Archive for ‘Vertailu’

25/08/2009

SANO MUA REHTORIKS

Abiru JunjouYaoilandiassa moraali ja lainsäädäntö ovat melko harvinaisia, tai ainakin harvinaisen joustavia käsitteitä. Siinä missä opettaja saa tosielämässä alaikäiseen oppilaaseensa sekaantumisesta potkut ja syytteen, on BL:n fantasiamaailmassa kansankynttilän täysin sallittua painaa alaikäistä opiskelijaansa edestä ja takaa – ainakin niin kauan kuin kyse on tosirakkaudesta. Priimaesimerkki tällaisesta varsin arveluttavasta opettaja-oppilas-tarinasta on Yuzuha Ougin piirtämä Abiru Junjou (”Be covered with pure hearted”). Vaikka laillisen rajamailla keikkuva uke lienee aihepiirin huomioonottaen välttämättömyys, on sarjan perimmäinen tarkoitus silti oletettavasti tarjota moraalisten kysymysten sijaan lähinnä romantiikkaa, mikä ei aina meinannut upota ainakaan allekirjoittaneen kaaliin punaisen shotavaroitusvalon syttyessä palamaan tuon tuosta kesken lukemisen.

Manga seuraa siis erittäin nuoren näköistä 15-vuotiasta, isoäitinsä kanssa elävää Ogura Yukaa, jonka elämäniloisuus ja naiivius saisi jopa Gravitationin Shuichin vihertymään kateudesta. Pojan naapuriin muuttaa yllättäen mallimaisen komea ja viileänaamaakin viileämpi Goto Hikari, joka tietysti toimii myös piirtämistä rakastavan Yukan matematiikanopettajana. Sattuman kautta poika pääsee harjoittelemaan luonnostelua käyttäen Gotoa mallinaan, mutta ottaa vähän liiankin kirjaimellisesti isoäitinsä ohjeen rakastua piirtämiinsä asioihin.

Abiru Junjou

Opettaja ei ole järin imarreltu lapsellisen kakaran osoittamasta huomiosta, mutta Yukan isoäidin joutuminen sairaalaan ja tämän kokema julma koulukiusaaminen nostavat miehessä pintaan muitakin tunteita kuin suojeluvaiston. Niin miesten kuin naistenkin keskuudessa suosittu Goto yrittää aluksi elää itsekiellossa, mutta huolehtiessaan Yukasta joutuu pian tunnustamaan, ettei armottomasta player-statuksestaan huolimatta halua tai tarvitse muita kuin tämän yhden yli-innokkaan koulupojan.

Abiru JunjouTarinan hauskinta antia ovat Goton koomiset yritykset Yukan viattomuuden suojelemiseksi – milloin suuteleminen on vain amerikkalainen tapa sanoa terve, milloin nenien yhteen hierominen ainoa oikea tapa harrastaa homoseksiä. Huumorin tasapainoksi on tarjolla myös vakavampia teemoja, kun Goto joutuu nöyrtymään rakkauden edessä ja toisaalta ajautuu mustasukkaisuuden tai himon sokaisemana käyttäytymään varsin vastuuttomasti. Mummonsa hoteisiin vauvana hylätyn Yukan lähes poikkeuksetta positiivinen tapa suhtautua elämään kaikista vastoinkäymisistä huolimatta saa sekin ajoittain hieman totisempia sävyjä. Matkan varrelle ovat kuitenkin unohtuneet pohdinnat niin hahmojen ikäeron kuin muidenkin olosuhteiden tuottamista dilemmoista; Goto ei iästään ja asemastaan huolimatta ota juurikaan vastuuta teoistaan, ja tuntuukin pompottavan Yukaa omien sisäisten kamppailujensa kustannuksella varsin raa’asti. Entä millä logiikalla isoäidin kuoltua sopivin huoltaja alaikäiselle on tämän opettaja ja poikaystävä, etenkin kun tämän biologinen äiti elää ja voi hyvin? Realistisuuden vaatiminen jaajolta olisi yhtä viisasta kuin yrittää hakata naulaa kiviseinään nakkimakkaralla, mutta olisi kiva nähdä välillä edes jonkinlaista yritystä uskottavuuteen. Hetkittäisistä onnistuneista kohtauksista huolimatta Abiru Junjou jättääkin paljon toivomisen varaa, vaikka onkin huomattavasti syvällisempi verrattuna Yuzuha Ougin muuhun, enimmäkseen pornopainotteiseen tuotantoon.

Nee, SenseiMatematiikanopettajan ja alaikäisen opiskelijan suhteesta kertoo myös Sakuragi Yayan Nee, Sensei?, mutta lähtökohdistaan huolimatta sarja eroaa Abiru Junjousta niin teemoiltaan kuin tunnelmaltaankin yhtä paljon kuin Edward Cullen Draculasta. Kun tunnontarkka ja totinen Isa saa oppilaaltaan rakkaudentunnustuksen riipustettuna matematiikankokeen kulmaan, tämä ei osaa suhtautua asiaan muuten kuin huonona pilana. Kun samaisen tunnustuksen tehnyt Homura kaiken lisäksi keskittyy tukiopetustunneilla yhtälöiden sijasta lähinnä opettajansa ahdisteluun, joutuvat neitseenä 27-vuotiaaksi asti säilyneen Isan hermot todella koetukselle. Nuoresta iästään huolimatta kokeneen ja itsevarman oloinen Homura saakin miehen tuntemaan olonsa lähinnä typeräksi, kunnes käy ilmi että poika on villin irtoseksin sijaan kiinnostunut senseistään ihan aidosti. Lopulta Isa myöntyy ja ottaa hellyydenosoitukset vastaan, vaikkei täysin ymmärräkään miksei kymmenen vuotta nuorempi Homura keskity mieluummin ikäistensä opiskelijatyttöjen jahtaamiseen. Kommunikointivaikeuksista huolimatta pari kuitenkin oppii pikkuhiljaa ymmärtämään toisiaan ja ottamaan toistensa tarpeet huomioon.

Hahmot ovat yllättävänkin samaistuttavia pelkoineen, toiveineen ja motiiveineen. Koskettavimpia kohtauksia sarjassa on, kun Homura tunnustaa yrittäneensä peittää paniikinomaista hermoiluaan esittämällä mahdollisimman itsevarmaa ja kokenutta tehdäkseen vaikutuksen opettajaansa. Myös ikäeron suhteeseen tuomaa epävarmuutta
Nee, Senseikäsitellään sarjassa uskottavasti: samaan aikaan kun Homura pelkää käyttäytyvänsä Isan makuun liian lapsellisesti ja itsekkäästi, opettajaa arveluttaa josko hänen kaltaisensa vanha pappa jaksaa kovin kauaa kiinnostaa nuorta ja vetreää opiskelijaa. Molempien pelot osoittautuvat turhiksi, sillä Homura yllättää Isan useampaan otteeseen kypsällä käytöksellään, aina edes itse sitä tajuamatta. Homuran vilpittömyys puolestaan onnistuu lopulta vakuuttamaan Isan, joka myös tajuaa ettei ole mitään järkeä huolehtia toisen tunteiden muuttumisesta, jos ei voi olla itsekään täysin varma tulevaisuudesta. Yksi sarjan yhteydessä käytetyistä taglineista kuvaa itseasiassa hahmoja – ja koko tarinaa – varsin osuvasti: toinen on vielä poika mutta oikeastaan jo mies, ja toinen on jo mies mutta silti vasta pelkkä poika.

Nee, Sensei? on monella tapaa malliesimerkki siitä, kuinka tavanomaisistakin aineksista on mahdollista luoda mielenkiintoinen kokonaisuus, kunhan teemat ja hahmot ovat kohdillaan, ja liian suuren palan haukkaamisen sijaan pysytään yksinkertaisissa perusasioissa. Toisin kuin Abirussa, jonka tunnelma vaihtuu skitsofreenisellä tahdilla crackhuumorista viiltelyangstiin, pysyy Sensein tarina alusta loppuun asti uskottavana, mutta samalla sopivan kepeänä ja lämminhenkisenä. Myös opettaja/oppilas-suhteen tuomaa potentiaalia on hyödynnetty sarjassa huomattavasti paremmin, siinä missä Abiru Junjoussa Goton opettajuus tuntuu suurimman osan ajasta pelkältä lisämausteelta. Sarjoilla on kuitenkin myös yllättävän paljon yhteistä kun päästään itse asiaan eli vaakamamboiluun, vaikka mangakoiden tyyli ei kyseisellä saralla normaalisti voisi olla erilaisempi. Molemmissa tarinoissa suhteen kehitys nimittäin heijastuu myös siihen mitä makuuhuoneessa tapahtuu, kun hahmot kamppailevat pelkojensa ja estojensa kanssa kunnes luottamus ja välittäminen on saavuttanut tarvittavat mittasuhteet. Joku kyyninen voisi tokaista, että tietysti varsinainen ”oikea” seksi jätetään vasta viimeiseen lukuun jotta lukijat saataisiin pidettyä loppuun asti mukana, mutta oli kyse sitten laskelmoidusta markkinointikikasta tai jostain syvällisemmästä, tekee se silti tarinoista astetta mielenkiintoisempia seurattavia.

Nee, Sensei

Mainokset
Avainsanat: ,
10/05/2009

Enkelimysteerioita

Soul Kiss Murder Mysteries

Tällä kertaa hieman spontaanimpi ja monella tapaa vähän erikoinen postaus, jotta pääsisin takaisin kirjoitusrutiiniin kiinni. Onnistuin nimittäin hiljattain löytämään skanlaation kestosuosikkini Homerun Kenin kirjoittamasta ja piirtämästä mangasta Soul Kiss. Lyhyt, vain yhden pokkarin mittainen sarja vaikuttaa aluksi lähinnä yliluonnollisia elementtejä sisältävältä rakkauskertomukselta, mutta muuttuukin ennen puoltaväliään taivaassa tapahtuvaksi enkelidraamaksi. Hämärissä olosuhteissa tapahtuneet enkelinmurhat toivat mieleeni sarjakuvaveteraanin ja fantasiakirjailija Neil Gaimanin kirjoittaman novellin Murder Mysteries, joka käsittelee samankaltaista aihetta, vaikkakin tyystin erilaiselta kantilta. Tämä antoi minulle suorastaan pakottavan tarpeen tutustua Gaimanin kirjoittamaan tarinaan uudemman kerran, ja mikäpä olisi ollut vertailun kannalta parempi tapa kuin tehdä tuttavuutta novellin pohjalta P. Craig Russellin piirtämään sarjakuvaan. Kontrasti kahden kertomuksen välillä osoittautuikin yllättävän kiinnostavaksi.

Enkelirakkautta Russellin tyyliin

Hetkonen, miten näitä kahta edes voi, tai kannattaa, verrata täällä keskenään? Soul Kiss on puhdas BL-genren edustaja aina kiintiöseksikohtaustaan myöten, mutta Murhamysteerien relevanttius blogin aihepiirin huomioonottaen saattaa vaikuttaa ensivilkaisulta vähintäänkin kyseenalaiselta. Länsimaalaisten genresarjakuvantekijöiden luomuksista onkin aimo harppaus naisvaltaiseen BL:n maailmaan, mutta olen kuitenkin sen verran naurettava homohaukka että olen kiinnostunut homoseksuaalisuuden kuvaamisesta viihteessä kautta rantain. Vaikka Murhamysteerien enkelit sukupuolettomia ovatkin, puhunee ohessa oleva kuva puolestaan varsin hyvin. Lisäksi Russell on ensimmäisiä avoimesti homoksi tunnustautuneita mainstream-sarjakuvien tekijöitä, ja tältä pohjalta katsottuna Mysteerien kuvasto saa kokonaan uusia ulottuvuuksia.

Itse novelli/sarjakuva onkin sitten ”tarina tarinan sisällä” -rakenteeltaan tyypillistä Gaimania. Kehyskertomuksessa taivaasta lähtenyt, vanhan miehen hahmossa esiintyvä arkkienkeli Raguel kertoo nykypäivän Los Angelesissa tarinaa aikojen alussa tapahtuneesta ensimmäisestä veriteosta ja siihen traagisesti nivoutuvasta, ensimmäisestä rakkaussuhteesta. Carasel-nimisen enkelin murhaan liittyvät arvoitukset selviävät yksi kerrallaan, ja lopulta Raguelille käy kivuliaan selväksi, että hänen ratkaisemansa rikos ja kaikki siihen vaikuttaneet tekijät ovat ainoastaan pelinappuloita osana suurempaa suunnitelmaa, jota tämä ei kuitenkaan kykene ymmärtämään.

Yi ja AlSoul Kiss puolestaan liikkuu taivaallisesta miljööstään huolimatta astetta maallisemmissa sfääreissä. Kun kuolevaisten sieluja taivaaseen toimittava arkkienkeli Al vahingossa estää perheensä kanssa onnettomuuteen joutuvan Sakutaroun menehtymisen, päättää tämä hoitaa Sakutaroun pois elävien kirjoista itse, ja laskeutuu maan päälle ihmismuodossa. Jostain syystä Al kuitenkin tuntee outoa vetoa poikaan, ja päätyy tappamisen sijaan huolehtimaan vanhempiaan surevasta Sakutarousta, jolle tyhjästä ilmestynyt Al muodostuu lähestulkoon ainoaksi syyksi elää. Kun enkeli paljastaa olevansa osasyyllinen pojan kurjaan kohtaloon ja antaa tälle hyvitykseksi luvan tehdä itselleen mitä tahansa mikä helpottaisi tämän tuskaa, ei lukijoille liene epäselvää minkätyyppistä toimintaa on luvassa. Kaikki seksiin liittyvä on tietysti enkeleiltä tiukasti kielletty, mutta jostain syystä Al ei pidä helvettiin joutumista lainkaan huonona vaihtoehtona. Alia silmällä pitänyt arkkienkeli Yi saa erikoisen parin kiinni itse teossa ja toimittaa nämä taivaallisen oikeuden eteen, missä Al onkin suorastaan epäilyttävän innokas ottamaan syyn tapahtuneesta omille niskoilleen. Kuka on salaperäinen Wann jonka takia Al on valmis menemään vaikka helvettiin, ja mitä tekemistä kaksitoista vuotta sitten tapahtuneella serafien joukkomurhalla on tämän kanssa? Tarinan kuluessa myös selviää, että Sakutarou näyttelee tässä kaikessa paljon suurempaa osaa kuin kukaan olisi osannut arvata.

Raguel ja SaraquaelPohjimmiltaan Soul Kiss on täysverinen rakkauskertomus parillisine sormuksineen ja uudestisyntymisineen, siinä missä Murder Mysteriesiä voisi verrata lähinnä kovaksikeitettyyn dekkariin. Myös kerronnaltaan sarjakuvat ovat varsin erilaisia – Ken on ripotellut pitkin tarinaa juonenkulkua tehostavia visuaalisia vihjeitä ja antaa välillä kuvien kertoa tarinaa, siinä missä Russell on kunnioittanut lähdeteosta ja pitänyt sarjakuvansa varsin sanaisana, kertojanääniä myöten. Ratkaisu on monella tapaa onnistunut, sillä kuvat ja teksti sopivat saumattomasti yhteen, ja vaikka suurin osa novellin tekstistä on sisällytetty mukaan sellaisenaan, missään vaiheessa ei tunnu siltä että kyseessä olisi ”pelkkä” sanoja tukeva kuvitus, vaan itsenäisesti toimiva sovitus tarinasta.

Al ja MikaelMolemmilla sarjakuvilla on tietysti vankka pohja mytologiassa, mutta sitä, kuten muitakin yhtäläisiä aineksia, on hyödynnetty varsin eri tavoin. Kristillinen tarusto enkeleineen ja kuolemansynteineen on mistä vinkkelistä tahansa katsottuna äärimmäisen mielenkiintoinen ja tarjoaa loputtomasti ammennettavaa tarinanaiheiksi, mutta kristinusko ja manga on yleisesti ottaen yhdistelmä, joka aiheuttaa allekirjoittaneessa enemmän headdeskausta kuin hihkuntaa. Harvoin nimittäin näkee japanilaisen tekijän käyttävän edes murto-osaa aihepiirin antamasta potentiaalista; enkelit ja demonit tuntuvat useimmiten olevan lähinnä itseisarvo jolla tarinasta tehdään coolimpi, sen sijaan että käytettäisiin alkuperäisen mytologian tarjoamia aineksia hyväksi kerronnassa tai luotaisiin tarina niiden pohjalta. Länsimaisilla kirjoittajilla on tietysti yleensä lähtökohtaisesti japanilaisia kollegoitaan enemmän tietoa, tuntemusta ja ylipäätään sanottavaa aiheesta, jolloin lopputuloskin on yleensä ajatuksella tehty ja oikeasti kiinnostava. Näin on käynyt myös Soul Kissin ja Murder Mysteriesin kanssa – siinä missä enkelit ja kuvat taivaasta ja helvetistä toimivat Soul Kississä lähinnä kehyksenä sinänsä koskettavalle rakkauskertomukselle, on Murhamysteereissä kaikki muu kehystä kristillisen mytologian uudelleentulkinnalle.

Lucifer ja Raguel

Molemmat sarjakuvat ovat joka tapauksessa erilaisuudestaan huolimatta tutustumisen arvoisia tapauksia. Enkeleistä ja homoilusta enemmänkin kiinnostuneen kannattaa katsastaa ainakin Neil Gaimanin ja Terry Pratchettin yhteistyössä kirjoittama kirja Good Omens lukuisine fanituotoksineen, sekä paremman puutteessa esimerkiksi Sumomo Yumekan piirtämä Same Cell Organism -antologiasta löytyvä, kahden luvun mittainen Tenshi wo Tsukuru -lyhäri.