Archive for ‘Arvostelu’

27/12/2009

Joulutunnelmissa

Hyvää joulua ja sillaiTervetuloa My thoughts on yaoin myöhäiseen jouluekstraan! Tällä kertaa ei kuitenkaan käydä läpi eri sarjojen joulukohtauksia samaan tyyliin kuin halloweenina, vaan keskitytään yhteen tiettyyn sarjaan joka on jäänyt mieleeni osaltaan myös jouluekstrojensa, mutta ennen kaikkea nostalgia-arvojensa takia.

Jos Wild Fangs oli se sarja joka palautti uskoni jaajosarjoihin, Yuki Shimizun Love Mode oli puolestaan se manga joka aikanaan tutustutti minut yaoihin ihan oikeasti. Sitä ennen olin lukenut lähinnä Gravitationin ja Eerie Queerien kaltaisia sarjoja (voi pyhä sylvi tuon jälkimmäisen englanninkielistä nimeä), eikä saatavilla ollut muutenkaan mitään Only the Ring Finger Knowsia ihmeellisempää materiaalia. Kauan sitten kuolleen Sakura-Crisis.netin fanikääntämä Love Mode onnistui näiden jälkeen tekemään vaikutuksille alttiiseen teiniin lähtemättömän jäljen – kelatkaa nyt, ihan oikeita seksikohtauksia ja kaikkea! Jonkinlaisesta kohtalon oikusta Love Mode oli myös ensimmäisiä Tokyopopin Blu -alahaaran kustantamia sarjoja, joten pitihän ne ensimmäiset osat sitten ostaa hyllyyn ihan tuoreeltaan. Myöhemmin hankkiuduin näistäkin höpöostoksista eroon kirpputorilla (meinasin kuolla häpeästä kun joku 10-vuotias poika silmäili niitä kiinnostuneena), ja ajattelin minun ja Love Moden yhteisen taipaleen olleen lopullisesti ohi. Joulun alla päätin kuitenkin vielä kerran palata tämän entisen suosikkini pariin ja antaa sille viimeisen tuomioni.

Oikeastaan tämän kirjoituksen oli tarkoitus ilmestyä blogissa jo ennen joulua, mutta sarjan lukeminen uudestaan olikin ajateltua tuskaisempi taival. Ei ole mikään salaisuus että normaalioloissa olisin jättänyt sarjakuvan kesken jo parin ensimmäisen luvun jälkeen ja unohtanut sen saman tien. Love Mode nimittäin sisältää tökeröä ja rumaa piirrosjälkeä ja ysäriestetiikkaa, alaikäisempiä ja vastahakoisempia vinku-ukeja kuin laki sallii sekä kokonaisen liudan toinen toistaan yhdentekevämpiä hahmoja. Pakko myös myöntää että urakka jäi kohdallani kesken siinä seitsemännen osan tienoilla koska vähän liian hapokasta.

Leuka HAVE I BECOME A HOMO?!
Apua! Olen homo!

Sarjan keskiössä pyörii Blue Boy (joka jostain oudosta syystä lyhennetään muotoon B&B) -niminen, rikkaita ja kuuluisia palveleva homohost-palvelu, jonka asiakkaita, työntekijöitä, omistajia, näiden sukulaisia ja koiria mangassa nähtävät hahmot sitten ovat. Sarja alkaa todella lupaavasti, kun kerhon asiakas, kolmekymppinen Takamiya sekoittaa sokkotreffiseuraa odottelevan kouluikäisen Izumin tämän Blue Boyssa työskentelevään kaimaan – kohtalokkain seurauksin. Izumi ei sattuneesta syystä ole kovin ilahtunut epätavallisten treffien päättyessä vastentahtoiseen seksiin, mutta löytää tapauksen seurauksena pian sisäisen homonsa, ja parin yhteiselo voi alkaa. Molemminpuolinen suostumus on kuitenkin näiden seksielämälle vieras käsite lähestulkoon koko sarjan ajan, mutta mitäs pienistä.

Toinen sarjan tärkeistä pareista on B&B:n omistaja Aoe ja tämän kadulta poimima, orpo ja koditon Naoya. Näiden storylineissa on sentään vähän enemmän yritystä kun sänkyyn ei päädytäkään kahden ensimmäisen luvun aikana, ja Naoyan menneisyys on tosi traaginen tai jotain. Lisäksi nähdään kuolemansairas host-palveluja viimeiseksi riemukseen tilaava shotapoika, Aoeen onnettomasti rakastunut host-Izumi, joka lopulta löytää itselleen miehen joka ei pidäkään tätä lihanpalana, erääseen hostiin kiintyvä amerikkalainen malli sekä liuta muita hahmoja, joita en oikeastaan edes muista enää. Yritystä elämää suurempaan draamaan ja angstiin on vähän liiankin kanssa, sillä kidnappauksia, auto-onnettomuuksia, tyhjästä ilmestyviä sukulaisia ja rikollisia löytyy useamman Salkkarikauden tarpeisiin. Liika on kuitenkin aina liikaa, ja näihin hahmoihin verrattuna minkä tahansa saippuasarjan henkilöt alkavat vaikuttaa aidoilta ja moniulotteisilta. Mangaupdatesin keskustelupalstalla näkyy sarjasta varsin päinvastaisia kommentteja (”Hahmonkehitystä! Koskettavia juonenkäänteitä! Aitoja tunteita! Todellinen klassikko!”), mutta itse en onnistunut saamaan siitä enää irti mitään näistä. Joissain tarinoissa on ihan kiva idea, mutta toteutus tuntuu aina jäävän vähintäänkin puolitiehen.

Et arvaa, se on karvaa Univormut kiinnostaa
Kiva pimp-takki. Mukana myös yllätysnatseja!

Tavallaan oli hieman masentavaakin huomata, ettei teinivuosien suosikista ollut enää mihinkään. Toisaalta olen kuitenkin iloinen siitä, että makuni on kehittynyt edes sen verran eteenpäin ettei näin turha sarja jaksa enää liikuttaa. Love Mode ei kuitenkaan objektiivisesti katsottuna ole mitenkään silmittömän huono sarja, toisin kuin vaikka Gravitation, mutta se on sen verran yhdentekevä ja mitäänsanomaton, että ottaisin mieluusti kaiken siihen käyttämäni ajan takaisin ja käyttäisin sen vaikka käpylehmien rakenteluun.

* * *

Jouluteemaan vielä palatakseni, Deux Pressin juuri alkaneesta joulualesta saa nyt BL-mangaa erittäin edullisesti. Itse ostin jo muutaman Est Emin ja Miyamoto Kanon tekemän sarjakuvan myöhäiseksi joululahjaksi itselleni, sillä ne tuskin päätyvät kirpputorille useammankaan vuoden kuluttua.

Mainokset
Avainsanat:
24/03/2009

Maki Murakami myy paskaa paketissa ):

Maki Murakamin piirtämän ja kirjoittaman Gravitationin ensimmäinen osa suomeksi saapui maaliskuun alussa lehtipisteisiin ja lähimarketteihin ja veti minutkin painovoiman tavoin tekemään uudelleen lähituttavuutta sarjaan, jota olin lueskellut viimeksi yläasteikäisenä. Tuolloin ehdin seurata mangaa sen keskivaiheille asti ennen kuin leimasin sen huonoksi ja kuolettavan tylsäksi ja päätin unohtaa koskaan edes koskeneeni siihen. Vierähti pari vuotta, joiden aikana myös altistuin enemmän tai vähemmän vahingossa Maki Murakamin vertahyytäville Megamix– ja Gamerz Heaven– doujineille, mikä osaltaan edesauttoi Gravitation-kammoani entisestään, ja allergiani alkoikin jo olla valmis. Kuka tuollaista scheissea (ja vielä rumasti piirrettyä sellaista) lukisi vapaaehtoisesti?

Suomennos kuitenkin onnistui yllättämään minut positiivisesti, ja neljän vuoden tauon jälkeen minulla olikin Gravitationia lukiessani yhtäkkiä ihan mielettömän hauskaa. Suurin yksittäinen ansio tästä kuuluu käännökselle, joka on paitsi sujuva ja eloisa, myös aidosti viihdyttävä. Epäilemättä sekin on paljosta velkaa englanninkieliselle esikuvalleen, mutta mutkaton ja persoonallinen puhekieli istuu Shuichin, Hiron ja kumppanien suuhun kuin nyrkki silmään eikä kääntäjä Satu Hämäläinen ole pelännyt lähteä etsimään toimivia ratkaisuja sen sijaan että olisi tyytynyt leikkimään mekaanista käännöskonetta, vaikka PMG:n käännöspolitiikka tuntuukin sitä edellyttävän. Hyvä käännöskään ei missään nimessä voi pelastaa surkeaa alkuteosta, mutta onko Gravitation oikeastaan edes niin hirveää kuraa kuin olen onnistunut uskottelemaan itselleni koko tämän ajan? Asian selvittämiseksi minun oli nieltävä arvokkuuteni ja perehdyttävä sarjaan hieman laajemmin uudemman kerran, tällä kertaa avoimin mielin. Ikävä kyllä minun täytyi pettyä jälleen.

Gravitationin alkuasetelma lienee suurimmalle osalle tuttu ainakin välillisesti, mutta kertaus on opintojen ja headdeskauksen äiti. Lukiota lopetteleva 19-vuotias Shuichi soittaa kaverinsa Hiroshin kanssa bändissä, mutta haaveilee poptähteyden ja mammonan lisäksi myös tyttöystävästä ja rakkaudesta, eikä aikaakaan kun tämän rukouksiin vastataan – tosin hieman yllättävällä tavalla. Kaikista maailman ihmisistä Shuichi nimittäin päättää iskeä silmänsä laululyriikoitaan solvanneeseen mysteerihenkilöön(tm), joka kaiken lisäksi on vielä mies. Yuki saattaa olla jo 22-vuotiaana menestynyt ja varakas kirjailija, tuntea musiikkimaailman isoja kihoja ja ennen kaikkea olla Shuichin mielestä ”tosi siisti”, mutta sattuu myös vihaamaan hysteeristä ja ylipirteää Shuichia ja tämän hengentuotteita. Lisätään joukkoon Yukin salaperäisen traaginen menneisyys, liuta skitsofreenisen oloisia sivuhenkilöitä ja toinen toistaan uskomattomampia mutkia Shuichin aloittelevan bändin, Bad Luckin, matkassa. Miten tästä sopasta oikein syntyy vuosisadan suosituin homoromanssi?

Jos minulta kysytään niin ei mitenkään. Vaikka Gravitation on nimenomaan komediasarja eikä edes yritä olla vakavastiotettava millään tasolla, ei se poista sitä tosiasiaa että se on yksinkertaisesti huono ihan kaikilla mittapuilla. Sarjan musiikkibisneksen ja ihmissuhteiden ympärillä pyörivä juoni ei löyhyytensä ja episodimaisuutensa vuoksi ole sieltä kiinnostavimmasta päästä, ja melodramaattiset sukulaisuussuhteiden, yllättävien tuttavuuksien ja menneisyyden mörköjen ympärillä pyörivät käänteet muuttuvat sarjan edetessä yhä saippuasarjamaisemmiksi ja sekavammiksi. Paperinohuet hahmot tuntuvat vaihtavan persoonallisuuttaan yhtä tiuhaan kuin Murakami piirrostyyliään, eikä motiiveja ja sitä kautta samaistumispintaa anneta nimeksikään. Tätä kautta myös hahmojen ymmärtäminen ja näistä pitäminen muuttuu lähestulkoon mahdottomaksi tehtäväksi, eikä joka paikkaan tungettu aivoton slapstick-huumori ainakaan auta asiaa. Lähimmäksi lukija pääsee hieman yllättäen superseme Yukia; vaikka tämä on suuren osan ajasta Shuichille kaikkea muuta kuin mukava, on tämä silti myös valmis tekemään myönnytyksiä ja puolustamaan poikaystäväänsä hinnalla millä hyvänsä. Sarjan koskettavimpia kohtauksia on, kun Yuki aidosti yllättyy Shuichin ehdottomasta välittämisestä: eivätkö kaikki haluakaan vain käyttää minua tai saavuttaa kauttani jotain? Tämän käytös ei kuitenkaan suinkaan aina ole kovin perusteltua, ja viimeistään siinä vaiheessa kun kuvaan astuvat persoonallisuushäiriöt ja jatkuvat mielenmuutokset, alkaa peli olla Yukinkin kohdalla menetetty. Murakami tuntuukin olevan erityisen lahjakas väljähdyttämään kiinnostavilta vaikuttaneita suhteita ja jännitteitä. Mangan alussa Shuichin ja Hiron bromanttinen paraskaveri-kohellus on sarjan hauskinta ja sympaattisinta antia, mutta muuttuu sen edetessä lähinnä itseään toistavaksi ja ontoksi.


Laskelmoitua fujoshibaittausta, yksi Gravin harvoista hauskoista hetkistä

Entäs se itse homoilu sitten? Yukin ja Shuichin kaoottisen parisuhteen pitäisi olla koko sarjan kantava voima, mutta sillä ei tunnu olevan tarpeeksi substanssia edes itsensä kasassa pitämiseen. Shuichin rakkaus Yukia kohtaan ei alkuhuuman jälkeen perustu juuri millekään, eikä suhde useiden kymmenienkään lukujen jälkeen ole vahvemmilla kantimilla kuin aivan alussa. Ukehahmolle varsin poikkeuksellisesti Shuichi on suhteen aktiivisempi osapuoli kaikkialla muualla paitsi sängyssä, jossa tämä sitten muuttuukin vastahakoiseksi pillittäjäksi. Kyseessä lienee jonkin sortin parodia seme/uke-asetelmasta, mutta lopputulos on tällä saralla kaikkea muuta kuin hauska; tunnelmaltaan raiskauksia lähentelevät seksikohtaukset ovat todella kaukana sarjan yleisfiiliksestä, ja vastentahtoisesta seksistä lukeminen pelkästään koomisena asiana saa niskakarvat nousemaan pystyyn. Vaikka Gravitation oli 90-luvun puolivälissä alkaessaan yksi ensimmäisistä BL-komedioista, ei kilpailun puutteen olisi tarvinnut tarkoittaa myös aidan matalimman kohdan etsimistä ja siitä laulaen yli hyppimistä. Kaikkein pelottavinta onkin ajatella, kuinka monelta lukijalta sarjan parodiaelementit ovat menneet kokonaan ohi Murakamin puutteellisten kerrontakykyjen vuoksi.

Muutenkin manga epäonnistuu varsin ansiokkaasti yrittäessään sekoittaa komediaa ja draamaa keskenään: vitsit eivät tunnu hauskoilta eikä draama kiinnostavalta tai koskettavalta, kun edes masinoitu joukkoraiskaus ei vaikuta Shuichiin kahta aukeamaa kauempaa ja murhanhimoinen sivupersoonallisuus on sairautena vakavuudeltaan samaa luokkaa vatsahaavan kanssa. Kaikki tämä voisi olla oikein toteutettuna hauskaa, mutta Murakamilta tuntuu olevan sarjan lupaavan alun jälkeen täysin kykenemätön paitsi koheesiin kerrontaan, myös itseironiaan, joka olisi voinut pelastaa mangan useampaankin otteeseen. Eipä vitsejä tai tarinaa ole muutenkaan kovin huolellisesti rakennettu: sen sijaan että mangaka kehittelisi huumoria ja juonenkäänteitä olemassaolevien hahmojen ja tapahtumien perusteella, tämä vyöryttää jatkuvalla syötöllä lukijan syliin yhä uusia, toinen toistaan tökerömpiä ja aivan hatusta vedetyn oloisia henkilöitä ja konflikteja. Muutaman ensimmäisen osan jälkeen Murakami tuntuu esimerkiksi tyystin unohtaneen kilpailevan bändin ASKin sekä Shuichin perheen olemassaolon. Tuntuu että on aivan sama mitä hahmot tekevät tai sanovat, sillä kukaan ei seuraavassa luvussa muista siitä enää mitään, ja kun loppupeleissä mikään ei vaikuta mihinkään, alkaa sarjan seuraaminen toden teolla turhauttaa. Murakamin epäammattimaisuus pahentaa tilannetta entisestään: jokaisen mangaluvun alussa ilmestyvät tekijän kommentit antavat kuvan mangakasta joka ei juuri tiedä mitä on tekemässä, eikä oikeastaan edes välitä. Voiko tässä lukijana oloaan enää aliarvostetummaksi tuntea?

Jotain hyvää sentään Gravitationistakin löytyy, nimittäin musiikki. En ole katsonut sarjasta tehtyä animea tai OVAa muutamaa jaksoa enempää, mutta sen DA Family-painotteinen soundtrack on minulla vuosienkin jälkeen edelleen kovassa kulutuksessa. Murakami on haastattelussa tunnustanut paitsi kuuntelevansa itsekin teknoa, myös piirtäneensä aikanaan doujineita muusikoista, joten ei liene liian kaukaa haettua veikata että kiipparisti-levypomo Tohman esikuvana on toiminut DA:n päämies Daisuke Asakura – sama mies joka on tullut useimmille Gravitation-faneille tutuksi Icemanin esittämän Shining Collectionin kautta.


Hehän ovat kuin kaksi syntetisaattoria soittavaa huipputuottajaa

Mukaansatempaava musiikkikaan ei tietenkään auta, jos kyseessä on ruttoon ja AIDSiin verrattava vitsaus, jollaisena voisin sarjasta tehtyä animea pitää kaiken näkemäni perusteella.

Ainoat järkeenkäyvät selitykset Gravitationin suosioon löytyvätkin sarjan fandomista: mitä suositumpi jokin sarja on, sitä useampi olettaa sen olevan vähintäänkin genrensä kulmateos ja täten pitää sitä oletusarvoisesti hyvänä eikä joko osaa tai tajua vaatia parempaa. Kun homostelu kiinnostaa mutta tietoa paremmastakaan ei ole, leviää sarja kulovalkean tavoin ja sen paisunut maine ruokkii itse itseään. Monelle yaoinnälkäiselle nuorelle Gravitation toimiikin ensikosketuksena BL:n ihmeelliseen maailmaan, mutta perehtyneempien harrastajien keskuudessa on melko yleistä lähinnä sille naureskelu.


My thoughts on Gravitation

Tietysti on myös olemassa ihmisiä jotka ihan aidosti nauttivat kyseisestä mangasta enkä ole sitä heiltä kieltämässä tai ketään sen vuoksi tuomitsemassa. Olisi kuitenkin melko perusteetonta olettaa, että vain suosionsa takia Gravitation olisi sarja jolla on tarjottavaa läheskään kaikille BL:stä, tai mangasta yleensäkään, pitäville. Yhtenä harvoista tarpeeksi kepeistä mutta silti pitkistä BL-sarjoista sille ei yksinkertaisesti ole ollut juurikaan kilpailijoita, ja karkkiväreillä ja popilla kuorrutettu animesarja on madaltanut tutustumiskynnystä entisestään. Oikeastaan vasta vuonna 2002 alkanut Junjou Romantica on viime vuosina alkanut haastaa Gravitationin suosiota ja kilpailla samasta kohdeyleisöstä, vaikka sillä onkin vielä valovuosien matka samalle tunnettuuden ja ikonisuuden tasolle Gravitationin kanssa. Jokseenkin raivostuttavaa että BL:n suurimmiksi ikoneiksi muotoutuvat yhä uudestaan ja uudestaan mukasöpöt pehmoeläimet, kimittävät ukehahmot ja mystiset kirjailijat, mutta fujosheilla ei liene varaa olla ronkeleita.


……

Avainsanat:
11/03/2009

37 sivua avaruuspeppuseksiä, täältä tullaan

M. Palumbo: StarfighterPahoittelen venähtänyttä päivitysväliä, suomenkielinen Gravitation veti minut niin sanattomaksi että sitä koskeva postaus on edelleen luonnosvaiheessa. Nyt keskitytään kuitenkin tämän hetken kuumimpaan nettihomosarjakuvaan. Ja ei, nyt ei puhuta Hetaliasta, vaan yhdysvaltalaisen Hamletmachine-nimimerkillä kulkevan M. Palumbon komeasti piirtämästä Starfighterista. En lue nettisarjakuvia läheskään niin paljon kuin ehkä pitäisi, mutta omaperäinen ja miellyttävä piirrosjälki sekä fandomsecretin vihasalaisuudet onnistuivat herättämään mielenkiintoni. Homoja ja avaruusaluksia tyylikkäästi piirrettynä, mikä tässä muka voisi mennä pieleen? Vastauksesta voi olla montaa mieltä, mutta jännän äärellä tässä ehdottomasti ollaan joka tapauksessa.

Starfighterilla on nimittäin kaikki potentiaali olla oikeasti mielenkiintoinen sarjakuva, muutenkin kuin aihepiirinsä puolesta. Tarinan tarkkaan mietitty visuaalinen ilme ja kekseliäs värien käyttö tekevät lukemisesta nautittavaa jo itsessään, eikä amatöörisarjakuvien helmasyntejä kuten epäselvää kerrontaa tai piirrostyylin jatkuvaa muuttumista näy mailla halmeilla. Avaruustaistelut on toteutettu erityisen taitavasti, ja jo kauas näkee että tekijä on katsonut Star Warsinsa huolella. Palumbo on muutenkin piirtäjänä melkoisen lahjakas ja selkeästi tietää, mitä on tekemässä. Fanituotoksia lukuunottamatta avaruusaluksia ei myöskään ole vielä täysin ryöstöviljelty miesrakkauden näyttämönä, ja miljöö kumartaa hauskasti – oli se sitten tietoista tai ei – sekä slashin syntysijoille Star Trek-fandomiin että shounen-ain pioneerien Keiko Takemiyan ja Moto Hagion avaruushomoiluille. Scifielokuvien lisäksi vaikutteita onkin imetty yaoista ja ennen kaikkea ns. oikeasta homopornosta, mikä oikeastaan onkin Starfighterin ainoa, mutta myös kaikkein perustavanlaatuisin vika. Se on nimittäin käytännössä pelkkää pornoa.

Cain ja AbelSarjakuvan tarina, jos sitä sellaiseksi voi kutsua, ei ole kovin mutkikas sisäistettäväksi. Nimettömäksi jäävällä avaruusasemalla nimettömäksi jäävän auktoriteetin toimesta kaksi vetreän näköistä ja vekkuleilla kampauksilla varustettua nuorta miestä saa koodinimikseen Cain ja Abel ja muodostaa tehtäväparin, jossa toinen toimii navigaattorina ja toinen taistelijana. Ei liene kovinkaan epäselvää, mille nuo roolit ovat eufemismeja. Navigaattori Abel on pieni, blondi ja hintelä, ahdistuu ja itkee kaikesta, ja on aina unelmoinut siitä että tätä pistettäisiin takaluukkuun – toisin sanoin ukein uke joka koskaan on ukennut. Taistelija Cain puolestaan on lihaksikas, röyhkeä ja ylipäätään kaikin tavoin Abelin vastakohta – sekä tietysti valmis toteuttamaan tämän unelmat käytännössä, jopa vastoin tämän näennäistä tahtoa. Mitään sen ihmeellisempää ei sitten olekaan ehtinyt yhä kesken olevassa tarinassa tapahtua, ja epäilen ettei koskaan tulekaan tapahtumaan. Anatomisen tarkkoja lähikuvia miesten genitaaleista onkin sitten luvassa sellaisissa mittasuhteissa että heikompaa hirvittää.

lol penis
Tässä eivät enää sanat riitä

Oikeastaan sarjakuvan porno- ja taistelukohtaukset eivät eroa toisistaan mitenkään – ne on piirretty huolella ja rakkaudella, enimmäkseen juonen ja hahmonkehityksen kustannuksella, ja käykin aika pian selväksi että lupaavista lähtökohdistaan huolimatta Starfighter on enimmäkseen avaruusaluksiin ja homoiluun tykästyneen piirtäjänsä yksityinen fäppituokio. Tätä on kuitenkin vaikea lähteä tuomitsemaan, sillä ainakin Palumbo visualisoi onanistiset fantasiansa sellaiseen muotoon että niistä on muidenkin mahdollista nauttia. Omaan, japanilaisen BL:n näennäiseen hienovaraisuuteen tottuneeseen makuuni penisten naamalle vyöryttäminen saavuttaa naurettavat mittasuhteet jo siinä vaiheessa kun se alkaa, mutta makuasioista on hankala kiistellä ja asiasta napiseminen olisi yhtä tyhmää kuin valittaminen siitä, että lääkärisarjassa näytetään verta ja valkoisia takkeja.

Silti ei voi olla harmittelematta potentiaalia, joka on mennyt hukkaan tällä rappiollisella onanian alttarilla. Paikoin Starfighter nimittäin vilauttaa lukijoille varsin mielenkiintoisia teemoja, joiden käsittelyyn ei kuitenkaan missään vaiheessa paneuduta. Navigaattorit ovat oma, mahdollisimman hyvin tehtävään sopivaksi jalostettu ihmisrotunsa, mutta jää epäselväksi mikä näiden suhde on taistelijoihin, tai mikä ylipäätään on johtanut siihen että tällaisia rotuja on pitänyt jalostaa. Myöskään eeppisten avaruustaistelujen tai Cainin ja Abelin tehtävän syitä ei pahemmin selitellä, eikä näyttäväkään taide pysty yksinään taustoittamaan kaikkea. Äärisuppealla hahmokavalkadilla olisi myös mahdollista saada henkilöt nousemaan ulos edustamistaan karikatyyreistä edes välillisesti, mutta siitäkään on turha haaveilla: kaiken ukeutensa alla idealistinen Abel on tosipaikan tullen valmis taistelemaan ihanteidensa puolesta mutta jää lopultakin pelkäksi vinkuleluksi, eikä taistelusta selviytymisen ja ylipäätään elämisen tuomista adrenaliiniryöpyistä kiksinsä kirjaimellisesti repivä Cain saa hahmoonsa sitäkään kautta yhtään sen enempää syvyyttä. Sarjakuvan ansioksi täytyy toki myöntää, että vaikka se on pornoa, se on ainakin häpeilemätöntä sellaista, vaikka jättääkin paljon toivomisen varaa vähän joka suunnalle.

oheiskrääsää

Tästä huolimatta – tai ehkä juuri sen takia – Starfighter on pikkuhiljaa onnistunut keräämään itselleen mukavan kokoisen fandomin, mikä on originaalituotokselta aina melkoinen saavutus. Sarjakuvalle löytyy faniyhteisö niin Deviantartista kuin Livejournalistakin, jossa sille on jopa perustettu oma kinkmemensä, ja Palumbo suunnitteleekin jo ottavansa faneilta rahat pois myymällä sarjakuvaa mainostavia tarroja, pinssejä, t-paitoja ja varmaan kohta kumipukujakin. Kaikki eivät tietenkään ole sarjakuvasta yhtä tohkeissaan kuten jo tämän postauksen alussa kävi ilmi, mutta itse en lähtisi repimään pelihousujani sen takia että joku on päättänyt piirtää seksifantasioistaan nettisarjakuvan. Starfighter on parhaimmillaan viihdyttävä mutta hölmö ja pahimmillaankin lähinnä koominen, joten sitä tuskin kannattaa ottaa kovin vakavasti missään suhteessa – ei sen tekijäkään onneksi ota.

unikorni

Avainsanat:
01/03/2009

Paholaisen lapsimorsian

Se-Young Kim: Devil's BrideSain viimein luettua lahjaksi saamani Devil’s Briden ensimmäisen suomenkielisen osan, joten tuntuu luontevalta aloittaa kunnollisten postausten kirjoittaminen siitä. Kyseessä on siis korealaisen Se-Young Kimin kirjoittama ja piirtämä BL-manhwa, jonka PMG julkaisi suomeksi vuoden 2008 lopussa. Sarja on pitkätukkaisine nättipoikineen ja yliluonnollisine elementteineen lähinnä yhdentekevän oloinen, enkä tuskin olisi siihen tarttunutkaan, ellei kyseessä olisi tavallaan merkkiteos: ensimmäinen suomeksi käännetty BL-sarjakuva ikinä. Muita kuin kuriositeettiarvoja Paholaisen morsmaikulla ikävä kyllä on kovin vähänlaisesti. Sinänsä kuitenkin huvittavaa, että pikkuruinen nevahööd-manhwa kiri pitkään spekuloitujen ja tunnettujen japanilaissarjojen edelle.

BL:n suomentamista ja siihen liittyviä dilemmojahan pohdiskeltiin hartaasti jo viimevuotisen Animeconin myötähäpeää aiheuttaneessa yaoipaneelissa. Tällöin suurin osa panelisteista oli sitä mieltä että 1) BL:n suomentaminen on huono idea, ei se vaan toimi suomeksi ja 2) ei sitä kukaan tule julkaisemaan, tuskin sille riittää yleisöäkään. Kakkosväitteen kumoamiseen olisi riittänyt pelkkä vilkaisu täpötäyteen ohjelmasaliin, eivätkä ykkösenkään perustelut päätä huimanneet vaikka paneelin järjestäjät olivat sen tueksi jopa kääntäneet muutaman sivun jonkin BL-mangan lääpintäkohtauksesta ja huvittivat yleisöä ääninäyttelemällä sen antaumuksellisesti eläytyen. Tarkoituksena tällä oli ilmeisesti demonstroida, kuinka typeriltä semehuokailut ja ukevinkunat suomeksi käännettyinä kuulostaisivat. Muuten kiva, mutta voin taata ettei englannin tai japaninkaan kieli tee ”onko sinulla ase taskussasi” -letkautuksista yhtään sen syvällisempiä tai vähemmän koomisia. Devil’s Bridenkin pahimmat käännökseen liittyvät ongelmat löytyvät nimenomaan sen laadusta (tai oikeammin sen puutteesta), eivät itse kielestä.

Sarjakuvan ensimmäisen osan juoni on varsin yksinkertainen – tuhoamiseen ja pahuuteen kyllästynyt, nimettömäksi jäävä paholainen haluaa tuntea ja elää kuten ihmiset, ja tavoitteensa saavuttamiseksi ostaa lähikylästä itselleen morsiamen, joka lähemmällä tarkastelulla ”yllättäen” osoittautuu nuoreksi pojaksi.

jailbait
Sakkolihaa minun jaajossani? Todennäköisempää kuin luulet!

Oikeasti yllättävää on, ettei tästä kuitenkaan seuraa yhtään shotanhuuruista rakkauskohtausta, vaan Ley-niminen poika ehtii kuolla ennen aikojaan yrittäessään osoittaa kiintymystään demonia kohtaan. Tämä päättää kuitenkin käyttää maagisia paholaisenvoimiaan tuodakseen Leyn takaisin elävien kirjoihin, minkä jälkeen siirrytäänkin seuraamaan hyväksikäytetyn sokean prinssin kohtaloa. Nuori prinssi on valmis jopa myymään sielunsa paholaiselle saadakseen nähdä rakastetun palvelijansa vielä kerran, mikä tietysti sopii Leylle uusia silmiä havittelevalle demonille paremmin kuin hyvin. Ja jatkoa seuraa ensi numerossa!

Cliffhangerin heittäminen siihen mistä varsinainen tarina vasta alkaa ei ole kikkana huonoimmasta päästä mitä tulee myynninedistämiseen ja jännityksen ylläpitämiseen, mutta ilmeisesti edes Tokyopop ei ole edelleenkään julkaissut sarjakuvalle jatkoa, joten suomeksikaan sitä tuskin tullaan ihan heti näkemään. Tarinankuljetus ei kyllä muutenkaan ole Kimin vahvimpia osaamisalueita, ja välillä kohtauksia piti syynätä useampaan kertaan jotta tapahtumista saisi selvää. Hulmuavat hiukset ja koreat vaatteet on piirretty yksityiskohtaisesti, mutta hahmojen ilmeet pysyvät samoina ruudusta ja sivusta toiseen, ja toisinaan henkilöt tuntuvat keskustelevan lähinnä ajatuksen voimalla – jos puhekuplista edes saa selvitettyä, kuka milloinkin on äänessä. Myös puhekuplien sisällössä olisi rutkasti parantamisen varaa, sillä ilmeisesti suoraan englannista tehty käännös vilisee anglismeja, huonoa suomea ja epäloogisuuksia, jotka syövät tarinalta tunnelmaa. Sääli sinänsä, sillä oikeanlainen fiilistely olisi voinut tarinan teemat huomioonottaen pelastaa paljonkin.

mitä hel-
Manhwan dialogi kuulostaa paikoin huonosta fanficistä revityltä.

Myöskään sarjan myyntivaltti eli poikarakkauden kuvaaminen ei tässä tapauksessa tuo juuri lisäpisteitä – toimintaa kaipaavat pettynevät sen vähäisyyteen ja viitteellisyyteen, kun taas itse olisin peräänkuuluttanut vähän vähemmän päälleliimatun oloista menoa. Kohtaukset ovat kuitenkin hyvin linjassa sarjakuvan yleisen valjuuden kanssa. Kaikenkaikkiaan kyseessä on niin yhdentekevä teos, ettei edes hukatun potentiaalin perään jaksa pahemmin itkeä. Voi myös olla melko varma, ettei ensimmäisestä suomenkielisestä BL:stä puhuttaessa Devil’s Bridea tule jatkossa muistamaan juuri kukaan, etenkään kun jo tässä kuussa päästään ”nauttimaan” PMG:n suomeksi julkaisemasta Gravitationista.

Avainsanat: