Posts tagged ‘Maki Murakami’

20/02/2010

Doujinshi_hommat kiinnostaa

Siinä missä länsimaalaisiin fandomeihin (kuten vaikka Star Trek tai Harry Potter) kuuluvat olennaisena osana fanficit, törmää anime- ja mangafandomeissa fanitarinoiden ohella ennen pitkää lähes väistämättä doujinsheihin. Omakustannesarjakuvat ovat tietysti elinvoimainen fanikulttuurin muoto, mutta niillä on ollut myös tärkeä tehtävä koko nykymuotoisen BL:n ja etenkin yaoin kehittymisessä etenkin 70-80-luvuilla. Herkkien shounen-ai-tarinoiden sijaan doujinikat halusivat puhdasta pornoa,  joka sitten vähitellen levittäytyi myös kaupallisiin julkaisuihin, ja nykyään saammekin sitten ” nauttia” lopputuloksista joka ikisessä BeXBoyssa ja Gushissa. Yaoidoujinshien sisältö puolestaan on säilynyt suurinpiirtein samana vuosikymmenestä toiseen: varhaisimmat yaoidoujinshit piirrettiin poikien urheilu- (Captain Tsubasa) ja fantasiaseikkailusarjoista (Saint Seiya), ja nykyäänkin noiden genrejen edustajat ovat suosituimpia doujinshien aiheita. Prince of Tennis, Eyeshield 21, Naruto ja Katekyo Hitman Reborn! ovat kaikki sarjoja, joista on luultavasti piirretty yhtä paljon, ellei enemmänkin, fanisarjakuvia kuin virallista mangaa.

Est emin Death on Round Table ja Sakuragi Yayan näkemys Inuyashasta

Japanin elinvoimaiset omakustannemarkkinat ovat tietysti vaikuttaneet suoraan myös monen mangakan urakehitykseen. Ei doujinshien piirtäminen ole mikään oikotie onneen, mutta jos jopa valtavirtamangaa tekevä CLAMP aloitti aikanaan doujinshirinkinä, voi vain kuvitella, miten monella BL-taiteilijalla on synkkä menneisyys Comiketin myyntipöydän takana. Minami Ozakin Zetsuai 1989 -manga esimerkiksi pohjautuu mangakan spinoffiin omasta Captain Tsubasa -mangastaan. Suosikkimangakani Sakuragi Yaya kuuluu myös tähän joukkoon, ja ennen kaupallista sarjakuvadebyyttiään tämä tehtaili 2000-luvun alussa mm. Inuyasha-doujinsheja. Taiteellisesti kunnianhimoisen est eminkin varhaisista töistä löytyy Death Note -pornoa, muttaa Light/L:n sijaan täti sentään keskittyi Yotsuba-yhtiön draamailuihin.

Rossiun otsa on Brasilian kokoinen Rossiu/Simon on Homerun Kenin suosikkipari, Chitose Piyokon mieltymyksistä en oikeastaan välittäisi tietää

Kaikki mangakat eivät tietenkään lopeta doujinshiseikkailuja ammattilaisiksi päästyäänkään. Homerun Ken esimerkiksi kunnostautui yhdessä vaiheessa tehtailemalla Gurren Lagann -fanartia ja doujinsheja ns. oikeiden töiden sijaan. Myös Chitose Piyoko on piirtänyt kaupallisen uransa ohessa aika valtaisan määrän Prince of Tennis- ja Code Geass -sarjakuvia. Omasta puolestani Chitose voisi kyllä siirtyä vaikka täysipäiväiseksi doujinshimaakariksi, ettei tarvitsisi enää katsella tämän töitä laajassa levityksessä.

Antique Bakery -doujinshi Soshite Kakumon Heion na Hibi sekä yksi Yoneda Koun Crows ZERO -sarjakuvista

Toinen mangaka joka saisi kokonaan pysyttäytyä doujinshien väkertämisessä, on tietysti Gravitationin luoja Maki Murakami. Tädillä on ilmeisesti kokemusta myös muusikko-doujineista, mutta parhaiten hänet tunnetaan Gravitationista tekemistään Megamix -pornoiluista. BL-mangakoiden keskuudessa doujinshien piirtäminen omista sarjoista ei ole mitenkään poikkeuksellista. Doujinsheistaan tunnetaan melko hyvin myös Yoshinaga Fumi, joka on piirtänyt Antique Bakeryn pohjalta yli kymmenen erilaista tarinaa. Lyhyissä sarjakuvissa tehdään parodiaa paitsi itse sarjasta myös fujosheista ja doujinsheista yleensäkin, ja toisaalta ratkotaan hahmojen välisiä jännitteitä vakavaankin sävyyn. Onkin varsin piristävää, että seksin sijasta pääosassa onkin hahmojen ja maailman laajentaminen. Miyamoto Kanokin on tehtaillut valmiiksi laajoista universumeistaan doujineita, jotka niin ikään keskittyvät välillä pornon lisäksi hahmonkehitykseen. Omista tarinoistaan doujinsheja julkaisevat myös Naono Bohra ja Yoneda Kou, joka on lisäksi tehnyt aluevaltauksen elokuvadoujinshien puolelle; tämä on julkaissut useammankin Crows ZERO -fanisarjakuvan.

ROCK’N’DOLLESSIN ja Inugata Summitin taidonnäytteet. Antakaa näille naisille jo töitä ammattimangakana, jooko!

Oma suhtautuminen doujinsheihin on jostain syystä hieman ristiriitainen. Suosikkimangakoiltani pyrin tietysti lukemaan myös kaikki näiden omista sarjoistaan valmistamat omakustanteet, mutta muuten luen doujineita hyvin satunnaisesti. Yksi suurimmista syistä on tietysti se, etten oikeastaan ole mukana yhdessäkään anime- tai mangafandomissa, eikä niitä muutamia minulle mieleisiä pareja juuri kukaan edes piirrä. Suurin osa lukemistani doujinsheista onkin peräisin sarjoista, joita en ole ikinä lukenut tai katsonut, enkä muutenkaan tiedä niiden lähdemateriaalista juuri mitään. Hyvin piirretyt fanisarjakuvat tarjoavat kuitenkin aina vähintään silmänruokaa, ja ovat joissain tapauksissa jopa parempia kuin ammattipiirtäjien sarjat. Yksi todella lahjakas tekijä on Himemiko,  jonka doujinshirinki ROCK’N’DOLLESS on keskittynyt Code Geass- ja Fullmetal Alchemist -doujinsheihin. Himemikon sarjakuvakerronta yhdistää länsimaisen ja japanilaisen sarjakuvan parhaat puolet, ja myös taiteelliset kannet erottuvat tavanomaisista doujinshi- ja mangakansista edukseen. Innostuin alunperin myös esimerkiksi Nitro+Chiralin Togainu no Chi -pelistä nimenomaan siitä upeasti piirrettyjen doujinshien perusteella. Pelin asennus tosin on vielä työn alla ja virallisen mangankin lukeminen kesken, suurelta osin siksi että se on piirretty ja kerrottu huomattavasti tylsemmin ja jos ei nyt ihan rumasti, niin ainakin todella geneerisesti verrattuna Fujino Akitsugun doujinshiryhmän Inugata Summitin teoksiin. Akitsugu on piirtänyt fanisarjakuvia myös muista Nitroplussan peleistä, samoin kuin Death Notesta ja Samurai Champloosta. Suurin osa näistä doujinsheista on toki puhdasta pornoa, mutta ainakin se on todella hyvin tehtyä sellaista.

Darren Shan -doujinshi Mother Goose ja… kookospähkinöitä?

On minulle omakin pienen pieni doujinshikokelma päässyt vuosien aikana hieman kertymään. Näitä sarjakuvia en kuitenkaan ole ostanut pornon tai edes BL:n takia, vaan rakkaudesta niiden alkuteosta kohtaan. The Saga of Darren Shan on brittiläinen lastenkirjasarja teinivampyyri Darren Shanin seikkailuista, ja Japanissa jopa niin suosittu, että siitä on tehty virallinenkin manga. Muutamat asialleen omistautuneet fanit piirsivät sarjasta doujineita jo aiemmin, ja kun joskus sattumalta löysin luotettavan (vaikkakin kalliin) doujinshikaupan jonka valikoimiin kuului muutama sarjakuva lempihahmostani Kurdasta, en voinut vastustaa kiusausta. Mistään suurensuuresta kokoelmasta ei tosiaan voi puhua, sillä noita läpyskötä on hyllyyn päätynyt yhteensä neljä kappaletta. Enää en välttämättä maksaisi yli 20 euroa yhdestä kiiltäväkantisesta 15-sivuisesta sarjakuvasta, mutta jos joskus jostain syystä pääsen Comiketiin, aion kyllä etsiä käsiini edes yhden suosikkifanitaiteilijoideni Darren Shan -sarjakuvista. Näitäkin omituisempi hankinta on kyllä ollut Yes! Precure 5 -doujinshiantologia. Siihen liittyvän tarinan taidan kuitenkin jättää toiseen kertaan.

Mainokset
24/05/2009

Suurten kysymysten äärellä

Kun minua eräissä tupareissa pyydettiin selittämään hieman humaltuneille miespuolisille juhlavieraille mitä yaoi oikeastaan on, antamani vastaus oli varsin yksinkertainen: naisten naisille tekemää homoromantiikkaa ja -erotiikkaa sisältäviä sarjakuvia ja muita teoksia. Hämmentyneet elokuvaopiskelijat tyytyivät määritelmään sellaisenaan, mutta kaikki BL ei oikeastaan taida olla summattavissa aivan noin helposti. Konventioistaan huolimatta shoujon ehkä suosituin alalaji osoittautuu nimittäin vaikeammin määriteltäväksi kuin voisi ensinäkemältä kuvitella. Mikä siis oikeastaan tekee yaoista yaoita?

MANRIIKatse kääntyy ensimmäisenä tietysti sisältöön. Homoerotiikkaa sen olla pitää, mutta niin Tom of Finland kuin Max & Svenkin ovat varsin kaukana niistä kuvituksista ja sarjakuvista jotka yleisesti tunnetaan yaoina. Tuleeko sarjakuvan alkuperämaan siis olla juuri Japani jotta se saisi fujoshien hyväksynnän? Kukaan tuskin voi kirkkain silmin väittää kaiken japanilaisen homoa sisältävän sarjakuvan tai kirjallisuuden olevan nimenomaan yaoita; homomiehille on olemassa omat julkaisunsa, eikä yaoilla ole varsinaisen gay-kulttuurin kanssa mitään tekemistä. Alkuperämaallakaan ei sinänsä ole merkitystä teoksen luokittelun kannalta kunhan peruspilarit ovat kunnossa, ja esimerkiksi amerikkalainen Yaoi Press En ole homo!on keskittynyt länsimaalaisten tekijöiden yaoisarjakuvien julkaisemiseen. Mutta mikä oikeastaan erottaa yaoin ”tavallisesta” M/M-erotiikasta? Naisten toisille naisille luomassa homojentäyteisessä satumaailmassa on tietysti kyse pelkästä fantasiasta, jossa oikean maailman realiteettien ei tarvitse päteä. Läheskään kaikissa sarjoissa varsinaista homoseksuaalisuutta ei mainita sanallakaan, ja usein hahmot eivät identifioidu homoiksi lainkaan, kunhan sattuvat olemaan hieman erikoisessa suhteessa työnantajaansa/ opettajaansa/ henkivartijaansa/ koiraansa. Voi olla montaa mieltä siitä onko kyseessä kaiken voittava rakkaus vai homomiesten muuttaminen pelkiksi objekteiksi, mutta kyseinen piirre on silti läsnä suurimmassa osassa BL-sarjoja. Jaajon laajaan kirjoon mahtuu kuitenkin myös identiteettinsä kanssa kamppailevia ja avoimesti homoja hahmoja, eli pelkällä epähomoudellakaan ei pitkälle pötkitä.

Entä muuttuuko poikien (homoja tai ei) välinen kanssakäynti yaoiksi vasta kun suhteen osapuolille jaetaan BL:lle tyypillisesti tarkat roolit? Kirjoitin jo aiemmin semeistä ja ukeista yhtenä jaajon määrittävämpänä ja yleisimpänä sisällöllisenä tekijänä, mutta etenkin uudemmassa BL:ssä konventiota on välillä kyseenalaistettu tai se on kokonaan jopa unohdettu. Kun tarinoiden teemat vaihtelevat vielä rakkaudesta ja huolenpidosta hyväksikäyttöön ja seksileluihin, alkaa tuntua hieman turhauttavalta etsiä sarjojen sisällöstä jotain yhteistä tekijää joka olisi ominaista kaikelle yaoille. Löytyisikö vastaus siis siihen ulkoapäin vaikuttavista asioista kuten kustantajista, yleisöstä tai tekijöistä?

Yuzuha Ougin seksifantasiat
Yaoimangakan arkea

Keep OutRiittäisikö yaoin määritelmäksi tekijän sukupuoli? ”Naisilta naisille” on yksi BL-maailman universaaleimmista konventioista, mutta tässäkin tapauksessa sääntöön löytyy useita poikkeuksia. Nimenomaan naisille suunnattua BL:ää tehtailleisiin miehiin lukeutuvat mm. Kisaragi Hirotaka (Brother x Brother, Keep Out), Takatsuki Noboru (Ren’ai Shinan!) ja Kujou Aoi (Touch Blue) (sekä monet muut, mutta toivottavasti pääsen paneutumaan heidän töihinsä jossain tulevassa kirjoituksessa laajemmin). Kerronnaltaan tai tyyliltään nämä tarinat eivät poikkea perusjaajosta juuri mitenkään, joten ainakaan tekijän sukupuolella ei tunnu olevan ratkaisevaa vaikutusta lopputuloksen kannalta. Mangakan sukupuolta paljon ratkaisevampi tekijä lieneekin tässä tapauksessa kohdeyleisön sukupuoli. Vaikka jotkut homomiehet varmasti yaoin lukemisesta nauttivatkin, löytyy takuulla enemmän niitä, jotka kokevat poikarakkaustarinoiden hahmot lähinnä miesvärkeillä varustetuiksi naisiksi ja koko tyylilajin homoseksuaalisuutta fetisoivaksi ja täten jopa loukkaavaksi. Homomiehille paljon paremmat lukueväät antava gay manga tai ML eli man/menslove (käsite bara on vakiintunut käyttöön lähinnä länsimaissa) onkin perusluonteeltaan varsin erilaista; vähemmän puhetta, enemmän miesten makuun olevaa toimintaa ja hahmoja jotka oikeasti näyttävät miehiltä. Japanilaiskustantamot kuitenkin luokittelevat yleisesti niin naisille kuin homomiehillekin suunnatut sarjat BL:ksi, ja esimerkiksi yaoisarjoihin keskittynyt Oakla Shuppan -kustantamo julkaisee myös hyvinkin miehekästä menoa sisältäviä lehtiä, joiden varsinaisesta kohdeyleisöstä ei sitten aina ota selvää kirveelläkään. Simonan mukaan jotkut BL ja ML -mangakat ovat myös tehneet vierailuja toistensa lehtiin, mikä hämärtää rajaa entisestään.

07-GhostOletus kuitenkin on, että nimenomaan naiset ja tytöt vahtaavat yaoimiesten edesottamuksia silmä kovana. Tyypillisimmät ja perinteisimmät BL-lehdet kuten BeXBoy, June ja Asuka Ciel onkin suunnattu tiukasti naispuolisille lukijoille, ja niissä julkaistavat sarjat edustavat jaajoa ominaisimmillaan. Pelkkä naiskohdeyleisökään ei kuitenkaan aina takaa tavaran autenttisuutta; lännessä ”yaoina” tunnetut sarjat kuten Loveless ja Antique Bakery eivät lähitarkasteluun otettaessa itse asiassa ole yaoita alkuunkaan. Molemmissa kuvataan toki homoseksuaalisia hahmoja tai suhteita ja molemmat ovat ilmestyneet tytöille suunnatuissa lehdissä (Monthly Comic Zero Sum, Wings), mutta nämä ominaisuudet eivät edes yhdistettyinä tee sarjasta välttämättä vielä BL:ää. Vaikka Zero Sumin sarjat kuten Weiß Kreuz, Saiyuki ja 07-Ghost ovat erityisesti fujoshien suosiossa, ei lehti silti ole varsinaisesti BL-orientoitunut vaikka välillä samalle kohdeyleisölle yrittääkin tarjoilla. Aika ajoin BL-yleisölle markkinoidaan myös paljon sellaista, jolla ei ole yaoin kanssa tekemistä kuin nimeksi – hyvänä esimerkkinä tästä käyvät esimerkiksi Ace Attorney -pelit. Hahmojen seksuaalisesta suuntautumisesta ja keskinäisistä suhteista voi varmasti kiistellä loputtomiin, mutta peli eroaa varsinaisista, lähinnä deittisimuja muistuttavista BL-peleistä kuin yö päivästä ja fujoshiyleisöä kalastellaan ainakin pelisarjan viimeisimmässä osassa lähinnä pinnallisilla homovitseillä. Miesten välistä, henkistä tai fyysistä, läheisyyttä sisältävän sarjan ei kuitenkaan tarvitse olla aivotonta fanipalvelua ja fujoshibaittausta, ja erittäin hyvä esimerkki tällaisesta shoujomangasta on Akimi Yoshidan Banana Fish. Pelkkä ilmestymispaikka ei tietenkään poista miltään nimikkeeltä mahdollisuutta kuulua tiettyyn alalajiin, Banana Fishmutta kyse on muustakin. Homoilu ei nimittäin loppujenlopuksi ole näiden epäyaoisarjojen kantava teema tai tarkoitus, vaan hahmojen suuntautuminen ja suhteet ovat enemmän tai vähemmän lisämauste muun tarinan ohessa. Canonhomojen läsnäolo ei tee sarjasta yaoita, samaan tapaan kuin BL:ssä hahmojen homous ei suinkaan aina ole itsestään selvää.

Mutta missä raja yaoin ja homohahmoilla varustetun shoujomangan kanssa oikeastaan kulkee? Muuttuuko mikä tahansa automaattisest BL:ksi alan lehdessä ilmestyttyään? Vastaus jälkimmäiseen on tietysti ei, mutta toisaalta kyseisistä julkaisuista on mahdotonta löytää muuta kuin sitä itseään. Luultavasti se mikä tekee BL:stä juuri BL:ää koostuukin oikeastaan sisällön, konventioiden, tekijöiden, kohdeyleisön ja julkaisumedian yhdistelmästä, jotka tekevät jaajosta enemmän kuin osiensa summan. Ja mitä ensimmäiseen kysymykseen tulee – Gravitation ilmestyi alunperin lähinnä joseita julkaisseessa Kimi to boku -lehdessä, ja sen jatko-osa Gravitation EX seinen- ja josei-yleisöille suunnatuissa GENZOssa ja Spicassa. Tästä voi nyt lähteä enää vain kahteen suuntaan: joko Gravi ei ole BL:ää ollenkaan, tai BL-sarjoja ilmestyy muissakin kuin fujoshiyleisölle tarkoitetuissa lehdissä. En taida uskaltaa valita kumpaakaan.

24/03/2009

Maki Murakami myy paskaa paketissa ):

Maki Murakamin piirtämän ja kirjoittaman Gravitationin ensimmäinen osa suomeksi saapui maaliskuun alussa lehtipisteisiin ja lähimarketteihin ja veti minutkin painovoiman tavoin tekemään uudelleen lähituttavuutta sarjaan, jota olin lueskellut viimeksi yläasteikäisenä. Tuolloin ehdin seurata mangaa sen keskivaiheille asti ennen kuin leimasin sen huonoksi ja kuolettavan tylsäksi ja päätin unohtaa koskaan edes koskeneeni siihen. Vierähti pari vuotta, joiden aikana myös altistuin enemmän tai vähemmän vahingossa Maki Murakamin vertahyytäville Megamix– ja Gamerz Heaven– doujineille, mikä osaltaan edesauttoi Gravitation-kammoani entisestään, ja allergiani alkoikin jo olla valmis. Kuka tuollaista scheissea (ja vielä rumasti piirrettyä sellaista) lukisi vapaaehtoisesti?

Suomennos kuitenkin onnistui yllättämään minut positiivisesti, ja neljän vuoden tauon jälkeen minulla olikin Gravitationia lukiessani yhtäkkiä ihan mielettömän hauskaa. Suurin yksittäinen ansio tästä kuuluu käännökselle, joka on paitsi sujuva ja eloisa, myös aidosti viihdyttävä. Epäilemättä sekin on paljosta velkaa englanninkieliselle esikuvalleen, mutta mutkaton ja persoonallinen puhekieli istuu Shuichin, Hiron ja kumppanien suuhun kuin nyrkki silmään eikä kääntäjä Satu Hämäläinen ole pelännyt lähteä etsimään toimivia ratkaisuja sen sijaan että olisi tyytynyt leikkimään mekaanista käännöskonetta, vaikka PMG:n käännöspolitiikka tuntuukin sitä edellyttävän. Hyvä käännöskään ei missään nimessä voi pelastaa surkeaa alkuteosta, mutta onko Gravitation oikeastaan edes niin hirveää kuraa kuin olen onnistunut uskottelemaan itselleni koko tämän ajan? Asian selvittämiseksi minun oli nieltävä arvokkuuteni ja perehdyttävä sarjaan hieman laajemmin uudemman kerran, tällä kertaa avoimin mielin. Ikävä kyllä minun täytyi pettyä jälleen.

Gravitationin alkuasetelma lienee suurimmalle osalle tuttu ainakin välillisesti, mutta kertaus on opintojen ja headdeskauksen äiti. Lukiota lopetteleva 19-vuotias Shuichi soittaa kaverinsa Hiroshin kanssa bändissä, mutta haaveilee poptähteyden ja mammonan lisäksi myös tyttöystävästä ja rakkaudesta, eikä aikaakaan kun tämän rukouksiin vastataan – tosin hieman yllättävällä tavalla. Kaikista maailman ihmisistä Shuichi nimittäin päättää iskeä silmänsä laululyriikoitaan solvanneeseen mysteerihenkilöön(tm), joka kaiken lisäksi on vielä mies. Yuki saattaa olla jo 22-vuotiaana menestynyt ja varakas kirjailija, tuntea musiikkimaailman isoja kihoja ja ennen kaikkea olla Shuichin mielestä ”tosi siisti”, mutta sattuu myös vihaamaan hysteeristä ja ylipirteää Shuichia ja tämän hengentuotteita. Lisätään joukkoon Yukin salaperäisen traaginen menneisyys, liuta skitsofreenisen oloisia sivuhenkilöitä ja toinen toistaan uskomattomampia mutkia Shuichin aloittelevan bändin, Bad Luckin, matkassa. Miten tästä sopasta oikein syntyy vuosisadan suosituin homoromanssi?

Jos minulta kysytään niin ei mitenkään. Vaikka Gravitation on nimenomaan komediasarja eikä edes yritä olla vakavastiotettava millään tasolla, ei se poista sitä tosiasiaa että se on yksinkertaisesti huono ihan kaikilla mittapuilla. Sarjan musiikkibisneksen ja ihmissuhteiden ympärillä pyörivä juoni ei löyhyytensä ja episodimaisuutensa vuoksi ole sieltä kiinnostavimmasta päästä, ja melodramaattiset sukulaisuussuhteiden, yllättävien tuttavuuksien ja menneisyyden mörköjen ympärillä pyörivät käänteet muuttuvat sarjan edetessä yhä saippuasarjamaisemmiksi ja sekavammiksi. Paperinohuet hahmot tuntuvat vaihtavan persoonallisuuttaan yhtä tiuhaan kuin Murakami piirrostyyliään, eikä motiiveja ja sitä kautta samaistumispintaa anneta nimeksikään. Tätä kautta myös hahmojen ymmärtäminen ja näistä pitäminen muuttuu lähestulkoon mahdottomaksi tehtäväksi, eikä joka paikkaan tungettu aivoton slapstick-huumori ainakaan auta asiaa. Lähimmäksi lukija pääsee hieman yllättäen superseme Yukia; vaikka tämä on suuren osan ajasta Shuichille kaikkea muuta kuin mukava, on tämä silti myös valmis tekemään myönnytyksiä ja puolustamaan poikaystäväänsä hinnalla millä hyvänsä. Sarjan koskettavimpia kohtauksia on, kun Yuki aidosti yllättyy Shuichin ehdottomasta välittämisestä: eivätkö kaikki haluakaan vain käyttää minua tai saavuttaa kauttani jotain? Tämän käytös ei kuitenkaan suinkaan aina ole kovin perusteltua, ja viimeistään siinä vaiheessa kun kuvaan astuvat persoonallisuushäiriöt ja jatkuvat mielenmuutokset, alkaa peli olla Yukinkin kohdalla menetetty. Murakami tuntuukin olevan erityisen lahjakas väljähdyttämään kiinnostavilta vaikuttaneita suhteita ja jännitteitä. Mangan alussa Shuichin ja Hiron bromanttinen paraskaveri-kohellus on sarjan hauskinta ja sympaattisinta antia, mutta muuttuu sen edetessä lähinnä itseään toistavaksi ja ontoksi.


Laskelmoitua fujoshibaittausta, yksi Gravin harvoista hauskoista hetkistä

Entäs se itse homoilu sitten? Yukin ja Shuichin kaoottisen parisuhteen pitäisi olla koko sarjan kantava voima, mutta sillä ei tunnu olevan tarpeeksi substanssia edes itsensä kasassa pitämiseen. Shuichin rakkaus Yukia kohtaan ei alkuhuuman jälkeen perustu juuri millekään, eikä suhde useiden kymmenienkään lukujen jälkeen ole vahvemmilla kantimilla kuin aivan alussa. Ukehahmolle varsin poikkeuksellisesti Shuichi on suhteen aktiivisempi osapuoli kaikkialla muualla paitsi sängyssä, jossa tämä sitten muuttuukin vastahakoiseksi pillittäjäksi. Kyseessä lienee jonkin sortin parodia seme/uke-asetelmasta, mutta lopputulos on tällä saralla kaikkea muuta kuin hauska; tunnelmaltaan raiskauksia lähentelevät seksikohtaukset ovat todella kaukana sarjan yleisfiiliksestä, ja vastentahtoisesta seksistä lukeminen pelkästään koomisena asiana saa niskakarvat nousemaan pystyyn. Vaikka Gravitation oli 90-luvun puolivälissä alkaessaan yksi ensimmäisistä BL-komedioista, ei kilpailun puutteen olisi tarvinnut tarkoittaa myös aidan matalimman kohdan etsimistä ja siitä laulaen yli hyppimistä. Kaikkein pelottavinta onkin ajatella, kuinka monelta lukijalta sarjan parodiaelementit ovat menneet kokonaan ohi Murakamin puutteellisten kerrontakykyjen vuoksi.

Muutenkin manga epäonnistuu varsin ansiokkaasti yrittäessään sekoittaa komediaa ja draamaa keskenään: vitsit eivät tunnu hauskoilta eikä draama kiinnostavalta tai koskettavalta, kun edes masinoitu joukkoraiskaus ei vaikuta Shuichiin kahta aukeamaa kauempaa ja murhanhimoinen sivupersoonallisuus on sairautena vakavuudeltaan samaa luokkaa vatsahaavan kanssa. Kaikki tämä voisi olla oikein toteutettuna hauskaa, mutta Murakamilta tuntuu olevan sarjan lupaavan alun jälkeen täysin kykenemätön paitsi koheesiin kerrontaan, myös itseironiaan, joka olisi voinut pelastaa mangan useampaankin otteeseen. Eipä vitsejä tai tarinaa ole muutenkaan kovin huolellisesti rakennettu: sen sijaan että mangaka kehittelisi huumoria ja juonenkäänteitä olemassaolevien hahmojen ja tapahtumien perusteella, tämä vyöryttää jatkuvalla syötöllä lukijan syliin yhä uusia, toinen toistaan tökerömpiä ja aivan hatusta vedetyn oloisia henkilöitä ja konflikteja. Muutaman ensimmäisen osan jälkeen Murakami tuntuu esimerkiksi tyystin unohtaneen kilpailevan bändin ASKin sekä Shuichin perheen olemassaolon. Tuntuu että on aivan sama mitä hahmot tekevät tai sanovat, sillä kukaan ei seuraavassa luvussa muista siitä enää mitään, ja kun loppupeleissä mikään ei vaikuta mihinkään, alkaa sarjan seuraaminen toden teolla turhauttaa. Murakamin epäammattimaisuus pahentaa tilannetta entisestään: jokaisen mangaluvun alussa ilmestyvät tekijän kommentit antavat kuvan mangakasta joka ei juuri tiedä mitä on tekemässä, eikä oikeastaan edes välitä. Voiko tässä lukijana oloaan enää aliarvostetummaksi tuntea?

Jotain hyvää sentään Gravitationistakin löytyy, nimittäin musiikki. En ole katsonut sarjasta tehtyä animea tai OVAa muutamaa jaksoa enempää, mutta sen DA Family-painotteinen soundtrack on minulla vuosienkin jälkeen edelleen kovassa kulutuksessa. Murakami on haastattelussa tunnustanut paitsi kuuntelevansa itsekin teknoa, myös piirtäneensä aikanaan doujineita muusikoista, joten ei liene liian kaukaa haettua veikata että kiipparisti-levypomo Tohman esikuvana on toiminut DA:n päämies Daisuke Asakura – sama mies joka on tullut useimmille Gravitation-faneille tutuksi Icemanin esittämän Shining Collectionin kautta.


Hehän ovat kuin kaksi syntetisaattoria soittavaa huipputuottajaa

Mukaansatempaava musiikkikaan ei tietenkään auta, jos kyseessä on ruttoon ja AIDSiin verrattava vitsaus, jollaisena voisin sarjasta tehtyä animea pitää kaiken näkemäni perusteella.

Ainoat järkeenkäyvät selitykset Gravitationin suosioon löytyvätkin sarjan fandomista: mitä suositumpi jokin sarja on, sitä useampi olettaa sen olevan vähintäänkin genrensä kulmateos ja täten pitää sitä oletusarvoisesti hyvänä eikä joko osaa tai tajua vaatia parempaa. Kun homostelu kiinnostaa mutta tietoa paremmastakaan ei ole, leviää sarja kulovalkean tavoin ja sen paisunut maine ruokkii itse itseään. Monelle yaoinnälkäiselle nuorelle Gravitation toimiikin ensikosketuksena BL:n ihmeelliseen maailmaan, mutta perehtyneempien harrastajien keskuudessa on melko yleistä lähinnä sille naureskelu.


My thoughts on Gravitation

Tietysti on myös olemassa ihmisiä jotka ihan aidosti nauttivat kyseisestä mangasta enkä ole sitä heiltä kieltämässä tai ketään sen vuoksi tuomitsemassa. Olisi kuitenkin melko perusteetonta olettaa, että vain suosionsa takia Gravitation olisi sarja jolla on tarjottavaa läheskään kaikille BL:stä, tai mangasta yleensäkään, pitäville. Yhtenä harvoista tarpeeksi kepeistä mutta silti pitkistä BL-sarjoista sille ei yksinkertaisesti ole ollut juurikaan kilpailijoita, ja karkkiväreillä ja popilla kuorrutettu animesarja on madaltanut tutustumiskynnystä entisestään. Oikeastaan vasta vuonna 2002 alkanut Junjou Romantica on viime vuosina alkanut haastaa Gravitationin suosiota ja kilpailla samasta kohdeyleisöstä, vaikka sillä onkin vielä valovuosien matka samalle tunnettuuden ja ikonisuuden tasolle Gravitationin kanssa. Jokseenkin raivostuttavaa että BL:n suurimmiksi ikoneiksi muotoutuvat yhä uudestaan ja uudestaan mukasöpöt pehmoeläimet, kimittävät ukehahmot ja mystiset kirjailijat, mutta fujosheilla ei liene varaa olla ronkeleita.


……

Avainsanat: