Archive for ‘Esittely’

28/02/2013

Suomalaista kulttuuria

Hyvää Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää!  Tällainen merkkipäivä on tietysti mitä kätevin tekosyy juhlistaa kotimaisia poikarakkaustarinoita. Viimeisen vuoden aikana kokoelmaani on ehtinyt kerääntyä muutama tällainen suomalaisten tekijöiden omakustannesarjakuva, joita olen jo pidemmän aikaa halunnut jotenkin tuoda esiin.

Sarjakuvia

Hyllystä löytyvät tällä hetkellä siis pohjoismaisena yhteistyönä syntynyt Guys!-antologia, Eredin piirtämän Light Romantic -nettisarjakuvan paperiversio sekä Team Pärvelön Hyi, homoa! -antologia.

Aloitetaan ensimmäisenä vaikka tuosta Guys!-albumista, jonka sisältö osoittautuu lähemmällä tarkastelulla pääosin ruotsalaiseksi muutamalla norjalaisella ja suomalaisella vahvistuksella. Isänmaallinen osa minusta tuntee olonsa lähes yhtä huijatuksi kuin hevosenlihapullia Ikeassa mussuttaessa, mutta onneksi ruotsalaiset ovat kaikessa hyviä, myös homosarjakuvien piirtämisessä. Mukana on toki muutama hieman haparoivasti piirretty tarina, mutta monet sarjakuvista ovat hauskan omaperäisen ja jopa ammattimaisen näköisiä. Suomalaisvahvistus Madalicen tarina yksipuolisesta rakkaudesta ja siitä mihin alkoholin nauttiminen voi toisinaan johtaa on niinikään ihan näppärästi piirretty ja kerrottu. Suomalaisuutta siinä ei kyllä ole tuotu mitenkään erityisesti esiin, mikä on vähän sääli kun katsoo ruotsalaisia tarinoita, joissa monissa on käytetty ruotsalaisia nimiä hahmoille.

Madalice - Ditherer

Madalice – Ditherer

Marichi - Storyteller

Marichi – Storyteller

Tarinakokoelman esipuheessa kerrotaan, että tekijät halusivat ennen kaikkea luoda BL-tarinoita jotka poikkeaisivat totutusta BL-kaavasta ja tarjoaisivat hieman monipuolisuutta. Tämä näkyy kokoelmassa ennen kaikkea suhteiden tasavertaisuutena, ja hieman variaatiota löytyy myös esimerkiksi hahmojen ihonvärissä ja iässä. Monet tarinat sijoittuvat ihan arkiseen ympäristöön, mutta mukana on myös scifiä ja fantasiaa. Piirtäjät eivät ole myöskään turhia kainostelleet seksikohtausten kanssa, mikä on tietysti fujoshinäkökulmasta ihan kiva. Mahtuu mukaan kyllä muutakin, kuten vaikka norjalaisen Marichin herkkä ihastumistarina kirjastonhoitajasta ja graduaan kirjoittavasta opiskelijasta. Ei tarinoista mikään ehkä päätäräjäyttävän mullistava ole, mutta suurin osa on kuitenkin viihdyttäviä ja kivasti piirrettyjä, ja sillä pääsee jo pitkälle.

Light Romantic puolestaan on nimimerkin Ered piirtämä nettisarjakuva, jonka ensimmäiset kaksi lukua on koottu tähän omakustannealbumiin. Muistan jopa hämärästi lukeneeni tarinaa aikanaan Smackjeevesissä, mutta enpä silloin tajunnut sen olevan suomalainen. Laajemman yleisön saavuttamiseksi sarjakuva on tehty englanniksi, ja nimet ovat niin ikään geneerisen angloamerikkalaisen kuuloisia. Tämäkään sarjakuva ei siis saa ylimääräisiä suomalaisuuspisteitä. Tarinan päähenkilöt ovat Josh ja Mark, joista toinen on itseruskettunut bimbo ja toinen vähintäänkin varautunut jos ei varsinaisesti kyyninen. Hahmojen suhde alkaa tavallaan työpaikalta, kun toimistossa työskentelevä Josh yrittää saada helpdeskin Markilta huomiota pommittamalla tätä mitä ihmeellisimmillä teknisillä ongelmilla. Pian kuvioihin sotkeutuu myös Markin sisko, joka syystä tai toisesta yrittää saada miehet löytämään toisensa.

Light Romantic

Light Romantic

Nimensä mukaisesti sarjakuva on lähinnä kevyttä komediaa. Lukeminen on ihan viihdyttävää, mutta hahmot tuntuvat välillä liiankin yksipuolisilta ja karikatyyrimäisiltä. Tarina tuntuu myös etenevän melko hitaasti, ja 90 sivussa olisi varmasti saatu kerrottua enemmänkin. Kuvakerronta on kuitenkin pääosin sujuvaa ja hahmot ilmeikkäitä. Toisen luvun loppua kohden tarina myös muuttuu kiinnostavammaksi, kun Mark alkaa oikeasti lämmetä Joshin ehdottelulle. On myös ilahduttavaa huomata, että sarjakuva ei ole jäänyt hylätyksi projektiksi, vaan jatkuu netissä edelleen.

Viimeisenä vuorossa on Hyi, homoa!, joka on näistä teoksista ehdottomasti se suomalaisin: sarjakuvien yhdistävänä aiheena on suomalaisuus (homoseksuaalisuuden lisäksi siis), ja kuten kokoelman nimestäkin voi jo päätellä, myös kielenä on suomi. Huraa! Sarjakuvantekijät ovatkin ottaneet Suomi-aiheesta kaiken irti: kokoelman sivuilla seikkaillaan Lapissa poroerotuksen merkeissä ja Korvatunturilla Joulupukin luona, ja hahmoja on mukana vanhoista suomalaisista taruista aina Väinämöistä ja Näkkiä myöten. Heinäladot, tukkien uittaminen ja sauna ovat myös hienosti edustettuina. Tässä kohtaa voinee tietty kysyä, onko suomalaisuutta käsitelty nyt vähän liiankin stereotyyppisesti. Toisaalta usein tarinat pelaavat juuri niillä stereotypioilla, ja mukana on vähän ajankohtaisempiakin aiheita: maahanmuuttajia, thaimaalaisia marjanpoimijoita ja parodia Pasila-sarjasta.

Tubbs - Kerran Kalevalan kankahilla

Tubbs – Kerran Kalevalan kankahilla

Raakel Hokkanen - Sauna

Raakel Hokkanen – Sauna

Tarinoiden pituus ja tyyli vaihtelee todella paljon. Mieleen tulee välillä jopa suomalaista sarjakuvaa esitelleet Sarjakuvastin-albumit, joita joskus nuorena kirjastosta lueskelin. Monilla piirtäjillä on selkeästi tausta animessa ja mangassa, mutta kokoelman tarinat tuntuvat silti paljon vähemmän BL:ltä kuin vaikka Guys!issa nähtävät sarjakuvat. Seksiä ei myöskään juuri näy, ellei lasketa Muuran piirtämää, koomista Kun joulupukki suukon sai-tarinaa. Sarjakuvien laatu vaihtelee toki jonkin verran, kuten monen tekijän kokoelmissa aina, mutta pääasiassa albumista jää ihan positiivinen vaikutelma. Toivottavasti jotain vastaavaa nähdään vielä jatkossakin, suomalaista homosarjakuvaa kun ei koskaan voi olla tarpeeksi!

Jos ette vielä saaneet tarpeeksenne suomalaisista homoteoksista, linkkaan tähän loppuun vielä ylläribonukseksi muutaman Goodreadsissa kirjoittamani arvion suomalaisista aihetta sivuavista kirjoista:
Uma Karma – Kaiken se kestää
Hellevi Salminen – Hello, I Love You
Kaj Korkea-aho – Tummempaa tuolla puolen

Mainokset
28/07/2011

Jotain uutta, jotain vanhaa

Kuljen kesätyömatkallani päivittäin Helsingin Fantasiapelien liikeen ohi. Tästä seurauksena on, että eksyn välillä huolestuttavankin usein sisälle kauppaan juoruamaan henkilökunnan kanssa (moi vaan Saana jos luet tätä, mitenkäs se Togainun katsominen sujuu?), sekä tietysti tekemään ostoksia. Netistä tilaaminen on usein huomattavasti halvempaa, ja helpompaakin, kun ei tarvitse nousta tietokoneen äärestä kuin ehkä etsimään pankkitunnuksia tai luottokortin numeroa. Fyysisessä kauppareissussa on kuitenkin se hyvä puoli että tavaran saa mukaansa saman tien, eikä postiluukun edessä tarvitse kytätä housut solmussa kahta viikkoa aina kun postimies rapistelee ovella. Sitä paitsi, on se vaan niin kivaa kerätä leimoja siihen Fantsun mangakymppikorttiin.

En nyt kuitenkaan aio tehdä tiliä ihan kaikista viimeaikaisista ostoksistani, sillä niistä syntyisi joko puuduttavaa listaamista tai ylipitkä kilometripostaus. Otan siis tarkasteltavaksi kaksi teosta, joista toinen on aivan uusi julkaisu ja toinen puolestaan ikivanha. Toisesta on vastuussa itselleni ja oikeastaan koko englanninkieliselle fandomille melko tuntematon mangaka, toisesta puolestaan vastaa yksi vanha suosikkini jonka töitä on julkaistu englanniksikin varsin laajasti. Yhtäläisyyksiäkin löytyy: molemmat julkaisut ovat useamman tarinan kokoelmia joista molemmat onnistuivat yllättämään nerokkuudellaan ja odottamattomuudellaan.

Aniya Yuijin käsialaa oleva Men of Tattoos oli hartaasti odotettu uutuus, jota ostaessani en kuitenkaan aivan täysin tiennyt mitä olin oikeastaan edes tilannut. Skanlaatiot mangasta kattavat vain pari ensimmäistä lukua, eikä Aniyalta muutenkaan ole fanikäännetty juuri mitään materiaalia, joten ennakkotietoni olivat varsin hataralla pohjalla. Yksi lempiblogaajistani kuitenkin hehkuttaa mangakaa lähes jatkuvalla syötöllä, joten tiesin että tiedossa olisi luultavasti jotain kiintoisaa. Ja niin sitten olikin. Pari ensimmäistä lukua meievät eteenpäin sellaisella ”ihan jepa” ja ”hmm, kiintoisaa” -meiningillä, mutta kun päästiin neloslukuun joka sitoo löyhästi toisiinsa liittyneet tarinat tiukasti yhteen, tiedossa oli sellaisia elämyksiä että oksat pois. ”Tajunnan räjäyttävä” ja ”takuuvarma kyynelhanojen avaaja” ovat molemmat ihan osuvia kuvauksia.

Ase taskussa – tällä kertaa kirjaimellisesti

Men of Tattoosin alku saattaa tuntua höttöiseltä, mutta aika nopeasti käy ilmi ettei kyse ole todellakaan aivan perussetistä. Onnellisissakin kohtauksissa on mukana jotain katkeransuloista tai kieroutunutta, eikä kukaan hahmoista ole viaton. Mangassa seurataan yakuzarikoksia selvittelevää undercover-kyttää joka päätyy rakastumaan kohteeseensa, ja samaisen yakuzaklaanin perillistä joka suunnittelee karkaavansa henkivartijansa kanssa. Vaikka tarinat saattavat aluksi tuntua melko irrallisilta, annetaan niissä kuitenkin jatkuvasti pieniä vihjeitä siitä että ne liittyvät toisiinsa.

Lukijalle selviää kuitenkin vasta lopussa toden teolla, miten tiukasti tapahtumat nivoutuvat yhteen ja kuinka taidokkaasti rakennetusta palapelistä on kyse. Harva asia on aivan sitä miltä aluksi näyttää, ja pienilläkin asioilla voi olla yllättävän suuri merkitys. Tämän takia mangalla onkin aivan mielettömän korkea uudelleenlukuarvo, ja itse olen ainakin onnistunut jokaisella kerralla löytämään siitä uusia puolia. Tämän vuoksi en myöskään viitsi valottaa juonta sen enempää, sillä en halua viedä keneltäkään pois sitä löytämisen riemua joka itselleni oli lukukokemuksessa niin tärkeä.

Hienoimpia aukeamakohtauksia pitkään aikaan

Men of Tattoos -kokonaisuuden lisäksi samoihin kansiin on koottu myös kaksiosainen Springtime of Our Love -tarina, jossa opiskelukaveriinsa ihastunut Ahna päätyy fantasioimaan ihastuksestaan aika erikoisella tavalla – vai onko se sittenkään fantasiaa? Seksipainotteisen tarinan asiasisältö on jokseenkin täysi nolla (mitä nyt vähän käsitellään ikiaikaista täyttymättömän rakkauden tuskaa), mutta se ei tosiaankaan haittaa. Seksikohtaukset hyytelömäisen astraaliprojektion (…joo-o) kanssa ovat niin mielikuvituksellisia ettei sellaisia tule kovin usein vastaan, eikä Aniyan pornoiluissa muutenkaan mitään vikaa ole.

Siinähän yrität säätää kun toista ei voi kunnolla edes koskea

Vaikka Men of Tattoos ja Springtime of Our Love eivät voisi olla tarinoina erilaisempia, ne osoittavat silti ettei Aniya Yuijia todellakaan ole veistetty samasta puusta kuin kaiken maailman tusinamangakat. Toivottavasti häneltä tullaan näkemään lisää englanniksi käännettyä materiaalia mahdollisimman pian.

Sitten siirrytään hieman toisenlaisiin maisemiin. Yoshinaga Fumin Truly Kindly on itseltäni aiemmin huomaamatta jäänyt kokoelma, jonka pelastin omaan hyllyyni ennen kuin BLUn mangoja ei enää saa ostettua mistään. Vuonna 2007 englanniksi ilmestynyt pokkari kokoaa yhteen Yoshinagan varhaisimpia tarinoita vuodelta 1997, ja tuntuu siis varsinaiselta aikamatkalta. Luen tällä hetkellä myös Yoshinagan kehuttua Ōokua, johon verratessa huomaa erityisen selvästi miten paljon mangakan piirrostyyli on kehittynyt, vaikka mistään Gravitation -tason hirveyksistä ei olekaan kyse. Tietystä kaavamaisuudesta huolimatta tarinoissa on selkeästi näkyvillä se inhimillisyys ja tietty arvaamattomuus joka mangakan töissä muutenkin on esillä, ja joiden takia hän on niin loistava.

Eikö äiti sanonut että tuntemattomilta ei saa ottaa vastaan herkkuja?

Yksi vaikuttavimmista tarinoista on kokoelman avaava Truly Kindly, jossa kaksi äitisuhteensa kierouttamaa miestä löytävät toisensa omituisissa olosuhteissa. Samaan aikaan naapurustossa riehuu sarjakuristaja, jonka henkilöllisyys on kuitenkin vähän eri kuin aluksi voisi luulla. Hahmot ovat kaikki enemmän tai vähemmän sekaisin, mutta näin lyhyessä tarinassa epämiellyttävämpiäkin tyyppejä sietää paremmin. Mangakoiden töistä on aina hauska bongailla toistuvia teemoja, ja tämä tarina tuo kieltämättä mieleen myöhemmin ilmestyneen Antique Bakeryn kaappaajakuvion.

Huomattavasti lempeämpi on kokoelman neljäs tarina Pandora, jossa kaksi kaidalle polulle kääntynyttä varasta saavat työkseen tiirikoida erään vangin äidiltään saaman rasian. Taas kerran päästään toteamaan, että laatikon sisältö on paljon kiehtovampi silloin kun kukaan ei tiedä mitä sisällä on. Rasian avaaminen edustaa miehille samalla palaamista elämään joka heidän olisi jo pitänyt jättää taakseen. Pahasta menneisyydestään huolimatta hahmoilla on silti yhä toivoa tulevaisuudessa, mikä jääkin ehkä koko kokoelman lohdullisimmaksi sanomaksi.

Loppupään tarinat keskittyvät kaikki Ranskan vallankumouksen aikaiseen hovielämään. Antoinen ja Clauden seikkailuista on olemassa kokonainen oma kirjansa (Lovers in the Night), mutta itselleni jäi parhaiten mieleen lyhyt mutta koskettava Chinoiserie, jossa aristokraattinen rouva antaa rakastajansa käyttöön kiinalaissyntyisen palveluspoikansa silloin kuin ei itse ehdi salaisiin tapaamisiin. Arvaahan sen miten siinä käy, mutta loputtomiin miesten suhde ei voi jatkua.

Ylhäisömies ja palvelija -kuvio on tietysti BL-tarinoiden peruskauraa, mutta tarina toimii silti hyvin. Yoshinaga on ilmeisen mieltynyt hoviteemaan, sillä samoissa maisemissa seikkaillaan myös kaksiosaisessa Gerard & Jacques -sarjassa. Truly Kindly ei ehkä aina edusta Yoshinagan parasta tuotantoa, mutta onnistui silti muistuttamaan tuntuvasti siitä, miksi oikeastaan pidän hänestä niin paljon.

09/05/2011

BL-manga, jonka taiteellisuus räjäytti pääni

Kiitokset otsikkoehdotuksesta Aranalle, joka joulukalenterin aikoihin valitti etten kirjoittanut tarpeeksi est emistä. Toivottavasti tämä kirjoitus auttaa korjaamaan tuon vääryyden.

”There is no more beautiful creature than a bull.”
”Then why do you kill them?”
”Because I am a matador.”

Miten käy matadorin, joka rakastuu härkään? Tätä pohditaan espanjalaisen härkätaistelun maailmaan sijoittuvassa tarinassa Red Blinds the Foolish (Orokamono wa aka wo kirau), joka on est emin käsialaa vuodelta 2008.

”Punaiseksi matadoriksi” kutsuttu härkätaisteluareenan nouseva tähti Rafita päätyy suhteeseen teurastamolla työskentelevän Mauron kanssa. Sen lisäksi että Mauro pistää matadorien tappamat härät lihoiksi, hän on kuin härkä itsekin: värisokea, eikä pysty siis näkemään härkätaisteluissa käytetyn viitan punaista väriä kunnolla. Lisäksi hänellä on selässään arpi juuri sillä kohdalla, johon matadori tähtää iskiessään härän kuoliaaksi. Verratessaan Mauroa härkään Rafita tunnustaa paitsi intohimonsa tätä kohtaan, myös sen kunnioituksen ja ihailun jota hän kokee astuessaan areenalle härän eteen.

Kunnioituksen lisäksi matadorin pitäisi härän kohdatessaan kuitenkin tuntea myös pelkoa, sillä mikään ei suojele tappavien sarvien repimäksi joutumiselta yhtä varmasti kuin terve pelko. Rafitan kohdalla tilanne on toinen: ensimmäisen härkänsä tappamisesta lähtien hän ei ole koskaan pelännyt. Kun hän alkaa nähdä kummallisia unia joissa kehässä tapettavana on härän sijasta Mauro, Rafitan itseluottamus horjuu. Ensimmäistä kertaa hän alkaa tehdä virheitä areenalla, ei siksi että olisi huolimaton vaan siksi että on peloissaan. Mutta mitä hän oikeastaan pelkää? Itseään, Mauroa, vai sitä että hänen kuollessaan myös Mauro joutuisi kärsimään?

Red Blinds the Foolish on alusta loppuun saakka henkeäsalpaavaa luettavaa. Vaikka härkätaistelu on tosielämässä julma perinne, mangan sivuilta huokuu kaikki se intohimo ja kauneus, jotka tekevät lajista enemmän taidetta kuin urheilua. Est em on paneutunut aiheeseensa pieteetillä, mikä näkyy niin hahmojen käyttämässä terminologiassa kuin matadorien asuihin upotetuissa yksityiskohdissakin.

Matt Thornin käännös on niin ikään tehty rakkaudella ja rautaisella ammattitaidolla, ja se on vaatinut paljon taustatyötä. Kääntäjä itsekin tunnustaa uppoutuneensa matadorien ja härkien maailmaan vähän liiaksikin, mutta eipä häntä siitä voi syyttää. Mangakan innostus aihettaan kohtaan on todella tarttuvaa. Hän itse matkusti tarinaa tehdessään Madridiin katsomaan oikeita härkätaisteluita, ja myös yksi hänen lyhyemmistä tarinoistaan, Carmen, sijoittuu osittain härkätaisteluareenalle.

Aivan oma lukunsa on tietysti est emin taide, jota ilman tarina paitsi näyttäisi, myös tuntuisi aivan erilaiselta. Hahmojen kasvoilta on mahdollista lukea enemmän kuin nämä koskaan voisivat sanoa ääneen, ja tunnelmat tulevat piirrosten kautta lukijan iholle asti. Rasterien hillitty käyttö, vahvat kontrastit sekä tyhjät ja negatiiviset tilat ovat kaikki mangakan tavaramerkkejä, ja ne toimivat tässä tarinassa erityisen tehokkaasti. Kuvien mustavalkoisuuskaan ei haittaa, vaan tuntuu päinvastoin jopa korostavan veren, viinin ja hulmuavan muleta-viitan väriä – ja samalla sitä, että Mauro tai areenalla tapettavat härät eivät sitä pysty näkemään.

Väkevän tunnelman lisäksi tarina on täynnä vahvoja teemoja. Intohimo ja pelko, seksi ja kuolema ovat koko ajan läsnä, eikä niitä välttämättä ole helppo erottaa toisistaan. Mauron ja Rafitan intohimoinen suhde on kaikkea muuta kuin tavanomainen, ja silti he tuntuvat kuin luoduilta toisilleen. Härkä ja härkätaistelija ymmärtävät toisiaan ja näkevät toistensa työn kauneuden, vaikka kummankin ammatissa tappaminen on suuressa osassa. Ehkä juuri siksi he vetävätkin toisiaan puoleensa alusta alkaen.

Alun huuman jälkeen kuvioihin astuvat myös synkemmät tunteet. Kun Mauro sanoo ettei halua menettää Rafitaa, tunnustaa hän oikeastaan pelkäävänsä tämän puolesta. Samalla hän onnistuu kylvämään pelon siemenen ennen niin pelottomaan Rafitaan, joka saa huomata että se voi viiltää paljon syvemmältä kuin fyysiset haavat. Vasta pelkonsa kohtaamalla matadori pystyy todella jättämään ne taakseen.

Seksin ja kuoleman yhdistäminen voi kuulostaa makaaberilta, ja monesti sitä onkin, mutta taitavasti kerrotussa tarinassa ne toimivat toistensa kontrasteina. Lihakoukuissa roikkuvat ruhot rinnastuvat alastomiin vartaloihin, ja kohtaus jossa Mauro seksin jälkeen demonstroi Rafitalle miten härkä pilkotaan kertoo samalla paljon hahmojen välisestä suhteesta. Hetkellisen synkkyyden vastapainona on myös paljon hyvää ja kaunista. Tarina alkaa teurastamolta ja taisteluareenalta, mutta päättyy uuden elämän alkuun, niin symbolisesti kuin konkreettisestikin.

Jos pitäisi joskus väitellä siitä, voiko manga olla taidetta vai ei, uskon vakaasti että lähes mikä tahansa est emin tarina riittäisi kumoamaan kaikki vasta-argumentit. Tämä on kuitenkin niistä se, jonka ensimmäisenä iskisin skeptikon kouraan.

Avainsanat:
31/03/2011

Suolaista ja makeaa

Mangaesittelyjä ei voi koskaan olla liikaa! Tällä kertaa päätin nostaa esille kaksi todella lupaavaa ja kiinnostavaa mangakaa: Yamamoto Kotetsukon ja Halcon. Edellinen on tehtaillut mangaa jo varsin kunnioitettavat määrät, osan niistä yhteistyössä Sakiya Haruhin kanssa. Jälkimmäisen tuotannosta valtaosa on puolestaan Naruto- ja Gintama -doujinsheja, mutta tämän kaupallinen tuotanto ei kalpene ammattimangakoiden rinnalla pätkääkään. Valitsin kummaltakin yhden söpön ja yhden vähän dramaattisemman tarinan, koska heidän tuotannostaan löytyy onnistuneita esimerkkejä molemmista.

Yamamoto Kotetsuko on niitä mangakoita, joilta on pakko saada kerralla luetuksi suunilleen koko tuotanto. Viimeisen viikon ajan olenkin ahminut tämän tekemiä sarjoja oikein urakalla, ja vaikka jotkut niistä ovat aika kuraa (Mankai Darling, katson sinua), löytyy häneltä myös paljon lukemisen arvoista tavaraa. Vaikka rakkauteni mangakaan syttyi kunnolla vata nyt, olin oikeastaan tutustunut ja tykästynyt Yamamoton piirrostyyliin jo aiemmin Ano hi no kimi wo dakishimeta -nimisen, Sakiya Haruhin kirjoittaman mangan muodossa. Tarinan päähenkilöinä ovat Hidetoshi ja Kengo, jotka ovat pysyneet ystävinä lapsuudesta saakka, vaikka toinen on hetero ja toinen homo. Hahmojen ystävyys ei kuitenkaan ole erityisen vakaalla pohjalla, sillä pinnan alla kuplii draamaa useammankin mangan tarpeisiin. Hidetoshi oli kouluaikoinaan ihastunut Kengoon, joka kuitenkin onnistui dumppaamaan tämän ennen kuin Hidetoshi ehti edes paljastaa tunteitaan. Aikuisena Kengo seuraa hiljaa vierestä Hidetoshin epäonnisia suhteita väkivaltaisten idioottien kanssa, ja hautoo nyt puolestaan itse tätä kohtaan muutakin kuin pelkkää ystävyyttä.

Tarinan keskeisenä teemana on parisuhdeväkivalta, ja vaikka ihan kaikilta BL-kliseiltä ei vältytäkään, käsitellään aihetta kuitenkin yllättävän monipuolisesti ja asiallisesti – ainakin suurimman osan ajasta. Eniten minua on nimittäin jäänyt vaivaamaan tarinan loppupuolella tapahtuva kohtaaminen Kengon kolhituksi tulleen ex-tyttöystävän kanssa. Voiko Kengon ”älä nyt ainakaan suututa miestäs lisää jos se sua kerta hakkaa” -tilitykset laskea järkeväksi käytännön neuvoksi, naisvihamielisyydeksi, uhrin syyllistämiseksi, vai yksinkertaisesti hahmon tahdittomuudeksi? Jos joku on lukenut kyseisen mangan, kuulisin mielipiteitä aiheesta ihan mieluusti, sillä en vieläkään ihan osaa päättää miten asiaan pitäisi suhtautua. Muilta osin kyseessä on kyllä varsin koskettava ja uskottava teos, joka näyttää ettei epäterveistäkään suhteista ole aina niin helppo irrottautua.

Yhtä lailla mainitsemisen arvoinen, vaikkakin eri syistä, on Yamamoton itsensä kokonaan tekemä yakuzan ja poliisin suhteesta kertova Honto yajuu (Like a Beast). Lämminhenkinen tarina ei välttämättä huimaa kekseliäisyydellään, mutta hahmojen mutkaton interaktio ja hauskat persoonallisuudet tekevät mangasta valloittavaa luettavaa. Huumoria revitään niin yakuzaperheen kasvattaman Akin vaatemausta kuin tavoista joilla kummankin miehen yhteisöt suhtautuvat heidän seurusteluunsa. Alun rakkautta ensisilmäyksellä -kuvio tuo mieleen Ootsuki Miun Callingin, vaikka hahmojen välisen kiintymyksen rakentamiselle ei tässä uhratakaan yhtä paljon aikaa. Honto Yajuu on joka tapauksessa söpö ja hyväntuulinen manga, joka näyttää että BL:ssäkin kaksi hahmoa voi olla keskenään järkevässä ja tasapainoisessa suhteessa, jossa aikuiset käyttäytyvät enimmäkseen kuin, noh, aikuiset.

Toinen tällainen tarina on myös Halcon piirtämä Suteneko no karute, jonka Blu Manga on julkaissut englanniksi nimellä Stray Cat. Muutaman luvun mittaisista mangalyhäreistä koostuvan kokoelman nimitarina kertoo Kaorusta, joka joutuu tarinan alussa dumpatuksi ties kuinka monennen kerran, koska ei oikein osaa ilmaista tunteitaan. Masentunut Kaoru päättää hakea lohtua kruisailemalla homomiesten suosimassa puistossa, mutta törmääkin sen sijaan kulkukissaa ruokkimaan tulleeseen Youheihin. Vaikka Youhei on hetero, päätyy Kaoru demonstroimaan tälle mitä tällaisissa puistoissa yleensä tehdään, mutta tulee sitten toisiin aatoksiin kun tajuaa ettei heteron kanssa pelehtimisestä voi kuitenkaan seurata mitään hyvää.

Youhei ei kuitenkaan saa Kaorua mielestään, ja kun he viikkojen päästä jälleen tapaavat, hänen onnistuu voittaa skeptinen Kaoru puolelleen. Suhteen edetessä taitoa tosiaan tarvitaan, sillä Kaorun on tapana pitää etäisyyttä rakkaisiinsa ja odottaa pahinta, jotta olisi varautunut sitten kun pahin mahdollinen tosiaan tapahtuu. Ajan mittaan Kaorukin oppii kuitenkin kertomaan välittämisestään, sillä Youhein menettämistä hän ei enää kestäisi. Hahmojen tunteisiin on jokaisen epävarmuudesta ihmissuhteissa joskus kärsineen helppo samaistua, ja muutamassa luvussa tapahtuva hahmonkehitys pysyy nopeudestaan huolimatta uskottavana. Huumorielementtejä tarinaan tuovat niin Kaorun tsunderetaipumukset kuin Youhein läski kissakin, ja ne sulautuvat luontevasti osaksi kokonaisuutta.

Samasta kokoelmasta löytyy myös mielettömän hyvin rakennettu yhden luvun mittainen tarina, joka sopisi oikeastaan alkuperäistä vastaustani paremmin viimevuotisen joulukalenterini kohtaan, jossa kysyttiin suosikki-oneshottia. Sabishigariya no koi (Love Story of the Lonesome Man) kertoo kadonnutta poikaystäväänsä Naohisaa epätoivoisesti etsivästä rikkaasta miehestä, joka erehtyy luulemaan metrossa näkemäänsä salarymania rakkaakseen. Nämä kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä päätyvät yllättäen jakamaan kokemuksiaan jätetyksi tulemisesta, ja saavat samalla rohkaisua toisiltaan ennen kuin jatkavat taas elämäänsä omilla tahoillaan. Kun miehet tapaavat sattumalta uudestaan, tapahtuu se paljon surullisemmissa merkeissä – käy nimittäin ilmi, ettei Naohisa ollut aivan sitä mitä hänen poikaystävänsä luuli. Katkeransuloinen tarina muotoutuu kuvaukseksi paitsi jätetyksi ja petetyksi tulemisesta, myös tavasta jolla ihmiset vaikuttavat toisiinsa. Lyhytkin kohtaaminen voi jättää pysyvät jäljet ja tuntua merkitykselliseltä, ja toisaalta tärkeäkin pitkäaikainen suhde voi paljastua valheelliseksi. Varsinaisen kurjistelun puolelle ei kuitenkaan luisuta, vaan tunnelma säilyy surumielisyydestään huolimatta myös toiveikkaana. Ainoaksi huolenaiheeksi jää, miksei Halcon tarinoita ole käännetty englanniksi tämän enempää.

08/03/2011

Vuosikertamangaa

Mikäli japaninlukutaidot eivät ole täysin hanskassa, pääsee BL-mangan varhaiseen historiaan tutustumaan varsin harvoin. Niin skanlaatioryhmät kuin amerikkalaiset kustantamotkin ovat keskittyneet lähinnä tuoreeseen materiaaliin, joten käytännössä lähes kaikki ennen 90-lukua tehtyä BL on jäänyt marginaaliin josta sitä saa hakemalla hakea, jopa internetistä. Edes klassikkojen klassikkoa, Keiko Takemiyan Kaze to ki no utaa ei ole fanikäännetty kokonaan englanniksi! Muutamia poikkeuksia toki löytyy, kuten vaikka Yasuke Aoiken vuonna 1976 alkanut From Eroica with Love jota CMX Manga on julkaissut 15 osan verran, mutta ne ovat hyvin harvassa. Tämä on sääli, sillä varhaisia june- ja shounen-ai-seikkailuja näkisi mieluusti enemmänkin.

Onneksi maailmassa on sentään jotain hyvää. Tunnetumpien mangakustantamoiden rinnalle on vuosien varrella noussut yrityksiä jotka muun sarjakuvan tai kirjojen ohessa julkaisevat mangaa, joka muutoin menisi suurimmalta osalta länsimaalaisia lukijoita täysin ohi. Yksi tällainen kustantamo on Vertical, joka on ainoana julkaissut Keiko Takemiyan töitä englanniksi. Sen pahemmin Andromeda Stories kuin To Terrakaan eivät tosin edusta Takemiyan shounen-ai-tuotantoa (okei, Terrasta voidaan kiistellä), mutta jokainen mangakalta englanniksi käännetty tarina on mielestäni kulttuuriteko jo ihan sellaisenaan.

BL:n varhaisvaiheista kiinnostunutta saattaa hieman yllättäen kiinnostaa myös se, että Vertical on kunnostautunut Osamu Tezukan aikuisille suunnattujen mangojen kääntämisessä. Mutta mitä tekemistä Osamu Tezukalla muka on BL:n kanssa? Ei suoranaisesti juuri mitään, ellei oteta huomioon että hänen trillerimangansa MW käsittelee synnin, pahuuden, politiikan ja korruption teemojen lisäksi myös homoseksuaalisuutta. Erityisen kiinnostavaksi sarjan homoteeman tekee tapa jolla sitä on käsitelty: samoihin aikoihin ilmestyneet shounen-ai-klassikot sijoittivat nuoret päähenkilönsä mahdollisimman kauas lukijoiden arkikokemuksista historiallisiin poikakouluihin tai kaukaisille planeetoille, jotta erilaiset homouden tuomat sosiaaliset stigmat voitaisiin sivuuttaa. Tezuka on tehnyt täysin päinvastaisen ratkaisun, ja MW:n hahmot ovatkin aikuisia miehiä jotka elävät modernissa japanissa.

Alunperin vuosina 1976-1978 ilmestynyt manga julkaistiin englanniksi muhkeana, yli 500 sivun kovakantisena niteenä jo vuonna 2007, mutta itse tajusin sen olemassaolon vasta aivan äskettäin. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan. MW on nimittäin äärimmäisen kiehtovaa luettavaa, riippumatta siitä mistä genreistä normaalisti sattuu pitämään. Tarinan keskiössä ovat nöyrä katolinen pappi, isä Garai, ja pankissa työskentelevä, ulkoisesti kaikin puolin ihannevävyä muistuttava Yuki. Miehet kuitenkin jakavat vuoteensa lisäksi paljon synkempiäkin salaisuuksia. He ovat nimittäin ainoat eloonjääneet Okino Mafune -saarella 15 vuotta sitten sattuneesta kaasuvuodosta, joka tappoi kerralla kaikki saaren asukkaat. Tapaus ei kuitenkaan koskaan päässyt julkisuuteen, ja harvat siitä perille päässeet ostettiin hiljaiseksi. Yukin ja Garain onnistui paeta saarelta kenenkään huomaamatta, mutta täysin naarmutta hekään eivät selvinneet, vaan tuhoisa MW-kaasu pääsi vaikuttamaan Yukin aivoihin tehden tästä täyden psykopaatin.

Crossdressausta ja ruumiinpaloittelua – aivan tavallinen päivä Yukin elämässä.
Huomatkaa muuten että manga on flipattu, eli sitä luetaan poikkeuksellisesti vasemmalta oikealle.

Garai onkin saanut vuosien ajan todistaa vierestä, kuinka hurmaava pankkiirinalku kidnappaa, ryöstää, murhaa ja raiskaa kanssaihmisiään vailla minkäänlaisia omantunnontuskia. Pappi ei kykene sen pahemmin estämään Yukin rikoksia kuin antamaan tätä ilmi poliisillekaan, ja tuntee syyllisyytensä vuoksi jatkuvasti palavansa omassa henkilökohtaisessa kiirastulessaan. Liekkien kuumuutta ei ainakaan vähennä se, että Yuki saa Garain rikkomaan selibaattivalaansa yhä uudestaan ja uudestaan. Viimeistään siinä vaiheessa kun Yuki alkaa suunnitella edelleen olemassaolevan MW-kaasun tavoittelemista omia kilahtaneita tarkoitusperiään varten, on Garain kuitenkin valittava, millä puolella hän haluaa seistä.

Manga on täynnä toinen toistaan uskomattomampia juonenkäänteitä, kun Yukin huijaukset ja suunnitelmat saavuttavat yhä sekopäisempiä ja väkivaltaisempia tasoja. Valepukujen ja näyttelemisen mestarina hän esittää murhaamiaan naisia täysin uskottavasti, vapauttaa kuuluisan vangin lavastamalla tämän perheen kuoleman ja murtautuu vartioituun sotilastukikohtaan vailla suuria vaikeuksia. Toimintakohtausten tyyli vaihtelee koomisen ja kauhistuttavan välillä, eikä Tezuka tosiaan pelkää näyttää miten julmiin tekoihin Yuki kykenee. Erityisen kiinnostava on tapa jolla tarinassa tarkastellaan moraalia, hyvää ja pahaa. Kun Yuki alkaa eliminoida kaasuvuodosta vastuussa olleita ihmisiä, Garai olettaa aluksi tämän ottaneen oikeuden omiin käsiinsä ja haluavan kostaa. Yuki kuitenkin sivuuttaa ajatukset kostosta pöhkön romanttisina, sillä ainoa motivaatio hänen teoilleen on tuottaa kärsimystä muille. Sitä paitsi, muuttuisivatko Yukin kauheat teot muka sen oikeutetummiksi, vaikka hänellä olisikin niiden takana joku ylevä tarkoitusperä? Entä kumpi on oikeastaan pahempi: se joka tekee julmuuksia, vai se joka tietää niistä mutta ei tee mitään estääkseen ne? Mitään valmiita vastauksia manga ei tarjoile, vaan päin vastoin vihjaa loppua kohden, että jopa Yukin kaltaisesta hahmosta voi löytyä ainakin pieni ripaus inhimillisyyttä.

Garain ja Yukin homosuhde on tarinassa vahvasti mukana alusta alkaen, vaikkakin enemmän sivujuonteena kuin varsinaisena pääasiana. Seksikohtauksia on joka tapauksessa 70-lukulaiseksi mangaksi mukana paljon. Vaikka pappi pitääkin itseään syntisenä sortuessaan yhä uudestaan ja uudestaan Yukin vietäväksi, on mangan kerronta kuitenkin paljon vähemmän tuomitsevaa. Garain ja Yukin suhde on dysfunktionaalisuudessaan toki kaikkea muuta kuin ideaali, mutta MW näyttäytyy silti lopulta kannanottona suvaitsevaisuuden puolesta. Mangassa muistetaankin useampaan kertaan mainita, miten takapajuisia Japanin asenteet seksuaalisuuteen ovat verrattuna ’kehittyneempiin maihin’. On harmi että harva uudempi manga uskaltaa ottaa samalla tavalla kantaa aiheen puolesta, sillä meininki Japanissa ei edelleenkään ole erityisen suvaisevaista.

Paskan möivät

Tästä todistaa aika hyvin esimerkiksi mangan pohjalta vuonna 2009 ohjattu samanniminen elokuva. Sen lisäksi että se on toimintakohtauksistaan huolimatta varsin tylsä ja onnistuu hukkaamaan suurimman osan mangan sanomasta, ei siinä myöskään edes yritetä viitata Yukin ja Garain väliseen seksisuhteeseen kertaakaan. Tezuka taisi siis olla aika monta vuosikymmentä aikaansa edellä.

Toinen huomionarvoinen julkaisu BL:n historiasta kiinnostuneelle on Fantagraphicsin viime vuonna julkaisema Moto Hagio -antologia A Drunken Dream and Other Stories. Kustantamo on pääasiassa keskittynyt taidesarjakuviin, mikä näkyy myös tässä sen ensimmäisessä(?) mangajulkaisussa: suurikokoinen ja kovakantinen nide on kultakoristeineen kuin luotu keräilijän hyllyyn. Shoujomangan lähettiläs Matt Thorn on tehnyt valtavan urakan kootessaan yksiin kansiin kymmenen lyhyttä mangatarinaa Hagion 40-vuotiselta uralta. Kokoelman vanhin työ on vuodelta 1970 ja uusin vuodelta 2007, ja valtavan aikahaarukan ansiosta Hagion kehitys mangakana läpi vuosien ja vuosikymmenten on helposti nähtävissä. Samalla tarinoiden taso on kuitenkin varsin vaihteleva, eivätkä kaikki niistä ole erityisen kiinnostavia tai muistettavia.

Sisältönsä epätasaisuudesta huolimatta kirja tarjoaa BL-faneille yllättävän paljon sen takaosasta löytyvän, lähes 20-sivuisen Hagion haastattelun ja Thornin kirjoittaman ’The Magnificent Forty-Niners’ -minihistoriikin muodossa. Molemmat ovat mielenkiintoisia katsauksia paitsi siihen, miten Hagio, Takemiya ja kumppanit aikanaan yhdessä vaikuttivat shoujomangan vallankumoukseen, myös siihen millaiset teemat ovat Hagiolle tyypillisiä ja miksi tämän tarinat ovat sellaisia kuin ovat. Kummallinen äitisuhde esimerkiksi heijastuu tämän tuotannosta jatkuvasti, eikä mikään ihme. Hagion oma äiti ei nimittäin ole koskaan oppinut ymmärtämään tai arvostamaan tyttärensä työtä, vaikka tämä lukeutuu Japanissa tunnetuimpien ja rakastetuimpien mangakoiden joukkoon. Haastattelusta paljastuu myös, ettei Hagio ollut aluksi aivan yhtä innoissaan homoerotiikasta kuin hänen kämppiksensä Takemiya. Monissa hänen shounen-aiksi laskettavissa tarinoissaan onkin suoranaisen homouden sijasta kyse enemmän sukupuolen häilyvyydestä ja sen rajojen taivuttelusta.

Samanlaista tematiikkaa näkyy myös kokoelman upeasti väritetyssä nimitarinassa A Drunken Dream. Hermafrodiitteineen ja avaruusasemineen se tuo mieleen Hagion scifimangat They Were Eleven ja A,A’ [A, A Prime], jotka ovat kyllä aikanaan ilmestyneet englanniksi, mutta olleet loppuunmyytyinä jo vuosien ajan. Tämän lisäksi kokoelman kiehtovimmat tarinat ovat ainakin omasta mielestäni The Willow Tree ja Iguana Girl, jotka ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta joissa on molemmissa pohjimmiltaan kyse äidinrakkaudesta (tai sen puutteesta).

A Drunken Dream on hieno julkaisu, jonka kaltaisia toivoisi näkevän enemmänkin. Samalla se on kuitenkin karu muistutus siitä, että edes Moto Hagion kaltaisen mestarin töitä ei näköjään kannata tuoda englanninkielisille markkinoille juuri muuten kuin tällaisena keräilijöille ja hardcore-harrastajille suunnattuna pakettina. Toki sen toivoisi raivaavan tietä sellaisille edelleen kääntämättömille klassikoille kuin Kaze to ki no uta tai Hagion Poe no ichizoku, November Gymnasium ja Thomas no shinzou, mutta totuus taitaa olla ettei pitkille, kymmeniä vuosia vanhoille sarjoille löytyisi tarpeeksi yleisöä.

Hieman rohkaisua löytyy kuitenkin Verticalin tulevaisuudensuunnitelmista. Yhtiö on nimittäin julkaisemassa Osamu Tezukan Princess Knightin kaksiosaisena mangana loppuvuodesta. Sarja on toki puhdasta shoujoa, mutta jos pojaksi pukeutuva tyttö 50-luvulta herättää ostajien kiinnostuksen, ehkä 70-luvun sisäoppilaitospojillakin on vielä toivoa.

Avainsanat: , ,
14/02/2011

Ystävänpäiväsöpöilyä

Yritin kovasti keksiä tälle päivälle esiteltäväksi jotain ystävänpäiväaiheista mangaa, mutta mieleeni ei tullut mitään sopivaa. Ruusujen ja hupsujen riimien lisäksi juhlaan kuuluvat mielestäni ehdottomasti kaikenlaiset herkut (etenkin jos puhutaan japanilaisesta ystävänpäivästä), joten tämänkertainen manga liittyy niihin aika oleellisesti. Huomatkaa muuten kannen yhdennäköisyys viime kerralla esittelemäni Stay Close to Men kanssa!

Kuku Hayaten Maou no Amai Keiyaku (The Sweet Contract of the Demon King) kertoo isoäitinsä omistamassa herkkukahvilassa työskentelevästä Ryousta. Vaikka hän on työskennellyt ja asunut isoäitinsä kanssa jo vuosia, kahvilan hämärään varastohuoneeseen hänellä ei ole koskaan ollut asiaa. Kun isoäiti viimein eräänä päivänä antaa Ryoulle avaimet tuohon mystiseen huoneeseen, tämä ei mitenkään osaa varautua tulevaan. Huoneen sisältä paljastuu nimittäin isoäidin suuri salaisuus: demonikuningas Chrome, joka elinikäistä kakkutarjoilua vastaan voi toteuttaa minkä tahansa toiveen. Kakkuja ja leivonnaisia rakastava kunkku on tietysti innokas tekemään sopimuksen myös Ryoun kanssa, mutta tämä ei lämpene ajatukselle laisinkaan. Chrome ei kuitenkaan aio luovuttaa vähällä, niin kuin ei myöskään Ryou, joka pamahtaa täyteen tsun tsun -moodiin aina demonin nähdessään. Eikä asioita auta tippaakaan se, että Chrome tahtoisi Ryoulta vähän muutakin kuin pelkkää kakkua.

Alkuasetelma on kieltämättä aika moneen kertaan koluttu, eikä tutussa ”aggressiivinen seme ja hiljakseen lämpenevä uke” -kuviossakan ole mitään uutta. Tarina kuitenkin etenee ilahduttavan joutuisasti, eikä jää missään vaiheessa paikoilleen junnaamaan. Juoni ei myöskään jumitu pelkäksi slapstick-söpöilyksi, vaan mukaan tuodaan vähän tummempiakin sävyjä Ryoun traagisesta menneisyydestä. Erityisen nautittavaa luettavaa mangasta tekee kuitenkin ennen kaikkea Kuku Hayaten persoonallinen tyyli.  Piirrosjälki on eloisaa ja ilmeikästä, ja itse ainakin katselisin sitä ilokseni vaikka mangassa ei mitään kovin järkevää tapahtuisikaan. Nytkään ei ehkä voi puhua kovin kekseliäästä tai syvällisestä sarjasta, mutta se on silti omiaan pieneen makeannälkään. Ei kai kukaan suklaakuorrutetulta donitsiltakaan odota kovin fiksuja ravintoarvoja?

My Thoughts on Yaoi toivottaa ihanaa ystävänpäivää kaikille lukijoilleen! Jos jollekin teistä tulee vielä mieleen ystävänpäivään liittyviä tai muuten vain söpöjä sarjoja, otan suosituksia mielelläni vastaan.

Avainsanat:
16/01/2011

Kuukauden hämmennys: Poikaystäväni, öljysheikki

Olen viime aikoina herännyt huomaamaan, että joillain japanilaisilla BL-faneilla tuntuu olevan aika iso juttu arabihahmoihin. Etenkin rikkaisiin ja kuninkaallisiin arabihahmoihin. Ensin löysin Homerun Kenin Floating Gardenin, sitten oli vuorossa Yamanaka Hikon Prince and Small Bird, ja nyt uusimpana löytönä Vivid Colorin julkaisema Nessa no rakuen -visual novel. Epäilykseni vahvisti Kazumi Nagaiken aiheesta kirjoittama essee, jossa pohditaan ulkomaalaisten esittämistä BL-mangassa, ja todetaan että arabihahmot ovat suosituimpia ulkomaalaisia heti länsimaalaisten jälkeen. Itse olen sitä mieltä että ilmiön taustalla on lähinnä eksotismia ja ripaus sitä samaa japanilaista polittisen korrektiuden puutetta joka on synnyttänyt maailmaan sellaisia helmiä kuin Hetalia. Jos postkolonialismi, toiseuttaminen ja muut vakavat ja pseudoakateemiset selitykset kiinnostavat enemmän, kehotan siirtymään em. esseen pariin. Itse keskityn tässä kirjoituksessa lähinnä käymään läpi sitä, millaisia nämä lukemani arabi-moe -tarinat oikein ovat.

Homerun Kenin Floating Gardenissa seikkaillaan fiktiivisessä Sahakuelin maassa, jossa nuori Al-Hazad -mahtisuvun perillinen Karim ostaa hetken mielijohteesta köyhän poikahuoran, Aishan, tämän ottovanhemmilta, ja majoittaa palatsiinsa. Jostain syystä Karim ei kuitenkaan kajoakaan Aishaan, vaikka Karimista saa tämän palvelijoiden juttujen perusteella kuvan oikeana lemmenseikkailijana. Aisha on niin erilainen verrattuna Karimin aiemmin tapailemiin miehiin ja naisiin, ettei hän oikein tiedä miten hänen tulisi poikaan suhtautua. Vähitellen hän kuitenkin kiintyy suojattiinsa niin paljon, että on valmis jättämään entiset rakastajansa. Mustasukkaiset eksät saattavat kuitenkin osoittautua hyvinkin vaarallisiksi…

Kivat pornohaaremihousut, Aisha…

Floating Garden vetää kaakkoon kaikki mahdolliset kliseet arkkityyppisen semen ja uken statuseroista. Karim on miehekäs, menestyvä ja rikas, ja panee tuhansia kauniita naisia (ja miehiä) vain siksi että voi. Äärifeminiininen Aisha on puolestaan köyhä, orpo ja kaltoinkohdeltu – kunnes Karim tulee ja pelastaa. Kuvio on tuttu kiljoonasta muustakin tarinasta, mutta tässä se tuntuu erityisen räikeältä, koska Aisha jaksaa iloita joka päivä pelkästään siitä että saa tarpeeksi ruokaa ja puhtaita vaatteita, samalla kun Karim ajelee limusiineilla ja antaa palvelijoiden huolehtia Aishasta. Erityisen tylsän ja kliseisen tarinasta tekee se, ettei kummallakaan hahmolla tunnu olevan juuri mitään omaan persoonallisuuteen viittaavaakaan. Vain parissa harvassa kohtauksessa mangaka onnistuu puhaltamaan heidän väliseen interaktioonsa mitään eloa, eikä niillä voi tätä mangaa enää pelastaa. Ehdottomasti heikoin esitys Homerun Kenin koko tuotannossa.

 

Yamanaka Hikon Prince and Small Bird tarjoaa aluksi vielä kyseenalaisempaa asetelmaa. Umpityhmä ja rutiköyhä Suzuki menettää rahansa vedonlyönnissä, joten hänet myydään johonkin eksoottiseen mielikuvitusarabivaltioon. Siellä hänet sitten huutokaupataan kolmestatuhannesta lampaasta paikalliselle prinssille. Suzukin hinku takaisin Japaniin on ymmärrettävästi kova, mutta ei palatsista ihan noin vain lähdetäkään. Ei hänestä sentään mitään orjaa tehdä, vaan hän saa lähinnä opettaa prinssin ”Pokemeneistä” innostuneelle pikkuveljelle japania ja nukkua prinssin kanssa samassa sängyssä. Kielimuurista huolimatta Suzuki ja prinssi alkavat kiintyä toisiinsa, mutta Suzukin kaipuu kotiin vaarinsa luokse on myös suuri.

Kiinnostavimmaksi teemaksi nousevat vähän yllättäen Suzukin ja prinssin perhesuhteet, kun toisella on elossa vain yksi sukulainen ja toinen on joutunut elämään tyrannimaisen isoveljensä varjossa. Tarinassa on siis muutamia herttaisia hetkiä, mutta loppupeleissä se jää aika etäiseksi ja yhdentekeväksi. Tätäkin mangaa riivaavat karikatyyrimäiset hahmot, joita on aika vaikea ottaa vakavasti.  Loppuratkaisu onnistuu sentään rikkomaan tällaisten tarinoiden konventioita ja olemaan erilainen kuin oletin, eli siitä muutama lisäpiste. Yamanaka Hiko on itselleni uusi tuttavuus, mutta pidin hänen yksinkertaisesta piirrostyylistään, ja toivon että pääsen näkemään hänen töitään lisää jatkossakin, vaikkakin mieluiten jollain toisella teemalla.

 

Ja sitten löytyy vielä Nessa no rakuen -peli, jonka päähenkilönä on eksoottinen länsimaalainen Will, joka lähtee johonkin vielä eksoottisempaan lähi-idän maahan etsimään mystistä taikayrttiä, mutta päätyykin osaksi kuninkaallista haaremia. Tai jotain muuta yhtä fiksua. Luvassa on violettihiuksisia arabeja ja villejä neljän kimppoja, eikä Will tunnu koskaan ehtivän pukea paitaa päälleen. Lukemani perusteella Will on kyllä muutenkin tyhmä kuin saapas, ja prinssihahmot toinen toistaan sadistisempia, eli hyvää menoa tiedossa. Luottopeliblogini 4 Shikin mukaan suunnilleen ainoa hyvä asia pelissä onkin sen taide, ja omastakin mielestäni se on ihan nättiä. Kyllä niitä CG:itä huvikseen plärää, mutta enpä varmaan viitsisi pelata itse.

Että joo, en siis ole kovin innoissani näistä haaremitarinoista, koska ne tuppaavat olemaan täynnä tylsää, eikä niissä yleensä nähtävä arkkityyppinen arabiprinssiseme ole minusta hahmona kovin kiinnostava. Alalaji on kuitenkin sen verran suosittu, että B-Boy Phoenix -lehdessä on ilmestynyt sille omistettu oma teemanumero joitain vuosia takaperin, ja Mangaupdatesista löytyy tagilla Middle Eastern jos jonkinmoista tarinaa aiheeseen liittyen. Näkisin kyllä mielelläni BL:ssä lisää tummaihoisia hahmoja ja rotujenvälisiä pareja, mutta mieluiten jollain ihan muulla dynamiikalla kuin prinssi-orja.

Avainsanat: ,
22/12/2010

22. joulukuuta

Tervetuloa My Thoughts on Yaoin joulukalenteriin! Lisätietoa kalenterista voit lukea täältä.

22. Paras lukemasi BL-manga oneshot

Huijaan nyt hieman, ja vastaan tarinalla jossa on peräti kaksi(!) lukua. Lyhyt ja ytimekäs se on joka tapauksessa. Ensikosketukseni tähän mangalyhäriin tapahtui jo vuosia sitten, mutta yhä edelleen se tuntuu tuoreelta ja kiinnostavalta.

Picnic on osa Homerun Kenin KIKI-nimistä oneshot-kokoelmaa, ja ehdottomasti sen tarinoista paras. Mangan tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuteen, jossa lääketieteen kehitys on viety huippuunsa ja potilaskuolemat saatu vähenemään sairaaloissa olemattomiin. Päähenkilöinä ovat vakavassa onnettomuudessa loukkaantunut Kaname sekä tämän luokkatoveri Kenichirou, joka alkaa vierailla sairaalassa tämän luona. Ajan kuluessa he tutustuvat paremmin, ja haaveilevat yhdessä vierailusta merenrannalle Kanamen parannuttua. Mutta kun tämän vapautumiseen on jäljellä enää yksi päivä, vetää Kaname yllättäen ranteensa auki. Iloisen ulkokuorensa alla tämä taitaa sittenkin olla jotain aivan muuta kuin Kenichirou aluksi luuli. Ja oliko auto-onnettomuus jonka vuoksi Kaname joutui sairaalaan sittenkään vahinko?

Lyhyeen tarinaan on saatu mukaan yllättävän painavia aiheita, joita myös käsitellään kerrankin niiden ansaitsemalla vakavuudella. Hyväksikäytön ja itsemurhan lisäksi tärkeäksi teemaksi nousee eutanasia: onko oikein pitää kärsivää ihmistä hengissä vain siksi, että se on mahdollista? Entä onko mitään järkeä yrittää tuoda kuollutta ihmistä takaisin kloonaamalla, kun tämä ei kuitenkaan olisi enää sama ihminen? Manga onnistuu myös onnistuneesti välttämään korneimmat ’parannan sinut rakkaudellani’ -kuviot. Vaikka Kenichirou kuinka välittäisi Kanamesta, edes hän ei voi poistaa tämän ahdistusta täysin. Surumielisyydestään huolimatta tarina onnistuu säilyttämään loppuun asti toiveikkaan pohjavireensä hahmojen unelmien kautta. Tunnelmaa korostaa myös ilmava kuvakerronta, ja mukana on paljon hienoja kohtauksia joissa ei ole käytetty tekstiä lainkaan.

Myös sarjakuvan pituus on sille eduksi. Mitään turhia lätinöitä ei tarvitse katsella, eikä traaginen astelma ehdi luisumaan melodraaman puolelle. Monia lyhyitä tarinoita vaivaa se, että aiheesta olisi mielellään lukenut enemmänkin. Tässä tapauksessa se ei kuitenkaan ole ongelma, vaan rajatussa tilassa saadaan lukijalle välitetyksi kaikki tarpeellinen. Suosittelen siis ehdottomasti tutustumaan, vaikka jo senkin takia että piirrosjälki on nättiä eikä mangan lukemiseen kulu kuin hetki.

Avainsanat:
17/12/2010

17. joulukuuta

Tervetuloa My Thoughts on Yaoin joulukalenteriin! Lisätietoa kalenterista voit lukea täältä.

17. BL-manga jonka pitäisi olla tunnetumpi

Modoru Motonin Dog Style on monella tapaa vähän kummallisessa asemassa. Kitty Media julkaisi sen englanniksi pari vuotta sitten, mutta sarja tuntuu silti jääneen melko tuntemattomaksi, eikä asiaa ainakaan auta se että kolmiosaisen mangan toinen osa on loppunut kaikista mahdollisista ja mahdottomista kaupoista (omani sain hirveän metsästyksen jälkeen lopulta Saksan Amazonista). Tämä on sääli, sillä kyseessä on mielenkiintoinen ja omaperäinen tarina joka erottuu BL-massasta niin ulkonäöltään kuin sisällöltäänkin.

Mikiä ja Chiakia yhdistää vain kaksi asiaa: heidän parhaat ystävänsä ovat veljeksiä keskenään, ja kummallakin heistä on tapana viettää aikaa yksinään eräässä hylätyssä rakennuksessa. Kun Chiaki joutuu tapansa mukaan tappeluun toisen koulun opiskelijoiden kanssa, Miki sattuu paikalle ja he joutuvat pakenemaan yhdessä. Tästä käynnistyy poikien vuoristoratana etenevä suhde, jota on vaikea määritellä vain yhdellä termillä. He eivät ole varsinaisesti kavereita eivätkä ainakaan rakastavaisia, mutta pelkkä himokaan ei riitä syyksi sille, että he palaavat tapaamaan toisiaan samalle hylätylle rakennukselle yhä uudestaan ja uudestaan.

Sarjan nimi ei viittaa seksiin (vaikka sitäkin tässä harrastetaan, ja paljon), vaan Mikin tapaan kutsua Chiakia kulkukoiraksi. Pienestä pitäen tämä on halunnut hoitaa mieluummin villiä kulkukoiraa kuin kesyä lemmikkiä. Tähän kätkeytyy kuitenkin paradoksi, kuten myös Chiaki huomauttaa, sillä kulkukoirakin kesyyntyy jos sitä käy ruokkimassa tarpeeksi usein. Tavoitteleeko Miki siis oikeastaan jotain, mitä ei voi koskaan edes saada?

Lempinimi kuvaa joka tapauksessa Chiakin luonnetta varsin osuvasti. Tämä on tottunut olemaan yksin, eikä halua tehdä lupauksia tai sopimuksia edes – tai varsinkaan – Mikin kanssa. Chiakilla on vaikeuksia luottaa edes omiin ystäviinsä, eikä tämä halua joutua pettymään siksi että joku ei kykenisikään pitämään lupaustaan. Sitä hän on jo saanut kestää parhaalta ystävältään ihan tarpeeksi, joten siinä vaiheessa kun Miki puolivahingossa tunnustaa rakastavansa tätä, päätyy Chiaki sysäämään tämän vain kauemmas itsestään.

Tarinassa kuvataan hienosti myös kummankin hahmon suhdetta omaan parhaaseen ystäväänsä. Miki on katkera siitä että hänen lapsuudenystävänsä on häntä parempi kaikessa mahdollisessa, ja Chiaki on puolestaan ajautumassa erilleen omasta bestiksestään, joka laiminlyö kavereitaan tyttöystävänsä takia. Asioilla on kuitenkin aina kaksi puolta, ja iso osa poikien ystäviinsä kohdistamasta ahdistuksesta kumpuaa todellisuudessa heistä itsestään. Harvoin pääsee näkemään yhtä uskottavaa ja samaistuttavaa kasvukipuilua kuin sarjan hahmoilla. Ystävyyden merkitys korostuu myös sarjan loppuratkaisussa: Chiaki ja Miki saavat todelliset edellytykset olla yhdessä vasta, kun he ovat saaneet asiat omien ystäviensä kanssa kuntoon.

Dog Style tekee oikein sen, missä niin moni muu BL-manga epäonnistuu. Hahmot puhuvat ja käyttäytyvät oikeasti kuin teinipojat, ja heidän vuorovaikutuksensa on hauskaa ja mutkatonta. Ilmeikkäistä piirroksista välittyy hahmojen koko tunneskaala, ja aika harvoin mangassa näkee pareja, jotka nauttivat toistensa seurasta yhtä paljon. Oikeastaan olin jo tämän (ei-työturvallisen) kuvan nähtyäni varma, että tulen pitämään sarjasta, vaikka en siitä mitään muuta tiennytkään. Pääsin lukemaan mangan vasta pitkän aikaa sen jälkeen, mutta arvaukseni osui oikeaan. Dog Style on yksi parhaista koskaan lukemistani BL-sarjoista, ja ansaitsisi huomattavasti enemmän tunnustusta kuin se on saanut.

Avainsanat:
14/12/2010

14. joulukuuta

Tervetuloa My Thoughts on Yaoin joulukalenteriin! Lisätietoa kalenterista voit lukea täältä.

(Huomasin muuten statseista, että kalenterin sisältö on saanut kommenttia muillakin nettisivuilla. o: Kyllä tänne blogiin saa myös tulla kommentoimaan, mielelläni juttelisin BL-hommista aina enemmänkin.)

14. BL-manga josta pidit, vaikka et tykännytkään taiteesta

Jos Gravitationin varhainen taide saisi lapsia Banana Fishin juonen ja hahmojen kanssa, tuloksena olisi Setona Mizushiron 1999nen 7 no Tsuki Shanghai (”Heinäkuu 1999 Shanghaissa”). En tiedä olisinko koskaan löytänyt sarjaa tai kiinnittänyt siihen mitään huomiota, ellei Arana olisi valinnut sitä esiteltäväksi Desuconin BL-luennolle. Hyvä että valitsi, sillä köykäisen ja haparoivan ysärityylisen taiteen takaa paljastuu intensiivinen ja taidokkaasti rakennettu tarina.

”Romeo ja Julia kiinalaisilla homogangstereilla” kuvaa mielestäni edelleen mangan asetelmaa varsin osuvasti. Shanghain alamaailmaa pitää hallussaan kaksi jengiä, joiden välit ovat kiristymässä. Dawu ja Xiaoxue ovat vastakkaisten jengien jäseniä, mutta kun he kohtaavat ensi kertaa Qixi-juhlan aikaan, he eivät vielä tiedä sitä. Miehet tuntevat alusta alkaen outoa vetoa toisiinsa, mutta kun he seuraavan kerran tapaavat, on molemmille ehtinyt jo käydä selväksi että he ovat toistensa vihollisia. Tästä piittaamatta he jatkavat tapailua salaisessa paikassa, johon vain heillä kahdella on avain.

Aluksi Dawu ja Xiaoxue eivät puhu toisilleen melkein sanaakaan, sillä pelkkä asioiden ääneen sanominen voisi rikkoa heidän hauraan suhteensa. Ja mitäpä puhuttavaa heillä edes olisi, sillä kumpikin on uskollinen omalle jengilleen eikä aio kertoa afääreistään viholliselle – vaikka kuinka jakaisi sänkynsä tämän kanssa. Samalla molemmat tietävät että joutuvat luultavasti ennemmin tai myöhemmin tappamaan toisensa, eikä tästä suhteesta voi muutenkaan koskaan tulla mitään. Mikään ei kuitenkaan voi estää heitä rakastumasta toisiinsa samalla kun asiat heidän ympärillään alkavat levitä käsiin peruuttamattomasti.

Porukkaa lakoaa molemmin puolin, eikä aina ole lainkaan varmaa, kuka ampui ja ketä ja miksi. Xiaoxuen lapsuudenystävä Yichun on valmis tekemään mitä tahansa tätä suojellakseen, eikä jälki ole kaunista. Mikä on tärkeintä, uskollisuus omaa jengiä, ystävää vai rakasta kohtaan? Vaikka monet hahmot näyttävät toimivan oman ryhmänsä nimissä, heidän lojaliteettinsa perustuu aivan muihin asioihin. Eikä Dawu suinkaan ole ainoa, joka käy tapailemassa vihollista salaa.

Jos minulla olisi tapana pureskella kynsiäni, ne olisivat varmaan riekaileina mangan viimeisten lukujen jälkeen. Tarinan rytmitys pysyy kasassa loppuun saakka, eikä lukijalle anneta juurikaan aikaa hengähtää ennen kirjaimellisesti räjähtävää loppuratkaisua. Poikkeuksen muodostavat Dawun ja Xiaoxuen harvat rauhalliset hetket, jotka muuttuvat loppua kohden yhä katkeransuloisemmiksi. Kaiken tappamisen keskellä he voivat vain haaveilla siitä, että jonain päivänä voisivat kävellä yhdessä auringonpaisteessa. Joskus yksinkertaiset unelmat ovat niitä kaikkein saavuttamattomampia.

Vaikka Setona Mizushiro ei vuonna 1996 vielä osannut oikein piirtää, hän osasi kyllä kertoa tarinoita ja tehdä hyvää sarjakuvaa. Puutteelliset piirtotaidot tekevät tarinasta silti paikoittain hankalaa seurattavaa, kun tietyt hahmot muistuttavat toisiaan vähän liikaa niin kasvoiltaan kuin hiuksiltaankin. Tämä on kuitenkin ainut negatiivinen asia, jonka voin 1999 Shanghaista sanoa. Ja vaikka taide on aika karua, silläkin on hetkensä ja se sopii tarinaan yllättävän hyvin.

Avainsanat: