Archive for ‘Suomennokset’

18/08/2010

Pudonnut kuu

Toui Hasumin manganovellikokoelma Fallen Moon ilmestyi lehtipisteisiin aika tarkkaan kaksi kuukautta takaperin. Itsekin sain sen hyppysiini jo Traconissa, kun Niidel onnistui saamaan kyseisen laatumangan ilmaiseksi Suurin pätijä -tietovisan päätteeksi ja lainasi sitä ystävällisesti minulle. Lukaisinkin kokoelman läpi aika nopeasti conin jälkeen, tarkoituksenani kirjoittaa siitä jotain tänne blogiin. Tehtävä osoittautui kuitenkin yllättävän haastavaksi, koska mangasta oli yksinkertaisesti vaikea löytää yhtään mitään sanottavaa. Jos se olisi ollut edes oikeasti huono, olisin voinut kirjoittaa katkeran vihamerkinnän tai jotain muuta yhtä kehittävää. Mitäänsanomattomasta tylsyydestä on kuitenkin vaikea saada väännettyä kiinnostavaa asiaa, ja olen aika varma että jopa mäkkärin juustopurilaiset pystyvät herättämään enemmän tunteita kuin tämä manga.

Pari satunnaista tyylinäytettä (klikkaa isommaksi)

Kirjaan on koottu enkeleistä ja muuten vaan maagisista nättipojuista koostuvia lyhyitä tarinoita, joista päällimmäiseksi jää lähinnä mieleen, että kaikilla on hassut nimet. Kokoelman pointti on mitä ilmeisimmin katkeransuloisessa tunnelmoinnissa, mutta se onnistuu siinä vain paikoin ja välttävästi. Syy on ainakin osittain töksähtelevässä suomennoksessa, mutta varmasti Hasumin omissakin kertojankyvyissä olisi paranneltavaa. Poikarakkautta tarinoissa on mukana vain nimeksi, joten yhtä lailla tämä sopisi luettavaksi ihan perusshoujon/josein ystäville.

Omiksi suosikeiksini nousivatkin romantiikasta vapaat kertomukset Hell’s Hillin taikakissa ja Mosaic. Ensimmäisessä kiinalaisen kissan henki ilmestyy taikavoimia omaavan varakreivin kartanoon etsimään entistä omistajaansa, joka aikanaan hylkäsi tämän. Toisessa puolestaan seikkailee demoneita öisin vaaniva palkkionmetsästäjäkaksikko, joista toinen tosin on jättänyt taktisesti kertomatta menettäneensä kykynsä nähdä demoneita. Myös näitä kertomuksia vaivaa sama ongelma kuin koko mangaa – juuri kun tarina alkaa käydä kiinnostavaksi, se on jo ohi.

Silmälaput kiinnostaa

Oikeastaan on aika sääli, että Fallen Moon on suurimmilta osin niin valjua huttua, sillä samantyyliset tunnelmoivat lyhyet tarinat jollain goottilaishenkisellä twistillä vetoavat minuun yleensä ihan kympillä. Hasumin kokoelma muistuttaakin minua hieman josei-mangaka Mitsukaz Miharasta, joka lukeutuu ehdottomasti suosikkitekijöideni joukkoon. Molemmat käsittelevät lyhyiden tarinoidensa kautta kuolemaa ja menettämistä, ja hyödyntävät goottilaista kuvastoa ja lolitatyyliä joko tarinoissaan, kuvituksissaan tai molemmissa. Miharan tyyli on kuitenkin sekä piirrosten että tarinoiden osalta huomattavasti persoonallisempaa, ja jos pitää valita oikeasti hyvän tarinan ja tylsän pseudo-BL:n välillä, niin otan kyllä mieluummin sen ensimmäisen. Lienee turha toivoa Miharan tummasävyisten tarinoiden ilmestyvän Suomalaisten markettien hyllyille lähiaikoina, mutta suosittelen lämpimästi tutustumaan etenkin tämän pidempiin sarjoihin kuten DOLL ja The Embalmer. Kyllä ne aika kevyesti yhden pudonneen kuun voittavat.

Mainokset
Avainsanat:
26/05/2010

Kotimaan katsaus

Seikkailuni suomeksi käännettyjen poikarakkaussarjojen ihmeellisessä maailmassa jatkuvat! Aiemmin Pauna Media Group on kustantanut Gravitationia ja korealaista Devil’s Bridea suomeksi, ja nyt mukaan kelkkaan on hypännyt myös Punainen Jättiläinen. Kustantamo markkinoi ohessa näkyvällä 100% BL -lätkällä kahtakin sarjaa: vastikään ilmestymisensä aloittanutta, neliosaista Ghost!ia, sekä huhtikuussa päätösosansa saanutta viisiosaista Princess Princessiä. Molemmat sarjat ovat ilmestyneet alunperin Wings -shoujolehdessä, jonka sarjat sisältävät monesti kyllä BL-vihjailua, mutta eivät sitten juuri sen kummempaa. Julkaisu-uutiset eivät siis herättäneet allekirjoittaneessa juuri minkäänlaisia intohimoja, mutta kiitos Kirsikankukkaconin edullisten messuhintojen ja suomalaisten kirjastojen kattavan valikoiman pääsin tutustumaan molempien nimikkeiden suomennoksiin.

Hoidetaan ensimmäiseksi alta pois Mikiyo Tsudan Princess Princess, joka kertoo poikien sisäoppilaitoksessa muiden opiskelijoiden viihdykkeeksi crossdressaavasta poikakolmikosta. Tsuda tunnetaan BL-piireissä luultavasti paremmin toisella taiteilijanimellään Taishi Zadou, jolla tämä on tehtaillut paitsi paljon doujinsheja, myös ihan kaupallista BL:ää (mm. Electric Hands, Color). Kahden luetun osan perusteella Princess Princess keskittyy  enimmäkseen nuorten nättien koulupoikien väliseen ystävyyteen ja bondaamiseen, mikä onkin se kaikkien klassisin poikarakkaustarinoiden aihe. Nykystandardeilla tätä sarjaa ei kuitenkaan voi hyvällä tahdollakaan kutsua BL:ksi – minkäänlaista seksuaalista tai romanttista jännitettä ei hahmojen välille edes yritetä luoda, jos ei oteta huomioon riviopiskelijoiden perverssin intohimoista suhtautumista ”prinsessoihin”.

Päähenkilöjen seksuaalisuutta ei sarjassa pahemmin kyseenalaisteta: yksi poikien suosikkiaktiviteeteista vapaa-ajalla onkin kauniiden tyttöjen metsästys, ja ainakin yhdellä prinsessakolmikosta on jo valmiiksi tyttöystävä tahollaan. Juonelliselta sisällöltään (onko sitä edes?) Princess Princess on lähinnä slice of life -henkistä, kaveruuskeskeistä shoujohömpänpömppää, mutta toimii sellaisena oikeastaan ihan kivasti. Lukeminen ei ollut alkuunkaan niin tuskaisaa kuin olin uumoillut, vaan enimmäkseen jopa varsin viihdyttävää ja fiilikseni sarjasta jäivät positiivisen puolelle. Suvi Mäkelän tehtaileman somennoksen hauskuus ei ehkä nouse ihan Gravitationin tasolle, mutta kieli soljuu joka tapauksessa ihan mukavasti ja taisin pari kertaa jopa naurahtaakin. Rutkasti plussapisteitä tulee myös art nouveau -tyylisistä kansikuvista ja mangakan päväkirjamaisista omakesarjakuvista.

Toisena vuorossa on sitten Shiozu Shurin Ghost!, jota varmasti suurin osa tämän blogin lukijoista muistanee vähintään selailleensa joskus vuoden 2004 tienoilla, vaikkakin hieman eri nimellä. Punaisen Jättiläisen suurin kulttuuriteko onkin ollut jättää sarjan alkuperäinen nimi koskemattomaksi, sillä Tokyopopilta peräisin oleva Eerie Queerie -otsikko paitsi kuulostaa ääliöimäiseltä, myös istuu äärettömän huonosti suomalaiseen suuhun. Ghost! on kyllä monessa mielessä aikamoinen kummajainen. Se ilmestyi Japanissa alunperin 90-luvun lopulla, mutta Shiozu on sen jälkeen onnistunut tehtailemaan ainoastaan yhden uuden mangan. Syystä tai toisesta tämä tuntematon pieni sarja päätyi kuitenkin aikanaan Tokyopopin julkaisulistoille, ja oli ainakin itselleni yksi ensikosketuksista iha oikeaan BL-mangaan. Aika lienee kuitenkin ajanut ohi Tokyopopin julkaisusta jo ajat sitten, joten Ghost!in löytää luultavasti nyt aivan uusi sukupolvi innokkaita lukijoita.

Sarjan perusidea on varsin simppeli, joten lainaan tähän takakantta joka tiivistääkin oikeastaan kaiken oleellisen:

Mitsuo Shiozu on muuten tavallinen opiskelijapoika, mutta hänellä on erikoinen ominaisuus: vaeltavat henget käyttävät häntä välikappaleena viestiäkseen rakkaidensa kanssa! Ennemminkin sääntönä kuin poikkeuksena henget ovat naispuolisia, jolloin Mitsuon ympärillä alkaa parveilla miespuolisia ihailijoita, ja erikoisia tilanteita syntyy pilvin pimein!

Epäilemättä mangaka on kehitellyt kyseisen konseptin ainoastaan päästäkseen piirtämään poikien välistä kähmintää joka ei kuitenkaan ole varsinaisesti homoa. Suurin osa näistä fanipalvelukohtauksista tapahtuu huumorin siivittämänä, mutta jäänee jokaisen lukijan tulkittavaksi, onko kyseessä kevyttä yritystä parodiaan, haaremisarjojen pantsunvilautuksiin verrattavaa kohderyhmän viihdyttämistä vai kenties molempia. Touhu pysyy joka tapauksessa sen verran viitteellisenä, että mangan voisi antaa huoletta vaikka alakoululaisen käsiin. Sarjan päähenkilöiden Mitsuon ja Hasunuman välille kehkeytyy myöhempien osien myötä kyllä ihan oikeastikin romanssi, mutta suurimman osan ajasta poikien väliset tunteet ovat lähinnä sivuosassa, ja päähuomio kiinnittyy eri haamujen lukuisiin ongelmiin. Tällainen episodimainen fiilistely ja läheisiään ja selvittämättömiä tunteitaan surevat henget tarjoaisivat aineksia paljon vetävämpäänkin tarinointiin, mutta silläkään saralla Ghost! ei vakuuta. Hahmot eivät yksinkertaisesti ole tarpeeksi kiinnostavia, eikä tarinoissa muutenkaan ole mitään erityisen omaperäistä tai raikasta. Kertonee jotain, että ensimmäisen pokkarin mielenkiintoisin tarina oli mielestäni meikkitaiteilijan urasta haaveilevaa poikaa käsittelevä lyhäri, josta tajusin vasta myöhemmällä selailulla, että Mitsuo ja kumppanit eivät esiinny siinä lainkaan.

Jos Ghost! ei sarjana ole kummoinen, niin eipä ole kyllä suomijulkaisun tasokaan. Punaista Jättiläistä on omien muistikuvieni mukaan aiemmin lähinnä kehuttu julkaisuistaan, joten siihen nähden pettymys oli kahta pahempi. Princess Princessinkin kääntäjänä toiminut Mäkelä on ilmeisesti kääntänyt mangan japanista suomeksi, mutta esimerkiksi sisällysluettelo on jätetty lähes kokonaan englanninkieliseksi (aina Contents -otsikkoa myöten), mikä antaa melko laiskan ja huolimattoman kuvan. Mangan kieli ei myöskään ole erityisen sujuvaa tai hauskaa, vaikka osasyyllinen tähän on varmasti myös alkuteos itse. Jos vitsit kuitenkin aiheuttavat lukijassa lähinnä reaktion ”tajuan minkä tässä pitäisi olla hauskaa, mutta näin suomennettuna se kuulostaa vain oudolta”, on jotain mennyt vikaan. Myös painojälki jättää paljon toivomisen varaa, sillä monessa kohtaa vaalealla pohjalla olevat viivat jäävät todella haaleiksi, mikä saa kuvat näyttämään siltä kuin joku aloitteleva fanikääntäjä olisi heittänyt Photoshopissa kontrastit kaakkoon peittääkseen skannatun sivun sotkuja. Ei näin.

Suomenkielisen BL:n taso ei siis edelleenkään oikein vakuuta, joten ohessa omat pienet nöyrät toiveeni tulevaisuutta ajatellen (ihan kuin niitä kukaan lukisi, mutta aina saa yrittää!). Jos sarjat pitää välttämättä valita Wingsin valikoimasta, Yoshinaga Fumin Antique Bakery voisi olla kaupallisestikin hyvä valinta, sillä sarjasta on olemassa myös anime – puhumattakaan siitä, että Bakery on oikeasti laadukas manga. Ja jos homovihjauksilla ryyditetty shoujo ei joskus enää suomalaisille riitäkään, voisi esimerkkiä julkaisuihin ottaa vaikkapa ranskasta, jossa on julkaistu muiden muassa Sakuragi Yayan Soba ni Oitene sekä useampiakin töitä Toko Kawailta, Setona Mizushirolta ja Miyamoto Kanolta. Noh, näillä näkymin seuraavana onneaan jaajoilun kanssa yrittää Egmont, joka julkaisee kesäkuussa Toui Hasumin lyhärikokoelman Fallen Moon. Sitä odotellessa siis.

Olen muuten yleensä luovuttanut ostamani suomenkieliset mangat lukemisen jälkeen hyväntekeväisyytenä Kupolin mangakirppikselle. Tällä kertaa ajattelin tehdä poikkeuksen ja laittaa vahingon kiertämään vähän toisella tavalla: jos haluat Ghost!-mangan ensimmäisen suomenkielisen osan itsellesi, kommentoi tähän kirjoitukseen sähköpostiosoitteellasi ja lähetän sen sinulle ihan ilmaiseksi kotiovelle. Nopein kommentoija vie potin!

Manga löysikin jo uuteen kotiin, enää ei kannata kommentoida ilmaisen tavaran toivossa.

24/03/2009

Maki Murakami myy paskaa paketissa ):

Maki Murakamin piirtämän ja kirjoittaman Gravitationin ensimmäinen osa suomeksi saapui maaliskuun alussa lehtipisteisiin ja lähimarketteihin ja veti minutkin painovoiman tavoin tekemään uudelleen lähituttavuutta sarjaan, jota olin lueskellut viimeksi yläasteikäisenä. Tuolloin ehdin seurata mangaa sen keskivaiheille asti ennen kuin leimasin sen huonoksi ja kuolettavan tylsäksi ja päätin unohtaa koskaan edes koskeneeni siihen. Vierähti pari vuotta, joiden aikana myös altistuin enemmän tai vähemmän vahingossa Maki Murakamin vertahyytäville Megamix– ja Gamerz Heaven– doujineille, mikä osaltaan edesauttoi Gravitation-kammoani entisestään, ja allergiani alkoikin jo olla valmis. Kuka tuollaista scheissea (ja vielä rumasti piirrettyä sellaista) lukisi vapaaehtoisesti?

Suomennos kuitenkin onnistui yllättämään minut positiivisesti, ja neljän vuoden tauon jälkeen minulla olikin Gravitationia lukiessani yhtäkkiä ihan mielettömän hauskaa. Suurin yksittäinen ansio tästä kuuluu käännökselle, joka on paitsi sujuva ja eloisa, myös aidosti viihdyttävä. Epäilemättä sekin on paljosta velkaa englanninkieliselle esikuvalleen, mutta mutkaton ja persoonallinen puhekieli istuu Shuichin, Hiron ja kumppanien suuhun kuin nyrkki silmään eikä kääntäjä Satu Hämäläinen ole pelännyt lähteä etsimään toimivia ratkaisuja sen sijaan että olisi tyytynyt leikkimään mekaanista käännöskonetta, vaikka PMG:n käännöspolitiikka tuntuukin sitä edellyttävän. Hyvä käännöskään ei missään nimessä voi pelastaa surkeaa alkuteosta, mutta onko Gravitation oikeastaan edes niin hirveää kuraa kuin olen onnistunut uskottelemaan itselleni koko tämän ajan? Asian selvittämiseksi minun oli nieltävä arvokkuuteni ja perehdyttävä sarjaan hieman laajemmin uudemman kerran, tällä kertaa avoimin mielin. Ikävä kyllä minun täytyi pettyä jälleen.

Gravitationin alkuasetelma lienee suurimmalle osalle tuttu ainakin välillisesti, mutta kertaus on opintojen ja headdeskauksen äiti. Lukiota lopetteleva 19-vuotias Shuichi soittaa kaverinsa Hiroshin kanssa bändissä, mutta haaveilee poptähteyden ja mammonan lisäksi myös tyttöystävästä ja rakkaudesta, eikä aikaakaan kun tämän rukouksiin vastataan – tosin hieman yllättävällä tavalla. Kaikista maailman ihmisistä Shuichi nimittäin päättää iskeä silmänsä laululyriikoitaan solvanneeseen mysteerihenkilöön(tm), joka kaiken lisäksi on vielä mies. Yuki saattaa olla jo 22-vuotiaana menestynyt ja varakas kirjailija, tuntea musiikkimaailman isoja kihoja ja ennen kaikkea olla Shuichin mielestä ”tosi siisti”, mutta sattuu myös vihaamaan hysteeristä ja ylipirteää Shuichia ja tämän hengentuotteita. Lisätään joukkoon Yukin salaperäisen traaginen menneisyys, liuta skitsofreenisen oloisia sivuhenkilöitä ja toinen toistaan uskomattomampia mutkia Shuichin aloittelevan bändin, Bad Luckin, matkassa. Miten tästä sopasta oikein syntyy vuosisadan suosituin homoromanssi?

Jos minulta kysytään niin ei mitenkään. Vaikka Gravitation on nimenomaan komediasarja eikä edes yritä olla vakavastiotettava millään tasolla, ei se poista sitä tosiasiaa että se on yksinkertaisesti huono ihan kaikilla mittapuilla. Sarjan musiikkibisneksen ja ihmissuhteiden ympärillä pyörivä juoni ei löyhyytensä ja episodimaisuutensa vuoksi ole sieltä kiinnostavimmasta päästä, ja melodramaattiset sukulaisuussuhteiden, yllättävien tuttavuuksien ja menneisyyden mörköjen ympärillä pyörivät käänteet muuttuvat sarjan edetessä yhä saippuasarjamaisemmiksi ja sekavammiksi. Paperinohuet hahmot tuntuvat vaihtavan persoonallisuuttaan yhtä tiuhaan kuin Murakami piirrostyyliään, eikä motiiveja ja sitä kautta samaistumispintaa anneta nimeksikään. Tätä kautta myös hahmojen ymmärtäminen ja näistä pitäminen muuttuu lähestulkoon mahdottomaksi tehtäväksi, eikä joka paikkaan tungettu aivoton slapstick-huumori ainakaan auta asiaa. Lähimmäksi lukija pääsee hieman yllättäen superseme Yukia; vaikka tämä on suuren osan ajasta Shuichille kaikkea muuta kuin mukava, on tämä silti myös valmis tekemään myönnytyksiä ja puolustamaan poikaystäväänsä hinnalla millä hyvänsä. Sarjan koskettavimpia kohtauksia on, kun Yuki aidosti yllättyy Shuichin ehdottomasta välittämisestä: eivätkö kaikki haluakaan vain käyttää minua tai saavuttaa kauttani jotain? Tämän käytös ei kuitenkaan suinkaan aina ole kovin perusteltua, ja viimeistään siinä vaiheessa kun kuvaan astuvat persoonallisuushäiriöt ja jatkuvat mielenmuutokset, alkaa peli olla Yukinkin kohdalla menetetty. Murakami tuntuukin olevan erityisen lahjakas väljähdyttämään kiinnostavilta vaikuttaneita suhteita ja jännitteitä. Mangan alussa Shuichin ja Hiron bromanttinen paraskaveri-kohellus on sarjan hauskinta ja sympaattisinta antia, mutta muuttuu sen edetessä lähinnä itseään toistavaksi ja ontoksi.


Laskelmoitua fujoshibaittausta, yksi Gravin harvoista hauskoista hetkistä

Entäs se itse homoilu sitten? Yukin ja Shuichin kaoottisen parisuhteen pitäisi olla koko sarjan kantava voima, mutta sillä ei tunnu olevan tarpeeksi substanssia edes itsensä kasassa pitämiseen. Shuichin rakkaus Yukia kohtaan ei alkuhuuman jälkeen perustu juuri millekään, eikä suhde useiden kymmenienkään lukujen jälkeen ole vahvemmilla kantimilla kuin aivan alussa. Ukehahmolle varsin poikkeuksellisesti Shuichi on suhteen aktiivisempi osapuoli kaikkialla muualla paitsi sängyssä, jossa tämä sitten muuttuukin vastahakoiseksi pillittäjäksi. Kyseessä lienee jonkin sortin parodia seme/uke-asetelmasta, mutta lopputulos on tällä saralla kaikkea muuta kuin hauska; tunnelmaltaan raiskauksia lähentelevät seksikohtaukset ovat todella kaukana sarjan yleisfiiliksestä, ja vastentahtoisesta seksistä lukeminen pelkästään koomisena asiana saa niskakarvat nousemaan pystyyn. Vaikka Gravitation oli 90-luvun puolivälissä alkaessaan yksi ensimmäisistä BL-komedioista, ei kilpailun puutteen olisi tarvinnut tarkoittaa myös aidan matalimman kohdan etsimistä ja siitä laulaen yli hyppimistä. Kaikkein pelottavinta onkin ajatella, kuinka monelta lukijalta sarjan parodiaelementit ovat menneet kokonaan ohi Murakamin puutteellisten kerrontakykyjen vuoksi.

Muutenkin manga epäonnistuu varsin ansiokkaasti yrittäessään sekoittaa komediaa ja draamaa keskenään: vitsit eivät tunnu hauskoilta eikä draama kiinnostavalta tai koskettavalta, kun edes masinoitu joukkoraiskaus ei vaikuta Shuichiin kahta aukeamaa kauempaa ja murhanhimoinen sivupersoonallisuus on sairautena vakavuudeltaan samaa luokkaa vatsahaavan kanssa. Kaikki tämä voisi olla oikein toteutettuna hauskaa, mutta Murakamilta tuntuu olevan sarjan lupaavan alun jälkeen täysin kykenemätön paitsi koheesiin kerrontaan, myös itseironiaan, joka olisi voinut pelastaa mangan useampaankin otteeseen. Eipä vitsejä tai tarinaa ole muutenkaan kovin huolellisesti rakennettu: sen sijaan että mangaka kehittelisi huumoria ja juonenkäänteitä olemassaolevien hahmojen ja tapahtumien perusteella, tämä vyöryttää jatkuvalla syötöllä lukijan syliin yhä uusia, toinen toistaan tökerömpiä ja aivan hatusta vedetyn oloisia henkilöitä ja konflikteja. Muutaman ensimmäisen osan jälkeen Murakami tuntuu esimerkiksi tyystin unohtaneen kilpailevan bändin ASKin sekä Shuichin perheen olemassaolon. Tuntuu että on aivan sama mitä hahmot tekevät tai sanovat, sillä kukaan ei seuraavassa luvussa muista siitä enää mitään, ja kun loppupeleissä mikään ei vaikuta mihinkään, alkaa sarjan seuraaminen toden teolla turhauttaa. Murakamin epäammattimaisuus pahentaa tilannetta entisestään: jokaisen mangaluvun alussa ilmestyvät tekijän kommentit antavat kuvan mangakasta joka ei juuri tiedä mitä on tekemässä, eikä oikeastaan edes välitä. Voiko tässä lukijana oloaan enää aliarvostetummaksi tuntea?

Jotain hyvää sentään Gravitationistakin löytyy, nimittäin musiikki. En ole katsonut sarjasta tehtyä animea tai OVAa muutamaa jaksoa enempää, mutta sen DA Family-painotteinen soundtrack on minulla vuosienkin jälkeen edelleen kovassa kulutuksessa. Murakami on haastattelussa tunnustanut paitsi kuuntelevansa itsekin teknoa, myös piirtäneensä aikanaan doujineita muusikoista, joten ei liene liian kaukaa haettua veikata että kiipparisti-levypomo Tohman esikuvana on toiminut DA:n päämies Daisuke Asakura – sama mies joka on tullut useimmille Gravitation-faneille tutuksi Icemanin esittämän Shining Collectionin kautta.


Hehän ovat kuin kaksi syntetisaattoria soittavaa huipputuottajaa

Mukaansatempaava musiikkikaan ei tietenkään auta, jos kyseessä on ruttoon ja AIDSiin verrattava vitsaus, jollaisena voisin sarjasta tehtyä animea pitää kaiken näkemäni perusteella.

Ainoat järkeenkäyvät selitykset Gravitationin suosioon löytyvätkin sarjan fandomista: mitä suositumpi jokin sarja on, sitä useampi olettaa sen olevan vähintäänkin genrensä kulmateos ja täten pitää sitä oletusarvoisesti hyvänä eikä joko osaa tai tajua vaatia parempaa. Kun homostelu kiinnostaa mutta tietoa paremmastakaan ei ole, leviää sarja kulovalkean tavoin ja sen paisunut maine ruokkii itse itseään. Monelle yaoinnälkäiselle nuorelle Gravitation toimiikin ensikosketuksena BL:n ihmeelliseen maailmaan, mutta perehtyneempien harrastajien keskuudessa on melko yleistä lähinnä sille naureskelu.


My thoughts on Gravitation

Tietysti on myös olemassa ihmisiä jotka ihan aidosti nauttivat kyseisestä mangasta enkä ole sitä heiltä kieltämässä tai ketään sen vuoksi tuomitsemassa. Olisi kuitenkin melko perusteetonta olettaa, että vain suosionsa takia Gravitation olisi sarja jolla on tarjottavaa läheskään kaikille BL:stä, tai mangasta yleensäkään, pitäville. Yhtenä harvoista tarpeeksi kepeistä mutta silti pitkistä BL-sarjoista sille ei yksinkertaisesti ole ollut juurikaan kilpailijoita, ja karkkiväreillä ja popilla kuorrutettu animesarja on madaltanut tutustumiskynnystä entisestään. Oikeastaan vasta vuonna 2002 alkanut Junjou Romantica on viime vuosina alkanut haastaa Gravitationin suosiota ja kilpailla samasta kohdeyleisöstä, vaikka sillä onkin vielä valovuosien matka samalle tunnettuuden ja ikonisuuden tasolle Gravitationin kanssa. Jokseenkin raivostuttavaa että BL:n suurimmiksi ikoneiksi muotoutuvat yhä uudestaan ja uudestaan mukasöpöt pehmoeläimet, kimittävät ukehahmot ja mystiset kirjailijat, mutta fujosheilla ei liene varaa olla ronkeleita.


……

Avainsanat:
01/03/2009

Paholaisen lapsimorsian

Se-Young Kim: Devil's BrideSain viimein luettua lahjaksi saamani Devil’s Briden ensimmäisen suomenkielisen osan, joten tuntuu luontevalta aloittaa kunnollisten postausten kirjoittaminen siitä. Kyseessä on siis korealaisen Se-Young Kimin kirjoittama ja piirtämä BL-manhwa, jonka PMG julkaisi suomeksi vuoden 2008 lopussa. Sarja on pitkätukkaisine nättipoikineen ja yliluonnollisine elementteineen lähinnä yhdentekevän oloinen, enkä tuskin olisi siihen tarttunutkaan, ellei kyseessä olisi tavallaan merkkiteos: ensimmäinen suomeksi käännetty BL-sarjakuva ikinä. Muita kuin kuriositeettiarvoja Paholaisen morsmaikulla ikävä kyllä on kovin vähänlaisesti. Sinänsä kuitenkin huvittavaa, että pikkuruinen nevahööd-manhwa kiri pitkään spekuloitujen ja tunnettujen japanilaissarjojen edelle.

BL:n suomentamista ja siihen liittyviä dilemmojahan pohdiskeltiin hartaasti jo viimevuotisen Animeconin myötähäpeää aiheuttaneessa yaoipaneelissa. Tällöin suurin osa panelisteista oli sitä mieltä että 1) BL:n suomentaminen on huono idea, ei se vaan toimi suomeksi ja 2) ei sitä kukaan tule julkaisemaan, tuskin sille riittää yleisöäkään. Kakkosväitteen kumoamiseen olisi riittänyt pelkkä vilkaisu täpötäyteen ohjelmasaliin, eivätkä ykkösenkään perustelut päätä huimanneet vaikka paneelin järjestäjät olivat sen tueksi jopa kääntäneet muutaman sivun jonkin BL-mangan lääpintäkohtauksesta ja huvittivat yleisöä ääninäyttelemällä sen antaumuksellisesti eläytyen. Tarkoituksena tällä oli ilmeisesti demonstroida, kuinka typeriltä semehuokailut ja ukevinkunat suomeksi käännettyinä kuulostaisivat. Muuten kiva, mutta voin taata ettei englannin tai japaninkaan kieli tee ”onko sinulla ase taskussasi” -letkautuksista yhtään sen syvällisempiä tai vähemmän koomisia. Devil’s Bridenkin pahimmat käännökseen liittyvät ongelmat löytyvät nimenomaan sen laadusta (tai oikeammin sen puutteesta), eivät itse kielestä.

Sarjakuvan ensimmäisen osan juoni on varsin yksinkertainen – tuhoamiseen ja pahuuteen kyllästynyt, nimettömäksi jäävä paholainen haluaa tuntea ja elää kuten ihmiset, ja tavoitteensa saavuttamiseksi ostaa lähikylästä itselleen morsiamen, joka lähemmällä tarkastelulla ”yllättäen” osoittautuu nuoreksi pojaksi.

jailbait
Sakkolihaa minun jaajossani? Todennäköisempää kuin luulet!

Oikeasti yllättävää on, ettei tästä kuitenkaan seuraa yhtään shotanhuuruista rakkauskohtausta, vaan Ley-niminen poika ehtii kuolla ennen aikojaan yrittäessään osoittaa kiintymystään demonia kohtaan. Tämä päättää kuitenkin käyttää maagisia paholaisenvoimiaan tuodakseen Leyn takaisin elävien kirjoihin, minkä jälkeen siirrytäänkin seuraamaan hyväksikäytetyn sokean prinssin kohtaloa. Nuori prinssi on valmis jopa myymään sielunsa paholaiselle saadakseen nähdä rakastetun palvelijansa vielä kerran, mikä tietysti sopii Leylle uusia silmiä havittelevalle demonille paremmin kuin hyvin. Ja jatkoa seuraa ensi numerossa!

Cliffhangerin heittäminen siihen mistä varsinainen tarina vasta alkaa ei ole kikkana huonoimmasta päästä mitä tulee myynninedistämiseen ja jännityksen ylläpitämiseen, mutta ilmeisesti edes Tokyopop ei ole edelleenkään julkaissut sarjakuvalle jatkoa, joten suomeksikaan sitä tuskin tullaan ihan heti näkemään. Tarinankuljetus ei kyllä muutenkaan ole Kimin vahvimpia osaamisalueita, ja välillä kohtauksia piti syynätä useampaan kertaan jotta tapahtumista saisi selvää. Hulmuavat hiukset ja koreat vaatteet on piirretty yksityiskohtaisesti, mutta hahmojen ilmeet pysyvät samoina ruudusta ja sivusta toiseen, ja toisinaan henkilöt tuntuvat keskustelevan lähinnä ajatuksen voimalla – jos puhekuplista edes saa selvitettyä, kuka milloinkin on äänessä. Myös puhekuplien sisällössä olisi rutkasti parantamisen varaa, sillä ilmeisesti suoraan englannista tehty käännös vilisee anglismeja, huonoa suomea ja epäloogisuuksia, jotka syövät tarinalta tunnelmaa. Sääli sinänsä, sillä oikeanlainen fiilistely olisi voinut tarinan teemat huomioonottaen pelastaa paljonkin.

mitä hel-
Manhwan dialogi kuulostaa paikoin huonosta fanficistä revityltä.

Myöskään sarjan myyntivaltti eli poikarakkauden kuvaaminen ei tässä tapauksessa tuo juuri lisäpisteitä – toimintaa kaipaavat pettynevät sen vähäisyyteen ja viitteellisyyteen, kun taas itse olisin peräänkuuluttanut vähän vähemmän päälleliimatun oloista menoa. Kohtaukset ovat kuitenkin hyvin linjassa sarjakuvan yleisen valjuuden kanssa. Kaikenkaikkiaan kyseessä on niin yhdentekevä teos, ettei edes hukatun potentiaalin perään jaksa pahemmin itkeä. Voi myös olla melko varma, ettei ensimmäisestä suomenkielisestä BL:stä puhuttaessa Devil’s Bridea tule jatkossa muistamaan juuri kukaan, etenkään kun jo tässä kuussa päästään ”nauttimaan” PMG:n suomeksi julkaisemasta Gravitationista.

Avainsanat: