Posts tagged ‘mw’

12/12/2012

Luukku 12

Tervetuloa My Thoughts on Yaoin joulukalenteriin! Tänä vuonna aiheena ovat doujinshit, joita minulle on vuosien varrella kertynyt hyllyyni.

12-1mw

read more »

Mainokset
Avainsanat:
08/03/2011

Vuosikertamangaa

Mikäli japaninlukutaidot eivät ole täysin hanskassa, pääsee BL-mangan varhaiseen historiaan tutustumaan varsin harvoin. Niin skanlaatioryhmät kuin amerikkalaiset kustantamotkin ovat keskittyneet lähinnä tuoreeseen materiaaliin, joten käytännössä lähes kaikki ennen 90-lukua tehtyä BL on jäänyt marginaaliin josta sitä saa hakemalla hakea, jopa internetistä. Edes klassikkojen klassikkoa, Keiko Takemiyan Kaze to ki no utaa ei ole fanikäännetty kokonaan englanniksi! Muutamia poikkeuksia toki löytyy, kuten vaikka Yasuke Aoiken vuonna 1976 alkanut From Eroica with Love jota CMX Manga on julkaissut 15 osan verran, mutta ne ovat hyvin harvassa. Tämä on sääli, sillä varhaisia june- ja shounen-ai-seikkailuja näkisi mieluusti enemmänkin.

Onneksi maailmassa on sentään jotain hyvää. Tunnetumpien mangakustantamoiden rinnalle on vuosien varrella noussut yrityksiä jotka muun sarjakuvan tai kirjojen ohessa julkaisevat mangaa, joka muutoin menisi suurimmalta osalta länsimaalaisia lukijoita täysin ohi. Yksi tällainen kustantamo on Vertical, joka on ainoana julkaissut Keiko Takemiyan töitä englanniksi. Sen pahemmin Andromeda Stories kuin To Terrakaan eivät tosin edusta Takemiyan shounen-ai-tuotantoa (okei, Terrasta voidaan kiistellä), mutta jokainen mangakalta englanniksi käännetty tarina on mielestäni kulttuuriteko jo ihan sellaisenaan.

BL:n varhaisvaiheista kiinnostunutta saattaa hieman yllättäen kiinnostaa myös se, että Vertical on kunnostautunut Osamu Tezukan aikuisille suunnattujen mangojen kääntämisessä. Mutta mitä tekemistä Osamu Tezukalla muka on BL:n kanssa? Ei suoranaisesti juuri mitään, ellei oteta huomioon että hänen trillerimangansa MW käsittelee synnin, pahuuden, politiikan ja korruption teemojen lisäksi myös homoseksuaalisuutta. Erityisen kiinnostavaksi sarjan homoteeman tekee tapa jolla sitä on käsitelty: samoihin aikoihin ilmestyneet shounen-ai-klassikot sijoittivat nuoret päähenkilönsä mahdollisimman kauas lukijoiden arkikokemuksista historiallisiin poikakouluihin tai kaukaisille planeetoille, jotta erilaiset homouden tuomat sosiaaliset stigmat voitaisiin sivuuttaa. Tezuka on tehnyt täysin päinvastaisen ratkaisun, ja MW:n hahmot ovatkin aikuisia miehiä jotka elävät modernissa japanissa.

Alunperin vuosina 1976-1978 ilmestynyt manga julkaistiin englanniksi muhkeana, yli 500 sivun kovakantisena niteenä jo vuonna 2007, mutta itse tajusin sen olemassaolon vasta aivan äskettäin. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan. MW on nimittäin äärimmäisen kiehtovaa luettavaa, riippumatta siitä mistä genreistä normaalisti sattuu pitämään. Tarinan keskiössä ovat nöyrä katolinen pappi, isä Garai, ja pankissa työskentelevä, ulkoisesti kaikin puolin ihannevävyä muistuttava Yuki. Miehet kuitenkin jakavat vuoteensa lisäksi paljon synkempiäkin salaisuuksia. He ovat nimittäin ainoat eloonjääneet Okino Mafune -saarella 15 vuotta sitten sattuneesta kaasuvuodosta, joka tappoi kerralla kaikki saaren asukkaat. Tapaus ei kuitenkaan koskaan päässyt julkisuuteen, ja harvat siitä perille päässeet ostettiin hiljaiseksi. Yukin ja Garain onnistui paeta saarelta kenenkään huomaamatta, mutta täysin naarmutta hekään eivät selvinneet, vaan tuhoisa MW-kaasu pääsi vaikuttamaan Yukin aivoihin tehden tästä täyden psykopaatin.

Crossdressausta ja ruumiinpaloittelua – aivan tavallinen päivä Yukin elämässä.
Huomatkaa muuten että manga on flipattu, eli sitä luetaan poikkeuksellisesti vasemmalta oikealle.

Garai onkin saanut vuosien ajan todistaa vierestä, kuinka hurmaava pankkiirinalku kidnappaa, ryöstää, murhaa ja raiskaa kanssaihmisiään vailla minkäänlaisia omantunnontuskia. Pappi ei kykene sen pahemmin estämään Yukin rikoksia kuin antamaan tätä ilmi poliisillekaan, ja tuntee syyllisyytensä vuoksi jatkuvasti palavansa omassa henkilökohtaisessa kiirastulessaan. Liekkien kuumuutta ei ainakaan vähennä se, että Yuki saa Garain rikkomaan selibaattivalaansa yhä uudestaan ja uudestaan. Viimeistään siinä vaiheessa kun Yuki alkaa suunnitella edelleen olemassaolevan MW-kaasun tavoittelemista omia kilahtaneita tarkoitusperiään varten, on Garain kuitenkin valittava, millä puolella hän haluaa seistä.

Manga on täynnä toinen toistaan uskomattomampia juonenkäänteitä, kun Yukin huijaukset ja suunnitelmat saavuttavat yhä sekopäisempiä ja väkivaltaisempia tasoja. Valepukujen ja näyttelemisen mestarina hän esittää murhaamiaan naisia täysin uskottavasti, vapauttaa kuuluisan vangin lavastamalla tämän perheen kuoleman ja murtautuu vartioituun sotilastukikohtaan vailla suuria vaikeuksia. Toimintakohtausten tyyli vaihtelee koomisen ja kauhistuttavan välillä, eikä Tezuka tosiaan pelkää näyttää miten julmiin tekoihin Yuki kykenee. Erityisen kiinnostava on tapa jolla tarinassa tarkastellaan moraalia, hyvää ja pahaa. Kun Yuki alkaa eliminoida kaasuvuodosta vastuussa olleita ihmisiä, Garai olettaa aluksi tämän ottaneen oikeuden omiin käsiinsä ja haluavan kostaa. Yuki kuitenkin sivuuttaa ajatukset kostosta pöhkön romanttisina, sillä ainoa motivaatio hänen teoilleen on tuottaa kärsimystä muille. Sitä paitsi, muuttuisivatko Yukin kauheat teot muka sen oikeutetummiksi, vaikka hänellä olisikin niiden takana joku ylevä tarkoitusperä? Entä kumpi on oikeastaan pahempi: se joka tekee julmuuksia, vai se joka tietää niistä mutta ei tee mitään estääkseen ne? Mitään valmiita vastauksia manga ei tarjoile, vaan päin vastoin vihjaa loppua kohden, että jopa Yukin kaltaisesta hahmosta voi löytyä ainakin pieni ripaus inhimillisyyttä.

Garain ja Yukin homosuhde on tarinassa vahvasti mukana alusta alkaen, vaikkakin enemmän sivujuonteena kuin varsinaisena pääasiana. Seksikohtauksia on joka tapauksessa 70-lukulaiseksi mangaksi mukana paljon. Vaikka pappi pitääkin itseään syntisenä sortuessaan yhä uudestaan ja uudestaan Yukin vietäväksi, on mangan kerronta kuitenkin paljon vähemmän tuomitsevaa. Garain ja Yukin suhde on dysfunktionaalisuudessaan toki kaikkea muuta kuin ideaali, mutta MW näyttäytyy silti lopulta kannanottona suvaitsevaisuuden puolesta. Mangassa muistetaankin useampaan kertaan mainita, miten takapajuisia Japanin asenteet seksuaalisuuteen ovat verrattuna ’kehittyneempiin maihin’. On harmi että harva uudempi manga uskaltaa ottaa samalla tavalla kantaa aiheen puolesta, sillä meininki Japanissa ei edelleenkään ole erityisen suvaisevaista.

Paskan möivät

Tästä todistaa aika hyvin esimerkiksi mangan pohjalta vuonna 2009 ohjattu samanniminen elokuva. Sen lisäksi että se on toimintakohtauksistaan huolimatta varsin tylsä ja onnistuu hukkaamaan suurimman osan mangan sanomasta, ei siinä myöskään edes yritetä viitata Yukin ja Garain väliseen seksisuhteeseen kertaakaan. Tezuka taisi siis olla aika monta vuosikymmentä aikaansa edellä.

Toinen huomionarvoinen julkaisu BL:n historiasta kiinnostuneelle on Fantagraphicsin viime vuonna julkaisema Moto Hagio -antologia A Drunken Dream and Other Stories. Kustantamo on pääasiassa keskittynyt taidesarjakuviin, mikä näkyy myös tässä sen ensimmäisessä(?) mangajulkaisussa: suurikokoinen ja kovakantinen nide on kultakoristeineen kuin luotu keräilijän hyllyyn. Shoujomangan lähettiläs Matt Thorn on tehnyt valtavan urakan kootessaan yksiin kansiin kymmenen lyhyttä mangatarinaa Hagion 40-vuotiselta uralta. Kokoelman vanhin työ on vuodelta 1970 ja uusin vuodelta 2007, ja valtavan aikahaarukan ansiosta Hagion kehitys mangakana läpi vuosien ja vuosikymmenten on helposti nähtävissä. Samalla tarinoiden taso on kuitenkin varsin vaihteleva, eivätkä kaikki niistä ole erityisen kiinnostavia tai muistettavia.

Sisältönsä epätasaisuudesta huolimatta kirja tarjoaa BL-faneille yllättävän paljon sen takaosasta löytyvän, lähes 20-sivuisen Hagion haastattelun ja Thornin kirjoittaman ’The Magnificent Forty-Niners’ -minihistoriikin muodossa. Molemmat ovat mielenkiintoisia katsauksia paitsi siihen, miten Hagio, Takemiya ja kumppanit aikanaan yhdessä vaikuttivat shoujomangan vallankumoukseen, myös siihen millaiset teemat ovat Hagiolle tyypillisiä ja miksi tämän tarinat ovat sellaisia kuin ovat. Kummallinen äitisuhde esimerkiksi heijastuu tämän tuotannosta jatkuvasti, eikä mikään ihme. Hagion oma äiti ei nimittäin ole koskaan oppinut ymmärtämään tai arvostamaan tyttärensä työtä, vaikka tämä lukeutuu Japanissa tunnetuimpien ja rakastetuimpien mangakoiden joukkoon. Haastattelusta paljastuu myös, ettei Hagio ollut aluksi aivan yhtä innoissaan homoerotiikasta kuin hänen kämppiksensä Takemiya. Monissa hänen shounen-aiksi laskettavissa tarinoissaan onkin suoranaisen homouden sijasta kyse enemmän sukupuolen häilyvyydestä ja sen rajojen taivuttelusta.

Samanlaista tematiikkaa näkyy myös kokoelman upeasti väritetyssä nimitarinassa A Drunken Dream. Hermafrodiitteineen ja avaruusasemineen se tuo mieleen Hagion scifimangat They Were Eleven ja A,A’ [A, A Prime], jotka ovat kyllä aikanaan ilmestyneet englanniksi, mutta olleet loppuunmyytyinä jo vuosien ajan. Tämän lisäksi kokoelman kiehtovimmat tarinat ovat ainakin omasta mielestäni The Willow Tree ja Iguana Girl, jotka ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta joissa on molemmissa pohjimmiltaan kyse äidinrakkaudesta (tai sen puutteesta).

A Drunken Dream on hieno julkaisu, jonka kaltaisia toivoisi näkevän enemmänkin. Samalla se on kuitenkin karu muistutus siitä, että edes Moto Hagion kaltaisen mestarin töitä ei näköjään kannata tuoda englanninkielisille markkinoille juuri muuten kuin tällaisena keräilijöille ja hardcore-harrastajille suunnattuna pakettina. Toki sen toivoisi raivaavan tietä sellaisille edelleen kääntämättömille klassikoille kuin Kaze to ki no uta tai Hagion Poe no ichizoku, November Gymnasium ja Thomas no shinzou, mutta totuus taitaa olla ettei pitkille, kymmeniä vuosia vanhoille sarjoille löytyisi tarpeeksi yleisöä.

Hieman rohkaisua löytyy kuitenkin Verticalin tulevaisuudensuunnitelmista. Yhtiö on nimittäin julkaisemassa Osamu Tezukan Princess Knightin kaksiosaisena mangana loppuvuodesta. Sarja on toki puhdasta shoujoa, mutta jos pojaksi pukeutuva tyttö 50-luvulta herättää ostajien kiinnostuksen, ehkä 70-luvun sisäoppilaitospojillakin on vielä toivoa.

Avainsanat: , ,