Posts tagged ‘Jaryuu Dokuro’

09/12/2010

9. joulukuuta

Tervetuloa My Thoughts on Yaoin joulukalenteriin! Lisätietoa kalenterista voit lukea täältä.

9. BL-manga joka sai sinut itkemään

Jaryuu Dokuron Endless World ei välttämättä ensimmäisenä tuo mieleen herkkää vetistelyä, etenkin kun yksi sarjan muistettavimmista kohtauksista on helvetinmoinen huumetrippi. Häiritsevien kuvien ja väkivallan sekaan mahtuu kuitenkin paljon inhimillisiä tunteita ja vinoutuneita kohtaloita, joita seuratessaan ei voi kuin saada kylmiä väreitä – ja ehkä tirauttaa parit kyyneleetkin.

Tarina lähtee käyntiin, kun pienessä ravintolassa työskentelevä Itsuki kohtaa nuoren Ryuun, joka kutsuu tätä jostain syystä tämän vanhalla lempinimellä Ikki. Käy ilmi, että Ryuu on Itsukin vanhan ystävän Toshimitsun serkku – ja että Toshimitsu kuoli jo vuosia sitten vankilassa. Miesten menneisyys Toshimitsun kanssa alkaa avautua takaumien kautta, ja muistot nostavat pintaan kipeitä tunteitä, joista kumpikaan ei ole voinut aiemmin puhua ääneen.

Joskus on helpompi teeskennellä vihaavansa kuin tunnustaa rakastavansa, kuten Ryuu on tehnyt Toshimitsun suhteen kaikki nämä vuodet. Itsuki kuitenkin näkee suoraan tämän puolustuksien läpi, ja Ryuun tuntemukset avautuvat lukijallekin hienosti kuvien ja sanojen välisen ristiriidan kautta. Itselläni kyynelhanat avasi lopullisesti kohtaus jossa Itsuki pyytää Ryuuta lyömään itseään saadakseen tekosyyn itkeä. Hän on tottunut hautaamaan todelliset tunteensa ja reaktionsa niin syvälle, ettei muutoin kykene vuodattamaan kyyneliä edes parhaan ystävänsä kuoleman vuoksi.

Surun keskellä miehet saavat kuitenkin lohtua toisistaan, ja tarinan loppu onkin täynnä toivoa. Toshimitsu symboloi molemmille ennen kaikkea vapautta, mutta samalla he ovat jääneet vangeiksi omiin muistikuviinsa tästä. Toistensa avulla he voivat viimein vapautua Toshimitsun muistosta ja jatkaa eteenpäin.

Endless World on niitä tarinoita, jotka voi lukea läpi kerta toisensa jälkeen ja löytää aina jotain uutta juonen tai hahmojen kannalta merkittävää. Se on myös taidonnäyte Jaryuu Dokurolta, joka hallitsee söpön ja hauskan lisäksi myös synkemmät teemat, säilyttäen pohjavireen samalla syvän inhimillisenä.

Mainokset
Avainsanat:
20/06/2010

Kuukauden hämmennys: Juuaan kalijaa!

Tämä tässä on tölkki japanilaista Asahi Super Dry -olutta. Mutta mitä ihmeen tekemistä sillä on poikarakkauden, tai tämän blogin, kanssa? No vaikkapa sitä, että en ole bongannut yhtäkään toista yksittäistä esinettä tai tuotemerkkiä yhtä usein BL-mangaa lukiessani.

Saattaa kuulostaa hassulta, mutta täytyy kuitenkin muistaa että olut on Japanin ehdottomasti suosituin alkoholijuoma, jonka myynti kattaa jopa kaksi kolmannesta kaikista siellä kulutetuista viinaksista. Japanin alkoholipolitiikka on myös huomattavasti Suomen valtionmonopolia löyhempää, ja kaljaa saa ostettua niin automaateista kuin kaupoista ja kioskeistakin melko vaivattomasti. Asahilla on puolestaan 40 prosentin osuus Japanin olutmarkkinoista, joten ei ole mikään ihme että juuri se on niin näkyvästi esillä myös fiktiossa. Käydäänpä siis hieman läpi, millaisissa tilanteissa BL-sarjojen hahmot nauttivat olutta, ja millaisiin seurauksiin se johtaa. Älkää kokeilko tätä kotona! Tai jos kokeilette, niin omalla vastuulla.

Asia Watanabe – Bullying My Bunny

Aloitetaan Asia Watanaben Candy -kokoelmassa ilmestyneestä oneshotista Bullying My Bunny, jossa seikkaillaan kesäisellä jalkapalloleirillä. Leirin ohjelmaan kuuluu myös kädenvääntökisa, jossa voittajat saavat vetää perseet kuten kuvasta näkyy, ja häviäjän täytyy pukea päälleen vähintäänkin hämmentävä pupuasu. Päähenkilöukeboitsusta ei tietenkään ole vastusta isokokoisemmille pelikavereilleen, mutta onneksi tämän ihastus uskaltaa viimein ottaa ~kontaktia~ kun vaatteet vaihtuvat astetta nolommiksi.

Loppupäätelmä: Tarinassa ei varsinaisesti juoda alkoholia, mutta Watanaben kummalliset juonenkäänteet, hämmentävä anatomia ja jännittävät pornokuvakulmat saattavat saada lukijan toivomaan jotain miestä vahvempaa lasiinsa.

* * * * *

Shungiku Nakamura – Junjou Romantica

Junjou Romanticassa juodaankin Asahin sijasta Usagi-olutta, jonka logo tosin epäilyttävästi muistuttaa Asahin vastaavaa. Misaki myöhästyy viimeisestä junasta koulun festivaalien takia, ja pääsee yöpymään koulutoverinsa Sumin kämpillä, jossa kaksikko päättää myös jatkaa juhlimista alkomahoolin voimin. Misakin viinapää on kuitenkin verrattavissa Johanna Tukiaisen itsesuojeluvaistoon, joten tuloksena on sammuminen keskelle lattiaa. Yaoilandialle poikkeuksellisesti Misaki saa tosin olla ihan rauhassa ilman sen kummempia kopelointiyrityksiä, mitä voinee pitää jonkinlaisena merkkitapauksena.

Loppupäätelmä: Jos olisin hahmo Junjou Romanticassa, saattaisin itsekin tuntea valtavaa vetoa vetää pääni täyteen. Ja usein.

* * * * *

Jaryu Dokuro – Sugar Milk

Olut on yllättävän tärkeässä osassa Jaryu Dokuron vauhdikkaassa Sugar Milkkokoelman nimitarinassa, jossa toisistaan etääntyneet lapsuudenystävät päätyvät yhdessä juomaan ja lopulta sänkyyn. Seuraavana päivänä ovat tunteet varsin sekavat ja morkkis uhkaa, kunnes selviää ettei kumpikaan osapuoli toiminut vahingossa tai vastoin parempaa harkintaansa: pojista heterompi feikkasi olevansa humalassa päästäkseen kaverin housuihin, ja toinen oli valmis ottamaan tilanteesta kaiken irti koska pelkäsi ettei pääsisi ikinä ystävänsä lähelle tämän ollessa selvinpäin. Väärinkäsitysten selvittyä kaikki kääntyy onneksi lopulta parhain päin.

Loppupäätelmä: Yleensä vain 14-vuotiaat pissikset teeskentelevät juoneensa enemmän kuin ovatkaan, mutta sodassa, rakkaudessa ja yaoissa kaikki keinot ovat sallittuja.

* * * * *

Miyamoto Kano – Sleepless

Miyamoto Kanon oneshot Sleepless kertoo vasta aikuisiällä toisiinsa tutustuneista velipuolista, joista nuorempi, kunnollisempi ja homompi Hiroyuki alkaa tuntea hämmentävää vetoa isoveikkaansa kohtaan. Lähinnä pachinkohuijauksessa ja kaljanjuonnissa kunnostautunut Akira ei ehkä kuulosta ihannepoikaystävältä tai edes kovin hyvältä veljeltä, mutta  pikkuhiljaa pari ajautuu yhteen verisiteistä piittaamatta. (Vai ehkä juuri niiden takia?)

Loppupäätelmä: Akiran tyhjäntoimittajuus tulee varsin hyvin ilmi alati tapahtuvasta alkoholin kärkkymisestä, mutta mitään sen ihmeempiä känniseikkailuja tarinassa ei harrasteta. Miyamoton muissakin sarjakuvissa juodaan toki viunaa, mutta tämä pääsi listalle ennen kaikkea tuotemerkkiin zoomailun, ei niinkään laatunsa takia.

* * * * *

Setona Mizushiro – Cornered Mouse Dreams of Cheese

Setona Mizushiron kypsä ja aikuinen Cornered Mouse Dreams of Cheese eroaa aika lailla tavallisesta BL:stä lähes kaikilla osa-alueillaan, paitsi juomien valinnassa. Vastuuta pakoilevan, passiivisen Kyouichin ja tähän yksipuolisesti rakastuvan homomiehen Imagasen suhteessa tapahtuu valtava harppaus, kun Kyouichi osoittaa ensimmäistä kertaa oma-aloitteisuutta seksin – tai ylipäätään minkään Imagasea koskevan – suhteen. Jälkeenpäin kokemusta sulatellaan kylmän oluen äärellä, ja käydään samalla katkeransuloista keskustelua suhteen tulevaisuudesta, joka ei näytä erityisen valoisalta.

Loppupäätelmä: Kylmä olut maistuu kuuman seksin jälkeen, mutta ei poista seksuaalista hämmennystä tai ihmissuhdeongelmia.

* * * * *

Kunieda Saika – 50×50

Kunieda Saikan aidosti viihdyttävä komediasarja 50×50 saa polttoaineensa kahden miehen kännisäädöstä. Itseään täydellisen heteroina pitävät päähenkilöt käyttävät suurimman osan ajastaan naisväen perässä juosten tai vaihtoehtoisesti näiden ulkoisia avuja ihannoiden. Kumpikaan ei taida kuitenkaan olla kovin etevä seurustelun jalossa taidossa, sillä molemmat joutuvat dumpatuiksi vähän väliä. Kaksikko päätyykin kerta toisensa jälkeen suremaan epäonnistumisiaan naisrintamalla kaljatölkin jos toisenkin äärelle, pelehtimään sängyssä keskenään ja aamulla vannomaan että tästähän ei sitten koskaan puhuta. Koomisinta on, että hahmot eivät oikeasti meinaa oppia virheistään sitten millään, vaan toistavat samoja kuvioita uudestaan ja uudestaan. Asahin lisäksi mangassa nautitaan mm. Sapporoa, joka on helppo tunnistaa tähtikuvioisesta tölkistään.

Loppupäätelmä: Itsekiellossa on aina hyvä elää, mutta jonkun pitäisi ehkä muistuttaa näitä miehiä tästä ikiaikaisesta viisaudesta.

* * * * *

Eiköhän siinä ollut alkoholivalistusta hetken jos toisenkin tarpeisiin. Mainittakoon tähän loppuun vielä sen verran, että en itse kuulu oluen ystäviin laisinkaan, vaan suosin ennemminkin makeita höpöhöpösiidereitä ja limuviinoja. Tämän kirjoittamisen jälkeen olisin kyllä valmis maistamaan Asahia ihan vain sen aiheuttamien lulz-reaktioiden takia.

03/12/2009

Pinnallisuus kannattaa (ainakin joskus)

Kuten jokainen itseään kunnioittava ja yhteiskunnallisesti tiedostava ihminen tietää, ei BL:ssä ole sisältöä tai sanomaa edes nimeksi. Tästä johtuen ei olekaan mikään rikos (ainakaan lukijaa itseään kohtaan), jos jättää juoniselostukset suosiolla lukematta ja keskittyy rankkaamaan kiinnostavan oloisia teoksia lähinnä pinnallisten seikkojen, kuten vaikkapa kansikuvan, perusteella. Tietenkään tällä metodilla ei aina voi osua edes lähelle maalia, mutta toisinaan tuloksena on täysiä napakymppejä. Seuraavassa muutamia esimerkkejä tapauksista, joissa todellakin kannatti tuomita kirja kantensa perusteella.

SokerimaitoaAivan ensimmäisenä on pakko mainita Jaryu Dokuron oneshot-kokoelma Sugar Milk, jonka kannen bongasin alunperin Simona’ s BL research labista. Kuvan värimaailma ja hahmojen hauskat vaatteet onnistuivat kiinnittämään huomioni postimerkin kokoisenakin, ja kun pääsin itse sarjakuvaan käsiksi, huomasin riemukseni ettei kyse ollut mistä tahansa tusinaturhakkeesta. Vaikka mukaan mahtuukin niin tyypillinen koulurakkaustarina kuin perinteistäkin perinteisempi lapsuudenystävistä rakastajiksi -kertomus, on näkökulma ja etenkin kerronta näissäkin hauskaa ja raikkaan oloista. Tarinoiden pohjavire on yhtä aikaa toiveikas ja haikea, ja osa niistä on BL:ää sanan kaikkein löyhimmässä merkityksessä, mikä on tunnelman kannalta erityisen positiivinen asia.

Merkittävässä osassa on tietysti myös Dokuron taide, jota ilman en olisi tämän sarjakuvia edes löytänyt. Hahmot ovat persoonallisen ilmeikkäitä, ja meno äityykin välillä jopa varsin, eh, dynaamiseksi. Tästä huolimatta mangakalla on hallussaan myös taito piirtää todella herkkiä kohtauksia, ja vaikka en yleensä olekaan chibien tai turhan liioittelun ystävä, ne onnistuvat istumaan osaksi kokonaisuutta erittäin luontevasti. Ilmeiden lisäksi on panostettu hahmojen hiuksiin ja vaatteisiin (aina hyvä asia, jos minulta kysytään!); ne on piirretty yksinkertaisesti mutta kauniisti, ja olen melko varma että Dokuro saisi nappiverkkaritkin näyttämään hyvältä. Lyhyitä tunnelmapaloja ja ajoittaista slapstick-huumoria arvostavalle Sugar Milk onkin todellinen nappilöytö, minkä takia on erityisen harmittavaa ettei mangaka ole toistaiseksi julkaissut juuri enempää sarjakuvia. Lisää taidetta voi onneksi käydä ihailemassa Dokuron nettisivuilta.

Dynaamista menoa I approve of this villapaita
Varsin lennokasta menoa

Viikonpäivät eivät ole koskaan olleet yhtä mediaseksikkäitäHyvin vähän sarjakuvia on julkaissut myös Seven Daysin piirtäjä Takarai Rihito, jolle tämä manga on itse asiassa ensimmäinen kaupallinen tuotos. Bongasin sarjakuvan kannen ensimmäistä kertaa jostain satunnaisesta fandomsecrets-postauksesta, ja vaikka salaisuuden sisältö on jo painunut unholaan, päätin saman tien ottaa selvää millaisesta teoksesta tässä oikein puhutaan. Tarinan aluksi esitellään kaksi poikaa, jotka ovat molemmat koulunsa jousiammuntakerhon jäseniä ja suosittuja tyttöjen keskuudessa. Siihen yhtäläisyydet kuitenkin loppuvat. Shinon ulkonäkö on kuin unelmien prinssillä konsanaan, ja hän saakin jatkuvalla syötöllä treffipyyntöjä ja rakkaudentunnustuksia ihailijoiltaan. Deittailu kuitenkin päättyy aina varsin pikaiseen dumppaukseen, kun Shinon vähemmän hienostunut ja suorapuheinen luonne ei vastaakaan tyttöjen tälle asettamia odotuksia. Shino toivookin löytävänsä edes yhden tytön, joka voisi hyväksyä hänet sellaisena kuin on. Shinoa vuotta nuorempi Seryou on toki myös hyvännäköinen ja kulkee joka viikko uuden tytön kanssa hänkin, mutta omasta tahdostaan. Kaikki koulussa tietävät, että joka maanantai Seryou suostuu viikoksi seurustelemaan sen kanssa joka ensimmäisenä vain ehtii pyytää. Seryouta pidetään myös kaikilla standardeilla oikeana unelmapoikaystävänä etenkin käytöksensä suhteen, ja jopa Shinon normaalisti järkevä bestistyttö Koike on yksi tämän monista eksistä. Shino pitää tällaista toimintaa lähinnä moraalittomana pelaamisena, vaikka Seryoun motiivit ovat paljon viattomammat: joka viikko hän toivoo löytävänsä ihmisen johon rakastuisi, mutta joka viikon lopussa hän löytää itsensä yhtä pettyneenä. Kun Shino sitten vitsillä kysyy, seurustelisiko Seryou viikon jopa hänen kanssaan, yllättää lopputulos molemmat.

Alkuasetelma kuulostaa yksinkertaiselta ja juustoiselta, mutta kun sekaan heitetään vielä toinenkin Shino, joka tosin on tyttö ja vieläpä Seryoun ensirakkaus, saadaan aikaiseksi mielenkiintoinen tutkielma ensivaikutelmista, sitoutumisesta ja rakkaudesta. Tarina perustuu Venio Tachibanan kirjoittamaan ranobeen, ja onnistuu luultavasti senkin takia erottumaan edukseen niin tarinaltaan kuin hahmoiltaankin, ja onnistuu peittämään Rihiton taiteen paikoittaisen amatöörimäisyyden. Seitsemän päivän tematiikkaa käytetään myös ovelasti hyödyksi, ja esimerkiksi jokainen luku on nimetty viikonpäivän mukaan. Varsin ironista muuten, että tasan viikon verran aikaa kattavalta tarinalta kesti alunperin kolme vuotta ilmestyä neljännesvuosittain ilmestyvässä lehdessä. On myös pakko myöntää että olen itse lukenut vasta maanantai-torstai ajanjakson kattavan osan, sillä pidemmälle ei vielä ole käännöksiä ilmestynyt. Käytännössä Seven Daysilla on siis kaikki mahdollisuudet joko todella eeppiseen voittoon tai vastaavasti aivan surkeaan feiliin. Uskallan kuitenkin toivoa sarjakuvan alun perusteella parasta!

Parisuhdeväkivaltaa? eteeristä menoa
Shinon ja Seryoun herkkää kanssakäymistä

aaaa all blueViimeisenä listalla on Est Emin Age Called Blue, jonka kansi poikkeaa niin väreiltään kuin yleisilmeeltäänkin lähestulkoon kaikista näkemistäni BL-kansista. Kansikuvassa nähtävät vinyylilevyt myös viittaavat ihan oikeasti sarjakuvan sisältöön, mikä ei aina ole mitenkään itsestäänselvää. Luvassa on siis seksiä, viinaa ja rokkenrollia sekä makeita jälkiruokia, kun aloittelevan englantilaisen rokkibändin jäsenet yrittävät saada yhtyeensä ojennukseen samaan aikaan kun kitaristi Nick tuhoaa maksansa ja uransa juhlimalla. Laulaja Billy joutuukin pian vaikean päätöksen eteen: kumpi on tärkeämpää, musiikki vai Nick? Hahmojen taustoja ja suhdetta toisiinsa sekä Billyn ihailemaan The Rebels -bändiin valotetaan takaumien kautta, eikä tarina kulje kovinkaan kronologisessa järjestyksessä. Kiinteää loppuratkaisua ei myöskään ole tarjolla, ja yhtenäisen, kantavan tarinan sijaan tärkeämpiä ovat yksittäiset huomiot ja katkeransuloiset tunnelmat.

Kokoelman kaksi lyhyempää tarinaa jatkavat pitkälti samoilla raiteilla, ja niissä päästään seuraamaan ranskalaisia taideopiskelijoita ja neuvostoaikaisia kosmonautteja. Mistään eksotiikanhausta ei Est Emin sarjakuvissa kuitenkaan onneksi ole kyse, vaan huolellisen taustatyön ja astetta realistisemman piirrosjäljen ansiosta tarinat tuntuvat uskottavilta ja vilpittömiltä. Ehkä parhaiten mangakaa ja tämän töitä kuvaa kääntäjä Matt Thornin lausahdus: ”She is not a good Boys’ Love artist. She is a gifted storyteller who happens to tell stories about men in love”. Mitäpä siihen enää lisäämään. Age Called Bluen englanniksi julkaissut Netcomics muuten tarjoaa sivuillaan mangan ensimmäisen luvun luettavaksi ilmaiseksi. Harvinaisen onnistunut mainontakikka jos minulta kysytään, sillä toisinaan luku- ja ostopäätökset on mukava perustaa muuhunkin kuin siihen nättiin kanteen.

aaa all blue yllätysnakuilua
Tarpeeksi angstia?