Posts tagged ‘Homerun Ken’

16/01/2011

Kuukauden hämmennys: Poikaystäväni, öljysheikki

Olen viime aikoina herännyt huomaamaan, että joillain japanilaisilla BL-faneilla tuntuu olevan aika iso juttu arabihahmoihin. Etenkin rikkaisiin ja kuninkaallisiin arabihahmoihin. Ensin löysin Homerun Kenin Floating Gardenin, sitten oli vuorossa Yamanaka Hikon Prince and Small Bird, ja nyt uusimpana löytönä Vivid Colorin julkaisema Nessa no rakuen -visual novel. Epäilykseni vahvisti Kazumi Nagaiken aiheesta kirjoittama essee, jossa pohditaan ulkomaalaisten esittämistä BL-mangassa, ja todetaan että arabihahmot ovat suosituimpia ulkomaalaisia heti länsimaalaisten jälkeen. Itse olen sitä mieltä että ilmiön taustalla on lähinnä eksotismia ja ripaus sitä samaa japanilaista polittisen korrektiuden puutetta joka on synnyttänyt maailmaan sellaisia helmiä kuin Hetalia. Jos postkolonialismi, toiseuttaminen ja muut vakavat ja pseudoakateemiset selitykset kiinnostavat enemmän, kehotan siirtymään em. esseen pariin. Itse keskityn tässä kirjoituksessa lähinnä käymään läpi sitä, millaisia nämä lukemani arabi-moe -tarinat oikein ovat.

Homerun Kenin Floating Gardenissa seikkaillaan fiktiivisessä Sahakuelin maassa, jossa nuori Al-Hazad -mahtisuvun perillinen Karim ostaa hetken mielijohteesta köyhän poikahuoran, Aishan, tämän ottovanhemmilta, ja majoittaa palatsiinsa. Jostain syystä Karim ei kuitenkaan kajoakaan Aishaan, vaikka Karimista saa tämän palvelijoiden juttujen perusteella kuvan oikeana lemmenseikkailijana. Aisha on niin erilainen verrattuna Karimin aiemmin tapailemiin miehiin ja naisiin, ettei hän oikein tiedä miten hänen tulisi poikaan suhtautua. Vähitellen hän kuitenkin kiintyy suojattiinsa niin paljon, että on valmis jättämään entiset rakastajansa. Mustasukkaiset eksät saattavat kuitenkin osoittautua hyvinkin vaarallisiksi…

Kivat pornohaaremihousut, Aisha…

Floating Garden vetää kaakkoon kaikki mahdolliset kliseet arkkityyppisen semen ja uken statuseroista. Karim on miehekäs, menestyvä ja rikas, ja panee tuhansia kauniita naisia (ja miehiä) vain siksi että voi. Äärifeminiininen Aisha on puolestaan köyhä, orpo ja kaltoinkohdeltu – kunnes Karim tulee ja pelastaa. Kuvio on tuttu kiljoonasta muustakin tarinasta, mutta tässä se tuntuu erityisen räikeältä, koska Aisha jaksaa iloita joka päivä pelkästään siitä että saa tarpeeksi ruokaa ja puhtaita vaatteita, samalla kun Karim ajelee limusiineilla ja antaa palvelijoiden huolehtia Aishasta. Erityisen tylsän ja kliseisen tarinasta tekee se, ettei kummallakaan hahmolla tunnu olevan juuri mitään omaan persoonallisuuteen viittaavaakaan. Vain parissa harvassa kohtauksessa mangaka onnistuu puhaltamaan heidän väliseen interaktioonsa mitään eloa, eikä niillä voi tätä mangaa enää pelastaa. Ehdottomasti heikoin esitys Homerun Kenin koko tuotannossa.

 

Yamanaka Hikon Prince and Small Bird tarjoaa aluksi vielä kyseenalaisempaa asetelmaa. Umpityhmä ja rutiköyhä Suzuki menettää rahansa vedonlyönnissä, joten hänet myydään johonkin eksoottiseen mielikuvitusarabivaltioon. Siellä hänet sitten huutokaupataan kolmestatuhannesta lampaasta paikalliselle prinssille. Suzukin hinku takaisin Japaniin on ymmärrettävästi kova, mutta ei palatsista ihan noin vain lähdetäkään. Ei hänestä sentään mitään orjaa tehdä, vaan hän saa lähinnä opettaa prinssin ”Pokemeneistä” innostuneelle pikkuveljelle japania ja nukkua prinssin kanssa samassa sängyssä. Kielimuurista huolimatta Suzuki ja prinssi alkavat kiintyä toisiinsa, mutta Suzukin kaipuu kotiin vaarinsa luokse on myös suuri.

Kiinnostavimmaksi teemaksi nousevat vähän yllättäen Suzukin ja prinssin perhesuhteet, kun toisella on elossa vain yksi sukulainen ja toinen on joutunut elämään tyrannimaisen isoveljensä varjossa. Tarinassa on siis muutamia herttaisia hetkiä, mutta loppupeleissä se jää aika etäiseksi ja yhdentekeväksi. Tätäkin mangaa riivaavat karikatyyrimäiset hahmot, joita on aika vaikea ottaa vakavasti.  Loppuratkaisu onnistuu sentään rikkomaan tällaisten tarinoiden konventioita ja olemaan erilainen kuin oletin, eli siitä muutama lisäpiste. Yamanaka Hiko on itselleni uusi tuttavuus, mutta pidin hänen yksinkertaisesta piirrostyylistään, ja toivon että pääsen näkemään hänen töitään lisää jatkossakin, vaikkakin mieluiten jollain toisella teemalla.

 

Ja sitten löytyy vielä Nessa no rakuen -peli, jonka päähenkilönä on eksoottinen länsimaalainen Will, joka lähtee johonkin vielä eksoottisempaan lähi-idän maahan etsimään mystistä taikayrttiä, mutta päätyykin osaksi kuninkaallista haaremia. Tai jotain muuta yhtä fiksua. Luvassa on violettihiuksisia arabeja ja villejä neljän kimppoja, eikä Will tunnu koskaan ehtivän pukea paitaa päälleen. Lukemani perusteella Will on kyllä muutenkin tyhmä kuin saapas, ja prinssihahmot toinen toistaan sadistisempia, eli hyvää menoa tiedossa. Luottopeliblogini 4 Shikin mukaan suunnilleen ainoa hyvä asia pelissä onkin sen taide, ja omastakin mielestäni se on ihan nättiä. Kyllä niitä CG:itä huvikseen plärää, mutta enpä varmaan viitsisi pelata itse.

Että joo, en siis ole kovin innoissani näistä haaremitarinoista, koska ne tuppaavat olemaan täynnä tylsää, eikä niissä yleensä nähtävä arkkityyppinen arabiprinssiseme ole minusta hahmona kovin kiinnostava. Alalaji on kuitenkin sen verran suosittu, että B-Boy Phoenix -lehdessä on ilmestynyt sille omistettu oma teemanumero joitain vuosia takaperin, ja Mangaupdatesista löytyy tagilla Middle Eastern jos jonkinmoista tarinaa aiheeseen liittyen. Näkisin kyllä mielelläni BL:ssä lisää tummaihoisia hahmoja ja rotujenvälisiä pareja, mutta mieluiten jollain ihan muulla dynamiikalla kuin prinssi-orja.

Mainokset
Avainsanat: ,
22/12/2010

22. joulukuuta

Tervetuloa My Thoughts on Yaoin joulukalenteriin! Lisätietoa kalenterista voit lukea täältä.

22. Paras lukemasi BL-manga oneshot

Huijaan nyt hieman, ja vastaan tarinalla jossa on peräti kaksi(!) lukua. Lyhyt ja ytimekäs se on joka tapauksessa. Ensikosketukseni tähän mangalyhäriin tapahtui jo vuosia sitten, mutta yhä edelleen se tuntuu tuoreelta ja kiinnostavalta.

Picnic on osa Homerun Kenin KIKI-nimistä oneshot-kokoelmaa, ja ehdottomasti sen tarinoista paras. Mangan tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuteen, jossa lääketieteen kehitys on viety huippuunsa ja potilaskuolemat saatu vähenemään sairaaloissa olemattomiin. Päähenkilöinä ovat vakavassa onnettomuudessa loukkaantunut Kaname sekä tämän luokkatoveri Kenichirou, joka alkaa vierailla sairaalassa tämän luona. Ajan kuluessa he tutustuvat paremmin, ja haaveilevat yhdessä vierailusta merenrannalle Kanamen parannuttua. Mutta kun tämän vapautumiseen on jäljellä enää yksi päivä, vetää Kaname yllättäen ranteensa auki. Iloisen ulkokuorensa alla tämä taitaa sittenkin olla jotain aivan muuta kuin Kenichirou aluksi luuli. Ja oliko auto-onnettomuus jonka vuoksi Kaname joutui sairaalaan sittenkään vahinko?

Lyhyeen tarinaan on saatu mukaan yllättävän painavia aiheita, joita myös käsitellään kerrankin niiden ansaitsemalla vakavuudella. Hyväksikäytön ja itsemurhan lisäksi tärkeäksi teemaksi nousee eutanasia: onko oikein pitää kärsivää ihmistä hengissä vain siksi, että se on mahdollista? Entä onko mitään järkeä yrittää tuoda kuollutta ihmistä takaisin kloonaamalla, kun tämä ei kuitenkaan olisi enää sama ihminen? Manga onnistuu myös onnistuneesti välttämään korneimmat ’parannan sinut rakkaudellani’ -kuviot. Vaikka Kenichirou kuinka välittäisi Kanamesta, edes hän ei voi poistaa tämän ahdistusta täysin. Surumielisyydestään huolimatta tarina onnistuu säilyttämään loppuun asti toiveikkaan pohjavireensä hahmojen unelmien kautta. Tunnelmaa korostaa myös ilmava kuvakerronta, ja mukana on paljon hienoja kohtauksia joissa ei ole käytetty tekstiä lainkaan.

Myös sarjakuvan pituus on sille eduksi. Mitään turhia lätinöitä ei tarvitse katsella, eikä traaginen astelma ehdi luisumaan melodraaman puolelle. Monia lyhyitä tarinoita vaivaa se, että aiheesta olisi mielellään lukenut enemmänkin. Tässä tapauksessa se ei kuitenkaan ole ongelma, vaan rajatussa tilassa saadaan lukijalle välitetyksi kaikki tarpeellinen. Suosittelen siis ehdottomasti tutustumaan, vaikka jo senkin takia että piirrosjälki on nättiä eikä mangan lukemiseen kulu kuin hetki.

Avainsanat:
04/12/2010

4. joulukuuta

Tervetuloa My Thoughts on Yaoin joulukalenteriin! Lisätietoa kalenterista voit lukea täältä.

4. Ylikäytetty juonikuvio, josta pidät BL-sarjoissa

Koska mieleeni ei suoraan tullut yhtään tropeeta jota erityisesti suosisin, päätin lähestyä kysymystä hieman toiselta kannalta. Lähdin siis pohtimaan, mitä yhteisiä piirteitä suosikkimangoistani löytyy, ja aika monessa olikin mukana jonkinlainen elementti joka estää hahmoja olemasta yhdessä. Perinteinen ”byhyy, olen homo mutta sinä hetero” -kuvio, toisiinsa rakastuvat vihamiehet, mystisesti kuolemansairaat hahmot ja ylipäätään kaikenlaiset mahdottomalta tuntuvat tilanteet kuuluvat siis tähän kategoriaan. Mitä katkeransuloisemmaksi meno äityy, sitä parempi. Onnellinen loppukin tuntuu erityisen hienolta silloin kun sen eteen on pitänyt tosissaan taistella, enkä toisaalta ole traagistakaan loppuja vastaan jos se tuntuu oikeutetulta ja tarinaan sopivalta. Tietenkään draama draaman vuoksi ei ole aina kovin hyvä asia eikä kielletty tai mahdoton rakkaus itsessään vielä tee tarinasta hyvää, minkä vuoksi en sitä yleensä tietoisesti etsikään. Se tarjoaa kuitenkin yleensä hyvät lähtökohdat mielenkiintoiselle tarinalle ja taipuu niin kepeämpiin kuin synkempiinkin juonenkulkuihin varsin uskottavasti.

Yksi hyvä esimerkki vähän kevyemmästä tällaisesta juonikuviosta on Homerun Kenin I Want to Become Your Bird, jossa 15-vuotias Kei rakastuu siskonsa poikaystävään. Jaksan lukea tämän tunnelmallisen mangan läpi yhä uudestaan ja uudestaan ja liikutun joka kerta yhtä paljon, vaikka kavereiltani olen saanut lähinnä kommenttia ”ei se nyt niin erikoinen ollut”. Ehkä tarinassa siis tosiaan on mukana jotain, joka puhuttelee nimenomaan minua.

Avainsanat:
20/11/2010

Kuukauden hämmennys: 31 yön tarinoita

Marraskuu, tuo kuukausista pimein ja masentavin. C-vitamiinin napsimisen ja jouluostoksien etukäteen panikoimisen lisäksi kuukautta elävöittää vuotuinen NaNoWriMo -kirjoitustapahtuma. Toiset vihaavat ja toiset rakastavat sitä, mutta varmaa on, että ainakin fanficeihin keskittyneissä fandomeissa siltä on ollut melko mahdotonta välttyä. NaNoWriMo-sanahirviö on lyhenne sanoista National Novel Writing Month, vaikka Yhdysvalloista liikkeelle lähtenyt tempaus onkin nykyään ihan reilusti kansainvälinen, toisin kuin nimi antaisi olettaa. Nanon idea on varsin yksinkertainen: tarkoitus on saada 30 päivän aikana kirjoitettua 50 000 sanan mittainen lyhyt romaani. Voittajille, eli kaikille niille jotka saavat tuon tarvitun sanamäärän täyteen, on luvassa hyvää mieltä ja tietysti enemmän tai vähemmän valmis, ihan itse tehty romaaniluonnos, jota voi sitten halutessaan editoida rankalla kädellä valmiiksi kirjaksi tai jättää sen lojumaan pöytälaatikkon perukoille ikuisiksi ajoiksi. Itse lähdin tänä vuonna projektiin mukaan etsimään itselleni uusia haasteita (en ole kirjoittanut minkäänlaista fiktiota ainakaan viiteen vuoteen), ja nyt kolmannella viikolla sanasaldo näyttääkin jo varsin mukavalta: kirjoitettavia sanoja on jäljellä enää alle 9000.

Vaikka olenkin siis käyttänyt suurimman osan vapaa-ajastani joko kirjoittamiseen tai taustatyön tekemiseen, on minulle toki edelleen jäänyt aikaa myös BL:n lukemiseen silloin tällöin. Ja mikäpä manga sopisikaan nanoilun kaveriksi paremmin kuin Homerun Kenin Sanjuu Ichiya eli Kolmekymmentäyksi yötä? Viiden luvun mittaisesta mangasta on tällä hetkellä fanikäännetty vasta ensimmäinen luku, mutta se onnistuu yksinäänkin olemaan kiehtovaa luettavaa.

50- ja 60- lukujen vaihteeseen sijoittuva tarina kertoo köyhästä kirjailijasta, Osamusta, jonka vuokraemäntä saa lopulta tarpeekseen tämän rahattomuudesta ja heittää tämän pihalle kun kuuden kuukauden vuokrarästejä ei näy eikä kuulu. Työtön ja rahaton Osamu on siis nyt myös asunnoton, eikä hänellä ole enää juurikaan toivoa ehtiä osallistumaan suureen kirjoituskilpailuun, jonka pääpalkintona olisi mukava summa riihikuivaa käteistä. Kalmanraja kilpailuun lähetettäville teksteille on nimittäin jo kuukauden päästä, eikä luomistyötä ainakaan nopeuta se, ettei Osamulla ole edes kattoa päänsä päällä. Aivan sattumalta hän kuitenkin törmää vanhaan opiskelutoveriinsa Tatsuoon. Siis ihan sananmukaisesti törmää, sillä Tatsuo juoksee vahingossa Osamua päin keskellä tietä.

Kun Tatsuo saa kuulla vanhan ystävänsä ahdingosta, hän tarjoaa tälle perheensä talosta tasan kuukaudeksi majapaikkaa täysihoidolla, jotta tämä voi keskittyä voittajaromaaninsa kirjoittamiseen täysin rinnoin. Sopimuksessa on kuitenkin yksi ehto: Osamun on toteltava Tatsuota kaikessa mitä tämä sanoo, tai järjestely loppuu siihen paikkaan. Kirjailija on enemmän kuin kiitollinen saamastaan avusta, mutta tämän mieleen alkaa väkisinkin nousta kysymyksiä. Miksi hän ei saa jutella talossa kenenkään, edes palvelijoiden kanssa, tai lähteä Tatsuon huoneesta kuin hätätilanteissa? Miksi Tatsuo aivan selvästi itki, kun he törmäsivät toisiinsa kadulla? Ja ehkä tärkein kaikista: miksi Tatsuo yllättäen pyytää (tai ennemminkin pakottaa) Osamun harrastamaan kanssaan seksiä, ja käskee sitten vain unohtamaan koko tapauksen? Voiko tämän kaiken keskellä kukaan saada aikaiseksi kirjallista mestariteosta?

Tarinan miljöö on samalla viehättävän ajaton ja silti selkeästi vanhanaikainen. Osamu kirjoittaa kirjaansa käsin ruutupaperille ja kaikki ovat pukeutuneet hyvin muodollisesti, oli kyse sitten japanilais- tai länsimaalaistyylisistä vaatteista. Hahmot ovat hieman vanhempia kuin Homerun Kenin mangoissa yleensä, minkä vuoksi tämän piirrostyylikin tuntuu eroava hieman siitä mihin yleensä olen tottunut. Ruutujaot ja yksityiskohdat ovat kuitenkin kohdallaan kuten aina, ja vaikka tiivis tarinankuljetus ei jätäkään kovin paljon tilaa ylimääräiselle fiilistelylle, on kerronta silti ilmavaa. Aiheesta huolimatta kovin paljon painoarvoa ei anneta Osamun luomistyölle, lukuunottamatta yhtä kohtausta jossa Tatsuo kritisoi tämän luonnosta. Aihe ja juoni on Tatsuon mielestä höpöä, mutta hän rakastaa silti Osamun kirjoitustyyliä jolla on aivan omanlaisensa rytmi ja tempo. Samaa voisi sanoa Homerun Kenin itsensä töistä, jotka tuppaavat vähän liiaksikin olemaan sekavaa fantasiahöttöä tai kissankorvasaabisua, vaikka tällä on visuaalinen puoli ja tyyliseikat hallussa paremmin kuin monilla kollegoillaan.

Sanjuu Ichiya edustaa mangakan tuotannossa hieman kypsempää ja dramaattisempaa puolta, josta itse pidän kaikkein eniten. Jään siis innolla odottamaan, miten Osamun ja Tatsuon tarina päättyy, ja väännän siinä sivussa lopetuksen myös omalle kirjoitusprojektilleni. Onnea loppurutistukseen myös kaikille muille nanoilijoille, jos lukijoideni joukosta sellaisia löytyy!

Avainsanat:
20/02/2010

Doujinshi_hommat kiinnostaa

Siinä missä länsimaalaisiin fandomeihin (kuten vaikka Star Trek tai Harry Potter) kuuluvat olennaisena osana fanficit, törmää anime- ja mangafandomeissa fanitarinoiden ohella ennen pitkää lähes väistämättä doujinsheihin. Omakustannesarjakuvat ovat tietysti elinvoimainen fanikulttuurin muoto, mutta niillä on ollut myös tärkeä tehtävä koko nykymuotoisen BL:n ja etenkin yaoin kehittymisessä etenkin 70-80-luvuilla. Herkkien shounen-ai-tarinoiden sijaan doujinikat halusivat puhdasta pornoa,  joka sitten vähitellen levittäytyi myös kaupallisiin julkaisuihin, ja nykyään saammekin sitten ” nauttia” lopputuloksista joka ikisessä BeXBoyssa ja Gushissa. Yaoidoujinshien sisältö puolestaan on säilynyt suurinpiirtein samana vuosikymmenestä toiseen: varhaisimmat yaoidoujinshit piirrettiin poikien urheilu- (Captain Tsubasa) ja fantasiaseikkailusarjoista (Saint Seiya), ja nykyäänkin noiden genrejen edustajat ovat suosituimpia doujinshien aiheita. Prince of Tennis, Eyeshield 21, Naruto ja Katekyo Hitman Reborn! ovat kaikki sarjoja, joista on luultavasti piirretty yhtä paljon, ellei enemmänkin, fanisarjakuvia kuin virallista mangaa.

Est emin Death on Round Table ja Sakuragi Yayan näkemys Inuyashasta

Japanin elinvoimaiset omakustannemarkkinat ovat tietysti vaikuttaneet suoraan myös monen mangakan urakehitykseen. Ei doujinshien piirtäminen ole mikään oikotie onneen, mutta jos jopa valtavirtamangaa tekevä CLAMP aloitti aikanaan doujinshirinkinä, voi vain kuvitella, miten monella BL-taiteilijalla on synkkä menneisyys Comiketin myyntipöydän takana. Minami Ozakin Zetsuai 1989 -manga esimerkiksi pohjautuu mangakan spinoffiin omasta Captain Tsubasa -mangastaan. Suosikkimangakani Sakuragi Yaya kuuluu myös tähän joukkoon, ja ennen kaupallista sarjakuvadebyyttiään tämä tehtaili 2000-luvun alussa mm. Inuyasha-doujinsheja. Taiteellisesti kunnianhimoisen est eminkin varhaisista töistä löytyy Death Note -pornoa, muttaa Light/L:n sijaan täti sentään keskittyi Yotsuba-yhtiön draamailuihin.

Rossiun otsa on Brasilian kokoinen Rossiu/Simon on Homerun Kenin suosikkipari, Chitose Piyokon mieltymyksistä en oikeastaan välittäisi tietää

Kaikki mangakat eivät tietenkään lopeta doujinshiseikkailuja ammattilaisiksi päästyäänkään. Homerun Ken esimerkiksi kunnostautui yhdessä vaiheessa tehtailemalla Gurren Lagann -fanartia ja doujinsheja ns. oikeiden töiden sijaan. Myös Chitose Piyoko on piirtänyt kaupallisen uransa ohessa aika valtaisan määrän Prince of Tennis- ja Code Geass -sarjakuvia. Omasta puolestani Chitose voisi kyllä siirtyä vaikka täysipäiväiseksi doujinshimaakariksi, ettei tarvitsisi enää katsella tämän töitä laajassa levityksessä.

Antique Bakery -doujinshi Soshite Kakumon Heion na Hibi sekä yksi Yoneda Koun Crows ZERO -sarjakuvista

Toinen mangaka joka saisi kokonaan pysyttäytyä doujinshien väkertämisessä, on tietysti Gravitationin luoja Maki Murakami. Tädillä on ilmeisesti kokemusta myös muusikko-doujineista, mutta parhaiten hänet tunnetaan Gravitationista tekemistään Megamix -pornoiluista. BL-mangakoiden keskuudessa doujinshien piirtäminen omista sarjoista ei ole mitenkään poikkeuksellista. Doujinsheistaan tunnetaan melko hyvin myös Yoshinaga Fumi, joka on piirtänyt Antique Bakeryn pohjalta yli kymmenen erilaista tarinaa. Lyhyissä sarjakuvissa tehdään parodiaa paitsi itse sarjasta myös fujosheista ja doujinsheista yleensäkin, ja toisaalta ratkotaan hahmojen välisiä jännitteitä vakavaankin sävyyn. Onkin varsin piristävää, että seksin sijasta pääosassa onkin hahmojen ja maailman laajentaminen. Miyamoto Kanokin on tehtaillut valmiiksi laajoista universumeistaan doujineita, jotka niin ikään keskittyvät välillä pornon lisäksi hahmonkehitykseen. Omista tarinoistaan doujinsheja julkaisevat myös Naono Bohra ja Yoneda Kou, joka on lisäksi tehnyt aluevaltauksen elokuvadoujinshien puolelle; tämä on julkaissut useammankin Crows ZERO -fanisarjakuvan.

ROCK’N’DOLLESSIN ja Inugata Summitin taidonnäytteet. Antakaa näille naisille jo töitä ammattimangakana, jooko!

Oma suhtautuminen doujinsheihin on jostain syystä hieman ristiriitainen. Suosikkimangakoiltani pyrin tietysti lukemaan myös kaikki näiden omista sarjoistaan valmistamat omakustanteet, mutta muuten luen doujineita hyvin satunnaisesti. Yksi suurimmista syistä on tietysti se, etten oikeastaan ole mukana yhdessäkään anime- tai mangafandomissa, eikä niitä muutamia minulle mieleisiä pareja juuri kukaan edes piirrä. Suurin osa lukemistani doujinsheista onkin peräisin sarjoista, joita en ole ikinä lukenut tai katsonut, enkä muutenkaan tiedä niiden lähdemateriaalista juuri mitään. Hyvin piirretyt fanisarjakuvat tarjoavat kuitenkin aina vähintään silmänruokaa, ja ovat joissain tapauksissa jopa parempia kuin ammattipiirtäjien sarjat. Yksi todella lahjakas tekijä on Himemiko,  jonka doujinshirinki ROCK’N’DOLLESS on keskittynyt Code Geass- ja Fullmetal Alchemist -doujinsheihin. Himemikon sarjakuvakerronta yhdistää länsimaisen ja japanilaisen sarjakuvan parhaat puolet, ja myös taiteelliset kannet erottuvat tavanomaisista doujinshi- ja mangakansista edukseen. Innostuin alunperin myös esimerkiksi Nitro+Chiralin Togainu no Chi -pelistä nimenomaan siitä upeasti piirrettyjen doujinshien perusteella. Pelin asennus tosin on vielä työn alla ja virallisen mangankin lukeminen kesken, suurelta osin siksi että se on piirretty ja kerrottu huomattavasti tylsemmin ja jos ei nyt ihan rumasti, niin ainakin todella geneerisesti verrattuna Fujino Akitsugun doujinshiryhmän Inugata Summitin teoksiin. Akitsugu on piirtänyt fanisarjakuvia myös muista Nitroplussan peleistä, samoin kuin Death Notesta ja Samurai Champloosta. Suurin osa näistä doujinsheista on toki puhdasta pornoa, mutta ainakin se on todella hyvin tehtyä sellaista.

Darren Shan -doujinshi Mother Goose ja… kookospähkinöitä?

On minulle omakin pienen pieni doujinshikokelma päässyt vuosien aikana hieman kertymään. Näitä sarjakuvia en kuitenkaan ole ostanut pornon tai edes BL:n takia, vaan rakkaudesta niiden alkuteosta kohtaan. The Saga of Darren Shan on brittiläinen lastenkirjasarja teinivampyyri Darren Shanin seikkailuista, ja Japanissa jopa niin suosittu, että siitä on tehty virallinenkin manga. Muutamat asialleen omistautuneet fanit piirsivät sarjasta doujineita jo aiemmin, ja kun joskus sattumalta löysin luotettavan (vaikkakin kalliin) doujinshikaupan jonka valikoimiin kuului muutama sarjakuva lempihahmostani Kurdasta, en voinut vastustaa kiusausta. Mistään suurensuuresta kokoelmasta ei tosiaan voi puhua, sillä noita läpyskötä on hyllyyn päätynyt yhteensä neljä kappaletta. Enää en välttämättä maksaisi yli 20 euroa yhdestä kiiltäväkantisesta 15-sivuisesta sarjakuvasta, mutta jos joskus jostain syystä pääsen Comiketiin, aion kyllä etsiä käsiini edes yhden suosikkifanitaiteilijoideni Darren Shan -sarjakuvista. Näitäkin omituisempi hankinta on kyllä ollut Yes! Precure 5 -doujinshiantologia. Siihen liittyvän tarinan taidan kuitenkin jättää toiseen kertaan.

10/05/2009

Enkelimysteerioita

Soul Kiss Murder Mysteries

Tällä kertaa hieman spontaanimpi ja monella tapaa vähän erikoinen postaus, jotta pääsisin takaisin kirjoitusrutiiniin kiinni. Onnistuin nimittäin hiljattain löytämään skanlaation kestosuosikkini Homerun Kenin kirjoittamasta ja piirtämästä mangasta Soul Kiss. Lyhyt, vain yhden pokkarin mittainen sarja vaikuttaa aluksi lähinnä yliluonnollisia elementtejä sisältävältä rakkauskertomukselta, mutta muuttuukin ennen puoltaväliään taivaassa tapahtuvaksi enkelidraamaksi. Hämärissä olosuhteissa tapahtuneet enkelinmurhat toivat mieleeni sarjakuvaveteraanin ja fantasiakirjailija Neil Gaimanin kirjoittaman novellin Murder Mysteries, joka käsittelee samankaltaista aihetta, vaikkakin tyystin erilaiselta kantilta. Tämä antoi minulle suorastaan pakottavan tarpeen tutustua Gaimanin kirjoittamaan tarinaan uudemman kerran, ja mikäpä olisi ollut vertailun kannalta parempi tapa kuin tehdä tuttavuutta novellin pohjalta P. Craig Russellin piirtämään sarjakuvaan. Kontrasti kahden kertomuksen välillä osoittautuikin yllättävän kiinnostavaksi.

Enkelirakkautta Russellin tyyliin

Hetkonen, miten näitä kahta edes voi, tai kannattaa, verrata täällä keskenään? Soul Kiss on puhdas BL-genren edustaja aina kiintiöseksikohtaustaan myöten, mutta Murhamysteerien relevanttius blogin aihepiirin huomioonottaen saattaa vaikuttaa ensivilkaisulta vähintäänkin kyseenalaiselta. Länsimaalaisten genresarjakuvantekijöiden luomuksista onkin aimo harppaus naisvaltaiseen BL:n maailmaan, mutta olen kuitenkin sen verran naurettava homohaukka että olen kiinnostunut homoseksuaalisuuden kuvaamisesta viihteessä kautta rantain. Vaikka Murhamysteerien enkelit sukupuolettomia ovatkin, puhunee ohessa oleva kuva puolestaan varsin hyvin. Lisäksi Russell on ensimmäisiä avoimesti homoksi tunnustautuneita mainstream-sarjakuvien tekijöitä, ja tältä pohjalta katsottuna Mysteerien kuvasto saa kokonaan uusia ulottuvuuksia.

Itse novelli/sarjakuva onkin sitten ”tarina tarinan sisällä” -rakenteeltaan tyypillistä Gaimania. Kehyskertomuksessa taivaasta lähtenyt, vanhan miehen hahmossa esiintyvä arkkienkeli Raguel kertoo nykypäivän Los Angelesissa tarinaa aikojen alussa tapahtuneesta ensimmäisestä veriteosta ja siihen traagisesti nivoutuvasta, ensimmäisestä rakkaussuhteesta. Carasel-nimisen enkelin murhaan liittyvät arvoitukset selviävät yksi kerrallaan, ja lopulta Raguelille käy kivuliaan selväksi, että hänen ratkaisemansa rikos ja kaikki siihen vaikuttaneet tekijät ovat ainoastaan pelinappuloita osana suurempaa suunnitelmaa, jota tämä ei kuitenkaan kykene ymmärtämään.

Yi ja AlSoul Kiss puolestaan liikkuu taivaallisesta miljööstään huolimatta astetta maallisemmissa sfääreissä. Kun kuolevaisten sieluja taivaaseen toimittava arkkienkeli Al vahingossa estää perheensä kanssa onnettomuuteen joutuvan Sakutaroun menehtymisen, päättää tämä hoitaa Sakutaroun pois elävien kirjoista itse, ja laskeutuu maan päälle ihmismuodossa. Jostain syystä Al kuitenkin tuntee outoa vetoa poikaan, ja päätyy tappamisen sijaan huolehtimaan vanhempiaan surevasta Sakutarousta, jolle tyhjästä ilmestynyt Al muodostuu lähestulkoon ainoaksi syyksi elää. Kun enkeli paljastaa olevansa osasyyllinen pojan kurjaan kohtaloon ja antaa tälle hyvitykseksi luvan tehdä itselleen mitä tahansa mikä helpottaisi tämän tuskaa, ei lukijoille liene epäselvää minkätyyppistä toimintaa on luvassa. Kaikki seksiin liittyvä on tietysti enkeleiltä tiukasti kielletty, mutta jostain syystä Al ei pidä helvettiin joutumista lainkaan huonona vaihtoehtona. Alia silmällä pitänyt arkkienkeli Yi saa erikoisen parin kiinni itse teossa ja toimittaa nämä taivaallisen oikeuden eteen, missä Al onkin suorastaan epäilyttävän innokas ottamaan syyn tapahtuneesta omille niskoilleen. Kuka on salaperäinen Wann jonka takia Al on valmis menemään vaikka helvettiin, ja mitä tekemistä kaksitoista vuotta sitten tapahtuneella serafien joukkomurhalla on tämän kanssa? Tarinan kuluessa myös selviää, että Sakutarou näyttelee tässä kaikessa paljon suurempaa osaa kuin kukaan olisi osannut arvata.

Raguel ja SaraquaelPohjimmiltaan Soul Kiss on täysverinen rakkauskertomus parillisine sormuksineen ja uudestisyntymisineen, siinä missä Murder Mysteriesiä voisi verrata lähinnä kovaksikeitettyyn dekkariin. Myös kerronnaltaan sarjakuvat ovat varsin erilaisia – Ken on ripotellut pitkin tarinaa juonenkulkua tehostavia visuaalisia vihjeitä ja antaa välillä kuvien kertoa tarinaa, siinä missä Russell on kunnioittanut lähdeteosta ja pitänyt sarjakuvansa varsin sanaisana, kertojanääniä myöten. Ratkaisu on monella tapaa onnistunut, sillä kuvat ja teksti sopivat saumattomasti yhteen, ja vaikka suurin osa novellin tekstistä on sisällytetty mukaan sellaisenaan, missään vaiheessa ei tunnu siltä että kyseessä olisi ”pelkkä” sanoja tukeva kuvitus, vaan itsenäisesti toimiva sovitus tarinasta.

Al ja MikaelMolemmilla sarjakuvilla on tietysti vankka pohja mytologiassa, mutta sitä, kuten muitakin yhtäläisiä aineksia, on hyödynnetty varsin eri tavoin. Kristillinen tarusto enkeleineen ja kuolemansynteineen on mistä vinkkelistä tahansa katsottuna äärimmäisen mielenkiintoinen ja tarjoaa loputtomasti ammennettavaa tarinanaiheiksi, mutta kristinusko ja manga on yleisesti ottaen yhdistelmä, joka aiheuttaa allekirjoittaneessa enemmän headdeskausta kuin hihkuntaa. Harvoin nimittäin näkee japanilaisen tekijän käyttävän edes murto-osaa aihepiirin antamasta potentiaalista; enkelit ja demonit tuntuvat useimmiten olevan lähinnä itseisarvo jolla tarinasta tehdään coolimpi, sen sijaan että käytettäisiin alkuperäisen mytologian tarjoamia aineksia hyväksi kerronnassa tai luotaisiin tarina niiden pohjalta. Länsimaisilla kirjoittajilla on tietysti yleensä lähtökohtaisesti japanilaisia kollegoitaan enemmän tietoa, tuntemusta ja ylipäätään sanottavaa aiheesta, jolloin lopputuloskin on yleensä ajatuksella tehty ja oikeasti kiinnostava. Näin on käynyt myös Soul Kissin ja Murder Mysteriesin kanssa – siinä missä enkelit ja kuvat taivaasta ja helvetistä toimivat Soul Kississä lähinnä kehyksenä sinänsä koskettavalle rakkauskertomukselle, on Murhamysteereissä kaikki muu kehystä kristillisen mytologian uudelleentulkinnalle.

Lucifer ja Raguel

Molemmat sarjakuvat ovat joka tapauksessa erilaisuudestaan huolimatta tutustumisen arvoisia tapauksia. Enkeleistä ja homoilusta enemmänkin kiinnostuneen kannattaa katsastaa ainakin Neil Gaimanin ja Terry Pratchettin yhteistyössä kirjoittama kirja Good Omens lukuisine fanituotoksineen, sekä paremman puutteessa esimerkiksi Sumomo Yumekan piirtämä Same Cell Organism -antologiasta löytyvä, kahden luvun mittainen Tenshi wo Tsukuru -lyhäri.