Posts tagged ‘est em’

02/01/2013

2012 – Vuoden parhaat

Joulukalenterin doujinshi-yliannostuksen jälkeen voidaan taas siirtyä normaaliin mangaan. En ole ennen harrastanut tällaisia vuoden lopussa koottavia yhteenvetoja tai top-listoja, vaikka ne ovat aina näin vuodenvaihteessa suosittu pohdinnan aihe. Viime vuonna kirjoittelu jäi kuitenkin sen verran vähiin, että voisin hyvin käydä hieman läpi muutamia suosikkejani viimeisen kahdentoista kuukauden ajalta. Vuosi 2012 oli selvästi digitaalisten mangajulkaisujen kulta-aikaa: vanhat tutut eManga ja JManga kasvattivat valikoimiaan, ja niiden rinnalle nousi Vizin SuBLime. Tämä näkyy myös omissa valinnoissani, joista suuri osa on juuri digitaalisia julkaisuja. Mukana on myös fanikäännöksiä, jotka ovat ainakin enimmäkseen ilmestyneet tämän vuoden puolella.

EMangan parhaat

Rainy Day Love

Satomi Konno – Rainy Day Love

Tämä tarina on mitä parhain pahan mielen karkottamiseen, vaikka näin tammikuisen loskakelin keskellä. Jos joku kysyisi Rainy Day Loven juonesta jotain, en silti varmaan osaisi vastata mitään koherenttia. Mutta kun ihanaa ja söpöä ja tuntemuksia ja hellyyttäviä hahmoja ja täydellisiä seksikohtauksia ja ja ja apua en kestä. Tykästyin mangaan niin paljon, että blogin nykyinen otsikkokuva on otettu yhdeltä sen sivulta, ja ostin Japanista pokkarin ihan paperiversiona, kun se tuli Book Offista käytettynä vastaan. Eikä harmita!

Kine In!

Est em – Kine In!

Tarina kolmesta elokuvafanaattisesta ystävyksestä ja näiden enemmän tai vähemmän yksipuolisista tunteista ja kommunikointikeinojen löytämisestä on monella tapaa taattua est emiä. Siinä tosin toistuu myös mangakan tekemien tarinoiden huonoin puoli, eli se on harmittavan lyhyt. Toisaalta tarinaa voi lukea läpi useampaan kertaan ja löytää siitä uusia puolia ja monenlaista symboliikkaa, joten siinä mielessä se toimii varsin hyvin. EMangasta saa muuten nykyään ostettua myös est emin Ultras-mangaa, eli kaikki vain lukemaan jos ette ole jo sitä tehneet. Itse kirjoittelin Ultrasista tänne jotain jo pari vuotta takaperin, ja se on edelleen yksi suosikeistani kyseisen mangakan töistä.

JMangan parhaat

callefeliz_12

Est em – Apartments of Calle Feliz (Happy End Apartment)

Lisää est emiä! Paras julkaisuvuosi ikinä! Tämä manga on kiehtova tarina tarinan sisällä: kirjailija kirjoittaa omassa kerrostalossaan elävistä asukkaista, ja fiktio ja hahmojen todelliset elämät sekoittuvat. Pienet kertomukset ovat kiehtovia, ja jokainen varmasti löytää niistä oman suosikkinsa. Itse ihastuin eniteen tarinaan naiseksi pukeutuvan Evanin ja kuuron Josen romanssista. Vaikka kaikki lyhyet tarinat eivät teemoiltaan nappaisikaan, kehyskertomus on silti mukaansatempaava ja onnistuu sitomaan mangan kokonaisuudeksi.

My Darling Kitten Hair

Kumota Haruko – My Darling Kitten Hair (Itoshi no nekokke)

Pakko myöntää, että kaikista est em-julkaisuista huolimatta My Darling Kitten Hair oli varmaan eniten minussa tänä vuonna innostusta herättänyt mangakäännös. Sarjassa seurataan maaseudulta Tokioon muuttavan Kein ja tämän lapsuudenystävän/poikaystävän Miin päivittäisiä seikkailuja. Vaikka tarina toimiikin lähinnä slice of life -periaatteella, on hahmonkehitys toteutettu hienosti, ja suuret teemat säilyvät hyvin mukana. Mangan ensimmäisessä osassa hahmojen suhde rakennetaan käytännössä alusta alkaen, vaikka he ovat seurustelleet jo pidempään. Toinen osa keskittyy enemmän pariskunnan fyysisiin tarpeisiin ja toisiinsa tutustumiseen seksuaalisessa mielessä. Kumota Harukon pehmeä ja persoonallinen piirrostyyli tekee sarjan yleisilmeestä hauskan ja leikkisän, vaikka se sivuaa välistä myös hieman vakavampia aiheita. Kyseessä on siis ehdottomasti tutustumisen arvoinen sarja, etenkin jos haluaa viettää samojen hahmojen seurassa pidemmänkin aikaa.

SuBLimen parhaat

Oku-san

Noboru Takatsuki – Oku-san’s Daily Fantasies

Olin vuoden alussa melko pettynyt SuBLimen julkaisu-uutisiin, koska aikataulu näytti todella löysältä ja mangoista vain muutama tuntui millään tapaa kiinnostavalta. Aluksi lähinnä naureskelin päätökselle kustantaa tämä Noboru Takatsukin komediasarja, mutta lopulta päädyin enemmän tai vähemmän kännissä ja läpällä ostamaan sen. Kyseessä on siis tarina unelmointiin taipuvaisesta Okusta, joka on ihastunut erään paketinkuljetusfirman työntekijään, ja tilailee netistä mahdollisimman paljon turhaa roinaa vain jotta pääsisi näkemään päiväuniensa kohdetta useammin. Okulla on lemmikkinään suloinen kääpiösiili ja naapurinaan seksikauppaa pitävä, hieman erikoinen kaveri. Kun tähän lisätään vielä päälle Okun jatkuvat, suhteellisen erikoiset fantasiat ihastuksensa kohteesta, saadaan kasaan kaikki logiikan ja järjen rajat ylittävä hölmöily. Omalla tavallaan sympaattinen manga onnistuu naurattamaan kyseenalaisella huumorillaan kerta toisensa jälkeen, ja päihittää minusta siksi monet asiallisemmat – ja tylsemmät – tarinat.

The Bed of My Dear King

Kusama Sakae – The Bed of My Dear King

SuBLimen vakavampaa osastoa edustaa sitten tämä Kusama Sakaen lyhyitä tarinoita esittelevä kokoelma. Ainut huono puoli tässäkin mangassa on, että tarinat ovat niin kovin lyhyitä. Toisaalta monet niistä tuntuvat lyhyydestään huolimatta täysipainoisilta ja monipuolisilta niin tarinaltaan kuin tunnetasolla. Oma suosikkini tarinoista on Flowers, jossa pelataan katoavaisuuden, kuoleman ja väliaikaisuuden teemoilla. Myös kokoelman nimitarina syrjäseudulla elävästä kuvanveistäjästä ja tämän luokse saapuvasta korjausmiehestä on hauskaa seurattavaa.

Paras paperijulkaisu

sasa_12

Koshino – Samejima-kun and Sasahara-kun

Tämä manga oli ehdottomasti yksi kesäni valopilkuista. Kahden konbinissa osa-aikatöitä tekevän koulupojan slice of life -henkisesti etenevä romanssi on hauskaa ja koskettavaa seurattavaa, kun pojat tulevat vähiten sinuiksi tunteidensa ja tarpeidensa kanssa. Suhteenkehityksen lisäksi mangan parasta antia ovat poikien hapuilevasti etenevät seksikokeilut, joihin mangakan niinikään hieman haparoiva piirrostyyli sopii täydellisesti.

Parhaat fanikäännökset

ringo_12

Hideyoshico – Ringo ni hachimitsu ja Kare no barairo no jinsei

Molemmissa mangoissa seurataan Natsukin ja Komanon tarinaa, jonka pitäisi vetää pahempikin kivisydän herkäksi. Ringossa tunnelma on kesäinen ja nostalginen, kun hahmot nauttivat rannalla olosta ja pakenevat suojaisiin paikkoihin, joissa olla piilossa muiden katseilta. Lisäksi selviää, miten alunperin hetero Komano kiinnostui Natsukista, ja sai tämän jallitettua keksimällä curry-kerhon ja kutsumalla Natsukin jäseneksi. Jatko-osassa Natsukin epävarmuus kummittelee nurkissa, kun tämä ei halua olla mikään välivaihe Komanon elämässä, eikä ymmärrä mitä tämä hänessä edes näkee. Näin realistista epävarmuuksien kuvaamista toivoisi näkevän ihmissuhdemangassa useamminkin.

Sora to Hara

Nakamura Asumiko – Sora to Hara

Doukyusei/Sotsugyouseisarjasta tuttu musiikinopettaja Harasen on tämän sarjan pääosassa epäonnisten rakkausseikkailujensa kanssa. En itse arvostanut hahmoa kovinkaan paljon kun tämä oli pelkässä sivuroolissa, mutta Sora to Hara onnistuu näyttämään Harasenin sympaattisempana ja ymmärrettävämpänä. Tämän suhde nuoreen ja hurmaavaan Soranoon syntyy luonnollisesti ja pakottamatta: vaikka lukijat tietävät heti, että hahmot päätyvät yhteen, hahmoille itselleen se ei ole suinkaan itsestäänselvää. Soranon ja Harasenin suuri ikäero ja muut suhteen ongelmakohdat otetaan myös huomioon edes jollain tapaa, kun sivuhahmojen kautta nähdään liuta erilaisia esimerkkejä opettajan ja oppilaan välisen suhteen sudenkuopista. Sora to Hara ei välttämättä nouse henkilökohtaisella mangalistallani yhtä korkealle kuin Doukyusei, mutta loistava manga se on joka tapauksessa.

Kasa no shita, futari

Junko – Kasa no shita, futari

Söpöistä ja iloisista tarinoistaan paremmin tunnettu Junko yllättää lukijansa tällä yksipuolista rakkautta ja onnettomien ihmissuhteiden loukkuun jäämistä käsittelevällä mangalla. Kukaan hahmoista ei ole puhdas pulmunen, ja he ovat valmiita turvautumaan likaisiinkin temppuihin saadakseen mitä haluavat, vaikka sen saaminen ei lopulta tekisi heitä yhtään sen onnellisemmiksi. Toivottomasti alkava tarina iskee lukijasta riippuen joko suoraan sydämeen tai tuntuu vähän turhankin melodramaattiselta, mutta itse ainakin nautin sen tarjoamasta tunteiden vuoristoradasta täysillä.

Mitkä mangat olivat omia suosikkejanne viime vuodelta? Entä odotatteko jotain tulevan vuoden julkaisua erityisesti?

Mainokset
09/05/2011

BL-manga, jonka taiteellisuus räjäytti pääni

Kiitokset otsikkoehdotuksesta Aranalle, joka joulukalenterin aikoihin valitti etten kirjoittanut tarpeeksi est emistä. Toivottavasti tämä kirjoitus auttaa korjaamaan tuon vääryyden.

”There is no more beautiful creature than a bull.”
”Then why do you kill them?”
”Because I am a matador.”

Miten käy matadorin, joka rakastuu härkään? Tätä pohditaan espanjalaisen härkätaistelun maailmaan sijoittuvassa tarinassa Red Blinds the Foolish (Orokamono wa aka wo kirau), joka on est emin käsialaa vuodelta 2008.

”Punaiseksi matadoriksi” kutsuttu härkätaisteluareenan nouseva tähti Rafita päätyy suhteeseen teurastamolla työskentelevän Mauron kanssa. Sen lisäksi että Mauro pistää matadorien tappamat härät lihoiksi, hän on kuin härkä itsekin: värisokea, eikä pysty siis näkemään härkätaisteluissa käytetyn viitan punaista väriä kunnolla. Lisäksi hänellä on selässään arpi juuri sillä kohdalla, johon matadori tähtää iskiessään härän kuoliaaksi. Verratessaan Mauroa härkään Rafita tunnustaa paitsi intohimonsa tätä kohtaan, myös sen kunnioituksen ja ihailun jota hän kokee astuessaan areenalle härän eteen.

Kunnioituksen lisäksi matadorin pitäisi härän kohdatessaan kuitenkin tuntea myös pelkoa, sillä mikään ei suojele tappavien sarvien repimäksi joutumiselta yhtä varmasti kuin terve pelko. Rafitan kohdalla tilanne on toinen: ensimmäisen härkänsä tappamisesta lähtien hän ei ole koskaan pelännyt. Kun hän alkaa nähdä kummallisia unia joissa kehässä tapettavana on härän sijasta Mauro, Rafitan itseluottamus horjuu. Ensimmäistä kertaa hän alkaa tehdä virheitä areenalla, ei siksi että olisi huolimaton vaan siksi että on peloissaan. Mutta mitä hän oikeastaan pelkää? Itseään, Mauroa, vai sitä että hänen kuollessaan myös Mauro joutuisi kärsimään?

Red Blinds the Foolish on alusta loppuun saakka henkeäsalpaavaa luettavaa. Vaikka härkätaistelu on tosielämässä julma perinne, mangan sivuilta huokuu kaikki se intohimo ja kauneus, jotka tekevät lajista enemmän taidetta kuin urheilua. Est em on paneutunut aiheeseensa pieteetillä, mikä näkyy niin hahmojen käyttämässä terminologiassa kuin matadorien asuihin upotetuissa yksityiskohdissakin.

Matt Thornin käännös on niin ikään tehty rakkaudella ja rautaisella ammattitaidolla, ja se on vaatinut paljon taustatyötä. Kääntäjä itsekin tunnustaa uppoutuneensa matadorien ja härkien maailmaan vähän liiaksikin, mutta eipä häntä siitä voi syyttää. Mangakan innostus aihettaan kohtaan on todella tarttuvaa. Hän itse matkusti tarinaa tehdessään Madridiin katsomaan oikeita härkätaisteluita, ja myös yksi hänen lyhyemmistä tarinoistaan, Carmen, sijoittuu osittain härkätaisteluareenalle.

Aivan oma lukunsa on tietysti est emin taide, jota ilman tarina paitsi näyttäisi, myös tuntuisi aivan erilaiselta. Hahmojen kasvoilta on mahdollista lukea enemmän kuin nämä koskaan voisivat sanoa ääneen, ja tunnelmat tulevat piirrosten kautta lukijan iholle asti. Rasterien hillitty käyttö, vahvat kontrastit sekä tyhjät ja negatiiviset tilat ovat kaikki mangakan tavaramerkkejä, ja ne toimivat tässä tarinassa erityisen tehokkaasti. Kuvien mustavalkoisuuskaan ei haittaa, vaan tuntuu päinvastoin jopa korostavan veren, viinin ja hulmuavan muleta-viitan väriä – ja samalla sitä, että Mauro tai areenalla tapettavat härät eivät sitä pysty näkemään.

Väkevän tunnelman lisäksi tarina on täynnä vahvoja teemoja. Intohimo ja pelko, seksi ja kuolema ovat koko ajan läsnä, eikä niitä välttämättä ole helppo erottaa toisistaan. Mauron ja Rafitan intohimoinen suhde on kaikkea muuta kuin tavanomainen, ja silti he tuntuvat kuin luoduilta toisilleen. Härkä ja härkätaistelija ymmärtävät toisiaan ja näkevät toistensa työn kauneuden, vaikka kummankin ammatissa tappaminen on suuressa osassa. Ehkä juuri siksi he vetävätkin toisiaan puoleensa alusta alkaen.

Alun huuman jälkeen kuvioihin astuvat myös synkemmät tunteet. Kun Mauro sanoo ettei halua menettää Rafitaa, tunnustaa hän oikeastaan pelkäävänsä tämän puolesta. Samalla hän onnistuu kylvämään pelon siemenen ennen niin pelottomaan Rafitaan, joka saa huomata että se voi viiltää paljon syvemmältä kuin fyysiset haavat. Vasta pelkonsa kohtaamalla matadori pystyy todella jättämään ne taakseen.

Seksin ja kuoleman yhdistäminen voi kuulostaa makaaberilta, ja monesti sitä onkin, mutta taitavasti kerrotussa tarinassa ne toimivat toistensa kontrasteina. Lihakoukuissa roikkuvat ruhot rinnastuvat alastomiin vartaloihin, ja kohtaus jossa Mauro seksin jälkeen demonstroi Rafitalle miten härkä pilkotaan kertoo samalla paljon hahmojen välisestä suhteesta. Hetkellisen synkkyyden vastapainona on myös paljon hyvää ja kaunista. Tarina alkaa teurastamolta ja taisteluareenalta, mutta päättyy uuden elämän alkuun, niin symbolisesti kuin konkreettisestikin.

Jos pitäisi joskus väitellä siitä, voiko manga olla taidetta vai ei, uskon vakaasti että lähes mikä tahansa est emin tarina riittäisi kumoamaan kaikki vasta-argumentit. Tämä on kuitenkin niistä se, jonka ensimmäisenä iskisin skeptikon kouraan.

Avainsanat:
30/10/2010

Hyvää Halloweenia!

Kirjoittelin vuosi sitten kauhu- yms. aiheisista BL-sarjoista sen verran kattavasti, että tälle vuodelle ei tainnut jäädä enää mitään. Sen sijaan tarjoilen teille muutaman suosikki BL-mangakani aiheeseen sopivan kuvituksen.

Kuvitus: Nakamura Asumiko, Lähde: Gothic & Lolita Bible

 

Kuvitus: est em, Lähde: est emin blogi

My Thoughts on Yaoi toivottelee hauskaa Halloweenia kaikille lukijoilleen!

Avainsanat: ,
15/09/2010

Lisää ”urheilu”mangaa

Kirjoittelin jo aiemmin tänä vuonna taitoluistelua sivuavista BL-mangoista. Sen jälkeen on tullut lukijoiden ja kavereiden kanssa pohdittua aina välillä, mihin kaikkiin mahdollisiin urheilulajeihin mangakat ovat onnistuneet poikarakkausseikkailujaan liittämään. En vielä toistaiseksi ole onnistunut löytämään yhtään uimahyppytarinaa, mutta eiköhän sekin päivä vielä joskus koita. Tässä kirjoituksessa ihmetellään sen sijaan vapaapainijoita ja penkkiurheilijoita.

Showpainin tapauksessa ei kyllä pitäisi edes puhua urheilusta, vaikka lajin perinteisiin kuuluikin vuosikymmenien ajan ylläpitää imagoa vakavastiotettavasta kilpaurheilusta. Itselleni tulevat vapaapainista mieleen lähinnä Subtv:n synkät myöhäisillat (tosin nykyään painia näytetään kai lähinnä MAXilla, luojan kiitos ettei tarvitse enää törmätä siihen vahingossa), hämmentävät painiasut, teatraaliset ”haastattelut”, tuoleilla ja vastaavilla vastustajien turpaan survominen, sekä tietysti Hulk Hogan. Yhdysvaltojen lisäksi showpaini on suosittua etenkin Meksikossa, jossa luchadorien käyttämistä maskeista on tullut kansallisia ikoneita, ja esimerkiksi B-luokan kauhuelokuvista monille tuttu El Santo aloitti showbisnes-uransa painikehässä. Kolmas maa jossa vapaapaini elää ja voi hyvin, on tietysti Japani, jossa riittää pilvin pimein kannattajia kaikkein älyvapaimmillekin ilmiöille. Ihan tavallinenkin paini on maallikon silmiin varsin homoeroottista touhua (taas kerran ne muinaiset kreikkalaiset…), joten ei ole vaikea ymmärtää miksi Kijima Hyougo on valinnut lajin aiheeksi useampaankin oneshottiinsa. Mangakan tyyliin kuuluvat perusjaajojamppaa lihaksikkaammat ja karvaisemmat miehet, joten vapaapaini on siinäkin mielessä ihan sopiva valinta.

Giocatore, Hokaku Keikaku -kokoelmasta löytyvä Last Minute! Count 2.9! -niminen sarjakuva kertoo businessmies Kenjistä, jonka onnistuu sattumalta iskeä homobaarista itselleen kiva ja suloinen poikaystävä. Shoukin persoonallisuus onkin yleensä tyyppiä ujo uke, mutta jostain kumman syystä tämän vartalosta alkaa löytyä kummallisia mustelmia joiden alkuperä on hämärän peitossa. Kun Kenji sitten päätyy baarimikon vihjeestä seuraamaan vapaapainiottelua, kukas se sieltä kehästä yllättäen löytyykään? Tarinan loppuratkaisuun liittyy muuten hotellihuone, josta löytyy painikehäksi naamioitu sänky.

Kijiman toinen painitarina, Estranger!, löytyy tämän Love Mission @ -kokoelmasta. Legendaariseen tähtipainija Spell Hawkiin ihastunut Ichi toimii tämän managerina ja haaveilee itsekin painijanurasta. Ichin onnistuu pitää tunteensa visusti itsellään, aina siihen asti kun Hawk on vähällä joutua pahasti nöyryytetyksi kesken ottelun. Ichi astuu kehään, luuttuaa vastustajalla lattiaa ja pääseekin kohta itse painimaan haukkamiehen kanssa, arvatenkin hieman erilaisissa tunnelmissa.

Kijiman tarinat ovat ehdottomasti yaoita sanan alkuperäisessä merkityksessä: jos tämän sarjakuvista jotain juonentynkää löytyykin, se on aina mukana siksi että päähenkilöt päätyisivät keskenään sänkyyn mitä mielikuvituksekkaammilla tavoilla. Ei minulla kuitenkaan löydy mangakan töistä juuri pahaa sanottavaa, sillä porno on ihan reilusti pornoa, tarinantyngät yleensä hauskoja ja sympaattisia, ja Kijiman piirrosjälkeä katselee ilokseen, vaikka anatomian kanssa vähän haparointia vielä löytyykin. Monet ovat kuvanneet mangakan tyyliä Naono Bohran ja Suzuki Tsutan sekoitukseksi, ja itselleni tuli noiden lisäksi mieleen vielä Sakira, joka myös on kunnostautunut erikoisilla aihevalinnoillaan.

Seuraavaksi voidaankin sitten kääntää puhe maailman suosituimpaan urheilulajiin, eli penkkiurheiluun. Toiseksi suosituin on varmaan sitten jalkapallo, joka monille faneille tosin tuntuu olevan paljon enemmän kuin pelkkä urheilulaji. Niin myös est emin mangassa ULTRAS, jossa Espanjan euroopanmestaruusvoitolla on kohtalokkaat seuraukset Leonin ja Alfonsin elämälle. Voitonjuhlan huumassa on tietysti täysin normaalia ja okei hypätä sänkyyn tuntemattoman kanssa, mutta kun petikumppani paljastuu seuraavana aamuna väärän joukkueen kannattajaksi, asioista tulee äkkiä mutkikkaita. Leon on vannoutunut FC Madridin kannattaja, ja lähtee lipettiin sillä sekunnilla kun huomaa nukkuvan Alin selkään tatuoidun kilpailevan joukkueen, Libertan, logon. Kohtalon oikusta miehet kohtaavat pian uudestaan, eikä Al-paralla ole aavistustakaan valtaisasta kuilusta heidän välillään – ja sitten kun asia viimein selviää, on tämä jo aivan korviaan myöten ihastunut Leoniin. Mikä neuvoksi? Miesten tragikoomista tilannetta heijastelee Alin opettama koululaisryhmä, jossa yksinäinen Madridia kannattava poika joutuu Liberta-fanien kiusaamaksi. Leonin isoisä, intohimoinen Madrid-fani itsekin, yrittää puolestaan muistuttaa pojanpoikaansa elämän perusasioista: jalkapallo ei ehkä sittenkään ole se maailman tärkein asia, ainakaan jos vaakalaudalla ovat perhe, ystävät ja rakkaus.

Est em on taas kerran omimmassa elementissään espanjalaisten miesten seikkailuja kuvatessaan, vaikka tarina onkin ehkä vähän keveämpi ja suoraviivaisempi kuin mangakan tuotokset yleensä. Tämä ei tosin ole mitenkään huono asia, vaan kokonaisuus pelittää erittäin toimivasti ja kolmilukuisen sarjakuvan ainut huono puoli on se, että se on niin lyhyt. Vaikka ULTRAS ilmestyi alunperin vuonna 2008, se tuntuu erityisen ajankohtaiselta Espanjan tämänvuotisen maailmanmestaruusvoiton johdosta. Vaikka en itse otteluita seurannutkaan, jäi kesän kisoista silti aika mahtava fiilis. Vuvuzela-vitsit naurattavat edelleen, ja ottelutuloksia ennustanut meritursas Paul kuuluu ehdottomasti vuoden parhaisiin uutisaiheisiin. Jalkapalloaiheista BL:ää löytyisi tietysti myös ihan runsain määrin, mutta tässä tapauksessa oheisilmiöt taitavat kiinnostaa minua enemmän kuin itse laji tai urheilijat, vaikka kyse olisikin vain fiktiivisistä homojalkapalloilijoista.

Avainsanat: ,
20/02/2010

Doujinshi_hommat kiinnostaa

Siinä missä länsimaalaisiin fandomeihin (kuten vaikka Star Trek tai Harry Potter) kuuluvat olennaisena osana fanficit, törmää anime- ja mangafandomeissa fanitarinoiden ohella ennen pitkää lähes väistämättä doujinsheihin. Omakustannesarjakuvat ovat tietysti elinvoimainen fanikulttuurin muoto, mutta niillä on ollut myös tärkeä tehtävä koko nykymuotoisen BL:n ja etenkin yaoin kehittymisessä etenkin 70-80-luvuilla. Herkkien shounen-ai-tarinoiden sijaan doujinikat halusivat puhdasta pornoa,  joka sitten vähitellen levittäytyi myös kaupallisiin julkaisuihin, ja nykyään saammekin sitten ” nauttia” lopputuloksista joka ikisessä BeXBoyssa ja Gushissa. Yaoidoujinshien sisältö puolestaan on säilynyt suurinpiirtein samana vuosikymmenestä toiseen: varhaisimmat yaoidoujinshit piirrettiin poikien urheilu- (Captain Tsubasa) ja fantasiaseikkailusarjoista (Saint Seiya), ja nykyäänkin noiden genrejen edustajat ovat suosituimpia doujinshien aiheita. Prince of Tennis, Eyeshield 21, Naruto ja Katekyo Hitman Reborn! ovat kaikki sarjoja, joista on luultavasti piirretty yhtä paljon, ellei enemmänkin, fanisarjakuvia kuin virallista mangaa.

Est emin Death on Round Table ja Sakuragi Yayan näkemys Inuyashasta

Japanin elinvoimaiset omakustannemarkkinat ovat tietysti vaikuttaneet suoraan myös monen mangakan urakehitykseen. Ei doujinshien piirtäminen ole mikään oikotie onneen, mutta jos jopa valtavirtamangaa tekevä CLAMP aloitti aikanaan doujinshirinkinä, voi vain kuvitella, miten monella BL-taiteilijalla on synkkä menneisyys Comiketin myyntipöydän takana. Minami Ozakin Zetsuai 1989 -manga esimerkiksi pohjautuu mangakan spinoffiin omasta Captain Tsubasa -mangastaan. Suosikkimangakani Sakuragi Yaya kuuluu myös tähän joukkoon, ja ennen kaupallista sarjakuvadebyyttiään tämä tehtaili 2000-luvun alussa mm. Inuyasha-doujinsheja. Taiteellisesti kunnianhimoisen est eminkin varhaisista töistä löytyy Death Note -pornoa, muttaa Light/L:n sijaan täti sentään keskittyi Yotsuba-yhtiön draamailuihin.

Rossiun otsa on Brasilian kokoinen Rossiu/Simon on Homerun Kenin suosikkipari, Chitose Piyokon mieltymyksistä en oikeastaan välittäisi tietää

Kaikki mangakat eivät tietenkään lopeta doujinshiseikkailuja ammattilaisiksi päästyäänkään. Homerun Ken esimerkiksi kunnostautui yhdessä vaiheessa tehtailemalla Gurren Lagann -fanartia ja doujinsheja ns. oikeiden töiden sijaan. Myös Chitose Piyoko on piirtänyt kaupallisen uransa ohessa aika valtaisan määrän Prince of Tennis- ja Code Geass -sarjakuvia. Omasta puolestani Chitose voisi kyllä siirtyä vaikka täysipäiväiseksi doujinshimaakariksi, ettei tarvitsisi enää katsella tämän töitä laajassa levityksessä.

Antique Bakery -doujinshi Soshite Kakumon Heion na Hibi sekä yksi Yoneda Koun Crows ZERO -sarjakuvista

Toinen mangaka joka saisi kokonaan pysyttäytyä doujinshien väkertämisessä, on tietysti Gravitationin luoja Maki Murakami. Tädillä on ilmeisesti kokemusta myös muusikko-doujineista, mutta parhaiten hänet tunnetaan Gravitationista tekemistään Megamix -pornoiluista. BL-mangakoiden keskuudessa doujinshien piirtäminen omista sarjoista ei ole mitenkään poikkeuksellista. Doujinsheistaan tunnetaan melko hyvin myös Yoshinaga Fumi, joka on piirtänyt Antique Bakeryn pohjalta yli kymmenen erilaista tarinaa. Lyhyissä sarjakuvissa tehdään parodiaa paitsi itse sarjasta myös fujosheista ja doujinsheista yleensäkin, ja toisaalta ratkotaan hahmojen välisiä jännitteitä vakavaankin sävyyn. Onkin varsin piristävää, että seksin sijasta pääosassa onkin hahmojen ja maailman laajentaminen. Miyamoto Kanokin on tehtaillut valmiiksi laajoista universumeistaan doujineita, jotka niin ikään keskittyvät välillä pornon lisäksi hahmonkehitykseen. Omista tarinoistaan doujinsheja julkaisevat myös Naono Bohra ja Yoneda Kou, joka on lisäksi tehnyt aluevaltauksen elokuvadoujinshien puolelle; tämä on julkaissut useammankin Crows ZERO -fanisarjakuvan.

ROCK’N’DOLLESSIN ja Inugata Summitin taidonnäytteet. Antakaa näille naisille jo töitä ammattimangakana, jooko!

Oma suhtautuminen doujinsheihin on jostain syystä hieman ristiriitainen. Suosikkimangakoiltani pyrin tietysti lukemaan myös kaikki näiden omista sarjoistaan valmistamat omakustanteet, mutta muuten luen doujineita hyvin satunnaisesti. Yksi suurimmista syistä on tietysti se, etten oikeastaan ole mukana yhdessäkään anime- tai mangafandomissa, eikä niitä muutamia minulle mieleisiä pareja juuri kukaan edes piirrä. Suurin osa lukemistani doujinsheista onkin peräisin sarjoista, joita en ole ikinä lukenut tai katsonut, enkä muutenkaan tiedä niiden lähdemateriaalista juuri mitään. Hyvin piirretyt fanisarjakuvat tarjoavat kuitenkin aina vähintään silmänruokaa, ja ovat joissain tapauksissa jopa parempia kuin ammattipiirtäjien sarjat. Yksi todella lahjakas tekijä on Himemiko,  jonka doujinshirinki ROCK’N’DOLLESS on keskittynyt Code Geass- ja Fullmetal Alchemist -doujinsheihin. Himemikon sarjakuvakerronta yhdistää länsimaisen ja japanilaisen sarjakuvan parhaat puolet, ja myös taiteelliset kannet erottuvat tavanomaisista doujinshi- ja mangakansista edukseen. Innostuin alunperin myös esimerkiksi Nitro+Chiralin Togainu no Chi -pelistä nimenomaan siitä upeasti piirrettyjen doujinshien perusteella. Pelin asennus tosin on vielä työn alla ja virallisen mangankin lukeminen kesken, suurelta osin siksi että se on piirretty ja kerrottu huomattavasti tylsemmin ja jos ei nyt ihan rumasti, niin ainakin todella geneerisesti verrattuna Fujino Akitsugun doujinshiryhmän Inugata Summitin teoksiin. Akitsugu on piirtänyt fanisarjakuvia myös muista Nitroplussan peleistä, samoin kuin Death Notesta ja Samurai Champloosta. Suurin osa näistä doujinsheista on toki puhdasta pornoa, mutta ainakin se on todella hyvin tehtyä sellaista.

Darren Shan -doujinshi Mother Goose ja… kookospähkinöitä?

On minulle omakin pienen pieni doujinshikokelma päässyt vuosien aikana hieman kertymään. Näitä sarjakuvia en kuitenkaan ole ostanut pornon tai edes BL:n takia, vaan rakkaudesta niiden alkuteosta kohtaan. The Saga of Darren Shan on brittiläinen lastenkirjasarja teinivampyyri Darren Shanin seikkailuista, ja Japanissa jopa niin suosittu, että siitä on tehty virallinenkin manga. Muutamat asialleen omistautuneet fanit piirsivät sarjasta doujineita jo aiemmin, ja kun joskus sattumalta löysin luotettavan (vaikkakin kalliin) doujinshikaupan jonka valikoimiin kuului muutama sarjakuva lempihahmostani Kurdasta, en voinut vastustaa kiusausta. Mistään suurensuuresta kokoelmasta ei tosiaan voi puhua, sillä noita läpyskötä on hyllyyn päätynyt yhteensä neljä kappaletta. Enää en välttämättä maksaisi yli 20 euroa yhdestä kiiltäväkantisesta 15-sivuisesta sarjakuvasta, mutta jos joskus jostain syystä pääsen Comiketiin, aion kyllä etsiä käsiini edes yhden suosikkifanitaiteilijoideni Darren Shan -sarjakuvista. Näitäkin omituisempi hankinta on kyllä ollut Yes! Precure 5 -doujinshiantologia. Siihen liittyvän tarinan taidan kuitenkin jättää toiseen kertaan.

03/12/2009

Pinnallisuus kannattaa (ainakin joskus)

Kuten jokainen itseään kunnioittava ja yhteiskunnallisesti tiedostava ihminen tietää, ei BL:ssä ole sisältöä tai sanomaa edes nimeksi. Tästä johtuen ei olekaan mikään rikos (ainakaan lukijaa itseään kohtaan), jos jättää juoniselostukset suosiolla lukematta ja keskittyy rankkaamaan kiinnostavan oloisia teoksia lähinnä pinnallisten seikkojen, kuten vaikkapa kansikuvan, perusteella. Tietenkään tällä metodilla ei aina voi osua edes lähelle maalia, mutta toisinaan tuloksena on täysiä napakymppejä. Seuraavassa muutamia esimerkkejä tapauksista, joissa todellakin kannatti tuomita kirja kantensa perusteella.

SokerimaitoaAivan ensimmäisenä on pakko mainita Jaryu Dokuron oneshot-kokoelma Sugar Milk, jonka kannen bongasin alunperin Simona’ s BL research labista. Kuvan värimaailma ja hahmojen hauskat vaatteet onnistuivat kiinnittämään huomioni postimerkin kokoisenakin, ja kun pääsin itse sarjakuvaan käsiksi, huomasin riemukseni ettei kyse ollut mistä tahansa tusinaturhakkeesta. Vaikka mukaan mahtuukin niin tyypillinen koulurakkaustarina kuin perinteistäkin perinteisempi lapsuudenystävistä rakastajiksi -kertomus, on näkökulma ja etenkin kerronta näissäkin hauskaa ja raikkaan oloista. Tarinoiden pohjavire on yhtä aikaa toiveikas ja haikea, ja osa niistä on BL:ää sanan kaikkein löyhimmässä merkityksessä, mikä on tunnelman kannalta erityisen positiivinen asia.

Merkittävässä osassa on tietysti myös Dokuron taide, jota ilman en olisi tämän sarjakuvia edes löytänyt. Hahmot ovat persoonallisen ilmeikkäitä, ja meno äityykin välillä jopa varsin, eh, dynaamiseksi. Tästä huolimatta mangakalla on hallussaan myös taito piirtää todella herkkiä kohtauksia, ja vaikka en yleensä olekaan chibien tai turhan liioittelun ystävä, ne onnistuvat istumaan osaksi kokonaisuutta erittäin luontevasti. Ilmeiden lisäksi on panostettu hahmojen hiuksiin ja vaatteisiin (aina hyvä asia, jos minulta kysytään!); ne on piirretty yksinkertaisesti mutta kauniisti, ja olen melko varma että Dokuro saisi nappiverkkaritkin näyttämään hyvältä. Lyhyitä tunnelmapaloja ja ajoittaista slapstick-huumoria arvostavalle Sugar Milk onkin todellinen nappilöytö, minkä takia on erityisen harmittavaa ettei mangaka ole toistaiseksi julkaissut juuri enempää sarjakuvia. Lisää taidetta voi onneksi käydä ihailemassa Dokuron nettisivuilta.

Dynaamista menoa I approve of this villapaita
Varsin lennokasta menoa

Viikonpäivät eivät ole koskaan olleet yhtä mediaseksikkäitäHyvin vähän sarjakuvia on julkaissut myös Seven Daysin piirtäjä Takarai Rihito, jolle tämä manga on itse asiassa ensimmäinen kaupallinen tuotos. Bongasin sarjakuvan kannen ensimmäistä kertaa jostain satunnaisesta fandomsecrets-postauksesta, ja vaikka salaisuuden sisältö on jo painunut unholaan, päätin saman tien ottaa selvää millaisesta teoksesta tässä oikein puhutaan. Tarinan aluksi esitellään kaksi poikaa, jotka ovat molemmat koulunsa jousiammuntakerhon jäseniä ja suosittuja tyttöjen keskuudessa. Siihen yhtäläisyydet kuitenkin loppuvat. Shinon ulkonäkö on kuin unelmien prinssillä konsanaan, ja hän saakin jatkuvalla syötöllä treffipyyntöjä ja rakkaudentunnustuksia ihailijoiltaan. Deittailu kuitenkin päättyy aina varsin pikaiseen dumppaukseen, kun Shinon vähemmän hienostunut ja suorapuheinen luonne ei vastaakaan tyttöjen tälle asettamia odotuksia. Shino toivookin löytävänsä edes yhden tytön, joka voisi hyväksyä hänet sellaisena kuin on. Shinoa vuotta nuorempi Seryou on toki myös hyvännäköinen ja kulkee joka viikko uuden tytön kanssa hänkin, mutta omasta tahdostaan. Kaikki koulussa tietävät, että joka maanantai Seryou suostuu viikoksi seurustelemaan sen kanssa joka ensimmäisenä vain ehtii pyytää. Seryouta pidetään myös kaikilla standardeilla oikeana unelmapoikaystävänä etenkin käytöksensä suhteen, ja jopa Shinon normaalisti järkevä bestistyttö Koike on yksi tämän monista eksistä. Shino pitää tällaista toimintaa lähinnä moraalittomana pelaamisena, vaikka Seryoun motiivit ovat paljon viattomammat: joka viikko hän toivoo löytävänsä ihmisen johon rakastuisi, mutta joka viikon lopussa hän löytää itsensä yhtä pettyneenä. Kun Shino sitten vitsillä kysyy, seurustelisiko Seryou viikon jopa hänen kanssaan, yllättää lopputulos molemmat.

Alkuasetelma kuulostaa yksinkertaiselta ja juustoiselta, mutta kun sekaan heitetään vielä toinenkin Shino, joka tosin on tyttö ja vieläpä Seryoun ensirakkaus, saadaan aikaiseksi mielenkiintoinen tutkielma ensivaikutelmista, sitoutumisesta ja rakkaudesta. Tarina perustuu Venio Tachibanan kirjoittamaan ranobeen, ja onnistuu luultavasti senkin takia erottumaan edukseen niin tarinaltaan kuin hahmoiltaankin, ja onnistuu peittämään Rihiton taiteen paikoittaisen amatöörimäisyyden. Seitsemän päivän tematiikkaa käytetään myös ovelasti hyödyksi, ja esimerkiksi jokainen luku on nimetty viikonpäivän mukaan. Varsin ironista muuten, että tasan viikon verran aikaa kattavalta tarinalta kesti alunperin kolme vuotta ilmestyä neljännesvuosittain ilmestyvässä lehdessä. On myös pakko myöntää että olen itse lukenut vasta maanantai-torstai ajanjakson kattavan osan, sillä pidemmälle ei vielä ole käännöksiä ilmestynyt. Käytännössä Seven Daysilla on siis kaikki mahdollisuudet joko todella eeppiseen voittoon tai vastaavasti aivan surkeaan feiliin. Uskallan kuitenkin toivoa sarjakuvan alun perusteella parasta!

Parisuhdeväkivaltaa? eteeristä menoa
Shinon ja Seryoun herkkää kanssakäymistä

aaaa all blueViimeisenä listalla on Est Emin Age Called Blue, jonka kansi poikkeaa niin väreiltään kuin yleisilmeeltäänkin lähestulkoon kaikista näkemistäni BL-kansista. Kansikuvassa nähtävät vinyylilevyt myös viittaavat ihan oikeasti sarjakuvan sisältöön, mikä ei aina ole mitenkään itsestäänselvää. Luvassa on siis seksiä, viinaa ja rokkenrollia sekä makeita jälkiruokia, kun aloittelevan englantilaisen rokkibändin jäsenet yrittävät saada yhtyeensä ojennukseen samaan aikaan kun kitaristi Nick tuhoaa maksansa ja uransa juhlimalla. Laulaja Billy joutuukin pian vaikean päätöksen eteen: kumpi on tärkeämpää, musiikki vai Nick? Hahmojen taustoja ja suhdetta toisiinsa sekä Billyn ihailemaan The Rebels -bändiin valotetaan takaumien kautta, eikä tarina kulje kovinkaan kronologisessa järjestyksessä. Kiinteää loppuratkaisua ei myöskään ole tarjolla, ja yhtenäisen, kantavan tarinan sijaan tärkeämpiä ovat yksittäiset huomiot ja katkeransuloiset tunnelmat.

Kokoelman kaksi lyhyempää tarinaa jatkavat pitkälti samoilla raiteilla, ja niissä päästään seuraamaan ranskalaisia taideopiskelijoita ja neuvostoaikaisia kosmonautteja. Mistään eksotiikanhausta ei Est Emin sarjakuvissa kuitenkaan onneksi ole kyse, vaan huolellisen taustatyön ja astetta realistisemman piirrosjäljen ansiosta tarinat tuntuvat uskottavilta ja vilpittömiltä. Ehkä parhaiten mangakaa ja tämän töitä kuvaa kääntäjä Matt Thornin lausahdus: ”She is not a good Boys’ Love artist. She is a gifted storyteller who happens to tell stories about men in love”. Mitäpä siihen enää lisäämään. Age Called Bluen englanniksi julkaissut Netcomics muuten tarjoaa sivuillaan mangan ensimmäisen luvun luettavaksi ilmaiseksi. Harvinaisen onnistunut mainontakikka jos minulta kysytään, sillä toisinaan luku- ja ostopäätökset on mukava perustaa muuhunkin kuin siihen nättiin kanteen.

aaa all blue yllätysnakuilua
Tarpeeksi angstia?