Archive for ‘Fandom’

29/11/2012

Kuinka lakkasin huolehtimasta ja opin rakastamaan BL:ää

Lupailin blogissa jo aiemmin, että kirjoittaisin jotain siitä asennemuutoksesta joka BL:n harrastamisessani on tapahtunut muutaman viimeisen vuoden aikana. Perustin tämän blogin vuoden 2009 alussa, ja vaikka reilut neljä vuotta on toisaalta todella lyhyt aika, niin toisaalta se on jo sellainen ajanjakso, että asenteet ja tiedot ehtivät muuttua paljonkin. Vaikka yleensä onkin kaikkein hauskinta pohtia ihan sitä harrastamisen kohdetta itseään, niin toisinaan tekee myös hyvää miettiä omia asenteitaan ja tapaansa harrastaa.

Kijima Hyougo – Love Mission @

Jos totta puhutaan, tämä kirjoitus on ollut tuloillaan jo reilun vuoden verran, mutta koskaan eivät ajatukset ole päässeet muotoutumaan kirjoitukseksi asti. Nyt sain kuitenkin kimmokkeen taas pohtia asiaa, kun Tumblrissa nousi keskustelua yaoi hands –memestä. Oma vastaukseni löytyy täältä, ja tuolla käydyn keskustelun voi oikeastaan summata siihen, että on todella väsyttävää nähdä, kuinka vuodesta toiseen löytyy ihmisiä jotka jaksavat laukoa koko BL-genren lyttääviä kommentteja ja vitsejä, vaikka eivät itse lukisi tai tietäisi BL:stä juuri mitään. Nyt en kuitenkaan lähde puhumaan sen enempää yaoikäsistä, vaan keskityn toiseen asiaan, joka aiheen tiimoilta tuli mieleen.

Olen nimittäin huomannut että genreä tuntemattomien vihaajien lisäksi monet BL-harrastajat itsekin omaksuvat samanlaisen vähättelevän tavan puhua ja vitsailla – katsokaa vaikka omia varhaisimpia blogitekstejäni. Enää en kirjoittaisi yhtä jyrkkää tykitystä kuin ennen, ja jollain tapaa vähän nolottaakin että olen ollut niin negatiivinen. Tykkään toki edelleen tehdä pilaa rakastamistani asioista eikä kaikkea tarvitse aina ottaa niin vakavasti tai kritiikittömästi. Toisinaan on silti vaikea nähdä, missä menee raja rakastavan pilanteon ja muilta sisäistetyn negatiivisuuden välillä. Muistan nimittäin itse varsin selvästi joskus ajatelleeni, että BL on jotenkin oletusarvoisesti kuraa, ja ne harvat löytämäni hyvät tarinat olivat jotain harvinaisia poikkeuksia. Jännä vain että niitä hyviä tarinoita löytyi lisää, ja lisää, ja vielä vähän lisää…

Eivät nämä kielteiset asenteeni kuitenkaan missään pääni sisäisessä tyhjiössä itsestään syntyneet. Mistä ne siis alun perin edes ilmestyivät? Syitä on kaiketi useita: hyvin alkeellisen kriittisen ajattelun kehittyminen, halu sanoutua irti kaikkein kököimmistä sarjoista ja huonokäytöksisimmistä faneista (jotka tosin eivät valitettavasti ole pelkästään BL-fandomin ongelma), ja genren ongelmakohtien pyörittely edestakaisin loputtomiin. Olen lukenut valtavat määrät erilaisia kriittisiä BL:ää käsitteleviä tekstejä, jotka tuomitsevat kaiken sen mieskuvasta tarinankerrontaan ja taiteeseen. Imin näitä genreä arvostelevia argumentteja itseeni kuin sieni, mutta missään vaiheessa en tainnut pysähtyä miettimään, mistä näkökulmasta ja millä tiedoilla kyseiset ihmiset näitä mielipiteitään ovat muodostaneet.

Osa kritiikistä on tietysti perusteltua ja järkevää, mutta varsinkin nykyään näkee jo aika nopeasti milloin joku vain aukoo päätään lämpimikseen, vaikka ei selkeästikään olisi kovin perillä asioiden todellisesta laidasta. Väsyneet raiskaus = rakkautta -tropeet ovat esimerkiksi siirtyneet aika pitkälti historiaan. Vaikka keskustelu seksuaalisen väkivallan käytöstä BL:n juonenkuljetuksessa on edelleen relevantti monista syistä, olisi kiva jos huomioitaisiin että tietyt pornokonventiot ovat japanilaisessa viihteessä kautta rantain aika samanlaisia, eikä kyseessä ole aina pelkästään BL:n ongelma.

Kumota Haruko – Itoshi no Nekokke

Jotkin genreen kohdistuvista arvosteluista ovat puolestaan täysin käsittämättömiä. Homoseksin realistisuudesta voi vääntää kättä maailman tappiin asti, mutta lopulta sekä seme/uke-jaotteluun täysin sokeasti uskovat fanit että militantit oletukset siitä että ”tosielämässä homot switchaavat aina” ovat aivan yhtä todellisuudesta vieraantuneita. Sitä paitsi, fiktiossa esitettävä seksi tuppaa olemaan kaunisteltua ja idealisoitua, ja ihan hyvästä syystä. Omituisille ja epärealistisille konventioille on hauska nauraa, mutta jälleen kerran kaikki muukin porno syyllistyy niihin ihan yhtä usein. Toinen erityisen rasittava argumentti on ainainen ”eivät oikeat miehet näytä tuolta tai käyttäydy noin”. Mikä edes on ”oikea mies”, ja millaisesta viihteestä heitä löytää? Onko shounenin mieskuva oikeasti yhtään sen autenttisempi? Entä supersankarisarjakuvien tai agenttielokuvien? Ne ovat kaikki ihan yhtä eskapistista viihdettä kuin BL:kin.

Monesti tuntuu suorastaan siltä kuin ihmiset haluaisivat – tietoisesti tai tiedostamattaan – lytätä BL:ää vain siksi, että se on niin perinpohjaisen tyttömäistä. Sen tekijät ja lukijat ovat pääasiallisesti naisia, ja sen on tarkoitus vedota estetiikkansa ja tunteiden kuvaamisensa puolesta naisiin. Ja eiköhän meihin jokaiseen ole aika huolella iskostettu ajatus siitä, että kaikki tyttömäinen olisi tavalla tai toisella huonompaa ja vähemmän merkittävää kuin pojille suunnatut asiat. Ei ole mitenkään epätavallista, että stereotyyppisen poikamaisista asioista tykkääviä naisia pidetään automaattisesti jotenkin parempina tai siistimpinä tyyppeinä. Samanlainen mentaliteetti on tietysti ollut omankin toimintani takana: koska BL on yleisen mielipiteen mukaan jotenkin alempiarvoista, käyttäydyn minäkin kuin se tosiaan olisi sitä, ja kerään muka samalla cooliuspisteitä jostain abstraktista cooliuspistevarastosta.

Niitä cooliuspisteitä kyllä tosiaan tarvitaan, jos haluaa yrittää erottaa itsensä BL:ää koskevasta stigmasta. Sen lisäksi että koko genre on täysin naisten valtakunta, se on kaiken lisäksi vielä hyvin vahvasti seksuaalinen sellainen. Ja jos naiset on jotain opetettu häpeämään, niin seksuaalisuuttaan tietysti. Ihan sama miten sitä yrittää toteuttaa tai käsitellä, aina jollain on asiasta jotain valittamista. Häpeä onkin yksi niistä tunteista, jotka liittyvät BL:n harrastamiseen todella vahvasti. Tietysti eräänlainen häveläisyys liittyy hyvästä syystä siihen, missä, milloin ja kenelle kertoo tykkäävänsä vaikka jalkafetissitarinoista ja insestikoulupojista. Yleensä ihmiset kuitenkin puhuvat rakastamistaan asioista positiiviseen sävyyn ja ennemminkin yrittävät perustella miksi niihin kannattaa käyttää aikaansa, kuin ryhtyisivät oma-aloitteisesti vahvistamaan ennakkoluuloisten kielteisiä asenteita. Miettikää vaikka videopelien, scifikirjallisuuden tai oikeastaan ihan minkä tahansa asian harrastajaa, joka puhuisi lempiasiastaan samalla tavalla kuin monet BL-harrastajat (minä mukaan lukien) välillä puhuvat omastaan. Jooei.

Ootsuki Miu – Calling

Parin viime vuoden aikana olen pikku hiljaa havahtunut huomaamaan, etten enää yksinkertaisesti jaksa olla koko ajan häpeissäni tai yrittää jatkuvasti puolustella mielenkiinnonkohteitani sellaisille jotka eivät kuitenkaan muuta mielipidettään aiheesta (tai minusta?), vaikka vääntyisin millaiselle mutkalle tahansa. Vanhat tavat istuvat tietysti tiukassa, ja edelleen arvosteluja ja muita tekstejä kirjoittaessani huomaan lähes automaattisesti tunkevani mukaan kuluneita fraaseja, joissa lytätään BL genrenä tai vahvistetaan stereotypioita, jotka eivät edes pidä paikkaansa. Yritän nykyään karsia tällaiset ajatukset pois jo ihan alkuunsa, koska niitä viljelemällä teen vain hallaa paitsi koko genrelle, myös sen faneille. Positiivisemman asenteen ylläpitäminen on helpottunut huomattavasti sen jälkeen, kun vihdoin ymmärsin jotain minkä tajuamisessa kesti kyllä ihan liian pitkään:

BL on aivan samanlainen genre kuin kaikki muutkin. Ja 90% kaikista genreistä on täyttä roskaa. Sturgeonin laki ei tietenkään ole mikään uusi asia, ja samoilla sanoilla ko. kirjailija itse aikanaan puolusti scifiä kriitikoilta, joiden mukaan suurin osa tieteisfiktiosta on pelkkää tuubaa. Mutta kukapa puolustaisi BL:ää, jos sen harrastajat itsekin osallistuvat dissaamiseen? Tietenkään en tällä tarkoita sitä että rankkaakaan kritiikkiä pitäisi fanien välisessä keskustelussa vältellä, mutta toivon että se menisi edes oikeaan osoitteeseen ja oikeista syistä.

Jaetaan siis reilusti ruusut ylistyksen arvoisille mangoille ja mangakoille (heitä on paljon) ja risut niille joille ne kuuluvat, mutta jätetään vihapuhe vihaajille. Heitäkin on paljon, mutta se ei tarkoita että minun tarvitsisi enää käyttäytyä kuin yksi heistä.

Kyuugou – Acid Town

Mainokset
25/10/2011

Lauantai-illan huumaa

Viime viikonloppuna ehti tapahtua kaikenlaista jännää. Yhdysvalloissa järjestettiin jälleen kerran Yaoicon, ja kotoisassa Suomessa oli samaan aikaan käynnissä mm. Desutalks ja sen jatkot (ja jatkojen jatkot). Yaoiconista lisää tuonnempana, ensin on vuorossa Talksin tärkeimmät. Omia ohjelmasuosikkejani olivat Vili Lehdonvirran puheenvuoro mangan digitaalisesta jakelusta, aihe kun on itsellenikin aika relevantti. Toinen kiinnostava ja hyvin pidetty esitys oli jonkun mysteerinyymin Anime ja kääntämisen kulttuuri, jossa keskeisimmäksi asiaksi nousi literaalin ja liberaalin kääntämistavan vertailu. Myös Henna-Riina Kakkolan Kimi ni todoke -aiheista esitystä oli viihdyttävää seurata, vaikka en itse ole sarjaan ole lähemmin tutustunutkaan.

Ehdottomasti eniten keskustelua, niin itse tapahtumassa kuin sen jatkoillakin, syntyi kuitenkin Siina Vierin pitämästä esityksestä seksuaalisisältöisen mangan käsittelystä kirjastoissa. Esitys oli tehty puhujan samaista aihetta käsittelevän gradun pohjalta, ja olin kyseistä teosta etukäteen kotona selaillutkin. Gradun voi ladata kokonaisuudessaan täältä jos jotakuta kiinnostaa. Varoituksen sana vain, akateeminen teksti on akateemista, ja ainakin itselläni alkoi tunkea sana ”seksuaalisisältöinen” korvista ulos jo muutaman sivun jälkeen. Aihe itsessään on toki mielenkiintoinen, etenkin kun sekä kirjastot että, hmm, seksuaalisisältöinen manga ovat lähellä sydäntäni niin vapaa-ajalla kuin työhommissa. Tutkimuksessa kiinnitetään huomiota siihen ettei mangan luettelointiin kirjastoissa ole mitään yhtenäisiä käytäntöjä, vaikka aineisto onkin valtavan suosittua. Myös hyllysijoittelu on tärkeää, ettei joku Battle Royale päädy lastenhyllyyn. Onneksi useimmissa kirjastoissa lasten ja aikuisten sarjakuvat onkin osattu erotella jo aikaa sitten omiksi osastoikseen, eli ajatus tuskin on mangankaan kanssa kovin vieras. Joka tapauksessa ainakin osittain gradu soveltuu ihan hyvin ohjeeksi kirjastotyötä tekeville, esimerkiksi ANN:n ja Mangaupdatesin suositteleminen luetteloinnin avuksi on hyvä idea.

Talks-puheenvuoron jälkeen fiilis oli kuitenkin hieman hämmentynyt, eikä oma pöytäseurueeni tainnut olla ainoa joka jäi miettimään mitä Vieri esityksessään oikeastaan yritti lopulta sanoa. Oliko koko jutun pointtina lopulta se, että sopivia asiasanoja tarvitaan siksi ettei kirjastoa voida pistää vastuuseen jos joku lainaa vahingossa Gravitationin ja saa siitä slaagin? Epäilen, mutta vähän kyseenalaiseen valoon Vieri joka tapauksessa asetti sekä itsensä että aiheensa. Olen samaa mieltä siitä että manga-asiantuntemusta (ja sarjakuva-asiantuntemusta ylipäätään) on joissain kirjastoissa todella puutteellisesti, mutta aiheen taivastelu meni jo melkein kukkahattutäteilyn puolelle. Eiköhän meistä jokainen ole lapsuudessaan törmännyt kirjastossa johonkin vähän hämmentävämpään materiaaliin, oli se sitten Milo Manaran teokset tai Elfquest, ilman että kasvoi siitä ihan täydellisen kieroon. Huvittuneisuutta aiheutti myös äänensävy jolla Vieri puhui paljon juuri BL:stä – ikään kuin se olisi jotenkin erityisen haitallista ja kamalaa. Jotenkin tuntuu myös kokonaan unohtuneen se fakta, että pornomangan ääri-ilmiöiden (loli, shota, bdsm jne) edustajia ei edes ole pahemmin käännetty englanniksi, eli niiden eksyminen kirjastoihin ei ole edes teoriassa kovin todennäköistä. Gradutekstissä jopa aika viattomat sarjat saadaan kuulostamaan todella turmiollisilta:

”Ghost!-sarjassa uhataan raiskaamisella ja pojat kinastelevat kumpi heistä on seksissä päällä ja kumpi alla. Gravitation on lisäksi käännetty suomenkielelle ja Devil’s Bride -sarjassa itse vihtahousu rakastelee useasti kauniin ja hauraan pojan kanssa. Voimmeko olettaa, että suomeksi käännetään yhä rohkeampia sarjoja ja kuinka oikeastaan edes teemme eroa pornografian ja seksin esittämisen välille? Jos tarjolla on jo poikarakkautta, niin mikä estää kirjastoja hankkimasta esimerkiksi tyttörakkautta tai mangaa, jossa antropomorfiset eläimet harrastavat seksiä? Eteen tulee vääjäämättä moraalinen ongelma.”

Mutta joo, jätän ihan reilusti moraalisten ongelmien pohtimisen muille ja jatkan itse siihen toiseen aiheeseen eli Yaoiconiin. Tänä vuonna kunniavieraana oli Maiden Rose -mangastaan parhaiten tunnettu Fusanosuke Inariya. Itse en kyseiseen mangaan ole tehnyt lähempää tuttavuutta vaikka siinä kuulemma todella realistisesti piirrettyjä tankkeja onkin, eikä mangakan vierailu siis herättänyt juurikaan intohimoja tai conkateutta. Sen sijaan odottelin innoissani uutisia Vizin uudesta BL-julkaisulinjasta, jonka nimet ja ensimmäiset lisensoinnit julkistettiin conissa pidetyssä paneelissa/ tiedotustilaisuudessa.

 Vizin laajennuksesta BL:n pariin on liikkunut netissä juttua jo pidempään, kun kustantamo alkoi hakea tiimiinsä asiansa osaavaa ja skenen tuntevaa BL-toimittajaa. Lopulta tehtävään valikoitui Jennifer LeBlanc, jonka The Yaoi Review -blogia olen itsekin selaillut uutisten toivossa silloin tällöin. Vaikka blogin sisältö ei ehkä ole ihan sitä mitä itse BL-blogilta kaipaisin, on kuitenkin aika hienoa että työhön otettiin selvästi asiasta kiinnostunut henkilö. Itsestäni on ainakin inspiroivaa huomata, että joku pystyy oikeasti myös työllistymään tekemällä juuri sitä asiaa jota rakastaa. Olen myös ollut todella innoissani siitä että Viz pyrkii mukaan BL-markkinoille, sillä Tokyopopin lopetettua lähestulkoon ainoa englanninkielinen kustantaja on ollut Digital Mangan Juné, jonka laadussa ja julkaisuaikataluissa on aika paljon toivomista. Viz on aiemminkin panostanut julkaisuissaan laatuun, enkä usko että BL-puolen jutut olisivat mikään poikkeus.

Uutisia lueskellessani olen ollut samaan aikaan sekä innoissani että hieman pettynyt. Nokkelasti nimetty SuBLime aloittaa julkaisemalla yksinomaan digitaalista materiaalia, ja tänä vuonna  jakeluun pääsevät Kotobuki Tarakon Sex Pistols/ Love Pistols ja Haruka Minamin Dannasama to mitsugetsuchuu. Ensi vuoden alussa ovat vuorossa puolestaan mm. Kusama Sakaen Ousama no bed ja Nitro+CHiRALin Sweet Pool -peliin perustuva, Mayu Kurumazakin piirtämä manga. Aivan mahtavaa saada vihdoinkin Sakae Kusamaa virallisena englanninkielisenä julkaisuna! Ja Sweet Poolkin on ihan rehellistä BL:ää eli se on luultavasti vähän mielekkäämpi kuin Togainusta tehdyt mangaräpellykset.

  

Ainoa surunaihe tässä on nyt se, että nämä julkaisut tapahtuvat ilmeisesti ainoastaan digitaalisesti. Taustalla ovat varmaan taloudelliset syyt, kun paperiversiona julkaistavat mangat ovat niitä joiden voi arvellakin myyvän paremmin, sillä esimerkiksi Suzuki Tanakan Aitsu no daihonmeillä ja Naono Bohralla on vankka fanikanta jo ennestään. Toivottavasti SuBLime onnistuu tulevaisuudessa löytämään järkevän tasapainon suositun ja kokeellisemman välillä. Olen toiveikkaalla mielellä asian suhteen, sillä Viz julkaisee nimenomaan Libren mangoja, jotka ovat yhtiön uhkavaatimuksien vuoksi olleet fanikääntäjilläkin pannassa jo pidemmän aikaa. Eli eiköhän sieltä omaankin makuuni löydy vielä enemmänkin settiä tulevaisuudessa, Libren tallissa mangaa ovat tehtailleet nimittäin niin Jaryuu Dokuro, est em, Anija Yuiji kuin Kumota Harukokin.

21/04/2011

Homohahmo vai homo hahmo

Minut on melkoisen helppo saada kiinnostumaan melkein mistä tahansa fiktiivisestä teoksesta, jos siinä vain on mukana homohahmo tai -hahmoja (tai Cillian Murphy, mutta ei nyt puhuta siitä). Varhaisteininä katsoin aivan innoissani sellaisia elokuvia kuin Velvet Goldmine tai Dark Harbor ennen kuin olin kuullutkaan BL-mangasta. Slashiin olin siinä vaiheessa tosin kai jo törmännyt, mutta fanfiction on juuri sitä itseään – fanien tuotoksia, ei mitään virallista. Voitte siis kuvitella ilmeeni kun tosissaan lopulta löysin BL:n ihmeelliseen maailmaan. Homosuhteita ei tarvinnutkaan enää kaivaa kivien ja kantojen alta tai kuvitella itse! Länsimaisesta mediasta ei oikein löydy mitään vastaavaa, ellei lasketa jotain harlekiinitasoista gay eroticaa. Paljon kiinnostavampaa on mielestäni kuitenkin seurata homohahmojen näkyvyyttä länsimaissa ihan mainstream-viihteessä.

Ahkera tv:n katsoja ei ainakaan ole viime aikoina voinut välttyä huomaamasta, että homot ovat tulleet fiktioon jäädäkseen. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen etuja Yhdysvalloissa ajava järjestö GLAAD raportoi viime vuonna, että tällaisia hahmoja löytyy amerikkalaisista tv- sarjoista yhä enemmän ja enemmän. Lukumäärä on ollut nousujohteinen jo useamman vuoden ajan: siinä missä suurimmilla kaapelikanavilla näkyvien, vakituisten homohahmojen määrä oli 16 vuonna 2008, oli vastaava luku vuonna 2009 jo 25, ja 35 vuonna 2010. Seksuaalivähemmistöihin kuuluvat hahmot ovatkin olleet näkyvä osa viime vuosien menestyneimpiä jenkkisarjoja kuten Glee ja True Blood, josta löytyi GLAADin mukaan suurin määrä seksuaalivähemmistöjen edustajia. Myös suosituissa brittisarjoissa kuten Skins ja Hollyoaks on mukana seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajia, eikä sovi unohtaa Salattuja elämiäkään, vaikka kaikkien lempilesbo Heli vastikään poistuikin sarjasta.

Heli ja taksikuski-Kiia todistavat jälleen kerran, että Salkkareissa voi tulla onnelliseksi vain muuttamalla pois Pihlajakadulta.

On aika hienoa, että asenteet ovat muuttuneet vuosien varrella niin paljon, että Suomen suosituimmassa saippuasarjassa tai amerikkalaisessa daytime tv:ssä voidaan avoimesti näyttää kaksi saman sukupuolen edustajaa suutelemassa keskenään. Yhä edelleen ollaan tietysti kaukana ideaalitilanteesta, ja nyt kun homohahmojen määrä on lisääntynyt, kiinnittyy huomio yhä enemmän siihen, millaisia nämä hahmot ja heidän juonikuvionsa oikein ovat. Länsimaisessa viihteessä näihin asioihin liittyvät ongelmat ovat monesti aivan päinvastaisia kuin BL:ssä. Mangahomot käsittelevät omaa seksuaalisuuttaan harvoin, eikä ympäristön paineita tai suvaitsemattomuutta juurikaan näytetä. Niiden sijasta keskitytään vain hahmoihin ja näiden suhteisiin.

Länsimaisessa viihteessä tilanne on kääntynyt päälaelleen. Suurin yksittäinen ongelma homojen esittämisessä tuntuu nimittäin olevan se, että hahmot ovat nimenomaan, noh, homohahmoja. Homohahmo, kuten nimestä ehkä kuulee, on ennen kaikkea homo ja vasta toiseksi hahmo. Ainoat mahdolliset tarinankaaret, joita homohahmolle voi suoda, ovat joko kaapista ulostuleminen tai ihmisten ja yhteisön ennakkoluuloja vastaan kamppailu. Jos nämä onnistutaan jollain tapaa välttämään, ei homohahmo kuitenkaan voi ainakaan olla päähenkilö – ellei kyseessä ole pelkästään homoista kertova sarja kuten Älä kerro äidille tai L-koodi. Toisaalta päähenkilön paikat on jenkkimediassa muutenkin varattu lähinnä valkoisille heteroille, yleensä vielä miehille, joten tässä suhteessa ongelma koskee monia muitakin ihmisryhmiä.

Hävettää myöntää, mutta yleissivistyksessäni on edelleen tämän sarjan kokoinen aukko. 

Tietysti seksuaalisuutta käsittelevät tarinat ovat tärkeitä, mutta ei tosielämässäkään yhdenkään ihmisen elämä keskity pelkästään sen ympärille onko tämä homo, lesbo, bi, hetero, asse tai jotain muuta. En todellakaan ole ainoa joka toivoisi että pikkuhiljaa voitaisiin jo alkaa nähdä homohahmojen sijasta vain homoja hahmoja, joille seksuaalisuus on ainoastaan yksi ominaisuus muiden joukossa.

Tässä suhteessa True Blood onkin ollut yllättävän palkitsevaa seurattavaa. Kolmoskauden emäpahis Russell on ennen kaikkea suuruudenhullu, maailmanvalloitusta suunnitteleva psykovampyyri, joka nyt vain sattuu asumaan kartanossa rakastajansa Talbotin kanssa. Louisianan vampyyrikuningatar Sophie-Anne toteaa sivulauseessa, ettei ole nauttinut seksistä miesten kanssa enää vuosikymmeniin, eikä edes alfauros Eric arkaile käyttää miehekästä vetovoimaansa oman sukupuolensa edustajaan, jos se auttaa häntä edistämään tavoitteitaan. Koko sarjan tärkein ja näkyvin homo on kuitenkin ehdottomasti mm. kokkina ja huumediilerinä työskentelevä Lafayette, jonka one-linerit ja toinen toistaan älyttömämmät vaateparret tekevät hänestä samalla yhden sarjan viihdyttävimmistä hahmoista.

”Who ordered hamburger with AIDS?” Lafayettelle ei ryppyillä.

Jostain syystä vakavien ja näkyvällä paikalla olevien homosuhteiden esittäminen on silti True Bloodissakin hankalaa. Ensin saadaan odottaa kaksi kautta ennen kuin Lafayettelle saadaan romanttisen kiinnostuksen kohde, ja kun komea latinohoitsu Jesus lopulta ilmestyy sarjaan, muuttuu jopa LaLan kaltainen räiskyvä persoona äkkiä yksiulotteiseksi ja tylsäksi, eikä hahmojen välinen kemia muutenkaan ole kovin jännittävää. Sama näkyy esimerkiksi Gleessä, jossa teinihomo Kurtin suhde poikakoulu Wahler’sia käyvään Blaineen on kovin mielikuvitukseton ja muovinen. Paljon mielenkiintoisempi on sarjassa nähtävä kahden cheerleaderin, Santanan ja Brittanyn, välinen moniselitteinen suhde, mutta tuntuu siltä etteivät käsikirjoittajat itsekään tiedä mitä sen kanssa oikein tekisivät.

Homopareja ei myöskään kohdella täysin samalla tavalla kuin heterovastineitaan: True Blood ei ole koskaan arkaillut näyttää paljasta pintaa tai seksiä, mutta Lafayetten ja Jesuksen oletettavasti villistä yöstä yhdessä ei nähdä edes pientä vilausta. Gleessäkin saatiin odottaa ensimmäistä homosuudelmaa pitkälle kakkoskauteen, vaikka sarja muuten yrittää niin kovasti olla epäsovinnainen. Erityisen käsittämätöntä tästä tekee se, että sarjojen visionäärit Alan Ball (True Blood) ja Ryan Murphy (Glee) ovat molemmat julkisesti homoja. Aina on mahdollista piiloutua sanojen ”katsojamme eivät vielä ole valmiita” taakse, mutta eivät ne katsojat koskaan tule olemaankaan, ellei joku ota sitä ensimmäistä askelta.

Kurt ja Blaine mielenkiintoisimmillaan. Pahoittelen mahdollisia spoilereita, mutta ei tällaista kuvaa voi jättää käyttämättä.

Yksi tärkeimmistä homohahmojen (ja homojen hahmojen) tehtävistä onkin juuri se, että ne tulevat yleisönsä olohuoneisiin ja pakottavat asiaan perehtymättömätkin ihmiset tarkistamaan omia käsityksiään ja asenteitaan uudelleen. Livejournalin fandomeissa aktiivisesti toimiva, social justice -poliisinakin tutuksi tullut Aja kirjoittaa aiheesta seuraavasti:

”As long as homosexuality exists only on the periphery of mainstream stories, and is only presented in ”acceptable” overt ways, it will continue to reinforce the celluloid closet. It will continue to reinforce among the ignorant the idea that homosexuality isn’t something that applies to them or what/who they love. [–]

I want those main characters to fall in love and make out because it means that fans of their characters will have to come to terms with their gayness, exactly like they would have to do in real life. It’s one thing to start out a book, like Swordpoint and Havemercy did, introducing your main characters as gay from the start. Because from the outset the reader knows, the reader can choose whether they approve, or tolerate, or whatever. They can put that book down and walk away.

But reality doesn’t let you choose.”

Onneksi tällaisestakin löytyy jo esimerkkejä mainstream-viihteen puolelta. Jopa minä tiedän Buffy vampyyrintappajan Willow’n lesbokuviosta, vaikka olen nähnyt sarjaa yhteensä noin kahden jakson verran. Myös Gossip Girlin ykköskaudella koettiin jännittäviä hetkiä, kun Serenan pikkuveli Eric paljastui homoksi. Mukavan kotoinen esimerkki on tietysti Salatut elämät, jossa niin Kalle kuin Helikin löysi oman seksuaali-identiteettinsä vasta siinä vaiheessa kun he olivat jo tulleet katsojille tutuiksi.

Merkittävin fiktiivinen kaapistatulo lähivuosina on kuitenkin ollut J. K. Rowlingin paljastus Dumbledoren homoudesta, ja asiasta uutisoitiinkin tiedotusvälineissä ympäri maailmaa. Tuntuu tosin monella tapaa hieman pelkurimaiselta ilmoittaa hahmon homoudesta vasta jälkikäteen, kun siitä ei itse kirjoissa mainita halaistua sanaa. Voi myös arvata, ettei Dumbledoren ~ystävyydestä~ Grindelwaldin kanssa tulla viimeisessä Potter-elokuvassa kertomaan mitään ylimääräistä, vaikka aihetta ehkä olisi. Suunta alkaa siis ehkä olla jo oikea, mutta kuljettavaa riittää edelleen.

Se kuva Dumbledoresta ja Grindelwaldista.

P. S. Fantasian ystäville on kuitenkin tiedossa ilouutisia. Vastikään HBO:lla alkanut, George R. R. Martinin massiiviseen Tulen ja jään laulu -saagaan perustuva tv-sarja tulee nimittäin ennakkotietojen mukaan kasvattamaan tarinassa mukana olevan homoparin asemaa ja näkyvyyttä kirjoihin verrattuna. Vaihteeksi kerrankin näin päin!

19/03/2011

Kuukauden hämmennys: Tavarataivas

Kuten otsikosta ehkä voi päätellä, tässä kirjoituksessa puhutaan oheistuotteista. Ei liene kovin yllättävää, että miespuolisten otakujen lisäksi vähintään yhtä kovia kuluttajia ovat myös naispuoliset fanit. Niinpä monista tyttöjen keskuudessa suosituista bishounen-sarjoista onkin tehtailtu ämpärikaupalla kaiken maailman pyyhkeitä, kylpyjulisteita ja puhuvia herätyskelloja. Vaikka varsinaisista BL-sarjoista tuotetaan fanikrääsää huomattavasti vähemmän, ei fujoshienkaan silti tarvitse jäädä nuolemaan näppejään. Itse en ole kiinnostunut tällaisten fanituotteiden keräämisestä, mutta niiden selaaminen silloin tällöin on yllättävän viihdyttävää. Esittelen tässä nyt joitakin omituisimmista ja hauskimmista bongaamistani tavaroista.

Yksi suurimmista – ja kekseliäimmistä – oheiskrääsän tuottajista näyttäisi olevan Nitro+CHiRAL. Togainu no chi-animen siivittämänä saatavilla on niin palapelejä kuin kylpypyyhkeitäkin. Erikoisimpiin näkemiini oheistuotteisiin kuuluvat kuitenkin ehdottomasti yllä nähtävät Togainu-kalsarit ja nitroplussan BL-peleille omistetut nimikkoviinit. Kyllä näiden kanssa kelpaisi vetää kalsarikännit!

Nitroplussan laajaa tavaravalikoimaa edustaa myös Aroma of Blood -parfyymisetti, jossa on omat tuoksut Akiralle ja Shikille. Ai Hasakawan Love Control on niin ikään saanut oman hajuvetensä.

Love Control-fanit voivat paitsi tuoksua lempisarjaltaan, myös ripustaa seinälleen teemaan sopivan kellon. Onnekkaimmat Togainu-fanit puolestaan pääsivät viime kesänä maistelemaan Comiket-tapahtumaa varten tehtyä jäätelöä, jonka etiketissä komeili kesäisissä tunnelmissa oleva Akira. Tapahtumasta oli saatavilla myös pullovettä samalla kuvituksella! Itseäni on muuten aina hieman hämmentänyt se söpöchibi-oheistuotteiden määrä joka nitroplussan peleistä on tehty, sillä pelit itsessään ovat kuitenkin kohtalaisen synkkää materiaalia.

Varoitus: nämä silmälasit eivät todellisuudessa paranna suorituskykyäsi

Osaavat sitä toki muutkin pelitalot kuin Nitro+CHiRAL. Spray on julkaissut monia BL-pelejä, ja Kichiku Megane on yksi sen suosituimmista visual noveleista. Sarjan idea on varsin yksinkertainen: taikakakkulat päähänsä laittamalla salaryman-päähenkilö muuttuukin yllättäen semeksi, ja vastaavasti ilman laseja päätyy jälleen uken rooliin. Pelin kymmenvuotisjuhlan kunniaksi fanitytöt saivat mahdollisuuden ostaa samanlaiset lasit kuin pelissä nähdään, ilman vahvuuksia tosin. Jostain syystä lasien tuoteselosteessa on myös muistettu mainita, ettei niillä todellisuudessa ole mitään vaikutusta käyttäjänsä ”kykyihin”. Enpä olisi muuten arvannut!

Joko sinä olet halannut tyynyäsi tänään?

Kun nörteille suunnatuista fanituotteista on kyse, päädytään aina ennemmin tai myöhemmin myös sinne pimeälle puolelle, eli halityynyihin. Housuttomuus näyttää olevan trendinä näissä Togainun Akiraa ja Finderin Takabaa esittävissä tyynynpäällisissä. Kiva vissiin jos tuollaisista tykkää, itselleni kaikki halityynyt kuitenkin tuovat ikuisesti mieleen vain tämän.

Pakko toki myöntää, etten minäkään täysin immuuni materialistisille houkutuksille ole. Yllä nähtävät Doukyusei-kansion ja muistivihot ottaisin kokoelmiini enemmän kuin mielelläni, samoin kuin tuon Kaze to ki no uta -aiheisen nenäliinan (tai mikä rätti se sitten onkaan). Eipä minulla tuollaisiin kuitenkaan taitaisi olla varaa, sen verran autuaasti ”rahat pois faneilta”-mentaliteettia kaikkien oheistuotteiden hinnoittelussa on käytetty.

Entä mitenkäs lukijat, onko teillä lisää esimerkkejä hassusta tai himoittavasta fanikrääsästä?

02/12/2010

2. joulukuuta

Tervetuloa My Thoughts on Yaoin joulukalenteriin! Lisätietoa kalenterista voit lukea täältä.

2. Suosikkiparisi jostain muusta kuin BL-sarjasta

Tapahtui mitä tahansa, lempikirjasarjani tulee nyt ja varmaan ikuisesti olemaan 12-vuotiaille pojille suunnattu kauhufantasiaseikkailu The Saga of Darren Shan. Kirjoista tehty manga on myös aika kova juttu, vaikka ulkonäöstä päätellen se on vielä selvemmin suunnattu pikkupojille. Lähes kymmenvuotisen faniuteni aikana olen ehtinyt pyörittää sarjan hahmojen suhteita päässäni aika moneen otteeseen, eikä siis liene ihme että näistä kirjoista on peräisin myös kaikken aikojen eeppisin ja hienoin OTP:ni, eli Darren Shan ja Kurda Smahlt. Ennen kuin katsotte tuota kuvaa ja kysytte mikä shotacat minusta on tullut, haluaisin muistuttaa että Darren ikääntyy hitaasti ja on siis oikeasti vanhempi kuin miltä näyttää. Ihan totta! Darren on siis nuori ja vilpitön puolivampyyri, joka uskoo kaikista pelkkää hyvää, ja Kurda vallankumousta hautova vampyyriprinssi, joka turvaa enemmän älyynsä kuin muskeleihinsa toisin kuin suurin osa vampyyreistä. Hahmojen tiet risteävät vain lyhyesti ja melko traagisissa merkeissä, mutta he jättävät toisiinsa sitäkin suuremman vaikutuksen.

Kurda Smahlt ja Darren Shan, ou jea.

Vaikka antaisi kaiken tinahattuilun olla, on minulla silti mielestäni ihan hyvä syy pitää hahmojen suhdetta tärkeänä ja merkityksellisenä paitsi heidän itsensä, myös koko sarjan juonen kannalta. Vai mitä sanotte siitä, että Kurda tuodaan takaisin kuolleista, koska tämä välitti eläessään Darrenista niin paljon että jatkaisi tämän suojelua vaikka ei muistaisi entisestä elämästään mitään muuta? Tai siitä, että Kurda on valmis uhraamaan vuosikausia valmistelemansa suunnitelman, vain siksi että Darren saisi elää? Tai siitä, että siihen viralliseen mangaan on eksynyt mukaan tällainen kohtaus (huom! ei-työturvallinen kuva!)? Että joo-o, subtext on yhtä kuin buttsex ja sitä rataa.

12-osainen sarja on kaikessa hölmöydessään muutenkin äärimmäisen otollinen kasvualusta kaikenlaiselle shippaamiselle. Kirjailija luuli varmaankin olevansa kekseliäs ja kiertävänsä kaikki homohtavat vampyyrikliseet tekemällä oman mytologiansa verenimijöistä karskeja ja väkivaltaisia yön kulkijoita… Mutta taisi jättää huomiotta, että lähinnä miehistä koostuva, välillä aika tiivistäkin yhteiseloa viettävä vampyyripopulaatio ei oikeastaan kuulosta yhtään sen vähemmän homolta. ”Hups.”

Jos joku muu on sattunut Darrenin seikkailuihin tutustumaan, suosittelen lämpimästi myös tuoretta kirjasarjaa joka keskittyy Darrenin mentorin, Larten Crepsleyn nuoruuteen. Ensimmäinen osa on ainakin yllättävän hyvää shittiä, ja seuraavan on määrä ilmestyä ensi keväänä.

Kuvitus: Takahiro Arai

Avainsanat:
08/10/2010

Imperiumin vastaisku

Englanninkielisessä BL-yhteisössä eletään nyt jännittäviä aikoja. Skanlaatioryhmä toisensa jälkeen on poistanut sivuiltaan osan käännöksistään sen jälkeen, kun japanilainen Libre -kustantamo alkoi syyskuussa lähetellä Cease & Desist -kirjeitä monille merkittävimmille fanikäännösryhmille. Nekin, jotka eivät vielä osuneet Libren lakimiesten tutkaan, ovat jo päättäneet lopettaa kustantamon julkaisemien mangojen kääntämisen ja levittämisen sekä madaltaneet profiiliaan ja tiukentaneet sääntöjään huomattavasti. Käytännössä tämä vaikuttaa tavalla tai toisella koko englanninkieliseen BL-fandomiin, sillä kustantamo on alansa suurin, ja esimerkiksi pelkästään eri BExBOY -lehdissä ilmestyneitä sarjoja on yhteensä satoja.

Vaikka Libren toimet voi laskea osaksi yleisempää trendiä, johon liittyy manga- ja animeteollisuuden herääminen tuotostensa warettamiseen, on kustantamon toimien takana muutakin kuin yleistä paheksuntaa ja abstraktia ahdistusta. Monet japanilaisista mangakustantamoista ovat aiemmin kuitenkin olleet kiinnostuneita lähinnä kotimaassaan tapahtuvasta mangan nettilevityksestä, eivät niinkään länsimaisten fanien amatöörikäännöksistä. Libre kokee kuitenkin nimenomaan skanlaatiot suorana uhkana itselleen, sillä se on alkanut tänä vuonna julkaista sarjojaan sähköisessä muodossa Amazonin Kindle -lukulaitteelle. Tällä hetkellä julkaisutahti tai -valikoima ei vielä päätä huimaa, vaikka tarjolla on mangaa niinkin tunnetuilta tekijöiltä kuin Youka Nitta, Nase Yamato ja Haruka Minami. Kaikista ukaaseista päätellen Libre ja tämän omistava Animate aikovat panostaa nettilevitykseen ihan tosissaan, joten valikoima toivottavasti paranee jatkossa huomattavasti.

Mitä tämä sitten tarkoittaa tulevaisuuden kannalta? Fanikääntäjät jättävät tästedes Libren tuotokset rauhaan koska fanit voivat laillisesti ladata lempisarjansa suoraan Kindleensä tai koneelleen, ja ruoho laulaa, linnut kasvavat ja aurinko paistaa fujosheille ympäri maailman? No ei nyt ihan niinkään. Libren kauppamallissa on nimittäin vielä kehittämisen varaa, eikä fanien vastarinta yhtiön toimia kohtaan ole ollut mitenkään pientä. Yksi ongelmista on julkaisujen hinta: yli viisi dollaria yhdestä luvusta mangaa tuntuu aika suolaiselta, kun kokonaisen BExBOY-lehden hinta Japanissa on 630 jeniä eli alle kahdeksan euroa, ja yhden lisensoidun mangapokkarinkin hinta jotain kymmenen dollarin luokkaa. Kuka sanoi että aineettomat tuotteet olisivat edullisempia? Myös julkaisuformaatti saattaa muodostua ongelmaksi, kun sähkökirja on monelle vielä vieras ja outo asia, ja Amazonissa myytävät sähkökirjat sopivat tietysti vain Amazonin omiin Kindle-laitteisiin. Onneksi Kindle-lukijaohjelman saa sentään ladattua tietokoneelleen ilmaiseksi, jos ei houkuta panostaa yli 150 dollaria yhden tempun laitteeseen, joka luultavasti on pian jo vanhaa teknologiaa sähkökirjaformaatin jatkuvan kehityksen takia.

Myös esikatselumahdollisuus on Libren Kindlelle myytävässä mangassa aivan perseestä. Teoriassa mistä tahansa sähköisestä teoksesta voi Amazonin sivuilla ladata pienen ilmaisnäytteen, mutta sen koko määräytyy teoksen sivumäärän perusteella. Kokonaisissa mangapokkareissa tämä ei ole ongelma, ja esimerkiksi amerikkalaisen June Mangan Kindle-tuotteista saa ilmaiseksi noin 15 sivun verran maistiaisia. Suurin osa Libren myymistä teoksista on kuitenkin yksittäisiä lukuja, joten ilmaisnäytteiden sivumäärä rajoittuu keskimäärin kolmeen. Käytännössä palvelusta ei siis ole ostajalle mitään hyötyä, kun näytteet koostuvat erilaisista ”mangaa luetaan tähän suuntaan” ja ”tämä sarjakuva on vain yli 18-vuotiaille” -huomautussivuista. Tällainen malli tuskin ilahduttaa kuluttajia, jotka ovat tottuneet arvioimaan ostoksensa hyvinkin tarkkaan. Kirjakaupassakin voi selata koko kirjaa, ei vain sen ensimmäistä kolmea sivua.

Juuri esikatselumahdollisuuden evääminen kismittää monia faneja, joiden ostopäätökset perustuvat usein pitkälti skanlaatioiden lukemiseen. Yleensä fanikäännökset tuntuvatkin vaikuttavan BL-mangan menekkiin länsimaissa lähinnä positiivisesti, sillä useimmat fujoshit ovat keräilijäluonteita jotka mielellään tukevat suosikkimangakoitaan myös rahallisesti. Tätä mieltä oli myös eräs ranskalainen harrastaja, joka Libren toimista tuohtuneena lähetti näille avoimen kirjeen, jossa ilmoittaa entisenä uskollisena asiakkaana olevansa hyvin järkyttynyt kustantamon toiminnasta ja laittavansa koko lafkan tästä lähin boikottiin. Samaiselta sivustolta löytyy myös sekä ranskalaisen Asuka-kustantamon kommentti että Libren itsensä vastaus (tai pikemminkin epävastaus) kirjeeseen. Ainakin siitä käy hyvin selväksi, ettei yhtiö salli omistamansa materiaalin laitonta levittämistä missään muodossa, etenkään nyt kun se panostaa nettijulkaisemiseen.

Vaikka joidenkin mielestä Libren asenne koko tapaukseen on asiakkaita epäkunnioittava ja rahanahne, en itse jaksa kauheasti paheksua tai tuomita kustantamon toimintaa. Kuten joku toimittaja aikanaan totesi erään hakukonejätin Kiinan-seikkailuista: ei Google ole hyvä tai paha, se on pörssiyhtiö. Sama pätee kaikkiin muihinkin bisnestä tekeviin yrityksiin. Vaikka asiakkaiden pitäminen tyytyväisenä yleensä auttaa rahan takomisessa, on etenkin Libren kaltaisella, alansa suurimmalla kustantamolla varaa valita asiakkaansa. Fanikäännösten kautta mangaan tutustunut sukupolvi saisi minun puolestani välillä myös muistaa, etteivät skanlaatiot ole mikään jokamiehenoikeus, vaan laitonta toimintaa, joka on saanut jatkua koska kustantamoilla ei ole aiemmin ollut kiinnostusta tai keinoja sen kitkemiseksi. Fanikääntäminen olikin kohtalaisen harmitonta toimintaa, ennen kuin homma levisi reisille Onemangan kaltaisten aggregaattisivustojen yleistyttyä pari vuotta sitten.

Aikanaan yksittäiset skanlaatioryhmät poistivat lisensoidut sarjat sivuiltaan oma-aloitteisesti, eivätkä siis juurikaan häirinneet englanninkielisiä mangamarkkinoita toiminnallaan. Massiivisilla manganlukusivustoilla tällaiset herrasmiessäännöt kuitenkin heitettiin nurkkaan, ja helppoutensa takia niistä tuli monille pääasiallinen paikka lukea mangaa. Sivustot paisuivat lopulta niin suuriksi, etteivät ne voineet olla herättämättä huomiota, ja saavat siis syyttää tasan itseään siitä, että mangateollisuus sai pian tarpeekseen niiden toiminnasta. Japanissa meno on ollut vielä urpompaa, kun netissä yhä laajemmin leviävät mangaskannit ovat monesti tulleet kustantamoiden ja tekijöiden tietoisuuteen lukijoiden itsensä kautta. Kertoisitko sinä suosikkipiirtäjällesi, että luet tämän töitä laittomasti netissä? Jotkut japanilaiset fanit ovat tehneet juuri näin, ja mangakoiden reaktiot ovat olleet vähintäänkin paheksuvia.

Vaikka asenne Japanissa leviäviä laittomia skanneja kohtaan olisi ankarakin, jotkut myös tajuavat, mistä skanlaatiotoiminnassa pohjimmiltaan on kyse. BL-mangaka Okadaya Tetuzoh kertoo kirjeessään Nakama-käännösryhmälle ymmärtävänsä fanikäännösten auttavan mangakan promotoinnissa ruohonjuuritasolla, ja on iloinen siitä että saa lukijoita myös ulkomailla. Hän kuitenkin muistuttaa, että tällainenkin toiminta on silti laitonta ja siksi tuomittavaa. Koska kustannusyhtiö omistaa kustantamiensa teosten tekijänoikeudet, ei kellään, edes sarjan tekijällä itsellään, ole oikeutta levittää niitä missään muodossa ilman kustantamon lupaa.

Kaikista puutteistaan huolimatta Libren yritykset myydä mangaa sähköisessä muodossa tuntuvat olevan askel oikeaan suuntaan, ja yhtiön mallista löytyy myös paljon hyvää. Libre kustantaa ja käännättää mangansa Kindleä varten itse, ilman ulkomaalaisten kustantamoiden tuomia välikäsiä. On myös äärimmäisen fiksu veto tarjota harrastajille palvelua siellä missä he jo ovat, eli netissä, ja tavalla joka on jo ainakin teoriassa tuttu, eli sähköisenä. Myös luku kerrallaan -formaatti on skanlaatioita lukeneille jo valmiiksi tuttu, ja lyhentää kuluttajien odotusaikoja kun kääntäjän ei tarvitse saada valmiiksi koko pokkaria ennen kuin sen voi julkaista. Sähkökirjaformaatti sopii myös erinomaisesti pienemmille yleisöille suunnatun materiaalin julkaisuun, ja näkisin sen tulevaisuudessa järkevänä kanavana esimerkiksi englanniksi käännettyjen BL-ranobejen julkaisuun. Jos Libre siis vielä joskus alkaa julkaista Kindle-kaupassaan omiin mieltymyksiini vähän paremmin sopivaa mangaa kuin nyt, voisin hyvin kuvitella päätyväni maksavaksi asiakkaaksi, etenkin jos systeemi (ja hintataso) kehittyy vielä hieman järkevämmäksi. Kindle-kuvakkeet eivät ehkä näytä tietokoneen ruudulla yhtä hienoilta kuin kirjat hyllyssään, mutta kohtuuhintainen ja helppo tapa tukea lempimangakoitani houkuttelee kyllä.

Tältä näyttää Kindle Macilla

Tietysti on aika mahdoton ajatus, että kustantamo toisi Kindle-kauppaansa kaikkia, tai edes suurinta osaa omistamistaan sarjoista. Käytkö tässä pian niin, että länsimaalaisilta faneilta jää tulevaisuudessa bongaamatta monta hyvää tarinankertojaa ja piirtäjää, kun Libre ei julkaise kaikkia sarjojaan englanniksi eivätkä fanikääntäjät uskalla koskea niihin pitkällä tikullakaan? Tuskin sentään, onneksi. Jo nyt monet ovat alkaneet puhua kaipuustaan niihin aikoihin kun skanlaatiot levisivät lähinnä IRCissä ja muiden hyvin suljettujen kanavien kautta, ja siihen suuntaan monet käännösryhmät tulevat luultavasti pian taas kallistumaan. Oikeustoimien pelko pitää varmasti ihmiset hetken aikaa erossa Librestä, mutta ei ole mitenkään epätodennäköistä, että kunhan ne kuuluisat C & D -kirjeet ovat ehtineet pölyttyä tarpeeksi kauan, joku alkaa taas kääntää ja levittää kustantamon sarjoja. Sähköinen julkaisuformaatti on tietysti myös äärettömän altis laittomalle levittämiselle, ja siinä vaiheessa kun sitä alkaa tapahtua, Libren täytyy vain toivoa että Amazonin systeemi on käyttäjille kätevämpi ja mieluisampi kuin Piratebayn verkkokaupassa vierailu.

Samaan kannattaisi muidenkin mangakustantajien pyrkiä. Itse ainakin toivon, että kustantamot olisivat huomanneet manganlukusivustoissa loistavan markkinaraon, ja alkaisivat itse tuottaa samankaltaisia, helppokäyttöisiä palveluita mangan lukemiseen laillisesti sähköisessä muodossa. Kysyntäähän riittäisi vaikka kuinka: esimerkiksi Onemanga ylsi aikanaan Googlen tekemälle tuhannen suosituimman nettisivuston listalle. Laitonta lataamista ei voi kitkeä kieltämällä sitä, mutta siinä vaiheessa kun laillisen tuotteen käsiinsä saaminen on helpompaa ja laatukin on parempi kuin piraateissa, muuttuu ostaminen äkkiä houkuttelevammaksi kuin warettaminen. Siihen on Librelläkin vielä pitkä matka, mutta ainakin se yrittää tarjota laittomalle lataamiselle edes jotain konkreettista vaihtoehtoa, toisin kuin monet kollegansa.

20/02/2010

Doujinshi_hommat kiinnostaa

Siinä missä länsimaalaisiin fandomeihin (kuten vaikka Star Trek tai Harry Potter) kuuluvat olennaisena osana fanficit, törmää anime- ja mangafandomeissa fanitarinoiden ohella ennen pitkää lähes väistämättä doujinsheihin. Omakustannesarjakuvat ovat tietysti elinvoimainen fanikulttuurin muoto, mutta niillä on ollut myös tärkeä tehtävä koko nykymuotoisen BL:n ja etenkin yaoin kehittymisessä etenkin 70-80-luvuilla. Herkkien shounen-ai-tarinoiden sijaan doujinikat halusivat puhdasta pornoa,  joka sitten vähitellen levittäytyi myös kaupallisiin julkaisuihin, ja nykyään saammekin sitten ” nauttia” lopputuloksista joka ikisessä BeXBoyssa ja Gushissa. Yaoidoujinshien sisältö puolestaan on säilynyt suurinpiirtein samana vuosikymmenestä toiseen: varhaisimmat yaoidoujinshit piirrettiin poikien urheilu- (Captain Tsubasa) ja fantasiaseikkailusarjoista (Saint Seiya), ja nykyäänkin noiden genrejen edustajat ovat suosituimpia doujinshien aiheita. Prince of Tennis, Eyeshield 21, Naruto ja Katekyo Hitman Reborn! ovat kaikki sarjoja, joista on luultavasti piirretty yhtä paljon, ellei enemmänkin, fanisarjakuvia kuin virallista mangaa.

Est emin Death on Round Table ja Sakuragi Yayan näkemys Inuyashasta

Japanin elinvoimaiset omakustannemarkkinat ovat tietysti vaikuttaneet suoraan myös monen mangakan urakehitykseen. Ei doujinshien piirtäminen ole mikään oikotie onneen, mutta jos jopa valtavirtamangaa tekevä CLAMP aloitti aikanaan doujinshirinkinä, voi vain kuvitella, miten monella BL-taiteilijalla on synkkä menneisyys Comiketin myyntipöydän takana. Minami Ozakin Zetsuai 1989 -manga esimerkiksi pohjautuu mangakan spinoffiin omasta Captain Tsubasa -mangastaan. Suosikkimangakani Sakuragi Yaya kuuluu myös tähän joukkoon, ja ennen kaupallista sarjakuvadebyyttiään tämä tehtaili 2000-luvun alussa mm. Inuyasha-doujinsheja. Taiteellisesti kunnianhimoisen est eminkin varhaisista töistä löytyy Death Note -pornoa, muttaa Light/L:n sijaan täti sentään keskittyi Yotsuba-yhtiön draamailuihin.

Rossiun otsa on Brasilian kokoinen Rossiu/Simon on Homerun Kenin suosikkipari, Chitose Piyokon mieltymyksistä en oikeastaan välittäisi tietää

Kaikki mangakat eivät tietenkään lopeta doujinshiseikkailuja ammattilaisiksi päästyäänkään. Homerun Ken esimerkiksi kunnostautui yhdessä vaiheessa tehtailemalla Gurren Lagann -fanartia ja doujinsheja ns. oikeiden töiden sijaan. Myös Chitose Piyoko on piirtänyt kaupallisen uransa ohessa aika valtaisan määrän Prince of Tennis- ja Code Geass -sarjakuvia. Omasta puolestani Chitose voisi kyllä siirtyä vaikka täysipäiväiseksi doujinshimaakariksi, ettei tarvitsisi enää katsella tämän töitä laajassa levityksessä.

Antique Bakery -doujinshi Soshite Kakumon Heion na Hibi sekä yksi Yoneda Koun Crows ZERO -sarjakuvista

Toinen mangaka joka saisi kokonaan pysyttäytyä doujinshien väkertämisessä, on tietysti Gravitationin luoja Maki Murakami. Tädillä on ilmeisesti kokemusta myös muusikko-doujineista, mutta parhaiten hänet tunnetaan Gravitationista tekemistään Megamix -pornoiluista. BL-mangakoiden keskuudessa doujinshien piirtäminen omista sarjoista ei ole mitenkään poikkeuksellista. Doujinsheistaan tunnetaan melko hyvin myös Yoshinaga Fumi, joka on piirtänyt Antique Bakeryn pohjalta yli kymmenen erilaista tarinaa. Lyhyissä sarjakuvissa tehdään parodiaa paitsi itse sarjasta myös fujosheista ja doujinsheista yleensäkin, ja toisaalta ratkotaan hahmojen välisiä jännitteitä vakavaankin sävyyn. Onkin varsin piristävää, että seksin sijasta pääosassa onkin hahmojen ja maailman laajentaminen. Miyamoto Kanokin on tehtaillut valmiiksi laajoista universumeistaan doujineita, jotka niin ikään keskittyvät välillä pornon lisäksi hahmonkehitykseen. Omista tarinoistaan doujinsheja julkaisevat myös Naono Bohra ja Yoneda Kou, joka on lisäksi tehnyt aluevaltauksen elokuvadoujinshien puolelle; tämä on julkaissut useammankin Crows ZERO -fanisarjakuvan.

ROCK’N’DOLLESSIN ja Inugata Summitin taidonnäytteet. Antakaa näille naisille jo töitä ammattimangakana, jooko!

Oma suhtautuminen doujinsheihin on jostain syystä hieman ristiriitainen. Suosikkimangakoiltani pyrin tietysti lukemaan myös kaikki näiden omista sarjoistaan valmistamat omakustanteet, mutta muuten luen doujineita hyvin satunnaisesti. Yksi suurimmista syistä on tietysti se, etten oikeastaan ole mukana yhdessäkään anime- tai mangafandomissa, eikä niitä muutamia minulle mieleisiä pareja juuri kukaan edes piirrä. Suurin osa lukemistani doujinsheista onkin peräisin sarjoista, joita en ole ikinä lukenut tai katsonut, enkä muutenkaan tiedä niiden lähdemateriaalista juuri mitään. Hyvin piirretyt fanisarjakuvat tarjoavat kuitenkin aina vähintään silmänruokaa, ja ovat joissain tapauksissa jopa parempia kuin ammattipiirtäjien sarjat. Yksi todella lahjakas tekijä on Himemiko,  jonka doujinshirinki ROCK’N’DOLLESS on keskittynyt Code Geass- ja Fullmetal Alchemist -doujinsheihin. Himemikon sarjakuvakerronta yhdistää länsimaisen ja japanilaisen sarjakuvan parhaat puolet, ja myös taiteelliset kannet erottuvat tavanomaisista doujinshi- ja mangakansista edukseen. Innostuin alunperin myös esimerkiksi Nitro+Chiralin Togainu no Chi -pelistä nimenomaan siitä upeasti piirrettyjen doujinshien perusteella. Pelin asennus tosin on vielä työn alla ja virallisen mangankin lukeminen kesken, suurelta osin siksi että se on piirretty ja kerrottu huomattavasti tylsemmin ja jos ei nyt ihan rumasti, niin ainakin todella geneerisesti verrattuna Fujino Akitsugun doujinshiryhmän Inugata Summitin teoksiin. Akitsugu on piirtänyt fanisarjakuvia myös muista Nitroplussan peleistä, samoin kuin Death Notesta ja Samurai Champloosta. Suurin osa näistä doujinsheista on toki puhdasta pornoa, mutta ainakin se on todella hyvin tehtyä sellaista.

Darren Shan -doujinshi Mother Goose ja… kookospähkinöitä?

On minulle omakin pienen pieni doujinshikokelma päässyt vuosien aikana hieman kertymään. Näitä sarjakuvia en kuitenkaan ole ostanut pornon tai edes BL:n takia, vaan rakkaudesta niiden alkuteosta kohtaan. The Saga of Darren Shan on brittiläinen lastenkirjasarja teinivampyyri Darren Shanin seikkailuista, ja Japanissa jopa niin suosittu, että siitä on tehty virallinenkin manga. Muutamat asialleen omistautuneet fanit piirsivät sarjasta doujineita jo aiemmin, ja kun joskus sattumalta löysin luotettavan (vaikkakin kalliin) doujinshikaupan jonka valikoimiin kuului muutama sarjakuva lempihahmostani Kurdasta, en voinut vastustaa kiusausta. Mistään suurensuuresta kokoelmasta ei tosiaan voi puhua, sillä noita läpyskötä on hyllyyn päätynyt yhteensä neljä kappaletta. Enää en välttämättä maksaisi yli 20 euroa yhdestä kiiltäväkantisesta 15-sivuisesta sarjakuvasta, mutta jos joskus jostain syystä pääsen Comiketiin, aion kyllä etsiä käsiini edes yhden suosikkifanitaiteilijoideni Darren Shan -sarjakuvista. Näitäkin omituisempi hankinta on kyllä ollut Yes! Precure 5 -doujinshiantologia. Siihen liittyvän tarinan taidan kuitenkin jättää toiseen kertaan.

23/09/2009

Hyi, homoja

Homofoobinen ei välttämättä ole se sana joka ensimmäisenä tulee mieleen kahden miehen välistä romanssia käsittelevästä sarjakuvasta. BL ei kuitenkaan ole läheskään niin homomyönteinen genre kuin ensinäkemältä voisi luulla, mikä ei toisaalta ole suurikaan yllätys kun ottaa huomioon sen juuret ja kohderyhmän. Vaikka jotkin BL-mangakoista tekevätkin rohkeita rajanylityksiä gay mangan puolelle, valtaosalle tekijöistä ja lukijoista homous on kuitenkin vain yksi fantasiaelementti siinä missä vaikkapa keijut tai avaruusasemat toisille. Alkuperäiset shounen-ai tarinat käsittelivät toki poikarakkauden kautta sukupuolta ja seksuaalisuutta, mutta eivät silti välttämättä nimenomaisesti homoseksuaalisuutta. Esimerkiksi Moto Hagion shounen-ai -tarinassa X+Y (1984) autistisen oloinen poika Tacto on syntynyt hämmentävien sukupuolenvaihdoskokeiden seurauksena, ja onkin itse asiassa kromosomeiltaan tyttö. Nykyään valtaosa BL:stä keskittyy kuitenkin ennen kaikkea suhdesotkuihin ja erotiikkaan, eivätkä nämä sarjat siis kerro homoudesta senkään vertaa.

Moto Hagio: X+YYaoille tyypillisimpiä käytäntöjä on nimittäin hahmojen seksuaalisen suuntautumisen suoranainen kieltäminen tai ainakin häivyttäminen tarinan keskiöstä ja hahmojen (sekä lukijan) mielistä. Jason Thompson ilmaisee asian shounen-ai -avautumisessaan varsin hyvin: ”There’s usually just enough acknowledgment of gayness for there to be a faint feeling of forbidden love, but not enough for any kind of political statement or even self-identification.” On tietysti itse kunkin pohdittavissa, onko ainoastaan vapauttavaa ja idealistista ettei näissä tarinoissa sukupuolella ole parinmuodostuksessa merkitystä edes nimeksi eikä homofobiaa ole olemassakaan, vai lakaiseeko BL viihteen tieltä maton alle tärkeitä yhteiskunnallisia asioita™, joita sen pahemmin lukijat kuin sen tuottajatkaan eivät oikeastaan halua kohdata tai käsitellä. Homokulttuuri on Japanissa edelleen varsin marginaalisessa asemassa ja kulissiavioliitot vieläkin yleinen käytäntö, eikä erilaisuutta katsota maassa muutenkaan kovin suopeasti. Ei siis liene ihmekään jos aihe tuntuu vieraalta ja vaikealta.

Enrique hoitaa hommanToisaalta BL:ssä on kyse kuitenkin vain ja ainoastaan puhtaan rehellisestä hömppäviihteestä, jolta ei pitäisi odottaa kovin realistista käsittelyä mistään muustakaan aiheesta. Lesbopornoa tiirailevaa miestä eivät SETAn esitteet juurikaan jaksa innostaa, eikä harlekiinien suurkuluttaja kaipaa telaketjufeministiä kertomaan miten seksistisiä ja epärealistisia ne ovat. Niin kauan kuin kuluttamaansa viihteeseen muistaa suhtautua juuri sinä minä se on eli hömppänä, asiat ovatkin varsin mainiosti. Siinä vaiheessa kun yaoita silmät ristissä lukenut fujoshi saa päähänsä että kaikki homot ovat söpöjä ja naismaisia ”yaoilemmikkejä”, on jotain mennyt pahasti pieleen (aiheesta riittää varmasti avauduttavaa lähes jokaisella jossain amerikkalaisessa animetapahtumassa käyneellä homolla). Ihan oikean ongelman muodostaa kuitenkin toinen, toivottavasti paljon pienempi, faniryhmä, joka mielellään kyllä lukee seksuaalivähemmistöjen fiktiivisistä seikkailuista mutta on samaan aikaan epäluuloinen tai jopa vihamielinen näitä kohtaan oikeassa elämässä. Tuo asenne muistuttaa kipeästi siitä, että vaikka jokin ihmisryhmä kelpaisi jo viihdykkeeksi, sitä ei välttämättä vielä kelpuuteta tasa-arvoiseksi yhteiskunnan jäseneksi – hieman kuin mustat koomikot aikanaan.

Oikeastaan sama näkökulma on ollut oleellisena osana BL:ää sen syntyajoilta saakka. Moto Hagio ja Keiko Takemiya sijoittivat tarinansa historiaan tai tulevaisuuteen, mahdollisimman kauas arkitodellisuudesta siis, ja suuri osa 80-luvun june-tarinoista päättyi jommankumman tai molempien rakastavaisten kuolemaan tai itsemurhaan, koska suhteella ei ollut tulevaisuutta eikä onnellinen loppu olisi muutenkaan tullut edes kysymykseen. Nykyisestä poikarakkausgenrestä tällaiset elementit on pitkälti riisuttu, mutta yhtään sen enempää tekemistä niillä ei todellisuuden kanssa vieläkään välttämättä ole.

Winter Cicada
Yhyybyhyy kuollaan lumeen yhyhyhy

Mutta hetkonen, edistääkö BL-manga siis homofobian ja suvaitsemattomuuden leviämistä? No ei tietenkään. Entä ovatko kaikki jaajon kuluttajat automaattisesti homofoobisia, jopa tiedostamattaan? Eivät todellakaan, onneksi. Olen kuullut lukemattomia tarinoita niin tytöistä kuin pojistakin jotka ovat saaneet yaoin lukemisesta apua oman seksuaalisuutensa löytämiseen ja pohtimiseen, ja yhtä paljon olen lukenut ihmisistä jotka nimenomaan BL:n tai slashin takia ovat oppineet suvaitsevaisemmiksi ja kiinnostuneet seksuaalivähemmistöjen asemasta ja sen parantamisesta. Aivan kaikki'I found this in the Dealers' Room and was like 'LOL, gay pride yaoi flag.'' homomiehet eivät myöskään yleisen uskomuksen vastaisesti vihaa yaoita, kuten Yaoi 911:n Alex osoittaa. Blogissaan hän muistuttaa, että kaikki homot eivät pidä baran ja Tom of Finlandin hypermaskuliinisesta mieskuvasta, ja miehille tarkoitetusta materiaalista puuttuu usein se joidenkin kaipaama tunteellinen herkistely, jota BL-sarjoista löytyy puolestaan välillä liiankin kanssa. Mikä kenenkin paattia keikuttaa, pääasia että keinuu.

Mutta ei tässä vielä kaikki! Myös eräs homojakin suurempi sorrettu ihmisryhmä saa nimittäin BL:ssä kuraa usein täyslaidallisen, sillä ollakseen naisten piirtämää ja kirjoittamaa BL on yllättävänkin naisvihamielistä. Useimmissa tarinoissa se ainut tyttöhahmo toimii antagonistina, ja yleisesti ottaen naiset ovat pelkästään tosirakkauden tiellä tai yksinkertaisesti typeriä ja turhia. Jos ottaa vielä huomioon sen, miten monesti suhteen naisellista osapuolta edustava uke saa turpiinsa ja alistuu milloin vapaasta tahdostaan ja milloin pakosta, voi vain miettiä millaisen kuvan naiset itsestään ja toisistaan näiden välityksellä yrittävät antaa.

Kirjoittaja ei harrasta tai opiskele naistutkimusta eikä ole SETAn tai minkään muunkaan järjestön aktiivi.

Avainsanat:
03/03/2009

Aina ne itkee

Sakuragi Yaya: Yume musubi, koi musubiOli sitten lukemassa BL-tarinaa samuraista, surfareista tai shintopapeista ja koulupojista, voi olla lähes varma että hahmojen keskinäinen dynamiikka perustuu vähintäänkin löyhästi pyhään ja ikiaikaiseen seme/uke-konventioon. Myös itse fujoshikulttuuri tuntuu pitkälti pyörivän tämän asetelman ympärillä, ja monelle ”yaoifanille” onkin jostain syystä erityisen tärkeää määritellä itseään, toisiaan ja fiktiivisiä hahmoja kyseisten roolien kautta. Itse en lukeudu kyseisen konvention ylimpiin ystäviin, muun muassa siksi että en välttämättä halua lukea heterosuhteista valeasussa jos olen kuitenkin nähnyt sen vaivan että etsin nimenomaan miesten välistä interkursiota sisältävää tavaraa. En juuri perusta Tom of Finlandistakaan, kiitos kysymästä, mutta harvemmin osaan arvostaa kovin pitkälle teoksia joissa suhteen toinen osapuoli näyttää lattarintaiselta tytöltä ja toinen lundiahyllyn ja jääkaapin risteytykseltä – ja näiden käytös on sen mukaista. BL:stä ja sukupuolirooleista on kuitenkin jo Bubukuutissa kirjoitettu varsin koskettavasti, joten itse paneudun aiheeseen lähinnä poikarakkausteoksiin itseensä vaikuttavalta kantilta.

yaoifanin lempivaateSeme ja uke rooleina on varsin helppo määritellä, sillä teoriassa termit kertovat ainoastaan kumpi on suhteessa dominoivassa ja kumpi alistuvassa asemassa (eli kumpi saa päivän päätteeksi leikkiä tunnelia suklaajunalle). Käytännössä nämä roolit ovat useimmiten kuitenkin paljon näkyvämpiä ja kokonaisvaltaisempia: uke on herkkä, pienikokoinen (tai ainakin semeään pienikokoisempi), tyttömäinen (vähintäänkin henkisesti) ja lähes poikkeuksetta myös nuorempi ja kokemattomampi. Seme edustaa tietysti ulkonäöltään ja usein myös iältään ukeen liitettyjen ominaisuuksien vastakohtia, eikä varmasti näytä tunteitaan muuten kuin ottamalla uken vasten tämän tahtoa mitä hämmentävämmissä paikoissa ja asennoissa.

Jos asiaa tarkkailee mangakan puolelta paperia, ei ole kovin vaikeaa ymmärtää miksi seme ja uke ovat hahmotyyppeinä yhä elinvoimaisia: ne tarjoavat tekijälle valmiin muotin jonka pohjalta työstää tarina ja hahmot. Dynamiikkaa tai konfliktia suhteeseen ei tarvitse erikseen miettiä, sillä ikä ja pituus riittävät mainiosti määrittämään hahmojen persoonallisuudet. Varsinkaan lyhyitä sarjoja piirtävien mangakoiden ei myöskään tarvitse koskaan opetella piirtämään kuin kahdennäköisiä hahmoja; isosilmäisiä hinteliä poikia ja tuimia hujoppeja. Jos tarinassa on useampi seme- tai ukehahmo, voi aina vaihtaa hiustenväriä tai lisätä silmälasit, ja voilà! Samalla saadaan katetuksi kätevästi sekä tyttömäisistä että miehekkäämmistä pojista tykkäävien lukijoiden miesmaku, ja kaikki ovat tyytyväisiä. Vai ovatko sittenkään?

Yoshinaga Fumi: What did you eat yesterday?
Aina ei ole helppoa olla hyväpalkkainen hiusmuotoilija

Ainakin valtaosalle BL:n harrastajista seme ja uke tulevat jumalan lahjana maailmalle. Fandomparituksista kiinnostuneiden fujoshien ei doujinsheja ja ficejä rustatessaan tarvitse muistella hahmojen välisiä kemioita tai paljon muutakaan alkuteoksessa nähtyä, hahmojen nimeä ja ulkonäköä lukuunottamatta. Riittää että osaa soveltaa pituussääntöä. Ja jos Sasuke/Naruto parituksena ei istu omaan pirtaan, voi aina Naruto/Sasukea varten vaihtaa spontaanisti hahmojen pituutta keskenään! Seme/uke-dynamiikan suosion taustalla piilee tietysti myös idea siitä, että tyttölukijan on helppo samaistua tyttömäiseen ukeen ja fantasioida komeasta semestä joka ei kykene edes hillitsemään himojaan tämän läheisyydessä – puhumattakaan asioiden yksinkertaistamisen ja stereotyypittämisen helppoudesta.

Devil's Bride toimittaaMonet mangakat ovat toki rohkaistuneet rikkomaan kliseisimpiä seme/uke-stereotypioita antamalla perinteisimmissä yaoi-asetelmissa (opettaja/oppilas, johtaja/alainen) aktiivisen toimijan roolit nuoremmille ja kokemattomammille hahmoille. Jotkin piirtäjät onnistuvat myös luomaan yllättävänkin tasavertaisen oloisia ja dynamiikaltaan mielenkiintoisia suhteita, mutta viimeistään makuuhuoneen puolelle päästessä kaapin paikka selviää varsin äkkiä kun toinen vie ja toinen vikisee eikä näitä rooleja koskaan vuorotella tilanteen tai hahmojen mielialan mukaan. Jää siis hieman epäselväksi, voitetaanko tällaisella roolien näennäisellä päälaelleen kääntämisellä juurikaan mitään, kun lopputulos on joka tapauksessa se että toisen hahmoista tehtäväksi jää puskea päälle toisen voihkiessa alla/vieressä/valitse itse kärsivän näköisenä.

Noh, onneksi ihan kaikki BL ei kuitenkaan ole aivan noin yksiulotteista tai aina edes niin täynnä hartiasemejä ja jailbait-ukeja kuin ensinäkemältä ja -järkytykseltä voisi kuvitella. Onnistuneimpia tarinoita ovat useimmiten ne, joissa kaksi hahmoa ovat keskenään aidosti tasavertaisia ja kummallakin on lupa olla sekä tunteellinen että tehdä aloite. Kuinka moni edes jaksaisi oikeassa elämässä rajoittaa itseään ja tekemisiään vain yhden suppean roolin mukaan? Tietenkään tällaisia helmiä ei osu vastaan ihan joka päivä, mutta hyvää kannattaa odottaa – seme/uke-dynamiikan kahleista irtautuneet mangakat rakentavat hahmonsa ja tarinansa huolella ja oikeasti kiinnostavasti, kun työskentelyä rajoittamassa ei ole valmista kehikkoa.

Kaikkia ei voi tietenkään koskaan miellyttää, ja varmasti osa perusyaoihuttuun tottuneista vierastaisi aihepiirin realistisempaa ja normista poikkeavaa käsittelyä. Toivoisin silti, että jonain päivänä asiaan vihkiytymättömällekin tulisi BL:stä puhuttaessa Gravitationin ja Lovelessin sijaan mieleen jokin Yoshinaga Fumin tai Miyamoto Kanon kaltaisten tekijöiden sarjoista. Vaikka seme ja uke ovatkin ehkä BL:n määrittävin ja tunnistettavin piirre, olisin silti valmis heittämään moisen konvention romukoppaan pölyttymään tanbin ja junen kanssa kerran kukoistaneina mutta sittemmin unohdettuina termeinä.

Miyamoto Kano: Lovers and Souls