaksaisi välittää vähän enemmän, jos niille ensin annettaisiin edes persoonallisuudet, joista voisi yrittää kiinnostua? Parasta antia ovat muutamat hauskat labrakohtaukset ja yaoitropeiden  lampsheidaaminen (”Ei tarvitse koko ajan selostaa, mitä olet tekemässä kun smeksataan!”) pariin otteeseen, mutta eivät nekään pitkälle kanna.

Sprölölöö mitkä hartiat :D

Rakkaustyrannin animeversion on tuottanut PrimeTime, jonka erikoisalaa on nimenomaan keskinkertainen yaoi. Linjasta ei poiketa nytkään: animaatio ja hahmodesignit ovat tylsän geneerisiä, eikä mangaa lukeneelle tarjota oikein mitään kiinnostavaa tai uutta. Jakson loppuun sijoittuva seksikohtaus tuntuu kestävän pienen ikuisuuden ja tarjoilee lähinnä lulzia, mutta enpä kyllä kauheasti muuta odottanutkaan. Vastoin tapojani katsoin tämän raakana, enkä koe menettäneeni juuri mitään vaikka en japania osaakaan.

Katso jos: tykkäät tsundereukeista tai et jaksa lukea mangaa

Kachou no Koi on tämän kirjoituksen sarjoista ainut, jonka alkuperäistä mangaa en ole päässyt lukemaan. Kyuushuu Danin komediasarjakuvaa kun ei ole lisensoitu tai edes fanikäännetty englanniksi, mikä ei kyllä yllätä sillä se poikkeaa aika tavalla perus-BL:stä. Sarjan keskiössä on 33-vuotias Otakara, joka ei millään tajua olevansa homo, vaikka kaikki hänen ympärillään työkavereita ja perhettä myöten sen kyllä ovat jo huomanneet. Ei nimittäin ole välttämättä ihan normiheteroa käytöstä vuorata seinänsä puolialastomien miesten kuvilla tai istua jatkuvasti iltaa paikallisessa homobaarissa… Vasta nuoremman työkaveri Haradan tunnustaessa rakkautensa Otakaralle tämä alkaa itsekin tajuta missä mennään. Mitään varsinaista juonta sarjassa ei ole, vaan se koostuu lyhyistä komediaepisodeista, joissa naureskellaan niin Otakaran naiiville luonteelle, miesten alusvaatteille kuin eturauhastutkimuksillekin. Perusteellisemman arvostelun kunnon ”juoni”selostuksella voi lukea täältä.

Flash-animaatiostudio Panda Factoryn yksinkertainen tyyli sopii sarjan tunnelmaan kuin nyrkki silmään, ja toteutus on muutenkin tarpeeksi älyvapaa, jotta sarjan huumori onnistuu naurattamaan. Monet vitsit, kuten törkeyksiä laukova leluorava, menevät jo reippaasti mauttoman puolelle, mutta ainakaan katsoessa ei tule tylsää. Ei Kachou no Koi mikään animaation tai poikarakkauden merkkipaalu ole, mutta viihdyttävä ja erilainen joka tapauksessa.

Katso jos: kaipaat jotain oikeasti erilaista tai tykkäät älyvapaasta huumorista

Sitten palataan taas tavanomaisemman BL:n pariin OVA:lla Yebisu Celebrities, joka perustuu Shinri Fuwan taiteilemaan ja Kaoru Iwamoton tarinoimaan samannimiseen mangaan. Itselleni manga tuli tutuksi jo aiemmin tänä vuonna, kun Fantasiapelien kolme mangaa kympillä -conitarjous oli aivan liian houkutteleva jotta voisin jättää huonoakaan yaoita hyllyyn. Sitä paitsi Yebisu alkaa todella lupaavasti, kun päähenkilö Haruka pääsee töihin Yebisu Graphics -nimiseen firmaan. Taidehomoilualat ovat aina lähellä sydäntäni, ja jos manga onnistuu yhdistämään pukumiehet ja graafisen suunnittelun, sen ei ainakan teoriassa pitäisi voida olla kovin huono tai ainakaan tylsä. Teoria on kuitenkin vain teoriaa, ja käytännössä Yebisu ei onnistu toimittamaan juuri lainkaan. Grafiikat ja työtehtävät joita sarjassa näytetään ovat tylsiä ja rumia, eivätkä mangakan taidot riitä edes hyvännäköisten pukujen piirtämiseen. Tarina on niin geneeristä semepomo-ja-arka-alainen -shittiä kuin olla ja voi, ettei siitä löydy kauheasti sanottavaa. Mangan (ja ehkä OVAnkin?) myöhemmissä osissa mukaan tulee myös muiden hahmojen suhdeseikkailuja, ja Japanissa Yebisu onkin kohtalaisen suosittu draamalevyineen ja oheistuotteineen. Onpa ihmisillä tylsä maku, ei voi muuta sanoa.

OVA seuraa mangaa melko orjallisesti aina piirrostyyliä myöten, mutta on sillä hieman kuriositeettiarvoakin. Yebisu Celebrities ei nimittäin ole aivan tavallinen animaatio vaan BeXBoy Comicsin tuottama animix, joka ilmeisesti tarkoittaa sitä että varsinaista animointia käytetään hyvin vähän, lähinnä suunliikkeisiin, ja kuviin tuodaan liikkeen tuntua kameran liikkeillä ja äänitehosteilla. Taisin höpistä kirjoituksen alussa kustannustehokkuudesta jotain, ja tässä se onkin sitten viety ihan huippuunsa. Käytännössä Yebisu näyttää lähinnä animelta jonka animointibudjetissa on säästelty aika rankasti, mutta kokonaisuutena se oli paljon toimivampi ja eläväisempi kuin olin etukäteen kuulemani perusteella olettanut. Kaikesta tylsyydestä ja hissimusiikeista huolimatta on kuitenkin pakko myöntää, että sarjassa on myös yksi asia josta ihan aidosti tykkään. Pomon pulisongit ovat nimittäin aika mahtavat!

Katso jos: animix konseptina kiinnostaa tai tykkäät yllätyksettömistä tarinoista

Jos näillä animaatioilla (tai ”animaatioilla”) jotain yhteistä on, niin tylsän aloituksen ongelma. Jostain syystä BL-sarjakuvien ensimmäiset luvut onnistuvat usein olemaan tylsiä ja kaavamaisia, vaikka sarjaan myöhemmin ilmaantuisikin kiinnostavampia hahmoja tai tilanteita. Koska alkuteokselle täytyy ilmeisesti jostain syystä pysyä mahdollisimman uskollisena kohtauksien pituutta ja vuorosanoja myöten, tuloksena on käsittämättömän paljon ihan helvetin tylsiä OVA-jaksoja. Harvinaisena poikkeuksena Sex Pistols onnistuu väistämään tämän ongelman, mutta lopputuloksena on sitten keskeltä alkava tarina, mikä ei myöskään ole kovin onnistunut tai järkevä ratkaisu tarinankerronnan tai yleisön kannalta. Luulisi tekijöillekin olevan mielekkäämpää poimia pitkästä mangasarjasta parhaat palat ja teemat, ja koostaa niistä sitten muutama todella päräyttävä, mangan hengelle uskollinen OVA-jakso. Ehkä tämä on kuitenkin liikaa vaadittu, sehän vaatisi luovuutta ja aivotyöskentelyä, jota BL-tekijöiden keskuudesta tuntuu välillä olevan aika vaikea löytää.

Onneksi animevuosi ei kuitenkaan ole vielä lopussa, ja vuoden (toivottavasti) paras BL-anime on vasta edessäpäin. Lokakuussa alkaa nimittäin jo kauan odottelemani Togainu no Chi -TV-anime, joka perustuu samannimiseen peliin ja jolla on hahmokaartinsa ja dystooppisen miljöönsä kanssa kaikki eväät nousta aidosti kiinnostavaksi ja hyväksi sarjaksi. Tekijät ovat sanoneet havittelevansa sarjalle pelkkiä BL-faneja laajempaa yleisöä, vaikka tarinan kaikkia homoelementtejä ei ilmeisesti olekaan kitketty pois. Itse siis ainakin odotan ihan housut solmussa mitä jännää tästä seuraa, ja katselen samalla Togainun traileria. Katselkaa tekin.

Avainsanat:
08/07/2010

Keitä ne on ne sankarit

En ole oikeastaan koskaan lukenut supersankarisarjakuvia, joten suurin osa naamioitujen oikeuden puolustajien seikkailuista on jäänyt minulta täysin pimentoon, ehkä jokakesäisiä hittielokuvia ja Batmanin TV-inkarnaatioita lukuunottamatta. Amerikkalaiset supersankarit ovat jostain syystä silti aina kiehtoneet minua, tosin enemmän idean tasolla kuin käytännössä. Sanokaa mitä sanotte, mutta minusta vuosikymmenien mittaisen historian omaavat universumit ja hahmot eivät tunnu erityisen helposti lähestyttäviltä, vaikka värikkäät trikoot ja supervoimat vähän kuumottaisivatkin. Ehkä siksi olenkin niin perso erilaisille ~postmoderneille~, supersankareita vähän eri vinkkelistä katsoville teoksille, jotka luovat omat maailmansa valmiin canonin käyttämisen sijasta.

Legendaarisin näistä on tietysti Alan Mooren Watchmen, jonka kanssa yllättävän samoja juonellisia latuja kulkee myös Pixarin parhaisiin kuuluva elokuva Ihmeperhe. Tänä keväänä teattereihin tullut, samannimiseen sarjakuvaan pohjautuva elokuva Kick-Ass on puolestaan omaan makuuni ehkä vähän liian itsetarkoituksellisen väkivaltainen, mutta joka tapauksessa varsin viihdyttävä tapaus. Uusin löytöni tämänsorttisten teosten sarjassa on Perry Mooren kirjoittama nuortenromaani Hero, jossa teini-ikäinen päähenkilö Thom painii paitsi orastavien supervoimiensa, myös homoseksuaalisuutensa kanssa. Ei yhtään huonompi yhdistelmä, jos minulta kysytään!

Moore sai innoituksen kirjaan seurattuaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen surkeaa kohtelua supersankarisarjakuvissa, ja päätti lopulta luoda oman sankarinsa, joka voisi paitsi potkia pahiksia perseelle ja olla homo, myös saada onnellisen lopun. Jos vilkuilee Mooren itse kokoamaa ”Who Cares About the Death of a Gay Superhero Anyway?” -listaa, on kyllä helppo ymmärtää miksi: suurin osa homohahmoista kun on vuosien varrella joko tapettu tai pahoinpidelty brutaalisti, muutettu myöhemmin heteroiksi, esitetty naurettavina stereotyyppeinä ja kieroutuneina pahiksina tai yksinkertaisesti unohdettu kokonaan. Tietenkään sarjakuvasankarien elämä ei ole pelkkää tuskaa ja kurjuutta, kuten voi päätellä näistä artikkeleista, ja viime vuonna Marvelin X-Factor-lehdessä nähtiin ensimmäinen kahden miehen välinen suudelma amerikkalaisessa mainstream-sarjakuvassa. Sarjakuvataiteilijoiden tapaan Mooren ei kuitenkaan onneksi tarvitse pelätä omien hahmojensa huonoa kohtelua toisten käsikirjoittajien käsissä, kuten on käynyt monien naamiosankarien tapauksessa. Hyvät aikeet ja mielenkiintoiset lähtökohdat eivät tietenkään takaa onnistunutta lopputulosta, mutta odotukseni kirjan suhteen olivat joka tapauksessa innostuneen positiivisen puolella.

I never thought I’d have a story worth telling, at least not one about me. I always knew I was different, but until I discovered I had my own story, I never thought I was anything special.

Monella tapaa kirja onnistuukin toimittamaan. Takakansitekstissä Stan Lee kuvailee kirjaa sanoin ”can’t-put-it-down page turner”, mikä piti ainakin omalla kohdallani paikkansa erinomaisesti. Thomin näkövinkkelistä kirjoitettu kerronta imaisee mukaansa heti ensi hetkistä lähtien, eikä lukemista meinaa malttaa millään lopettaa kun sen kerran on aloittanut. Päähenkilö tuntuu myös alusta alkaen samaistuttavalta ongelmineen ja vikoineen, mikä onkin tämänkaltaiselle kirjalle lähestulkoon elinehto. Thomin ongelmat ovat tosin astetta suurempia kuin tavallisella keskivertoteinillä: tämän heräävät supervoimat manifestoituvat lähinnä epilepsian kaltaisina sairaskohtauksina, äiti on kadonnut mystisesti vuosia sitten ja isä on vihattu entinen supersankari, joka inhoaa homoja lähes yhtä paljon kuin naamiosankareita. Ei siis liene ihmekään, miksi Thomin ensimmäinen reaktio on karata kotoa, kun hän luulee jääneensä kiinni Uberman-jynkyn katselemisesta isänsä läppärillä. Pakomatka kuitenkin loppuu lyhyeen, kun Thom joutuu välikappaleeksi B-luokan pahisten ja sankariliigan kahnauksessa, jonka seurauksena parantavia voimiaan menestyksekkäästi käyttäneelle pojalle ehdotetaan liittymistä superliigan aloittelevien sankarien valmennusohjelmaan.

Thomin elämä mutkistuu entisestään, kun seksuaalisen suuntautumisen lisäksi tämän täytyy äkkiä pitää isältään piilossa myös sankarikoulutuksensa ja uudet voimansa. Ja jotta elämä ei menisi liian helpoksi, pakkaa sekoittavat myös kenkkuilevat kanssatiimiläiset Miss Scarlett ja Golden Boy sekä joka-aamuiset koristreenit komean kroatialaispakolaisen Goranin kanssa. Kaikki ei tietenkään ole aivan sitä miltä aluksi näyttää, ja tarinan edetessä niin Thomille kuin lukijallekin alkaa valjeta, miksi tämän isä on niin katkera ja mitä kaikkea Scarletin kovan tsunderekuoren alle kätkeytyykään. Entä mitä todella tapahtui Thomin äidille, ja kuka on salaperäinen Dark Hero, joka tuntuu kyttäävän Thomin jokaista liikettä?

I don’t know exactly how I’m going to make the world better yet, but I know I’m going to try.

Hero on kohtalaisen onnistunut yhdistelmä vauhdikkaampia toimintakohtauksia ja seesteisempää pureutumista hahmojen sielunelämään. Thomin lisäksi kirjan tärkeimmiksi henkilöiksi nousevat tämän isä sekä tulevaisuuteen näkevä vanharouva Ruth, jonka mahdoton nuoruudenromanssi mustan miehen kanssa rinnastuu Thomin nykypäivässä kohtaamaan homofobiaan. Vaikka kaikki hahmot eivät kovin moniulotteisiksi pääsekään kasvamaan, on Moore silti onnistunut antamaan näille ihan mukavasti lihaa luiden ympärille. Monet hahmoista ovat kokeneet kovia, mutta tarina antaa lopulta melko lohdullisen viestin siitä, että kaikesta voi selvitä.

Kirja ei kohtele päähenkilöään sen ruusuisemmin kuin muitakaan. Thom on isänsä epäsuosion takia kasvanut ilman ystäviä, eikä voi näyttää todellista minäänsä edes ainoalle perheenjäsenelleen. Kun Thom saa erilaisuutensa vuoksi kakkaa niskaansa niin koulusta, kotoa kuin muilta sankareiltakin, ainoa henkireikä löytyy paikallisen homobaarin parkkipaikan kulmalta, jossa voi ainakin tuijotella baariin vaeltavia asiakkaita, kun uskallusta sisään astumiseenkaan ei löydy. Missään vaiheessa Thomin tilanne ei kuitenkaan tunnu täysin lohduttomalta eikä kirjassa muutenkaan onneksi luisuta teiniangstin syvään suohon, mistä on varmasti kiittäminen hahmon maanläheistä ja toiveikasta asennetta. Vaikka Thomin parantajankyvyt – ja samalla taito lukea ihmisiä – ovat tarinan aikana vielä lapsenkengissään, osaa tämä toisinaan samaistua ihastuttavalla tavalla muiden reaktioihin. Urpoillessaankin Thom on sympaattinen ja samaistuttava, sillä kukapa ei olisi joskus ollut tilanteessa jossa tietää että olisi pitänyt sulkea suunsa jo ajat sitten, mutta kun nyt kerran on vauhtiin päästy niin lopettaakaan ei voi.

Kirjan kerronta on kohdeyleisön huomioon ottaen välillä yllättävänkin hienovaraista, ja kirja luottaa lukijan kykyyn päätellä asioita itsekin, sen sijaan että kaikki selitettäisiin valmiiksi. Erityisen mielenkiintoisesti on toteutettu Thomin ja Goranin suhde, jonka kehitys perustuu enemmän hiljaiselle yhteisymmärrykselle ja konkreettisille teoille kuin sanalliselle lässyttämiselle tai edes selittävälle sisäiselle monologille. Näennäisestä hienovaraisuudesta huolimatta valtaosa kirjan ”yllätyskäänteistä” olivat kuitenkin jopa minun yksinkertaisille aivoilleni selviä jo kauan ennen niiden paljastumista, mutta saatoin silti edelleen jännittää, miten asiat lopulta käyvät ilmi.

I had never let myself fantasize about being with someone my own age, because it stopped being a fantasy at that point. It entered the realm of possibility, and that’s where you can really get hurt.

Yksi kirjan ehdottomista ansioista onkin se, että vaikka Thomin ja Goranin osaa arvata päätyvän yhteen lähes ensimetreillä, onnistuu näiden tarina silti pysymään kiinnostavana ja koskettavana. Koska kirjan pääpaino ei todellakaan ole romanssissa vaan Thomin ja tämän isän kasvukertomuksessa, olisi huonompi tarinankertoja saattanut vetää mutkat suoriksi ja taikonut Thomille persoonattoman unelmapoikaystävän tyhjästä. Vaikka Goran jääkin nyt selkeästi sivuhahmoksi ja poikien interaktiosta olisi lukenut mieluusti moninkertaisesti enemmänkin, ei lopulta näiden välille syttyvä romanssi tunnu mitenkään pakotetulta, kun se on ollut taustalla kytemässä jo alusta lähtien. Jos kirjan fokus olisi Thomin ja Goranin suhteessa yhtään tiukemmin, tarvitsisi Goranin hahmo huomattavasti enemmän kehitystä ja aikaa parrasvaloissa. Tällaisenaankin kirja onnistuu kuitenkin korostamaan erinomaisesti, kuinka tämä on enemmän tekojen kuin sanojen mies, ja että näillä kahdella on ihan oikeasti syytä välittää toisistaan.

There was a time when all I’d dreamed of was an offer to join the League, when all I’d wanted was for the world to think I was special.
But everything had changed, and I was becoming more and more of who I really was, and less of this person I had thought I wanted to be.

Kaikenkaikkiaan Hero on viihdyttävä ja monipuolinen lukukokemus. Vaikka joihinkin asioihin toivoisi hieman syvällisempää otetta eivätkä kaikki juonen aukot välttämättä selviä täysi uskottavasti, onnistuu tarina silti pitämään otteessaan loppuun saakka. Kirjaan jää myös sopivasti lisätilaa tulkinnalle jatko-osia tai elokuvasovitusta varten, ja sellaisia saattaakin olla luvassa joskus hamassa tulevaisuudessa.

Perry Moore totesi haastattelussa, ettei hänellä ole omaa suosikkisupersankaria, joten hän loi Heron ja sen hahmot. Itse osaan kyllä huonosta sankarituntemuksestani huolimatta nimetä oman suosikkihomosankarini helposti:

Osaisitko sinä pysäyttää luodin ilman supervoimia?

Avainsanat:
26/05/2010

Kotimaan katsaus

Seikkailuni suomeksi käännettyjen poikarakkaussarjojen ihmeellisessä maailmassa jatkuvat! Aiemmin Pauna Media Group on kustantanut Gravitationia ja korealaista Devil’s Bridea suomeksi, ja nyt mukaan kelkkaan on hypännyt myös Punainen Jättiläinen. Kustantamo markkinoi ohessa näkyvällä 100% BL -lätkällä kahtakin sarjaa: vastikään ilmestymisensä aloittanutta, neliosaista Ghost!ia, sekä huhtikuussa päätösosansa saanutta viisiosaista Princess Princessiä. Molemmat sarjat ovat ilmestyneet alunperin Wings -shoujolehdessä, jonka sarjat sisältävät monesti kyllä BL-vihjailua, mutta eivät sitten juuri sen kummempaa. Julkaisu-uutiset eivät siis herättäneet allekirjoittaneessa juuri minkäänlaisia intohimoja, mutta kiitos Kirsikankukkaconin edullisten messuhintojen ja suomalaisten kirjastojen kattavan valikoiman pääsin tutustumaan molempien nimikkeiden suomennoksiin.

Hoidetaan ensimmäiseksi alta pois Mikiyo Tsudan Princess Princess, joka kertoo poikien sisäoppilaitoksessa muiden opiskelijoiden viihdykkeeksi crossdressaavasta poikakolmikosta. Tsuda tunnetaan BL-piireissä luultavasti paremmin toisella taiteilijanimellään Taishi Zadou, jolla tämä on tehtaillut paitsi paljon doujinsheja, myös ihan kaupallista BL:ää (mm. Electric Hands, Color). Kahden luetun osan perusteella Princess Princess keskittyy  enimmäkseen nuorten nättien koulupoikien väliseen ystävyyteen ja bondaamiseen, mikä onkin se kaikkien klassisin poikarakkaustarinoiden aihe. Nykystandardeilla tätä sarjaa ei kuitenkaan voi hyvällä tahdollakaan kutsua BL:ksi – minkäänlaista seksuaalista tai romanttista jännitettä ei hahmojen välille edes yritetä luoda, jos ei oteta huomioon riviopiskelijoiden perverssin intohimoista suhtautumista ”prinsessoihin”.

Päähenkilöjen seksuaalisuutta ei sarjassa pahemmin kyseenalaisteta: yksi poikien suosikkiaktiviteeteista vapaa-ajalla onkin kauniiden tyttöjen metsästys, ja ainakin yhdellä prinsessakolmikosta on jo valmiiksi tyttöystävä tahollaan. Juonelliselta sisällöltään (onko sitä edes?) Princess Princess on lähinnä slice of life -henkistä, kaveruuskeskeistä shoujohömpänpömppää, mutta toimii sellaisena oikeastaan ihan kivasti. Lukeminen ei ollut alkuunkaan niin tuskaisaa kuin olin uumoillut, vaan enimmäkseen jopa varsin viihdyttävää ja fiilikseni sarjasta jäivät positiivisen puolelle. Suvi Mäkelän tehtaileman somennoksen hauskuus ei ehkä nouse ihan Gravitationin tasolle, mutta kieli soljuu joka tapauksessa ihan mukavasti ja taisin pari kertaa jopa naurahtaakin. Rutkasti plussapisteitä tulee myös art nouveau -tyylisistä kansikuvista ja mangakan päväkirjamaisista omakesarjakuvista.

Toisena vuorossa on sitten Shiozu Shurin Ghost!, jota varmasti suurin osa tämän blogin lukijoista muistanee vähintään selailleensa joskus vuoden 2004 tienoilla, vaikkakin hieman eri nimellä. Punaisen Jättiläisen suurin kulttuuriteko onkin ollut jättää sarjan alkuperäinen nimi koskemattomaksi, sillä Tokyopopilta peräisin oleva Eerie Queerie -otsikko paitsi kuulostaa ääliöimäiseltä, myös istuu äärettömän huonosti suomalaiseen suuhun. Ghost! on kyllä monessa mielessä aikamoinen kummajainen. Se ilmestyi Japanissa alunperin 90-luvun lopulla, mutta Shiozu on sen jälkeen onnistunut tehtailemaan ainoastaan yhden uuden mangan. Syystä tai toisesta tämä tuntematon pieni sarja päätyi kuitenkin aikanaan Tokyopopin julkaisulistoille, ja oli ainakin itselleni yksi ensikosketuksista iha oikeaan BL-mangaan. Aika lienee kuitenkin ajanut ohi Tokyopopin julkaisusta jo ajat sitten, joten Ghost!in löytää luultavasti nyt aivan uusi sukupolvi innokkaita lukijoita.

Sarjan perusidea on varsin simppeli, joten lainaan tähän takakantta joka tiivistääkin oikeastaan kaiken oleellisen:

Mitsuo Shiozu on muuten tavallinen opiskelijapoika, mutta hänellä on erikoinen ominaisuus: vaeltavat henget käyttävät häntä välikappaleena viestiäkseen rakkaidensa kanssa! Ennemminkin sääntönä kuin poikkeuksena henget ovat naispuolisia, jolloin Mitsuon ympärillä alkaa parveilla miespuolisia ihailijoita, ja erikoisia tilanteita syntyy pilvin pimein!

Epäilemättä mangaka on kehitellyt kyseisen konseptin ainoastaan päästäkseen piirtämään poikien välistä kähmintää joka ei kuitenkaan ole varsinaisesti homoa. Suurin osa näistä fanipalvelukohtauksista tapahtuu huumorin siivittämänä, mutta jäänee jokaisen lukijan tulkittavaksi, onko kyseessä kevyttä yritystä parodiaan, haaremisarjojen pantsunvilautuksiin verrattavaa kohderyhmän viihdyttämistä vai kenties molempia. Touhu pysyy joka tapauksessa sen verran viitteellisenä, että mangan voisi antaa huoletta vaikka alakoululaisen käsiin. Sarjan päähenkilöiden Mitsuon ja Hasunuman välille kehkeytyy myöhempien osien myötä kyllä ihan oikeastikin romanssi, mutta suurimman osan ajasta poikien väliset tunteet ovat lähinnä sivuosassa, ja päähuomio kiinnittyy eri haamujen lukuisiin ongelmiin. Tällainen episodimainen fiilistely ja läheisiään ja selvittämättömiä tunteitaan surevat henget tarjoaisivat aineksia paljon vetävämpäänkin tarinointiin, mutta silläkään saralla Ghost! ei vakuuta. Hahmot eivät yksinkertaisesti ole tarpeeksi kiinnostavia, eikä tarinoissa muutenkaan ole mitään erityisen omaperäistä tai raikasta. Kertonee jotain, että ensimmäisen pokkarin mielenkiintoisin tarina oli mielestäni meikkitaiteilijan urasta haaveilevaa poikaa käsittelevä lyhäri, josta tajusin vasta myöhemmällä selailulla, että Mitsuo ja kumppanit eivät esiinny siinä lainkaan.

Jos Ghost! ei sarjana ole kummoinen, niin eipä ole kyllä suomijulkaisun tasokaan. Punaista Jättiläistä on omien muistikuvieni mukaan aiemmin lähinnä kehuttu julkaisuistaan, joten siihen nähden pettymys oli kahta pahempi. Princess Princessinkin kääntäjänä toiminut Mäkelä on ilmeisesti kääntänyt mangan japanista suomeksi, mutta esimerkiksi sisällysluettelo on jätetty lähes kokonaan englanninkieliseksi (aina Contents -otsikkoa myöten), mikä antaa melko laiskan ja huolimattoman kuvan. Mangan kieli ei myöskään ole erityisen sujuvaa tai hauskaa, vaikka osasyyllinen tähän on varmasti myös alkuteos itse. Jos vitsit kuitenkin aiheuttavat lukijassa lähinnä reaktion ”tajuan minkä tässä pitäisi olla hauskaa, mutta näin suomennettuna se kuulostaa vain oudolta”, on jotain mennyt vikaan. Myös painojälki jättää paljon toivomisen varaa, sillä monessa kohtaa vaalealla pohjalla olevat viivat jäävät todella haaleiksi, mikä saa kuvat näyttämään siltä kuin joku aloitteleva fanikääntäjä olisi heittänyt Photoshopissa kontrastit kaakkoon peittääkseen skannatun sivun sotkuja. Ei näin.

Suomenkielisen BL:n taso ei siis edelleenkään oikein vakuuta, joten ohessa omat pienet nöyrät toiveeni tulevaisuutta ajatellen (ihan kuin niitä kukaan lukisi, mutta aina saa yrittää!). Jos sarjat pitää välttämättä valita Wingsin valikoimasta, Yoshinaga Fumin Antique Bakery voisi olla kaupallisestikin hyvä valinta, sillä sarjasta on olemassa myös anime – puhumattakaan siitä, että Bakery on oikeasti laadukas manga. Ja jos homovihjauksilla ryyditetty shoujo ei joskus enää suomalaisille riitäkään, voisi esimerkkiä julkaisuihin ottaa vaikkapa ranskasta, jossa on julkaistu muiden muassa Sakuragi Yayan Soba ni Oitene sekä useampiakin töitä Toko Kawailta, Setona Mizushirolta ja Miyamoto Kanolta. Noh, näillä näkymin seuraavana onneaan jaajoilun kanssa yrittää Egmont, joka julkaisee kesäkuussa Toui Hasumin lyhärikokoelman Fallen Moon. Sitä odotellessa siis.

Olen muuten yleensä luovuttanut ostamani suomenkieliset mangat lukemisen jälkeen hyväntekeväisyytenä Kupolin mangakirppikselle. Tällä kertaa ajattelin tehdä poikkeuksen ja laittaa vahingon kiertämään vähän toisella tavalla: jos haluat Ghost!-mangan ensimmäisen suomenkielisen osan itsellesi, kommentoi tähän kirjoitukseen sähköpostiosoitteellasi ja lähetän sen sinulle ihan ilmaiseksi kotiovelle. Nopein kommentoija vie potin!

Manga löysikin jo uuteen kotiin, enää ei kannata kommentoida ilmaisen tavaran toivossa.

31/03/2010

Junjou Vitutus

Junjou Romantica on yksi tämän hetken suosituimmista ja tunnetuimmista BL-sarjoista. Mangan ja audiodraamojen lisäksi tähän Shungiku Nakamuran luomaan tuoteperheeseen kuuluu niin light noveleita kuin 24-osainen animekin, eli mistään ihan pienestä ilmiöstä ei ole kyse. Itselleni Junjoun suosion suuruus kuitenkin avautui toden teolla vasta hiljattain juteltuani Helsingin Fantasiapeleissä työskentelevän kaverini kanssa – kuulemma Gravitationia ei osta nykyään juuri kukaan, siinä missä Junjou Romantica on yksi liikkeen parhaiten myyvistä nimikkeistä. Siis parhaiten myyvistä, kaupassa jonka valikoimiin kuuluu kasakaupalla suosittuja sarjoja aina Narutosta Death Noteen ja Fruits Basketiin. Japanissa Junjoun animeversion DVD:t ovat niinikään olleet huikeita myyntimenestyksiä, ja mangan kymmenes osa ylsi USA:ssa vuonna 2009 jopa New York Timesin viikottaiselle bestseller -listalle asti. Vaikka sarjaa on ihan lehdissä asti kehuttu maasta taivaisiin, olin itse jokseenkin skeptinen koko Junjou-hommelin suhteen. Lopulta päätin kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja tarkastaa omin silmin, mistä tässä nyt oikein on kysymys.

Jos joku nyt ei siis tiedä, Junjou Romantica koostuu oikeastaan kolmesta rinnakkaisesta ja vielä muutamasta pienemmästä tarinasta, jotka kytkeytyvät toisiinsa löyhästi muutaman hahmon kautta. Muutakin yhteistä tarinoilla on: ne on kaikki nimetty tyyliin Junjou Jotain (eli Romantic, Terrorist, Egoist, Minimum, Mistake ja lista varmasti laajenee tulevaisuudessa), ja ainakin jokaisen laajemman tarinan keskiössä olevalla parilla on ikäeroa useammankin puuman tarpeisiin. Tunnetuin ja kansikuvia myöten näkyvin pari sarjassa on yliopisto-opiskelija Misaki ja tämän apuopettajanakin toiminut, kymmenen vuotta vanhempi kirjailija Akihiko. Vertasin Junjou Romanticaa ja Gravitationia läpällä keskenään jo aiemmin, mutta sarjojen samankaltaisuus kävi lukiessa itseasiassa paljon silmiinpistävämmäksi kuin olin osannut arvata. Kummastakin löytyy puskasta vedettyjen juonenkäänteiden lisäksi myös esimerkiksi nuori, päättäväinen uke joka kuitenkin päätyy vinkumaan eih eih eitä ja vääntelemään naamaansa tuskasta aina seksikohtauksien tullen, sekä vanhempi kirjailijaseme, jonka kaoottinen perhe ja omituiset elämäntavat aiheuttavat hämmennystä ja tuskaa muille hahmoille.

Hämmennystä ja tuskaa pääsin itsekin kokemaan lukijan roolissa, kun etenkin mangan alkupäässä Nakamura onnistuu todistamaan jälleen kerran, ettei mangaa tehdäkseen tarvitse missään nimessä osata piirtää. Huonoa piirrosjälkeä paikkaamaan ei kuitenkaan tällä kertaa ollut siunaantunut edes sujuvaa kuvakerrontaa tai vetävää tarinaa, joten sarjan alkupää kului syvien mietteiden äärellä: Kuka näistä hahmoista on kuka? Miksi Misakin pää on välillä greipin kokoinen? Miksi nämä seksikohtaukset näyttävät ihan abstraktilta taiteelta? Miksi en ymmärrä mitään mitä tässä tapahtuu?

Junjoun seksi- ja muutkin kohtaukset näyttivät yllättävän tutuilta, ja lopulta tajusin miksi…

Onneksi mangakan ilmaisu kehittyy sarjan edetessä hieman paremmaksi ja hahmojenkin tunnistaminen helpottuu edes välttävästi. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että sarja keinuu melkoisen heikoilla kantimilla alunperinkin, eikä Nakamuraa voi muutenkaan kutsua kovin mielikuvitusrikkaaksi: jokaisen uuden parin rakennusaineina tuntuvat olevan ikäero, tsundereuke ja kommunikaatiovaikeudet. Loppupeleissä Terrorist, Egoist ja Romantica kuitenkin etenevät lähtökohdistaan sen verran eri suuntiin, etten sentään tuntenut lukevani samaa tarinaa useampaan kertaan. Yksikin hyvä tarina olisi kuitenkin parempi kuin monta huonoa, mutta ilmeisesti liikoja ei kannata vaatia. Ontuvan tarinan voisi antaa anteeksi jos edes hahmot olisivat vetäviä ja samaistuttavia, mutta siltäkään saralta ei juuri pelastusta löydy. Hahmojen sisäisiä maailmoja luodataan juuri sen verran että parien väliset konfliktit saavat jotain polttoainetta, mutta minkäänlaista kunnon samaistumispintaa tai aitoa koskettavuutta ei ehdi syntyä. Lisäksi hahmot käyttäytyvät suurimman osan ajasta äärimmäisen epäloogisesti – esimerkiksi Egoist-tarinan Hiroki on jatkuvasti kauhuissaan, kun tämän nuorempi rakastaja kehtaa kuuden seurusteluvuoden jälkeen haaveilla jostain niinkin perverssistä ja epänormaalista kuin suutelemisesta tai yhteisestä kylvystä.

Ei Misakillakaan helppoa ole, kun Akihiko kampeaa tämän sänkyyn uudestaan ja uudestaan vastusteluista huolimatta. Sarjan edetessä Misaki tosin tunnustaa, että ”En kai mä sitä sun kanssa tekis jos ihan oikeesti en haluais”, eli tuskaiset ilmeet ja kauhunhuudot osoittautuvatkin vain eksentriseksi esileikiksi. Tai jotain. Enkä nyt edes aloita siitä kuinka Terrorist-tarinassa 17 vuotta vanhempi seme yrittää ajaa itseensä ihastuneen 18-vuotiaan pois pakottamalla tämän seksiin, ja kun poika sitten on kypsä vaihtamaan maisemaa, tiedossa onkin lisää väkivaltaa. Junjou todellakin onnistuu viemään Rape Is Love -tropeen aivan uusiin sfääreihin, ja sarjan lukemisen jälkeen tuntui oikeasti hiukan absurdilta nähdä BL:ää jossa molemmat osapuolet näyttävät seksin aikana nauttivan olostaan. Vastahakoinen seksi on tietysti BL:n maailmassa useimmiten juonenkäänne muiden joukossa traumaattisen väkivallanteon sijaan, mutta jotenkin sitä toivoisi että edes Junjoun kaltaisessa vähän pidemmässä sarjassa suhteenkehittely voisi tapahtua hieman hienovaraisemmin.

Pätevä tiivistys sarjan juonenkäänteistä

On Junjoulla tästä kaikesta huolimatta myös hetkensä. Muutamat Terrorist- ja Egoist -tarinoiden ideoista onnistuvat jopa olemaan ihan kivoja, mutta nekin toimisivat huomattavasti paremmin lyhyinä oneshotteina kuin osana pitkää, raivostuttavan epätasaista sarjaa. Sydäntäni lämmittivät myös Misakin ja kumppaneiden ruuanlaittoseikkailut ja marimonkasvatusoperaatiot, vaikka ei niistäkään Junjoun pelastukseksi ole. Sarjan ansioksi on myös pakko sanoa, että kerrankin chibihahmot eivät aiheuttaneet minussa raivonpuuskia vaan onnistuvat olemaan hauskoja ja ilmaisuvoimaisia, ironisena kontrastina mangakan normaalille piirrostyylille. Suurimpana yllätyksenä sarjaan ilmestyy yhdeksännen osan tienoilla äkisti jotain hahmonkehityksen tapaista, mikä tosin auttaa lähinnä nostamaan tarinan hirveästä keskinkertaiseksi. Itseasiassa tämä myös onnistui pienentämään omaa lukumotivaatiotani entisestään, kun jatkuva naamapalmuilu vaihtui enimmäkseen mitäänsanomattomaan perushuttuun eikä lukemisesta saanut kyseenalaiseksi palkinnoksi enää edes sen huonouden aiheuttamaa hajoilua.

Kaikista puutteistaan huolimatta Junjou on kuitenkin onnistunut kipuamaan 2010-luvun Gravitationiksi, eikä tähän edes ole kovin vaikea löytää syitä. Animeversio on tietysti kasvattanut ihmisten tietoisuutta sarjasta ja houkutellut mukaan nekin, jotka eivät vaivaudu lukemaan mangaa tai muutenkaan tutustumaan muihin nimikkeisiin kuin niihin kaikkein suositumpiin. Lisäksi Junjoulla on puolellaan jotain mitä aika monelta BL-nimikkeeltä puuttuu: se on pitkä sarja. Anime ja manga on usein äärimmäisen hahmovetoista, ja ymmärrettävästi mielenkiinto mitä tahansa nimikettä kohtaan kasvaa huomattavasti, jos tuttujen hahmojen seikkailuja on mahdollista seurata osasta toiseen. Olen itsekin sitä mieltä, että pitkistä ja kiinnostavista BL-sarjoista on huutava pula, mutta jos tarjolla on vain jotain Junjoun kaltaista, pysyn ihan tyytyväisenä omien lyhäreitteni kanssa. Junjou toiminee kuitenkin porttina jaajon maailmaan siinä missä mikä tahansa muukin hyvä tai huono sarja, joten jos olet iältäsi ≤16 tai et ole ikinä lukenut mitään muuta BL:ää, saattaa sarjan seuraaminen olla sosiaalisesti hyväksyttävän rajoissa. Muussa tapauksessa, hanki parempaa luettavaa.

Avainsanat: