Archive for ‘Kuukauden hämmennys’

21/08/2011

Kuukauden hämmennys: Jo muinaiset kreikkalaiset…


Kuukauden hämmennys tekee paluun! Olen tänä kesänä uppoutunut antiikin maailmaan oikein olan takaa. Muinaisen Kreikan ja Rooman myytit, näytelmät, uskomukset, historia ja elämäntavat ovat kiehtovaa luettavaa, eikä materiaali tosiaan lopu ihan heti kesken. Yksi kiinnostavimmista aihepiireistä on, yllätys yllätys, joka välissä esille nouseva pederastia ja muut miesten väliset suhteet antiikin maailmassa. Teema toistuu vuosisadasta toiseen paitsi myyteissä, myös historiankirjoissa: niin tarujen Herkuleksella kuin hallitsija Caesarillakin on kirjoitettu olleen suhteita miesten kanssa. Luettuani aiheesta tarpeeksi aloin löytää yhä enemmän ja enemmän yhtäläisyyksiä antiikin käytäntöjen ja BL-konventioiden välillä. Saattaa kuulostaa vähän kaukaa haetulta eivätkä samankaltaisuudet varmasti ole mitenkään tarkoituksellisia, mutta minusta tällaisten vertailujen tekeminen on aina viihdyttävää. Pahoittelen kaikkia mahdollisia epätarkkuuksia ja rankkoja yleistyksiä, historiatietämykseni on valitettavasti varsin rajallista.

Japanilaisilla on tietysti samankaltaisia vertailukohteita ihan omasta takaa, sillä pederastia ja vastaavat käytännöt olivat sielläkin päin yleisiä aina 1800-luvulle saakka. Lienee varmaan osittain niiden aikojen peruja, että yhä edelleen Japanissa (ja monissa muissa Aasian maissa) homoseksi ei itsessään ole laisinkaan niin tuomittava asia kuin homoseksuaalinen identiteetti, joka on tänäkin päivänä kuuma peruna yhtenäisyyttä korostavassa ja erilaisuutta syrjivässä yhteiskunnassa. Antiikin maailmassa varsinaista homoidentiteettiä ei ollut olemassakaan joten siitä ei voitu myöskään rangaista, mutta jos mieltymykset ja käyttäytyminen miesten välisessä kanssakäymisessä poikkesivat siitä mitä yhteiskunta odotti (tästä lisää myöhemmin), oli luvassa ikävyyksiä.

Apollo ja Hyakinthos Jean Brocin maalaamana

BL:ssä sama kuvio toistuu: homosuhteet tarinoiden aiheena ei ole mikään ongelma, mutta vain pienessä osassa poikarakkaustarinoita hahmot identifioivat itseään homoiksi. Voi olla ettei lukijoita haluta vieraannuttaa vaikeilla aiheilla tai hahmojen seksuaali-identiteetti olisi muutoin täysin epäolennaista tarinan kannalta. Minustakin on kiva että voin lukea homoromansseja ilman ainaista pohtimista kaapistatulemisesta (mikä tuntuu taas olevan länsimaalaisten tarinoiden kulmakivi), mutta BL:ssä tuntuu liiankin usein toistuvan asetelma ”en ole homo, tykkään vain susta vaikka oletkin poika”. Ja tästä päästään taas antiikkiin: oman sukupuolen edustaja seksuaalisen himon kohteena oli okei niin kauan kunhan pysyteltiin yhteiskunnan normeissa.

Yleensä nämä normit tarkoittivat tiukkaa roolijakoa. Oli kyseessä sitten kreikkalainen pederastia tai myöhempi roomalainen käytäntö vapaan miehen ja orjan välisestä suhteesta, yksi periaate säilyi pitkälti samana: aikuinen mies ei saanut olla seksisuhteessa alistuvassa roolissa. Nuorille pojille, prostituoiduille ja orjille ”naisen aseman” ottaminen oli sallittua, mutta muille seksuaalisesta passiivisuudesta seurasi vähintäänkin yleistä paheksuntaa. Eva Campanella kirjoittaa kirjassaan Suutele minua tuhat kertaa, että roomalaisilla oli jatkuva tarve todistella maskuliinisuuttaan seksuaalisella alistamisella, ja alistamisen kohteeksi kelpasivat kummankin sukupuolen edustajat. Jos mies itse antautui alistettavaksi, koko tämän miehisyys joutui kyseenalaiseen asemaan. Julius Caesaria pilkattiin huhulla jonka mukaan tämä olisi ollut kuningas Nikodemuksen rakastettu (en oikein saanut selkoa pitikö tämä todella paikkansa vai ei, historiafriikit valaiskaa minua plz) ja Lychee Light Clubista tuttu keisari Elagabalus oli niin ikään kovin epäsuosittu siksi että hän oli seksisuhteissaan passiivisessa roolissa ja pukeutui ja käyttäytyi muutenkin varsin feminiinisesti.

Akilles riehuu suree ystävänsä Patrokloksen haudalla. Lähteestä riippuen suhdetta voi tulkita eri tavoilla, mutta ainakin se oli ensimmäisiä eeppisiä bromansseja jos ei muuta. Aleksanteri Suuri vertasi tähän parivaljakkoon omaa suhdettaan Hefaistionin kanssa. 

Kun puhutaan BL:stä, lienee kaikille selvää millaisista roolijaoista siinä on kyse. Seme ja uke ovat niin integraalinen osa BL-kulttuuria, että ne puskevat joskus läpi sellaistenkin tekijöiden töistä jotka muutoin ovat varsin epäkonventionaalisia. Tämä lienee suoraa heijastumaa japanilaisesta mentaliteetista, jossa asioiden täytyy aina olla tietyllä tavalla; esimerkiksi romanttisessa suhteessa on aina oltava maskuliininen ja feminiininen osapuoli. Tämä toteutuu tietysti paitsi perinteisessä seme/uke -roolijaossa, myös usein ihan oikeassa elämässä. Esimerkiksi Universal Dollin artikkeli Japanin gyaruskenen lesboista valottaa aika hyvin, että Nichomen tytöt pitäytyvät yleensä tiukasti neko/tachi -rooleissa ja myös pariutuvat niiden mukaan. Tietysti poikkeuksia löytyy aina niin tosielämästä kuin fiktiostakin, onneksi.

Sen lisäksi että antiikin homoseksuaaliset suhteet perustuivat aktiiviseen ja passiiviseen rooliin, ne olivat myös tiukan hierarkkisia. Roomassa isäntä saattoi tehdä orjillaan mitä halusi, pederastiassa vanhempi ”mentori” oli tietenkin opastettavaansa ylemmässä asemassa ja niin edelleen. Tällaiset hierarkkiset suhteet ovat myös BL:ssä äärettömän suosittuja, ja toinen hahmoista on lähes aina korkeammassa asemassa kuin toinen, perustui se sitten ikään, kokoon, valtaan, kokemukseen tai muuhun vastaavaan ominaisuuteen. Toisaalta tällaiset asetelmat voivat oikein käsiteltynä tuoda tarinaan hyvää jännitettä, draamaa ja muuta kuumottavaa, mutta ne ovat niin yleisiä että ne taitavat kertoa ennen kaikkea siitä kulttuurista jossa ovat syntyneet. Vaikka suhteen molemmat osapuolet ovat samaa sukupuolta, heidän suhteensa on kaikkea muuta kuin tasa-arvoinen. Ja noh, mitäpä tasa-arvosta olisi välitetty sen pahemmin antiikin aikaan kuin nykyään välitetään Japanissakaan.

Ganymedeen ryöstö on taiteessa yllättävänkin suosittu aihe. Myytissä kotkanhahmoinen Zeus mieltyy kauniiseen Ganymedeen ja sieppaa nuorukaisen rakastajakseen.

Tästä päästäänkin kätevästi naisten asemaan, joka oli antiikin aikaan varsin ankea. Nainen oli joko isänsä tai aviomiehensä omaisuutta, eikä hänellä ollut sanavaltaa muutoin kuin kotinsa sisällä, jossa hän sitten olikin taloutensa kiistaton kuningatar. Naisten ja miesten välillä oli varsin vähän kanssakäymistä, kun naiset elivät omissa tiloissaan ja miehet omissaan, eikä naisten juuri sallittu liikkua kotinsa ulkopuolella. Avioliitto oli useimmiten vain kansalaisvelvollisuuden täyttämistä, ja monet miehet täyttivät seksuaaliset tarpeensa mieluummin prostituoitujen ja rakastajattarien kuin oman vaimonsa kanssa. Ei ole vaikea kuvitella, että ympäristössä jossa miehet ja naiset eivät ole juurikaan tekemisissä keskenään eikä naisia muutenkaan pidetä kovin korkeassa arvossa, miesten välille syntyy helpommin suhteita jotka ehkä toisenlaisessa tilanteessa solmittaisiin vastakkaisen sukupuolen kanssa. Pelkkä naisten poissaolo ei kuitenkaan selitä antiikin käytäntöjä homoseksuaalisen kanssakäymisen suhteen. Robert Flacelière huomauttaa kirjassa Sellaista oli elämä antiikin Kreikassa, että pederastia oli melkeinpä tavallista yleisempää Spartassa, joka oli ainoa silloisen Kreikan kaupunkivaltioista jossa tytöt otettiin samaan urheilu- (eli sota-) koulutukseen kuin pojatkin.

Naisten poissaolo ei siis ole mikään varsinainen selitys, mutta toimii joka tapauksessa hyvänä alustana homoaktiviteeteille. Suurimmassa osassa BL:ää on myös miljöönä ns. otoko no sekai eli miesten maailma, jonne naisilla ei ole asiaa. Poikakoulu, piinkova bisnesmaailma, rikollisjärjestöt ja vastaavat ovat kaikki paikkoja, joissa naisia ei perinteisesti ole juurikaan paikalla. Täytyy pinnistellä aika tavalla jos haluaa luetella enemmän kuin kourallisen BL-mangoja joissa olisi lainkaan naishahmoja. Väittäisin silti, että näissäkään tarinoissa naisten poissaolo ei kuitenkaan ole hahmojen homoseikkailujen syy vaan seuraus. Jos on tarkoitus kertoa kahden miehen välisestä suhteesta, mukaan lienee aika turhaa tunkea naishahmoja. Tuloksena on joka tapauksessa se, että naiset loistavat poissaolollaan ja miehet saavat temmeltää rauhassa keskenään.

Olisin mieluusti listannut lopuksi mytologiapohjaisia tai antiikkiin sijoittuvia mangoja, mutta BL-puolella valikoimaa ei ole käytännössä ollenkaan. Antiikista löytyy muutenkin mangaa aika hintsusti: lukemani shoujosarja Olimpos on tajuttoman tylsä, Iwaaki Hitoshin kehuttu Historie on minulla vasta lukulistalla, samoin kuin Yamazaki Marin kylpyläkomedia Thermae Romae. Animepuolella on tosin olemassa kaikki fujoshi- ja antiikkitarpeeni täyttävä, upea Run, Melos!, mutta se ansaitsee kyllä ihan oman kirjoituksensa sitten ajallaan.

Aoi Bungaku -sarjaan kuuluva Run, Melos! on animea kauneimmillaan

Kirjoituksen pohjana olen käyttänyt Wikipedian lisäksi ainakin seuraavia lähteitä:
Eva Cantarella: Suutele minua tuhat kertaa – Rakkaus ja seksi antiikin Roomassa
Robert Flacelière: Sellaista oli elämä antiikin Kreikassa
Minerva Keltanen: Kätketty rakkaus – Pompeijin eroottiset seinämaalaukset

Mainokset
19/03/2011

Kuukauden hämmennys: Tavarataivas

Kuten otsikosta ehkä voi päätellä, tässä kirjoituksessa puhutaan oheistuotteista. Ei liene kovin yllättävää, että miespuolisten otakujen lisäksi vähintään yhtä kovia kuluttajia ovat myös naispuoliset fanit. Niinpä monista tyttöjen keskuudessa suosituista bishounen-sarjoista onkin tehtailtu ämpärikaupalla kaiken maailman pyyhkeitä, kylpyjulisteita ja puhuvia herätyskelloja. Vaikka varsinaisista BL-sarjoista tuotetaan fanikrääsää huomattavasti vähemmän, ei fujoshienkaan silti tarvitse jäädä nuolemaan näppejään. Itse en ole kiinnostunut tällaisten fanituotteiden keräämisestä, mutta niiden selaaminen silloin tällöin on yllättävän viihdyttävää. Esittelen tässä nyt joitakin omituisimmista ja hauskimmista bongaamistani tavaroista.

Yksi suurimmista – ja kekseliäimmistä – oheiskrääsän tuottajista näyttäisi olevan Nitro+CHiRAL. Togainu no chi-animen siivittämänä saatavilla on niin palapelejä kuin kylpypyyhkeitäkin. Erikoisimpiin näkemiini oheistuotteisiin kuuluvat kuitenkin ehdottomasti yllä nähtävät Togainu-kalsarit ja nitroplussan BL-peleille omistetut nimikkoviinit. Kyllä näiden kanssa kelpaisi vetää kalsarikännit!

Nitroplussan laajaa tavaravalikoimaa edustaa myös Aroma of Blood -parfyymisetti, jossa on omat tuoksut Akiralle ja Shikille. Ai Hasakawan Love Control on niin ikään saanut oman hajuvetensä.

Love Control-fanit voivat paitsi tuoksua lempisarjaltaan, myös ripustaa seinälleen teemaan sopivan kellon. Onnekkaimmat Togainu-fanit puolestaan pääsivät viime kesänä maistelemaan Comiket-tapahtumaa varten tehtyä jäätelöä, jonka etiketissä komeili kesäisissä tunnelmissa oleva Akira. Tapahtumasta oli saatavilla myös pullovettä samalla kuvituksella! Itseäni on muuten aina hieman hämmentänyt se söpöchibi-oheistuotteiden määrä joka nitroplussan peleistä on tehty, sillä pelit itsessään ovat kuitenkin kohtalaisen synkkää materiaalia.

Varoitus: nämä silmälasit eivät todellisuudessa paranna suorituskykyäsi

Osaavat sitä toki muutkin pelitalot kuin Nitro+CHiRAL. Spray on julkaissut monia BL-pelejä, ja Kichiku Megane on yksi sen suosituimmista visual noveleista. Sarjan idea on varsin yksinkertainen: taikakakkulat päähänsä laittamalla salaryman-päähenkilö muuttuukin yllättäen semeksi, ja vastaavasti ilman laseja päätyy jälleen uken rooliin. Pelin kymmenvuotisjuhlan kunniaksi fanitytöt saivat mahdollisuuden ostaa samanlaiset lasit kuin pelissä nähdään, ilman vahvuuksia tosin. Jostain syystä lasien tuoteselosteessa on myös muistettu mainita, ettei niillä todellisuudessa ole mitään vaikutusta käyttäjänsä ”kykyihin”. Enpä olisi muuten arvannut!

Joko sinä olet halannut tyynyäsi tänään?

Kun nörteille suunnatuista fanituotteista on kyse, päädytään aina ennemmin tai myöhemmin myös sinne pimeälle puolelle, eli halityynyihin. Housuttomuus näyttää olevan trendinä näissä Togainun Akiraa ja Finderin Takabaa esittävissä tyynynpäällisissä. Kiva vissiin jos tuollaisista tykkää, itselleni kaikki halityynyt kuitenkin tuovat ikuisesti mieleen vain tämän.

Pakko toki myöntää, etten minäkään täysin immuuni materialistisille houkutuksille ole. Yllä nähtävät Doukyusei-kansion ja muistivihot ottaisin kokoelmiini enemmän kuin mielelläni, samoin kuin tuon Kaze to ki no uta -aiheisen nenäliinan (tai mikä rätti se sitten onkaan). Eipä minulla tuollaisiin kuitenkaan taitaisi olla varaa, sen verran autuaasti ”rahat pois faneilta”-mentaliteettia kaikkien oheistuotteiden hinnoittelussa on käytetty.

Entä mitenkäs lukijat, onko teillä lisää esimerkkejä hassusta tai himoittavasta fanikrääsästä?

16/01/2011

Kuukauden hämmennys: Poikaystäväni, öljysheikki

Olen viime aikoina herännyt huomaamaan, että joillain japanilaisilla BL-faneilla tuntuu olevan aika iso juttu arabihahmoihin. Etenkin rikkaisiin ja kuninkaallisiin arabihahmoihin. Ensin löysin Homerun Kenin Floating Gardenin, sitten oli vuorossa Yamanaka Hikon Prince and Small Bird, ja nyt uusimpana löytönä Vivid Colorin julkaisema Nessa no rakuen -visual novel. Epäilykseni vahvisti Kazumi Nagaiken aiheesta kirjoittama essee, jossa pohditaan ulkomaalaisten esittämistä BL-mangassa, ja todetaan että arabihahmot ovat suosituimpia ulkomaalaisia heti länsimaalaisten jälkeen. Itse olen sitä mieltä että ilmiön taustalla on lähinnä eksotismia ja ripaus sitä samaa japanilaista polittisen korrektiuden puutetta joka on synnyttänyt maailmaan sellaisia helmiä kuin Hetalia. Jos postkolonialismi, toiseuttaminen ja muut vakavat ja pseudoakateemiset selitykset kiinnostavat enemmän, kehotan siirtymään em. esseen pariin. Itse keskityn tässä kirjoituksessa lähinnä käymään läpi sitä, millaisia nämä lukemani arabi-moe -tarinat oikein ovat.

Homerun Kenin Floating Gardenissa seikkaillaan fiktiivisessä Sahakuelin maassa, jossa nuori Al-Hazad -mahtisuvun perillinen Karim ostaa hetken mielijohteesta köyhän poikahuoran, Aishan, tämän ottovanhemmilta, ja majoittaa palatsiinsa. Jostain syystä Karim ei kuitenkaan kajoakaan Aishaan, vaikka Karimista saa tämän palvelijoiden juttujen perusteella kuvan oikeana lemmenseikkailijana. Aisha on niin erilainen verrattuna Karimin aiemmin tapailemiin miehiin ja naisiin, ettei hän oikein tiedä miten hänen tulisi poikaan suhtautua. Vähitellen hän kuitenkin kiintyy suojattiinsa niin paljon, että on valmis jättämään entiset rakastajansa. Mustasukkaiset eksät saattavat kuitenkin osoittautua hyvinkin vaarallisiksi…

Kivat pornohaaremihousut, Aisha…

Floating Garden vetää kaakkoon kaikki mahdolliset kliseet arkkityyppisen semen ja uken statuseroista. Karim on miehekäs, menestyvä ja rikas, ja panee tuhansia kauniita naisia (ja miehiä) vain siksi että voi. Äärifeminiininen Aisha on puolestaan köyhä, orpo ja kaltoinkohdeltu – kunnes Karim tulee ja pelastaa. Kuvio on tuttu kiljoonasta muustakin tarinasta, mutta tässä se tuntuu erityisen räikeältä, koska Aisha jaksaa iloita joka päivä pelkästään siitä että saa tarpeeksi ruokaa ja puhtaita vaatteita, samalla kun Karim ajelee limusiineilla ja antaa palvelijoiden huolehtia Aishasta. Erityisen tylsän ja kliseisen tarinasta tekee se, ettei kummallakaan hahmolla tunnu olevan juuri mitään omaan persoonallisuuteen viittaavaakaan. Vain parissa harvassa kohtauksessa mangaka onnistuu puhaltamaan heidän väliseen interaktioonsa mitään eloa, eikä niillä voi tätä mangaa enää pelastaa. Ehdottomasti heikoin esitys Homerun Kenin koko tuotannossa.

 

Yamanaka Hikon Prince and Small Bird tarjoaa aluksi vielä kyseenalaisempaa asetelmaa. Umpityhmä ja rutiköyhä Suzuki menettää rahansa vedonlyönnissä, joten hänet myydään johonkin eksoottiseen mielikuvitusarabivaltioon. Siellä hänet sitten huutokaupataan kolmestatuhannesta lampaasta paikalliselle prinssille. Suzukin hinku takaisin Japaniin on ymmärrettävästi kova, mutta ei palatsista ihan noin vain lähdetäkään. Ei hänestä sentään mitään orjaa tehdä, vaan hän saa lähinnä opettaa prinssin ”Pokemeneistä” innostuneelle pikkuveljelle japania ja nukkua prinssin kanssa samassa sängyssä. Kielimuurista huolimatta Suzuki ja prinssi alkavat kiintyä toisiinsa, mutta Suzukin kaipuu kotiin vaarinsa luokse on myös suuri.

Kiinnostavimmaksi teemaksi nousevat vähän yllättäen Suzukin ja prinssin perhesuhteet, kun toisella on elossa vain yksi sukulainen ja toinen on joutunut elämään tyrannimaisen isoveljensä varjossa. Tarinassa on siis muutamia herttaisia hetkiä, mutta loppupeleissä se jää aika etäiseksi ja yhdentekeväksi. Tätäkin mangaa riivaavat karikatyyrimäiset hahmot, joita on aika vaikea ottaa vakavasti.  Loppuratkaisu onnistuu sentään rikkomaan tällaisten tarinoiden konventioita ja olemaan erilainen kuin oletin, eli siitä muutama lisäpiste. Yamanaka Hiko on itselleni uusi tuttavuus, mutta pidin hänen yksinkertaisesta piirrostyylistään, ja toivon että pääsen näkemään hänen töitään lisää jatkossakin, vaikkakin mieluiten jollain toisella teemalla.

 

Ja sitten löytyy vielä Nessa no rakuen -peli, jonka päähenkilönä on eksoottinen länsimaalainen Will, joka lähtee johonkin vielä eksoottisempaan lähi-idän maahan etsimään mystistä taikayrttiä, mutta päätyykin osaksi kuninkaallista haaremia. Tai jotain muuta yhtä fiksua. Luvassa on violettihiuksisia arabeja ja villejä neljän kimppoja, eikä Will tunnu koskaan ehtivän pukea paitaa päälleen. Lukemani perusteella Will on kyllä muutenkin tyhmä kuin saapas, ja prinssihahmot toinen toistaan sadistisempia, eli hyvää menoa tiedossa. Luottopeliblogini 4 Shikin mukaan suunnilleen ainoa hyvä asia pelissä onkin sen taide, ja omastakin mielestäni se on ihan nättiä. Kyllä niitä CG:itä huvikseen plärää, mutta enpä varmaan viitsisi pelata itse.

Että joo, en siis ole kovin innoissani näistä haaremitarinoista, koska ne tuppaavat olemaan täynnä tylsää, eikä niissä yleensä nähtävä arkkityyppinen arabiprinssiseme ole minusta hahmona kovin kiinnostava. Alalaji on kuitenkin sen verran suosittu, että B-Boy Phoenix -lehdessä on ilmestynyt sille omistettu oma teemanumero joitain vuosia takaperin, ja Mangaupdatesista löytyy tagilla Middle Eastern jos jonkinmoista tarinaa aiheeseen liittyen. Näkisin kyllä mielelläni BL:ssä lisää tummaihoisia hahmoja ja rotujenvälisiä pareja, mutta mieluiten jollain ihan muulla dynamiikalla kuin prinssi-orja.

Avainsanat: ,
20/11/2010

Kuukauden hämmennys: 31 yön tarinoita

Marraskuu, tuo kuukausista pimein ja masentavin. C-vitamiinin napsimisen ja jouluostoksien etukäteen panikoimisen lisäksi kuukautta elävöittää vuotuinen NaNoWriMo -kirjoitustapahtuma. Toiset vihaavat ja toiset rakastavat sitä, mutta varmaa on, että ainakin fanficeihin keskittyneissä fandomeissa siltä on ollut melko mahdotonta välttyä. NaNoWriMo-sanahirviö on lyhenne sanoista National Novel Writing Month, vaikka Yhdysvalloista liikkeelle lähtenyt tempaus onkin nykyään ihan reilusti kansainvälinen, toisin kuin nimi antaisi olettaa. Nanon idea on varsin yksinkertainen: tarkoitus on saada 30 päivän aikana kirjoitettua 50 000 sanan mittainen lyhyt romaani. Voittajille, eli kaikille niille jotka saavat tuon tarvitun sanamäärän täyteen, on luvassa hyvää mieltä ja tietysti enemmän tai vähemmän valmis, ihan itse tehty romaaniluonnos, jota voi sitten halutessaan editoida rankalla kädellä valmiiksi kirjaksi tai jättää sen lojumaan pöytälaatikkon perukoille ikuisiksi ajoiksi. Itse lähdin tänä vuonna projektiin mukaan etsimään itselleni uusia haasteita (en ole kirjoittanut minkäänlaista fiktiota ainakaan viiteen vuoteen), ja nyt kolmannella viikolla sanasaldo näyttääkin jo varsin mukavalta: kirjoitettavia sanoja on jäljellä enää alle 9000.

Vaikka olenkin siis käyttänyt suurimman osan vapaa-ajastani joko kirjoittamiseen tai taustatyön tekemiseen, on minulle toki edelleen jäänyt aikaa myös BL:n lukemiseen silloin tällöin. Ja mikäpä manga sopisikaan nanoilun kaveriksi paremmin kuin Homerun Kenin Sanjuu Ichiya eli Kolmekymmentäyksi yötä? Viiden luvun mittaisesta mangasta on tällä hetkellä fanikäännetty vasta ensimmäinen luku, mutta se onnistuu yksinäänkin olemaan kiehtovaa luettavaa.

50- ja 60- lukujen vaihteeseen sijoittuva tarina kertoo köyhästä kirjailijasta, Osamusta, jonka vuokraemäntä saa lopulta tarpeekseen tämän rahattomuudesta ja heittää tämän pihalle kun kuuden kuukauden vuokrarästejä ei näy eikä kuulu. Työtön ja rahaton Osamu on siis nyt myös asunnoton, eikä hänellä ole enää juurikaan toivoa ehtiä osallistumaan suureen kirjoituskilpailuun, jonka pääpalkintona olisi mukava summa riihikuivaa käteistä. Kalmanraja kilpailuun lähetettäville teksteille on nimittäin jo kuukauden päästä, eikä luomistyötä ainakaan nopeuta se, ettei Osamulla ole edes kattoa päänsä päällä. Aivan sattumalta hän kuitenkin törmää vanhaan opiskelutoveriinsa Tatsuoon. Siis ihan sananmukaisesti törmää, sillä Tatsuo juoksee vahingossa Osamua päin keskellä tietä.

Kun Tatsuo saa kuulla vanhan ystävänsä ahdingosta, hän tarjoaa tälle perheensä talosta tasan kuukaudeksi majapaikkaa täysihoidolla, jotta tämä voi keskittyä voittajaromaaninsa kirjoittamiseen täysin rinnoin. Sopimuksessa on kuitenkin yksi ehto: Osamun on toteltava Tatsuota kaikessa mitä tämä sanoo, tai järjestely loppuu siihen paikkaan. Kirjailija on enemmän kuin kiitollinen saamastaan avusta, mutta tämän mieleen alkaa väkisinkin nousta kysymyksiä. Miksi hän ei saa jutella talossa kenenkään, edes palvelijoiden kanssa, tai lähteä Tatsuon huoneesta kuin hätätilanteissa? Miksi Tatsuo aivan selvästi itki, kun he törmäsivät toisiinsa kadulla? Ja ehkä tärkein kaikista: miksi Tatsuo yllättäen pyytää (tai ennemminkin pakottaa) Osamun harrastamaan kanssaan seksiä, ja käskee sitten vain unohtamaan koko tapauksen? Voiko tämän kaiken keskellä kukaan saada aikaiseksi kirjallista mestariteosta?

Tarinan miljöö on samalla viehättävän ajaton ja silti selkeästi vanhanaikainen. Osamu kirjoittaa kirjaansa käsin ruutupaperille ja kaikki ovat pukeutuneet hyvin muodollisesti, oli kyse sitten japanilais- tai länsimaalaistyylisistä vaatteista. Hahmot ovat hieman vanhempia kuin Homerun Kenin mangoissa yleensä, minkä vuoksi tämän piirrostyylikin tuntuu eroava hieman siitä mihin yleensä olen tottunut. Ruutujaot ja yksityiskohdat ovat kuitenkin kohdallaan kuten aina, ja vaikka tiivis tarinankuljetus ei jätäkään kovin paljon tilaa ylimääräiselle fiilistelylle, on kerronta silti ilmavaa. Aiheesta huolimatta kovin paljon painoarvoa ei anneta Osamun luomistyölle, lukuunottamatta yhtä kohtausta jossa Tatsuo kritisoi tämän luonnosta. Aihe ja juoni on Tatsuon mielestä höpöä, mutta hän rakastaa silti Osamun kirjoitustyyliä jolla on aivan omanlaisensa rytmi ja tempo. Samaa voisi sanoa Homerun Kenin itsensä töistä, jotka tuppaavat vähän liiaksikin olemaan sekavaa fantasiahöttöä tai kissankorvasaabisua, vaikka tällä on visuaalinen puoli ja tyyliseikat hallussa paremmin kuin monilla kollegoillaan.

Sanjuu Ichiya edustaa mangakan tuotannossa hieman kypsempää ja dramaattisempaa puolta, josta itse pidän kaikkein eniten. Jään siis innolla odottamaan, miten Osamun ja Tatsuon tarina päättyy, ja väännän siinä sivussa lopetuksen myös omalle kirjoitusprojektilleni. Onnea loppurutistukseen myös kaikille muille nanoilijoille, jos lukijoideni joukosta sellaisia löytyy!

Avainsanat:
21/10/2010

Kuukauden hämmennys: Luomisen tuskaa

Koska Bakuman on tämän syksyn kuumimpia aiheita, ja erilaiset metateemaiset sarjat puhuttavat muutenkin, voin minäkin hypätä kärryyn mukaan ja jakaa hieman aiheeseen liittyvää materiaalia. Bakuman ei nimittäin suinkaan ole ensimmäinen tai ainoa mangakoista kertova manga, vaikka se onkin niistä ehkä mangan tekemiseen parhaiten paneutuva. Tätä kirjoitusta varten kokoamani BL-mangat kertovat siis kaikki mangakoista, mutta niiden fokus on kyllä oikeastaan vähän muualla kuin sarjakuvien piirtämisessä.


Kodaka Kazuma – Not Ready!? Sensei

Sarjan päähenkilönä on mangaka Murakami, joka ei tunnu kykenevän pitämään housuja jalassaan sitten millään. Tyttöystävän lisäksi kierrossa on niin oma miespuolinen assistentti kuin mangakakollegakin, ja työpaikkakin on BL:ää julkaisevassa lehdessä. Murakami ei silti ikipäivänä myöntäisi olevansa homo, mutta kun tyttöystävä jättää ja tämän kohtalo tuntuu shounen-lehdessäkin olevan BL-vaikutteisen sarjan piirtäminen, tosiasioiden tunnustaminen alkaa vaikuttaa yhä fiksummalta ratkaisulta.

Mangan juonenkuljetus on hiukan poukkoilevaa, eikä hahmoistakaan nouse esille erityisen mieleenpainuvia persoonallisuuksia, jos mukaan ei lasketa eri hahmojen käyttämiä päähuiveja, jotka tekisivät True Bloodin Lafayettenkin kateelliseksi. Sarja onnistuu silti olemaan ihan hauskaa seurattavaa, ja se tarjoaa samalla pienen kurkistuksen mangakoiden maailmaan – kaikki hahmot kun ovat joko mangapiirtäjiä, assistentteja tai editoreja. Toisaalta Kodakan olisi toivonut käyttäneen laajemminkin kokemuksiaan nimenomaan BL-mangakana sarjansa aineksina, koska tällaisenaan mangan metatasot jäävät valitettavan yleisluontoisiksi.

 

Haruki Fujimoto – A Morning That Rarely Comes

Tässä lyhyessä tarinassa romanssi syttyy öisin töitä tekevän mangakan ja tämän ikkunasta kajastavaa valoa ihmettelevän postinjakajan välille. Miehet ystävystyvät pikkuhiljaa, mutta postipoika ei ihan hoksaa mangakan piirtämiä fantasiaseikkailuja. Tämä vaihtaakin tyylilajia shounen-seikkailusta romanssiin, ja uuden mangan luettuaan lehdenjakaja huomaa omat lämpimät tunteensa sen tekijää kohtaan.

Söpö oneshotti on söpö, mutta en tiedä voiko siitä juuri muuta kovin kummallista sanoakaan. Itse pidin hauskana yksityiskohtana postinjakajan selkeitä ennakko-oletuksia siitä että mangakat ovat kaikki omituisia nörttejä.

 

Konno Keiko – Shoujo Mangaka’s Love

Tarinan päähenkilö on kokenut, mutta ei järin nimekäs shoujomangaka, jonka kuulemma kannattaisi ottaa sarjoihinsa mukaan homoteemoja lukijakunnan laajentamiseksi. Tunnollinen editori tarjoaakin mangakalle apuaan kokemuksien kartuttamisessa tätä varten. Se, mikä alkaa hapuilevana kokeiluna, muuttuu pian kummankin osalta vakavammiksi tunteiksi toista kohtaan. Väännöltä ja väärinkäsityksiltä ei kuitenkaan vältytä, vaikka mitään suuren suurta draamaa ei olekaan tiedossa.

Lyhyt manga ei tarjoile ihmeempiä yllätyksiä, mutta on ihan mukiinmenevää luettavaa. Kritiikin vastaanottamistakin pohditaan tarinassa välillä lyhyesti, mutta pääasiassa keskitytään päähenkilöiden suhteeseen, jossa tuntuu tuottavan vaikeuksia pitää työ ja henkilökohtaiset asiat erillään. Vähän kuin seuraavassakin mangassa.

 

Kijima Hyougo – Love Mission @

Viaton ja seksuaalisesti kokematon Tomoe piirtää työkseen isotissisiä office ladyjä sisältävää pornomangaa yllättävän uskottavasti, mutta kun seksin lisäksi tarinoissa täytyisi kuvata myös tunteita, mangaka on yhtä kysymysmerkkiä. Kokemusta pitäisi saada, jotta rakkaudesta kirjoittaminen sujuisi. Apuun astuu Tomoen editori, joka koettaa aluksi auttaa tätä löytämään tyttöystävän, mutta suostuu epäonnisten yritysten jälkeen lopulta itse koekaniiniksi romanssiin. Ihan vaan, jotta Tomoe saisi mangaansa lisää uskottavuutta ja ~tunteiden syvyyttä~. Mutta oliko kyseessä sittenkään pelkkä taiteen vuoksi tehty työkeikka?

Kuten Kijiman lyhärit yleensäkin, tämäkin pieni tarina on todella juustoinen ja samalla todella sympaattinen. Pienikokoinen nörttiuke Tomoe ja tämän perään katsova bisnesmiesmäinen editori ovat tietysti BL-hahmoja arkkityyppisimmillään, mutta tässä tapauksessa vanha resepti toimii viihdyttävästi. Viimeistään nyt olen vakuuttunut siitä, että kunhan manga vain valmistuu ajallaan, editorit ovat valmiita auttamaan suojattejaan kaikessa mahdollisessa ja mahdottomassa. Ainakin yaoilandiassa.

31/08/2010

Kuukauden hämmennys: Hämmentävän hyvää musiikkia

Mitä yhteistä on animesarjoilla Toward the Terra, Antique Bakery ja House of Five Leaves?

1) Ne perustuvat mielenkiintoisten ja omaperäisten BL-mangakoiden sarjoihin, joista yksikään ei kuitenkaan ole varsinaisesti BL:ää.

2) Niillä on kaikilla ihan mielettömän koukuttavat aloituskappaleet ja kivat aloitusanimaatiot. Ja niistä tässä kirjoituksessa olisi tarkoitus vähän avautua.

Toward the Terra

UVERworld – Endscape

Toward the Terra perustuu Keiko Takemiyan 70-luvun lopulla ilmestyneeseen scifimangaan, jossa hiukset ovat suuria, ilmeet dramaattisia ja ihmiskunnan ja näistä mutatoituneen mu-rodun edustajien kohtalo vaakalaudalla. Vuonna 2007 tehty animesarja syventää mangan hahmoja ja maailmaa, ja onkin mielestäni monessa suhteessa alkuperäisteosta kiinnostavampi ja koskettavampi. 24-osaisessa animen aikana kuullaan kaksi eri aloituskappaletta, joista tämä aiempi on ehdoton suosikkini. Esittäjänä on joku nolo poikabändi, mutta se onnistuu oikeastaan vain lisäämään biisin viehätystä. Aloitusanimaatio on kivan värikäs ja vauhdikas, mutta spoilaa myös katsojan aika kivasti, ainakin jos keskittyy katsomaan mitä kaikkea siellä oikein tapahtuu – itse keskityin sarjaa katsoessa onneksi lähinnä fiilistelemään biisiä.

Antique Bakery

CHEMISTRY – Life Goes On

Yoshinaga Fumin Antique Bakery on hauska ja pienieleinen manga pientä konditoriaa pyörittävistä miehistä ja näiden suhteista ja elämistä. Kodanshan shoujo manga -palkinnon voittanut ja Eisner -palkinnolle ehdolla ollut sarja olisi ansainnut  myös arvoisensa animeadaptaation, jota tämä 12-osainen, vuodelta 2008 peräisin oleva sarja ei valitettavasti kuitenkaan ole. Kummallisesti animoitu, mutkat suoriksi vetävä anime on aika kaukana mangan alkuperäisestä hengestä, ja ainoa hyvä asia siinä taitaakin olla sen aloituskappale, jonka esittää japanilainen R&B-duo CHEMISTRY. Mukana on juuri sen verran elektronista soundia että olen ihan myyty, ja melodia jää pyörimään päähän pitkäksi aikaa. Erikoisesti toteutettu aloitusanimaatio litteine pahvikuvineen vetoaa ainakin minuun ihan kympillä, ja saa melkein toivomaan että koko anime olisi toteutettu samaan tyyliin. Ehkä siitä sitten löytyisi vähän enemmän potkua.

House of Five Leaves

immi – Sign of Love

Jos Antique Bakery -animen suurin ongelma on se, että se ylipäätään on olemassa, niin House of Five Leavesin animea tehtiin puolestaan aivan liian vähän. Ono Natsumen seinenmangaan perustuva, tänä kesänä ilmestynyt sarja jäi vain 12-osaiseksi, ilmeisesti osittain myös heikkojen katsojalukujen takia. Mikä niitä japanilaisia oikein vaivaa, kun ei laatu näytä kelpaavan? ): Wanhaan Japaniin sijoittuva, täysin hahmojensa varassa pyörivä sarja on täynnä hienoa animaatiota ja omalaatuisia hahmodesigneja, jotka saavat sisäisen taidefägärini käymään ylikierroksilla. Ehdottomasti parasta Five Leavesissa on kuitenkin sen tunnelma, joka tuo mieleen hämärtyvät kesäillat, höyryävän teen ja muiden kanssa jaetut hiljaiset hetket. Electronica-laulaja immin haikean toiveikas Sign of Love on tunnelmansa puolesta täydellinen aloitus sarjalle, ja toimii myös loistavasti yhteen simppelin aloitusanimaation kanssa. Tämä biisi muuten keikkuu tällä hetkellä iTunesini soitetuimpien listan kärjessä, ja on tuskin sieltä ihan lähiaikoina putoamassa minnekään.

29/07/2010

Kuukauden hämmennys: Animea OVIsta ja ikkunoista

Otsikko on aika heh-heh-hauska sanaleikki OVA-lyhenteen mahdottomasta taivuttelusta suomeksi. Sillä on kuitenkin myös konkreettisempaa merkitystä, koska en koko BL-harrastukseni aikana muista yhtä ainutta vuotta, jonka aikana uusia poikarakkausaiheisia animaatioita olisi ilmestynyt samaan tahtiin kuin tänä vuonna. Enkä nyt puhu mistään Kuroshitin kakkoskaudesta, Hetaliasta tai edes Urabokusta, vaan ihan aikuisten oikeasta BL:stä kaikilla herkuilla (tai, katsojasta riippuen, kaikilla kauhuilla). Ehkäpä Junjou Romantican villit myyntiluvut ovat lopulta rohkaisseet muitakin tekijöitä onkimaan onneaan tunnetusti maailman helpoimman kohdeyleisön eli fujoshien kukkaroista. Mikäs sen kustannustehokkaampaa kuin tuottaa suoraan DVD:lle julkaistavia, kohderyhmänsä keskuudessa varmasti menestyviä animaatioita? Jep, eipä varmaan mikään.

Kuluvan vuoden aikana päivänvalon ovatkin päässeet näkemään OVA-adaptaatiot mm. sellaisista mangasarjoista kuin Sex Pistols, The Tyrant Falls in Love, Yebisu Celebrities ja Kachou no Koi. Mutta onko näistä tuotoksista oikeasti mihinkään? My Thoughts on Yaoi otti selvää, jotta teidän ei tarvitse! Jokaisesta OVAsta on ilmestynyt vasta yksi jakso, joten arviot on kirjoitettu sen perusteella.

Kotobuki Tarakon Sex Pistols kulkee lännessä myös nimellä Love Pistols, jota amerikkalainen Blu-kustantamo päätti käyttää välttääkseen oikeussalidraamat Johnny Rottenin ja kumppaneiden kanssa. Sarjalla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä räkäisen musiikin ja piikkitukkien kanssa, vaan sen perusasetelmana on varsin höyrähtänyt scifi-idis: pieni osa ihmisistä onkin polveutunut aivan muista eläimistä kuin apinoista, vaikka tavalliset ihmiset eivät tästä mitään tiedäkään. Nämä elukkaihmiset lisääntyvät keskenään ennemminkin lajiominaisuuksien, kuten hedelmällisyyden ja harvinaisuuden, kuin sukupuolen perusteella, mistä seuraa tietysti aika ajoin melko jännittäviä hetkiä. Hapokkaasta alkuasetelmastaan ja mpreg-viittauksistaan huolimatta mangan laaja hahmokaarti ja ihmissuhdepohdinnat onnistuvat tekemään Sex Pistolsista ainakin keskivertojaajoa mielenkiintoisempaa luettavaa. Mahtuupa mukaan yksi lesboparikin.

Frontier Worksin tuottama animeversio onnistuu yllättämään monellakin eri tavalla. OVA on ilmiselvästi tarkoitettu ainoastaan mangan faneille, sillä briiffaus sarjan perusasioista on tungettu aivan jakson loppuun ja itse tarina alkaa hämmentävästi keskeltä. Suomeksi sanottuna animeversiossa ei siis ole mitään helvetin järkeä, elleivät sarjan maailma, tarina ja päähenkilöt ole jo ennestään tuttuja. Ratkaisu on kyllä ymmärrettävä, sillä faneillehan tällaiset animet on ennen kaikkea tehty, ja turhien infodumppausten sijaan päästään keskittymään suoraan siihen tärkeimpään eli ihmissuhdekoukeroihin. Sitä paitsi, jos manga on jo luettuna, ei katsomiskokemus ole oikeastaan lainkaan hassumpi. Hahmodesignit ovat miellyttäviä ja persoonallisia, animaatio sujuvaa ja ohjaus onnistuu elävöittämään mangasta tutut kohtaukset niin hyvin, että vaikka alkuperäistä juonta seuraillaan varsin tunnollisesti, tuntuu anime silti ihan tuoreelta ja omanlaiseltaan.

Katso jos: luit mangan ja tykkäsit tai arvostat vähän hapokkaampaa menoa

Hinako Takanagan The Tyrant Falls In Love (Koisuru Boukun) onkin sitten astetta tavanomaisempaa BL-huttua alkuasetelmaansa myöten. Morinaga ja tätä vanhempi Tatsumi opiskelevat yliopistolla yhdessä kemiaa, ja ovat olleet ystäviä jo viiden vuoden ajan. Morinaga on umpirakastunut senpaihinsa, mutta Tatsumi on ilmeisesti saanut traumoja pikkuveljensä homoudesta ja käyttäytyy avoimen homofoobisesti aina tilaisuuden tullen. Ettei vain yrittäisi peitellä omia taipumuksiaan? Lopulta Morinaga onnistuu kellistämään Tatsumin sänkyyn viinan suosiollisella avustuksella, mistä ei tietenkään seuraa mitään hyvää, ainakaan Tatsumin näkökulmasta. Sitten ollaan aika paljon tsun tsun ja välillä vähän dere dere, ja aina silloin tällöin käy mielessä että hmm, ihan kuin olisin lukenut tällaista ennenkin. Sarjaa on ympäri nettiä kehuttu hahmonkehityksestään ja ties mistä, mutta itselleni sen viehätys ei oikein auennut.  Ehkä hahmoista jaksaisi välittää vähän enemmän, jos niille ensin annettaisiin edes persoonallisuudet, joista voisi yrittää kiinnostua? Parasta antia ovat muutamat hauskat labrakohtaukset ja yaoitropeiden  lampsheidaaminen (”Ei tarvitse koko ajan selostaa, mitä olet tekemässä kun smeksataan!”) pariin otteeseen, mutta eivät nekään pitkälle kanna.

Sprölölöö mitkä hartiat :D

Rakkaustyrannin animeversion on tuottanut PrimeTime, jonka erikoisalaa on nimenomaan keskinkertainen yaoi. Linjasta ei poiketa nytkään: animaatio ja hahmodesignit ovat tylsän geneerisiä, eikä mangaa lukeneelle tarjota oikein mitään kiinnostavaa tai uutta. Jakson loppuun sijoittuva seksikohtaus tuntuu kestävän pienen ikuisuuden ja tarjoilee lähinnä lulzia, mutta enpä kyllä kauheasti muuta odottanutkaan. Vastoin tapojani katsoin tämän raakana, enkä koe menettäneeni juuri mitään vaikka en japania osaakaan.

Katso jos: tykkäät tsundereukeista tai et jaksa lukea mangaa

Kachou no Koi on tämän kirjoituksen sarjoista ainut, jonka alkuperäistä mangaa en ole päässyt lukemaan. Kyuushuu Danin komediasarjakuvaa kun ei ole lisensoitu tai edes fanikäännetty englanniksi, mikä ei kyllä yllätä sillä se poikkeaa aika tavalla perus-BL:stä. Sarjan keskiössä on 33-vuotias Otakara, joka ei millään tajua olevansa homo, vaikka kaikki hänen ympärillään työkavereita ja perhettä myöten sen kyllä ovat jo huomanneet. Ei nimittäin ole välttämättä ihan normiheteroa käytöstä vuorata seinänsä puolialastomien miesten kuvilla tai istua jatkuvasti iltaa paikallisessa homobaarissa… Vasta nuoremman työkaveri Haradan tunnustaessa rakkautensa Otakaralle tämä alkaa itsekin tajuta missä mennään. Mitään varsinaista juonta sarjassa ei ole, vaan se koostuu lyhyistä komediaepisodeista, joissa naureskellaan niin Otakaran naiiville luonteelle, miesten alusvaatteille kuin eturauhastutkimuksillekin. Perusteellisemman arvostelun kunnon ”juoni”selostuksella voi lukea täältä.

Flash-animaatiostudio Panda Factoryn yksinkertainen tyyli sopii sarjan tunnelmaan kuin nyrkki silmään, ja toteutus on muutenkin tarpeeksi älyvapaa, jotta sarjan huumori onnistuu naurattamaan. Monet vitsit, kuten törkeyksiä laukova leluorava, menevät jo reippaasti mauttoman puolelle, mutta ainakaan katsoessa ei tule tylsää. Ei Kachou no Koi mikään animaation tai poikarakkauden merkkipaalu ole, mutta viihdyttävä ja erilainen joka tapauksessa.

Katso jos: kaipaat jotain oikeasti erilaista tai tykkäät älyvapaasta huumorista

Sitten palataan taas tavanomaisemman BL:n pariin OVA:lla Yebisu Celebrities, joka perustuu Shinri Fuwan taiteilemaan ja Kaoru Iwamoton tarinoimaan samannimiseen mangaan. Itselleni manga tuli tutuksi jo aiemmin tänä vuonna, kun Fantasiapelien kolme mangaa kympillä -conitarjous oli aivan liian houkutteleva jotta voisin jättää huonoakaan yaoita hyllyyn. Sitä paitsi Yebisu alkaa todella lupaavasti, kun päähenkilö Haruka pääsee töihin Yebisu Graphics -nimiseen firmaan. Taidehomoilualat ovat aina lähellä sydäntäni, ja jos manga onnistuu yhdistämään pukumiehet ja graafisen suunnittelun, sen ei ainakan teoriassa pitäisi voida olla kovin huono tai ainakaan tylsä. Teoria on kuitenkin vain teoriaa, ja käytännössä Yebisu ei onnistu toimittamaan juuri lainkaan. Grafiikat ja työtehtävät joita sarjassa näytetään ovat tylsiä ja rumia, eivätkä mangakan taidot riitä edes hyvännäköisten pukujen piirtämiseen. Tarina on niin geneeristä semepomo-ja-arka-alainen -shittiä kuin olla ja voi, ettei siitä löydy kauheasti sanottavaa. Mangan (ja ehkä OVAnkin?) myöhemmissä osissa mukaan tulee myös muiden hahmojen suhdeseikkailuja, ja Japanissa Yebisu onkin kohtalaisen suosittu draamalevyineen ja oheistuotteineen. Onpa ihmisillä tylsä maku, ei voi muuta sanoa.

OVA seuraa mangaa melko orjallisesti aina piirrostyyliä myöten, mutta on sillä hieman kuriositeettiarvoakin. Yebisu Celebrities ei nimittäin ole aivan tavallinen animaatio vaan BeXBoy Comicsin tuottama animix, joka ilmeisesti tarkoittaa sitä että varsinaista animointia käytetään hyvin vähän, lähinnä suunliikkeisiin, ja kuviin tuodaan liikkeen tuntua kameran liikkeillä ja äänitehosteilla. Taisin höpistä kirjoituksen alussa kustannustehokkuudesta jotain, ja tässä se onkin sitten viety ihan huippuunsa. Käytännössä Yebisu näyttää lähinnä animelta jonka animointibudjetissa on säästelty aika rankasti, mutta kokonaisuutena se oli paljon toimivampi ja eläväisempi kuin olin etukäteen kuulemani perusteella olettanut. Kaikesta tylsyydestä ja hissimusiikeista huolimatta on kuitenkin pakko myöntää, että sarjassa on myös yksi asia josta ihan aidosti tykkään. Pomon pulisongit ovat nimittäin aika mahtavat!

Katso jos: animix konseptina kiinnostaa tai tykkäät yllätyksettömistä tarinoista

Jos näillä animaatioilla (tai ”animaatioilla”) jotain yhteistä on, niin tylsän aloituksen ongelma. Jostain syystä BL-sarjakuvien ensimmäiset luvut onnistuvat usein olemaan tylsiä ja kaavamaisia, vaikka sarjaan myöhemmin ilmaantuisikin kiinnostavampia hahmoja tai tilanteita. Koska alkuteokselle täytyy ilmeisesti jostain syystä pysyä mahdollisimman uskollisena kohtauksien pituutta ja vuorosanoja myöten, tuloksena on käsittämättömän paljon ihan helvetin tylsiä OVA-jaksoja. Harvinaisena poikkeuksena Sex Pistols onnistuu väistämään tämän ongelman, mutta lopputuloksena on sitten keskeltä alkava tarina, mikä ei myöskään ole kovin onnistunut tai järkevä ratkaisu tarinankerronnan tai yleisön kannalta. Luulisi tekijöillekin olevan mielekkäämpää poimia pitkästä mangasarjasta parhaat palat ja teemat, ja koostaa niistä sitten muutama todella päräyttävä, mangan hengelle uskollinen OVA-jakso. Ehkä tämä on kuitenkin liikaa vaadittu, sehän vaatisi luovuutta ja aivotyöskentelyä, jota BL-tekijöiden keskuudesta tuntuu välillä olevan aika vaikea löytää.

Onneksi animevuosi ei kuitenkaan ole vielä lopussa, ja vuoden (toivottavasti) paras BL-anime on vasta edessäpäin. Lokakuussa alkaa nimittäin jo kauan odottelemani Togainu no Chi -TV-anime, joka perustuu samannimiseen peliin ja jolla on hahmokaartinsa ja dystooppisen miljöönsä kanssa kaikki eväät nousta aidosti kiinnostavaksi ja hyväksi sarjaksi. Tekijät ovat sanoneet havittelevansa sarjalle pelkkiä BL-faneja laajempaa yleisöä, vaikka tarinan kaikkia homoelementtejä ei ilmeisesti olekaan kitketty pois. Itse siis ainakin odotan ihan housut solmussa mitä jännää tästä seuraa, ja katselen samalla Togainun traileria. Katselkaa tekin.

Avainsanat:
20/06/2010

Kuukauden hämmennys: Juuaan kalijaa!

Tämä tässä on tölkki japanilaista Asahi Super Dry -olutta. Mutta mitä ihmeen tekemistä sillä on poikarakkauden, tai tämän blogin, kanssa? No vaikkapa sitä, että en ole bongannut yhtäkään toista yksittäistä esinettä tai tuotemerkkiä yhtä usein BL-mangaa lukiessani.

Saattaa kuulostaa hassulta, mutta täytyy kuitenkin muistaa että olut on Japanin ehdottomasti suosituin alkoholijuoma, jonka myynti kattaa jopa kaksi kolmannesta kaikista siellä kulutetuista viinaksista. Japanin alkoholipolitiikka on myös huomattavasti Suomen valtionmonopolia löyhempää, ja kaljaa saa ostettua niin automaateista kuin kaupoista ja kioskeistakin melko vaivattomasti. Asahilla on puolestaan 40 prosentin osuus Japanin olutmarkkinoista, joten ei ole mikään ihme että juuri se on niin näkyvästi esillä myös fiktiossa. Käydäänpä siis hieman läpi, millaisissa tilanteissa BL-sarjojen hahmot nauttivat olutta, ja millaisiin seurauksiin se johtaa. Älkää kokeilko tätä kotona! Tai jos kokeilette, niin omalla vastuulla.

Asia Watanabe – Bullying My Bunny

Aloitetaan Asia Watanaben Candy -kokoelmassa ilmestyneestä oneshotista Bullying My Bunny, jossa seikkaillaan kesäisellä jalkapalloleirillä. Leirin ohjelmaan kuuluu myös kädenvääntökisa, jossa voittajat saavat vetää perseet kuten kuvasta näkyy, ja häviäjän täytyy pukea päälleen vähintäänkin hämmentävä pupuasu. Päähenkilöukeboitsusta ei tietenkään ole vastusta isokokoisemmille pelikavereilleen, mutta onneksi tämän ihastus uskaltaa viimein ottaa ~kontaktia~ kun vaatteet vaihtuvat astetta nolommiksi.

Loppupäätelmä: Tarinassa ei varsinaisesti juoda alkoholia, mutta Watanaben kummalliset juonenkäänteet, hämmentävä anatomia ja jännittävät pornokuvakulmat saattavat saada lukijan toivomaan jotain miestä vahvempaa lasiinsa.

* * * * *

Shungiku Nakamura – Junjou Romantica

Junjou Romanticassa juodaankin Asahin sijasta Usagi-olutta, jonka logo tosin epäilyttävästi muistuttaa Asahin vastaavaa. Misaki myöhästyy viimeisestä junasta koulun festivaalien takia, ja pääsee yöpymään koulutoverinsa Sumin kämpillä, jossa kaksikko päättää myös jatkaa juhlimista alkomahoolin voimin. Misakin viinapää on kuitenkin verrattavissa Johanna Tukiaisen itsesuojeluvaistoon, joten tuloksena on sammuminen keskelle lattiaa. Yaoilandialle poikkeuksellisesti Misaki saa tosin olla ihan rauhassa ilman sen kummempia kopelointiyrityksiä, mitä voinee pitää jonkinlaisena merkkitapauksena.

Loppupäätelmä: Jos olisin hahmo Junjou Romanticassa, saattaisin itsekin tuntea valtavaa vetoa vetää pääni täyteen. Ja usein.

* * * * *

Jaryu Dokuro – Sugar Milk

Olut on yllättävän tärkeässä osassa Jaryu Dokuron vauhdikkaassa Sugar Milkkokoelman nimitarinassa, jossa toisistaan etääntyneet lapsuudenystävät päätyvät yhdessä juomaan ja lopulta sänkyyn. Seuraavana päivänä ovat tunteet varsin sekavat ja morkkis uhkaa, kunnes selviää ettei kumpikaan osapuoli toiminut vahingossa tai vastoin parempaa harkintaansa: pojista heterompi feikkasi olevansa humalassa päästäkseen kaverin housuihin, ja toinen oli valmis ottamaan tilanteesta kaiken irti koska pelkäsi ettei pääsisi ikinä ystävänsä lähelle tämän ollessa selvinpäin. Väärinkäsitysten selvittyä kaikki kääntyy onneksi lopulta parhain päin.

Loppupäätelmä: Yleensä vain 14-vuotiaat pissikset teeskentelevät juoneensa enemmän kuin ovatkaan, mutta sodassa, rakkaudessa ja yaoissa kaikki keinot ovat sallittuja.

* * * * *

Miyamoto Kano – Sleepless

Miyamoto Kanon oneshot Sleepless kertoo vasta aikuisiällä toisiinsa tutustuneista velipuolista, joista nuorempi, kunnollisempi ja homompi Hiroyuki alkaa tuntea hämmentävää vetoa isoveikkaansa kohtaan. Lähinnä pachinkohuijauksessa ja kaljanjuonnissa kunnostautunut Akira ei ehkä kuulosta ihannepoikaystävältä tai edes kovin hyvältä veljeltä, mutta  pikkuhiljaa pari ajautuu yhteen verisiteistä piittaamatta. (Vai ehkä juuri niiden takia?)

Loppupäätelmä: Akiran tyhjäntoimittajuus tulee varsin hyvin ilmi alati tapahtuvasta alkoholin kärkkymisestä, mutta mitään sen ihmeempiä känniseikkailuja tarinassa ei harrasteta. Miyamoton muissakin sarjakuvissa juodaan toki viunaa, mutta tämä pääsi listalle ennen kaikkea tuotemerkkiin zoomailun, ei niinkään laatunsa takia.

* * * * *

Setona Mizushiro – Cornered Mouse Dreams of Cheese

Setona Mizushiron kypsä ja aikuinen Cornered Mouse Dreams of Cheese eroaa aika lailla tavallisesta BL:stä lähes kaikilla osa-alueillaan, paitsi juomien valinnassa. Vastuuta pakoilevan, passiivisen Kyouichin ja tähän yksipuolisesti rakastuvan homomiehen Imagasen suhteessa tapahtuu valtava harppaus, kun Kyouichi osoittaa ensimmäistä kertaa oma-aloitteisuutta seksin – tai ylipäätään minkään Imagasea koskevan – suhteen. Jälkeenpäin kokemusta sulatellaan kylmän oluen äärellä, ja käydään samalla katkeransuloista keskustelua suhteen tulevaisuudesta, joka ei näytä erityisen valoisalta.

Loppupäätelmä: Kylmä olut maistuu kuuman seksin jälkeen, mutta ei poista seksuaalista hämmennystä tai ihmissuhdeongelmia.

* * * * *

Kunieda Saika – 50×50

Kunieda Saikan aidosti viihdyttävä komediasarja 50×50 saa polttoaineensa kahden miehen kännisäädöstä. Itseään täydellisen heteroina pitävät päähenkilöt käyttävät suurimman osan ajastaan naisväen perässä juosten tai vaihtoehtoisesti näiden ulkoisia avuja ihannoiden. Kumpikaan ei taida kuitenkaan olla kovin etevä seurustelun jalossa taidossa, sillä molemmat joutuvat dumpatuiksi vähän väliä. Kaksikko päätyykin kerta toisensa jälkeen suremaan epäonnistumisiaan naisrintamalla kaljatölkin jos toisenkin äärelle, pelehtimään sängyssä keskenään ja aamulla vannomaan että tästähän ei sitten koskaan puhuta. Koomisinta on, että hahmot eivät oikeasti meinaa oppia virheistään sitten millään, vaan toistavat samoja kuvioita uudestaan ja uudestaan. Asahin lisäksi mangassa nautitaan mm. Sapporoa, joka on helppo tunnistaa tähtikuvioisesta tölkistään.

Loppupäätelmä: Itsekiellossa on aina hyvä elää, mutta jonkun pitäisi ehkä muistuttaa näitä miehiä tästä ikiaikaisesta viisaudesta.

* * * * *

Eiköhän siinä ollut alkoholivalistusta hetken jos toisenkin tarpeisiin. Mainittakoon tähän loppuun vielä sen verran, että en itse kuulu oluen ystäviin laisinkaan, vaan suosin ennemminkin makeita höpöhöpösiidereitä ja limuviinoja. Tämän kirjoittamisen jälkeen olisin kyllä valmis maistamaan Asahia ihan vain sen aiheuttamien lulz-reaktioiden takia.

29/04/2010

Kuukauden hämmennys: Lapsuus pilalla

Aina välillä internetissä tulee vastaan materiaalia, joka saa itse kunkin lapsuusmuistot näyttäytymään äkkiä vähän vähemmän viattomassa valossa. Kortensa kekoon kantavat tietysti myös yaoimangakat, joten tällä kertaa kuukauden hämmennyksen aiheena ovatkin erilaisten lapsuudesta tuttujen tarinoiden yaoiversiot.

Kun ystäväni hankki minulle joululahjaksi Lost Boys- nimisen jaajomangan, taisi ostopäätöksen taustalla olla ennemminkin mielleyhtymät Joel Schumaherin hienoon ja vakavastiotettavaan vampyyrielokuvaan kuin mangan varsinainen sisältö. Emme kuitenkaan olleet varautuneet siihen, että mangan otsikko olisi ihan oikeasti viittaus johonkin olemassaolevaan teokseen – nimittäin Peter Paniin ja kadonneisiin poikiin. Tässä versiossa Peteriä kovasti muistuttavan ikilapsen nimi tosin on Air, ja kaikki hahmot aina intiaaniprinsessasta Helinä-keijuun on muutettu bishouneneiksi. Leenakin on vaihtunut Mizukiksi, yksin asuvaksi poikamieheksi jota Air saapuu yllättäen noutamaan ”isäksi” kadonneille pojilleen. Mitään homo-orgioita ei kuitenkaan jouduta todistamaan, vaan manga pysyy alusta loppuun asti viattomana. Ehkä liiankin viattomana?

Mangan kustannustoimittaja ei ainakaan arvostanut

Välillä harrastetaan crossdressausta, vuorikiipeillään ja kohdataan merirosvoja, sekä kehitellään pakollista romanssia ylinaiivin ja viattoman Airin ja Mizukin välille, unohtamatta kuviosta mustasukkaista Reux -keijua (kuka näitä nimiä oikein on keksinyt?). Airin ja Mizukin suhdetta paljon tärkeämmäksi elementissä tarinassa nousee kuitenkin Mizukin kamppailu unelmiensa ja sisäisen lapsensa löytämiseksi. Sarjakuva onnistuukin olemaan yllättävän vähän traumatisoiva, jos ottaa huomioon että se tosiaan on BL-versio yhdestä lapsuuteni lempisaduista. Se on kyllä myös melkoisen hajuton ja mauton elämys geneeristä taidettaan ja yksiulotteisia hahmojaan myöten.

Merirosvoja ja inkkareita, mikäs sen parempaa

Noh, jos Lost Boys ei varsinaisesti nostattanut tunteita suuntaan tai toiseen, voi olla varma että seuraava sarjakuva kääntää hämmennysnupit kaakkoon. Kyseessä on siis ammatikseenkin BL:ää piirtävän Yamane Ayanon Slam Dunk -doujinshi Come with the wind, jonka kantavana ideana on ilmeisesti ollut kuuluisten elokuvien parodiointi. Tuulen viemää– ja Titanic– viittaukset jäävät kuitenkin yksisivuisiksi kuvituksiksi, ja suurimmaksi osaksi parodian kohteena onkin…

Kuvat voi myös klikata suuremmiksi, jos uskaltaa

Joo-o. Itse en ole koskaan tehnyt lähituttavuutta Slam Dunkiin, vaikka se ilmeisesti japanilaisten mielestä kuolematon mestariteos onkin, joten ehkä minulta jää joitain oleellisia nyansseja hahmojen välisestä interaktiosta tajuamatta. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että tässä on ihan yhtä vähän tolkkua kenen tahansa näkökulmasta. Puhdas crack-huumori on tietysti aina viihdyttävää, mutta sisäinen kahdeksanvuotiaani on tämän jäljiltä todella, todella hämmentyneessä tilassa.

Sitten voidaankin jatkaa suoraan kuriositeetteihin, joita minulla ei ole ollut ”iloa” lukea itse, mutta luulen että on psyykkeeni kannalta parempi niin. Jostain syystä yksi suosituimmista länsimaalaisista animaatioista Japanissa on Tom & Jerry, ja tämä suosio näkyy sitten myös yaoidoukkareina. Itse en tosin koskaan kyseisestä sarjasta ihmeemmin pitänyt, enkä edes oppinut kumpi hahmoista onkaan Tom ja kumpi Jerry. Onneksi japanilaiset ovat tehtailleet materiaalia myös suomalaisnäkökulmasta vähän tutummasta aiheesta, eli Tubbs ei  ole ihan ainoa, joka on löytänyt Muumipeikko/ Nuuskamuikkusen riemut.

Eiköhän tämä ollut minun osaltani nyt tässä, te lukijat voitte jakaa traumojanne kommenteissa jos olette onnistuneet törmäämään johonkin vielä järisyttävämpään lapsuudenhäpäisyyn.

Avainsanat:
12/03/2010

Kuukauden hämmennys: Kauneinta mitä mies voi luistimet jalassa tehdä

Tästä lähin My Thoughts on Yaoissa käsitellään joka kuukausi (tai silloin kun kirjoittajalle parhaiten sopii) ainakin yksi hämmennystä ja muita sekavia tunteita herättänyt teos, ilmiö tai muu asia blogin aihepiiriin ja omaan harrastamiseeni liittyen. Tällä kertaa on luvassa herkkiä hetkiä miehekkään urheilulajin parissa.

Japanin olympiapronssimitalisti Daisuke Takahashi ja 4chanista källittyä fanartia

Olen aina seurannut telkkarista mieluummin Euroviisuja kuin urheilutapahtumia, mutta tänä talvena olen yllättäen löytänyt itseni kiroilemasta YLEn lähetyspolitiikkaa ja valvomasta jumalanhylkäämiin aikoihin odottaen olympiamittelöiden alkamista. Tällä hartaasti seuraamallani lajilla on kyllä kieltämättä aika paljonkin yhteistä koko Euroopan välisten laulukilpailujen kanssa: dramaattista musiikkia, värikkäitä ja kimaltavia asuja, roppakaupalla kitsch-estetiikkaa ja Evgeni Plushenkon takatukka… Puhun nyt tietysti taitoluistelusta. Japani pärjäsi lajissa Vancouverin olympialaisissa varsin hyvin: sekä miesten että naisten yksilösarjassa päästiin mitaleille, ja kaikki Japanin urheilijat sijoittuivat kymmenen parhaan joukkoon. Ei siis ihme, että japanilaiset fanartistat ottivat lajin atleetit omikseen Pixivissä ja muualla. Myös länsimainen fandom innostui kirjoittelemaan fanitarinoita urheilijoiden kuvitelluista (seksi)seikkailuista, mutta itse en ole koskaan perustanut oikeiden ihmisten shippaamisesta.

Onneksi Japanista löytyy kuitenkin fanrtin lisäksi myös sarjakuvaa lähestulkoon kaikista kuviteltavissa olevista aiheista. Hyvä kun ehdin muotoilla päässäni kysymyksen ”Onkohan taitoluistelusta tehty mangaa?”, kun jo sain siihen vastauksen. Tietysti on! Olin tosin ihan aidosti yllättyny, kun kävi ilmi, että tästäkin aiheesta on piirretty nimenomaan BL:ää. Tsurugi Kain Sono Yubi no Tadoru Kizu (The Wounds Those Fingers Touch) kertoo kahden kilpailevan, luonteiltaan ja tekniikoiltaan varsin vastakkaisen taitoluistelijan suhteesta. Tämä ei kuitenkaan ole mikään Hokkarihemmot, vaan melko pienieleinen tarina kaipuusta, yksinäisyydestä ja unelmista. 17-vuotias Yura Haruomi on teknisesti taitava ja ilmaisuvoimainen, mutta samalla hyvin kurinalainen luistelija joka on vasta toipumassa vanhempiensa kuolemasta. Samanikäinen Alex Tsutsumi on Yuraa huomattavasti ulospäinsuuntautuneempi ja valoisampi luonteeltaan, mutta kamppailee samalla oman itsetuntonsa ja ilmaisunsa kanssa. Pikkuhiljaa nämä kaksi kuitenkin auttavat toisiaan pääsemään yli ongelmistaan ja huolistaan, ja siinä sivussa käydään läpi hieman Alexin menneisyyttä ja unelmia – ja tietysti luistellaan sekä väännetään kättä neloishypyistä. Sono Yubi no Tadoru Kizu on melko lyhyt tarina eikä varsinaisesti sisällä maatamullistavia oivalluksia tai kovin jännittävää juonta, mutta kyllä sitä nyt paljon mieluummin lukee kuin turpaansa ottaa. Samasta pokkarista löytyvät lyhyttarinat eivät nekään ole ihan täyttä ajanhukkaa, joten jos luistelu ei nappaa, tätä voisi silti suositella rauhallisesta kerronnasta pitäville.

Toinen luistelumangalöytöni onkin sitten astetta värikkäämpi (jos nyt niin voi mustavalkoisesta sarjakuvasta sanoa) tapaus. Kizunan tekijänä parhaiten tunnettu, jo yli 20 vuotta mangaa piirtänyt BL-veteraani Kazuma Kodaka on nimittäin tunkenut taitoluistelijoita peräti kahteen tarinaan A Sex Therapist -nimisessä mangassaan. Sarjakuvan idea itsessään on jopa BL-standardeilla varsin hämmentävä: ristejä väärin päin kaulassaan kanniskeleva mystinen Kain myy seksiterapiapalveluita, joiden aikana tämä muuntautuu kulloisenkin asiakkaan mielitietyn näköiseksi ja auttaa näitä sitten pääsemään sinuiksi tunteidensa kanssa ja ratkomaan ihmissuhdepulmiaan. Tämän varjolla tietysti näytetään sitten niin paljon pornoilukohtauksia kuin ehditään, mutta siitä huolimatta tähän mangaan on jotenkin onnistuttu saamaan mukaan vähän enemmän ajatusta kuin keskivertojaajoon. Molemmat luistelutarinat kertovat valmentajiensa kanssa varsin läheisiin väleihin päätyvistä luistelijoista, joista toinen joutuu jalkavammansa parantumisen jälkeen rakentamaan uudestaan suhteensa niin jäähän kuin valmentajaansakin, ja toiselle pulmia aiheuttaa puolestaan aivan uusi valmentaja. Ei näissäkään tarinoissa mitään korostetun järkevää tai syvällistä tapahdu, mutta yllättävän viihdyttävää luettavaa ne silti ovat. On pakko myöntää, etten ollut juurikaan tutustunut Kodakan tuotantoon ennen tätä, mutta ehkäpä asia korjaantuu tulevaisuudessa.

Oikeasta taitoluistelusta vielä sen verran, että laji ei itsessään ole sen homompi tai varsinkaan homoystävällisempi kuin muutkaan urheilulajit. Etenkin mediassa paljon esillä ollut amerikkalaisluistelija Johnny Weir on saanut asian tiimoilta paljon kakkaa niskaansa, vaikka ei julkisesti edes ota kantaa omaa seksuaalisuuttaan koskeviin spekulaatioihin. Esimerkiksi tässä Xtra!n artikkelissa käsitellään urheilumaailman homofoobisuutta yleisemminkin, eivätkä perinteisesti miehisinä pidettyjen lajien atleetit pääse sen helpommalla. Urheilumaailman ihmisille tiedoksi: paljetit eivät vielä tee kenestäkään homoa, eikä toisaalta yhdenkään urheilijan suuntautuminen ole uhka millekään lajille tai sen harrastajille. Jätänkin itse spekulaatiot muille, ja keskityn mieluummin odottamaan Torinossa pidettäviä taitoluistelun MM-kisoja, jotka alkavat kahden viikon päästä. Sitten onkin taas aika alkaa tutustua tämän vuoden euroviisukilpailijoihin.