Posts tagged ‘Nitro+CHiRAL’

20/07/2013

Dramaattinen henkirikos, eli kuinka päädyin treffeille koirani kanssa

DRAMAtical-Murder-pc

Visual novel, tuo japanilaisen viihdeteollisuuden huippuunsa hiottu timantti, on tähän asti jäänyt minulle hieman tuntemattomaksi ja saavuttamattomaksi viihteen muodoksi. BL-aiheisten tarinapelien kokeilu on kuitenkin pyörinyt mielessäni pitkään, ja tänä kesänä aloitin vihdoin seikkailuni deittisimujen villissä maailmassa pelaamalla läpi Nitro+CHiRAL-yhtiön uusimman BL-pelin DRAMAtical Murderin. Kuten jotkut ehkä muistavat, intoilin ko. pelistä täällä blogissakin aikanaan jo yli kaksi vuotta sitten (järkytyin hieman kun tajusin että siitä on tosiaan jo niin kauan). Vasta nyt aurinko, kuu ja tähdet olivat kuitenkin oikeilla paikoillaan, jotta pelikokemuksesta saattoi tulla totta. Tietysti keväällä ilmestynyt fanikäännös ja lainaksi saatu PC-läppäri auttoivat myös aika paljon.

Puolitoista viikkoa hiiren kliksuttelua ja ctrl-näppäimen rämppäämistä myöhemmin lienee paikallaan pohtia, mitä peli lopulta oikein tarjosi. Pääsinkö uudelle tietoisuuden tasolle? Oliko DMMD lopulta kahden vuoden hypen arvoinen? Mitä nyt teen elämälläni, kun tämä ikuisuustavoite on saavutettu? Vaikka ei näitä deittisimuja kukaan juonen takia pelaa, tiivistän tarinasta silti oleellisimman. Yritän välttää pahimpia juonipaljastuksia, ja lopun spoileri-osion voi skipata jos ei halua tietää pelistä aivan kaikkea.

Rakas päähenkilömme, 23-vuotias Aoba asuu ankaran mutta rakastavan mummonsa kanssa Midorijima-nimisellä saarella ja työskentelee paikallisessa rojukaupassa. Saari on käytännössä jättikorporaatio Touen omistuksessa, ja valtaosaa sen pinta-alasta peittää elämys- ja viihdekeskus Platinum Jail, jonne on pääsy vain rikkailla ja hyväosaisilla. Tavalliset tallaajat kuten Aoba eivät painostuksesta huolimatta ole halunneet hylätä kotisaartaan, ja elävät siksi varsin vaatimattomissa oloissa Platinum Jailin varjossa. Rakennukset rapistuvat ja korruptio rehottaa, ja luotettavin kulkuväline on omat jalat. Nuorten miesten vapaa-aika kuluu tapellen joko kaduilla (Rib) tai virtuaalimaailmassa (Rhyme), mutta Aobaa eivät moiset puuhat kiinnosta vaikka kaverit vähän mukaan houkuttelevatkin. On paljon kivempi hengata kotona korjaten omaa allmate-robottikoiraa tai turista työpaikan puhelimeen mukavia asiakkaille, jotka saavat outoja kiksejä Aoban äänestä.

aobutttKaikki haluaisivat vain paijata Aobaa

Aoban elämä muuttuu kuitenkin vähitellen aina vain oudommaksi, kun erikoiset sattumukset alkavat seurata toisiaan. Asiakkaalle kotikuljetusta tehdessään Aoba nykäistään vasten tahtoaan mukaan Rhymen virtuaalimaailmaan, jossa hän joutuu taistelemaan jänismaskin takana piilottelevaa hiipparia vastaan. Taivaalta putoaa Aoban talon eteen kaasunaamaripäinen mies joka kutsuu häntä masterikseen, ja Aoban kaveri Mizuki puhuu oudoista Rib-jengiläisten katoamisista. Pisteenä i:n päälle Aoban mummi siepataan, ja tätä etsiessään Aoba joutuu itsekin salaperäisen jengin kaappaamaksi, pahoinpitelemäksi ja raiskaamaksi. (….)

Mummi onneksi löytyy viimein, mutta asiat muuttuvat siitä vain mutkikkaammiksi, sillä Aoba saa tietää itsestään, menneisyydestään ja Touesta enemmän kuin pystyy kerralla sulattamaan. Aoban äänessä on outo voima, ”Scrap”, jonka avulla on mahdollista kontrolloida ihmisiä ja tunkeutua näiden pään sisään. Aiemmin Aoba on käyttänyt voimaansa vain vahingossa ja tuhoisin seurauksin, mutta sitä voisi käyttää myös hyvään. Ihmisten mielten kontrolloinnista on kiinnostunut myös Toue, joten kun Aoba saa vielä korruptoituneelta poliisilta niskaansa terrorismisyytteet, tämän on suorastaan pakko lähteä selvittelemään asioiden oikeaa laitaa Platinum Jailissa, jossa Toue-yhtiön johtaja pitää päämajaansa.

Tähän asti pelin juoni on jokaisella pelikerralla suunnilleen sama. Tarinan varrella tehtävien valintojen perusteella kuitenkin määräytyy, kuka Aoban miestuttavista päätyy tämän kanssa Platinum Jailiin ja myöhemmin myös Aoban housuihin. Deittivaihtoehtoina ovat Aoban lapsuudenystävä ja parantumaton naistenmies Koujaku, eksentrinen ja lapsenomainen kaasunaamarimies Clear, sosiaalisesti rajoittunut lävistetty nörtti Noiz, sekä ruma rastamies Mink. Viideskin vaihtoehto on olemassa, mutta puhun siitä lisää spoileri-osiossa.

bubblepopDMMD:n ihanat pojat

Jokaisen hahmon reitti paljastaa pelin juonesta eri asioita, joiden perusteella voi yrittää rakentaa jotain kokonaiskuvaa. Tärkeimmät palaset palapeliin saadaan kuitenkin kasaan siinä viidennessä, ”salaisessa” reitissä, joka aukeaa vasta kun kaikkien neljän hahmon reitit on pelattu läpi. Periaatteessa ratkaisu kuulostaa järkevältä, mutta käytännössä se helposti uuvuttaa pelaajan, kun samat tapahtumat on pitänyt käydä läpi moneen kertaan ennen kuin päästään selville siitä, mistä tässä kaikessa oikeasti on kysymys. Itse en ainakaan enää viimeisellä pelikerralla juurikaan jaksanut välittää juonesta, kunhan nyt vain päästäisiin sinne loppuun ja seksikohtauksiin.

Innostusta ei myöskään lisännyt se, että eri hahmojen reitit ovat juoneltaan ja laadultaan todella vaihtelevia. Toisissa riittää tylsää ja päämäärätöntä pyörimistä tuntikausiksi, toisissa puolestaan tapahtuu koko ajan jotain, mutta pääjuonesta ei selviä juuri mitään. Omasta mielestäni juonen laiminlyönti hahmonkehityksen ja hahmokemioiden kustannuksella on kuitenkin tällaisessa teoksessa hyväksyttävämpää kuin toisin päin, sillä en edelleenkään usko että kukaan tarttuu DMMD:iin pelkästään sen juonen takia. Tietysti täytyy muistaa, että Nitro+CHiRAL on yksi kunnianhimoisimmista ja omalaatuisimmista deittisimujen tehtailijoista, eli pelin alkuasetelmaan ja juoneen _on panostettu enemmän kuin keskivertopelissä. Kunnianhimoisuus saattaa kuitenkin kääntyä itseään vastaan, jos juoni paisuu liian monimutkaiseksi ja ylidramaattiseksi. Monet käänteistä osoittautuivatkin lopulta melko kliseisiksi tai muuten vain noloiksi.

scrap_twitterDMMD pähkinänkuoressa

Itselleni suurin yllätys ”pelaamisessa” tuli ehkä siitä, kuinka aikaavieväksi se osoittautui. Pelkän perusjuonen läpi kahlaamiseen meni ensimmäisellä kerralla koko päivä, ja ensimmäiseksi poikaystäväehdokkaaksi valikoituneen Clearin reittiä sain niinikään naksutella toisen kokonaisen päivän. Myös pornoilukohtauksia saa – tietysti reitistä riippuen – odottaa yllättävänkin kauan. Paradoksaalista kyllä, niidenkään takia DMMD:a ei siis välttämättä kannata pelata, ellei halua kuolla turhautumiseen. Tavallaan on ihan ovela ratkaisu, että seksikohtauksia odotellessa hahmoihin ja juoneen investoituu vaivihkaa edes hieman, koska niiden kanssa vietetään niin paljon aikaa. Kaikkien hahmojen kohdalla mielenkiinto ei kuitenkaan tahdo pysyä yllä: esimerkiksi Clear ja Koujaku ovat ihan kivoja tyyppejä, mutta kummankin reitti on todella löysästi kirjoitettu. Minkin reitti on puolestaan suhteellisen toiminnantäyteinen, mutta sen pelaaminen on kaiken väkivallan takia todella vastenmielistä.

lol-aoba-mita lol-aobaAoban diipit ajatukset vol 1

Onneksi pelin päähenkilö Aoba ei ole sieltä tylsimmästä päästä. Hän on hauska ja pidettävä hahmo, jonka touhuihin samaistumista auttavat tämän realistiset huolenaiheet ja maanläheinen asenne. Toisaalta välillä tämän reaktiot tilanteisiin ovat outoja ja naurettavia, enimmäkseen hyvällä tavalla mutta välillä lipsutaan urpoilun puolelle. Nämä piirteet toimivat kuitenkin hyvänä kontrastina Aoban hämärälle menneisyydelle ja tämän sisällä uinuvalle, murhanhimoiselle toiselle tietoisuudelle. Aoban kautta myös käsitellään mielenkiintoisia teemoja, kuten itsensä avaamista toisille ja omien synkkien puolien ja halujen hyväksymistä. Tietysti Aobakaan ei ole immuuni päähenkilösyndroomalle, joka pakottaa tämän välillä mukautumaan muiden hahmojen ja juonikuvioiden oikkuihin oman persoonallisuutensa kustannuksella.

Muista hahmoista suosikeikseni nousi yllättäen Noiz, joka on omituisista, Backstreetin alelaarista hommatuista kuteista ja kaikesta noloudestaan huolimatta lopulta ihan söpö. Tämän kuudereily ja Elämän Tuska on toteutettu yllättävän hienovaraisesti, ja Scrap-kohtaus Noizin pään sisällä on yksi koko pelin parhaiten toteutetuista hetkistä. Lisäksi Noizin ja Aoban kemiat pelaavat todella hyvin yhteen, ja tämän reitti toimii yksittäisenä tarinana ehkä parhaiten, sillä se tuntuu loppuun asti mietityltä kokonaisuudelta. Ennakkosuosikkini Clear on meduusalauluja lalulelevana robottipoikana todella ihana, mutta tämän romanttinen suhde Aobaan tuntui melko päälleliimatulta. Reitti olisi kaivannut enemmän hahmonkehitystä niin Clearille kuin Aoballekin, eikä siinä ole kunnollista jatkuvuuden tuntua. Koujakun ja tappajatatuoinnin reitti jäi niinikään lopulta aika yhdentekeväksi, sillä tämän karismaton hahmo sai dramaattisetkin hetket tuntumaan tylsiltä. Tylsyys vaivasi myös Koujakun ja Aoban välistä kemiaa, ja näiden suhde tuntui aika yksipuoliselta kun Koujaku vie ja Aoba vikisee. Minkistä en edes halua puhua, selitykseksi riittänee että reittinsä aikana tämä raiskaa Aoban ainakin kolme ja puoli kertaa. Jotain rajaa nyt oikeesti.

aobalolvoiei kaunismies1Aoban diipit ajatukset vol 2

Vaikka DMMD:ssä on paljon osioita jotka olisi voinut toteuttaa toisin, siinä on myös omat positiiviset puolensa, joita ei sovi vähätellä. Tuotantoarvot ovat huipussaan, ja peli näyttää ja kuulostaa todella hyvältä. Taiteellisesta puolesta vastaavan Honyararan piirrokset ovat yksityiskohdiltaan ja värimaailmaltaan nautittavaa katsottavaa, ja vaikka hahmodesignit vähän hassuja ovatkin, suurin osa hahmoista näyttää silti lopulta hyvältä. Sinne tänne mukaan ripotellut 8bit-retrografiikat ovat myös hauska lisä pelin tunnelmaan, jota voi kai helpoiten kuvailla sanoilla retro-kyberpunk. Kuvituksessa ja maailmanrakennuksessa on tosin joitain aika erikoisia ratkaisuja: älykkäiden robottien ja ilmassa leijuvien valonäyttöjen rinnalla käytössä ovat vanhat kuvaputkinäytöt. Toisaalta tämäkin vain korostaa pelin retrotunnelmaa.

Iso osa pelin maailmasta syntyy myös musiikin ja ääninäyttelyn avulla. Olin kuunnellut Goatbedin peliin tekemää soundtrackia jo kauan ennen pelaamista, ja vaikka jotkut taustarenkutukset pelatessa kuluvatkin puhki, kyllä esimerkiksi tunnusbiisi Ai Catch ja hyvien loppujen biisi Only finally there is free END ovat edelleen soittolistalla. Mielenkiintoista kuunneltavaa ovat myös ääninäyttelijöiden suoritukset. Yleensä en kiinnitä ääninäyttelyyn juurikaan huomiota esim. animea katsoessani, mutta animaation ja muiden härpäkkeiden puuttuessa keskityin ääniin tavallista enemmän. Hahmojen äänet sopivat hyvin näiden persoonallisuuksiin, ja tekstipalkkien lukeminen on huomattavasti vähemmän monotonista ääninäyttelijöiden eläytyessä rooleihinsa. Edes seksikohtauksetkaan pusuine ja huohotuksineen eivät olleet niin vaivaannuttavaa kuunneltavaa kuin pelkäsin, vaan toivat kohtauksiin ihan kivasti lisäarvoa.

DRAMAtical

Kokonaisuutena DMMD ei lopulta onnistunut räjäyttämään päätäni täydellisyydellään. Se on kuitenkin erinomaista eskapismia ja viihdettä, ja luulen että ainakin Noizin reitistä löytyy kyllä tulevaisuudessa uudelleenpeluuarvoa. Pelin jälkeen oli jonkin aikaa hieman tyhjä olo, mutta sitä voi paikata odottelemalla, josko joku tekisi käännöksen keväällä ilmestyneestä Re:connect-lisäosasta. Lisäksi voi hakata läpi muita visual noveleita, joiden uskon tulleen elämääni jäädäkseen. Aloitinkin jo Togainu no chin pelailun, ja vuoroaan odottaa myös Hatoful boyfriend -pulupeli. Onkin mielenkiintoista nähdä, millaisena DMMD vertautuu muihin deittisimuihin rakenteensa ja tarinankerrontansa puolesta.

Ennen spoilereita vielä vinkit niille, jotka suunnittelevat DMMD:n pelaamista:
– Varaa pelaamiseen aikaa, ja valmistaudu lyhyisiin yöuniin.
– Tallenna usein. Älä ole samanlainen taulapää kuin allekirjoittanut, jolla oli kymmeniä tyhjiä tallennuspaikkoja ja koko ajan itku silmässä siitä että edellinen tallennus tapahtui joskus kaksi tuntia sitten ja nyt on pakko pelata kaikki uusiksi.
– Ctrl-näppäimellä saa onneksi skipattua kertaalleen pelatut kohdat pikakelauksella. Suosittelen.
– Mikäli haluat jonkun tietyn hahmon reitille, hakuammunta ja arvailu saattaa toimia, mutta varmempi keino on hyödyntää manuaalia. Aarinfantasysta ladattavan fanikäännöksen mukana tulee kätevä pdf-ohjekirjanen, jossa kerrotaan oikeat valinnat kunkin hahmon reitille.
– Pelaa hyvät loput läpi ennen pahoja. Ainakin omalla kohdallani ensin pelattu paha loppu yleensä latisti tunnelmaa myös hyvästä lopusta.
– Jos olet PC-rajoittunut kuten minä yleensä, kannattaa ladata VirtualBox-ohjelma, jolla on mahdollista käyttää Windowsia muissa käyttöjärjestelmissä kuten Macilla tai Linuxissa.

noizplaysvirustrip

Jos olet jo pelannut pelin, et todellakaan ikinä suunnittele pelaavasi sitä tai et muuten vain välitä juonipaljastuksista, voit jatkaa lukemista.

read more »

Mainokset
Avainsanat:
19/03/2011

Kuukauden hämmennys: Tavarataivas

Kuten otsikosta ehkä voi päätellä, tässä kirjoituksessa puhutaan oheistuotteista. Ei liene kovin yllättävää, että miespuolisten otakujen lisäksi vähintään yhtä kovia kuluttajia ovat myös naispuoliset fanit. Niinpä monista tyttöjen keskuudessa suosituista bishounen-sarjoista onkin tehtailtu ämpärikaupalla kaiken maailman pyyhkeitä, kylpyjulisteita ja puhuvia herätyskelloja. Vaikka varsinaisista BL-sarjoista tuotetaan fanikrääsää huomattavasti vähemmän, ei fujoshienkaan silti tarvitse jäädä nuolemaan näppejään. Itse en ole kiinnostunut tällaisten fanituotteiden keräämisestä, mutta niiden selaaminen silloin tällöin on yllättävän viihdyttävää. Esittelen tässä nyt joitakin omituisimmista ja hauskimmista bongaamistani tavaroista.

Yksi suurimmista – ja kekseliäimmistä – oheiskrääsän tuottajista näyttäisi olevan Nitro+CHiRAL. Togainu no chi-animen siivittämänä saatavilla on niin palapelejä kuin kylpypyyhkeitäkin. Erikoisimpiin näkemiini oheistuotteisiin kuuluvat kuitenkin ehdottomasti yllä nähtävät Togainu-kalsarit ja nitroplussan BL-peleille omistetut nimikkoviinit. Kyllä näiden kanssa kelpaisi vetää kalsarikännit!

Nitroplussan laajaa tavaravalikoimaa edustaa myös Aroma of Blood -parfyymisetti, jossa on omat tuoksut Akiralle ja Shikille. Ai Hasakawan Love Control on niin ikään saanut oman hajuvetensä.

Love Control-fanit voivat paitsi tuoksua lempisarjaltaan, myös ripustaa seinälleen teemaan sopivan kellon. Onnekkaimmat Togainu-fanit puolestaan pääsivät viime kesänä maistelemaan Comiket-tapahtumaa varten tehtyä jäätelöä, jonka etiketissä komeili kesäisissä tunnelmissa oleva Akira. Tapahtumasta oli saatavilla myös pullovettä samalla kuvituksella! Itseäni on muuten aina hieman hämmentänyt se söpöchibi-oheistuotteiden määrä joka nitroplussan peleistä on tehty, sillä pelit itsessään ovat kuitenkin kohtalaisen synkkää materiaalia.

Varoitus: nämä silmälasit eivät todellisuudessa paranna suorituskykyäsi

Osaavat sitä toki muutkin pelitalot kuin Nitro+CHiRAL. Spray on julkaissut monia BL-pelejä, ja Kichiku Megane on yksi sen suosituimmista visual noveleista. Sarjan idea on varsin yksinkertainen: taikakakkulat päähänsä laittamalla salaryman-päähenkilö muuttuukin yllättäen semeksi, ja vastaavasti ilman laseja päätyy jälleen uken rooliin. Pelin kymmenvuotisjuhlan kunniaksi fanitytöt saivat mahdollisuuden ostaa samanlaiset lasit kuin pelissä nähdään, ilman vahvuuksia tosin. Jostain syystä lasien tuoteselosteessa on myös muistettu mainita, ettei niillä todellisuudessa ole mitään vaikutusta käyttäjänsä ”kykyihin”. Enpä olisi muuten arvannut!

Joko sinä olet halannut tyynyäsi tänään?

Kun nörteille suunnatuista fanituotteista on kyse, päädytään aina ennemmin tai myöhemmin myös sinne pimeälle puolelle, eli halityynyihin. Housuttomuus näyttää olevan trendinä näissä Togainun Akiraa ja Finderin Takabaa esittävissä tyynynpäällisissä. Kiva vissiin jos tuollaisista tykkää, itselleni kaikki halityynyt kuitenkin tuovat ikuisesti mieleen vain tämän.

Pakko toki myöntää, etten minäkään täysin immuuni materialistisille houkutuksille ole. Yllä nähtävät Doukyusei-kansion ja muistivihot ottaisin kokoelmiini enemmän kuin mielelläni, samoin kuin tuon Kaze to ki no uta -aiheisen nenäliinan (tai mikä rätti se sitten onkaan). Eipä minulla tuollaisiin kuitenkaan taitaisi olla varaa, sen verran autuaasti ”rahat pois faneilta”-mentaliteettia kaikkien oheistuotteiden hinnoittelussa on käytetty.

Entä mitenkäs lukijat, onko teillä lisää esimerkkejä hassusta tai himoittavasta fanikrääsästä?

06/01/2011

Tosimiesten pelejä

Olin kolmetoistavuotiaana juuri niitä tyttöjä jotka fanittivat Gundam Wingiä, piirsivät sarjasta fanarttia ja olivat vakuuttuneita siitä että Duo ja Heero ovat luotuja toisilleen… vaikka en ollut koskaan edes nähnyt koko hiton animea. Nyt olen taas ajautunut enemmän tai vähemmän samankaltaiseen tilanteeseen, sillä olen viime aikoina käyttänyt vähän liikaa aikaa BL-pelien parissa – mutta en suinkaan pelaamalla, vaan juoniselostuksia lukemalla ja kuvapaketteja latailemalla. Miten tässä nyt näin kävi?

Kielitaidon puutetta en voi syyttää, sillä pelitekstien kääntäminen sopivia ohjelmia käyttäen ei pitäisi olla temppu eikä mikään. Ja vaikka kuinka käyttäisin Macia, Boot Camp on silti keksitty. Olen kuitenkin sen verran laiska (jotkut kutsuisivat sitä ehkä teknologiavammaisuudeksi), että en vain koskaan saa aikaiseksi edes yrittää sen asentamista. Mutta en anna tällaisten pikkuseikkojen häiritä itseäni, CG-pakkien ja promovideoiden tuijottelu on jo itsessään ihan viihdyttävää. Tämän kirjoituksen pointti onkin siis vain avautua parista pelistä joista olen kiinnostunut, ja joita ehkä joskus haluaisin päästä jopa itse pelailemaan (tai miksi visual novelien kliksuttelua nyt sitten haluaakaan kutsua).

 

Peli: Sweet Pool
Valmistaja: Nitro+CHiRAL

Jos kuvittelin että nitroplussan touhut eivät voisi Togainun ruuvimeisselien, tukholmasyndroomien ja Arbitron ”lemmikkien” jälkeen enää paljon hämmentävämmäksi mennä, niin väärin luulin. Sweet Poolia voisi nimittäin kuvailla kai parhaiten nimittämällä sitä saman pelitalon julkaiseman Saya no utan homoversioksi. Päähenkilö Youji toimii jonkinlaisena isäntäeliönä omituisille lihamössöhirviöille, eikä ole aivan ihminen itsekään. Lisäksi häntä alkaa koulussa piirittää kaksi kilpakosijaa, joiden tavoitteena on päästä tekemään lisää lihahirviöitä Youjin kanssa. Luvassa on siis verta, sisäelimiä, kannibalismia ja muuta kehittävää, herkkävatsaiset älköön vaivautuko.

Alkuasetelman happoisuudesta ja ällöttävyydestä huolimatta (tai ehkä juuri sen takia) peli vaikuttaa yllättävän kiehtovalta. Seiji Onitsukan kuvitukset ovat aivan huippuluokkaa, ja niistä huokuva tunnelma on hyvällä tavalla häiritsevä. Varsinaisia BL-kauhutarinoita on olemassa aika vähän, joten pelillä on pelkästään siinä mielessä jo aika paljon kuriositeettiarvoa. Mutta vaikka guroa löytyy ämpäreittäin, monet pelin vaihtoehtoisista loppuratkaisuista kuulostavat yllättävän katkeransuloisilta ja koskettavilta. Pelillä on myös suuret lupaukset OTP:nsä eli Youjin ja Shironuman suhteen: ei rakkautta, ei romanssia, vaan jotain paljon syvemmälle menevää. Ihan lupaavaa kaikin puolin siis, jos minulta kysytään.

 

Peli: Lucky Dog1
Julkaisija: Tennenouji

Sitten mennään vähän toisenlaisiin tunnelmiin, vaikka väkivallasta ja tappamisesta ei kokonaan eroon päästäkään. Lucky Dog1 -nimeä kantavan pelin päärakennusaineina ovat pornoilun lisäksi vankilapakoilu ja mafiosot. Ihan ensimmäisenä huomioni kiinnittivät huippuhienot vankiasut, ja Yuran värikäs taide on muutenkin omaperäistä ja hauskaa. Tästäkin pelistä tosin löytyy vähän tummempia sävyjä, ilmeisesti mm. nekrofilian (…) muodossa. Kuka näitä oikein ideoi?

Juonesta en tiedä paljoakaan, mutta yksi isoimmista houkuttimista on päähenkilö Gian: lukemani perusteella hänellä on jopa ihan oikea persoonallisuus(!), mikä on mille tahansa visual novelille aika harvinaista. Muutkin hahmot vaikuttavat aika hauskoilta, ja miten kukaan edes voisi vastustaa hahmokaartia johon kuuluu Bernardo- ja Guilio -nimisiä jamppoja? En minä ainakaan! Syyni tästä pelistä kiinnostumiseen ovat siis ehkä huomattavasti pinnallisemmat kuin Sweet Poolin kanssa, mutta ei kai sillä ole niin väliäkään.

 

Lisäksi mielenkiintoani kutkuttaa kohtalaisen paljon kaksi ensi vuoden puolella julkaistavaa peliä: nitroplussan DRAMAtical Murder (kuvassa vasemmalla) ja Karin Entertainmentin Omerta ~Chinmoku no Okite~. DMMd sijoittuu ilmeisesti jonkin sortin kyberavaruuteen, ja uuden kuvittajan Honyararan piirrokset ovat todella herkullisen näköisiä. Omerta on puolestaan film noir -henkinen mafiatarina, jonka päähenkilö ei olekaan automaattisesti aina uke, vaan vaihtaa statustaan aina riippuen siitä kenen kanssa säätää. Tällaista lisää!

Mitenkäs te lukijat? Harrastaako joku BL- tai otomepelejä enemmänkin? Mistä peleistä olette tykänneet, tai mitä ehkä haluaisitte pelata?

Lähteet: Ponytale in LalaParadise, 4 Shiki

30/12/2010

Togainu no chi ja huonouden monet tasot

Väärässä oleminen on aivan liian aliarvostettu taito, samoin kuin sen myöntäminen. Itse en kuitenkaan olisi voinut olla iloisempi esimerkiksi silloin, kun tajusin etteivät vyölaukut tulleetkaan uudestaan muotiin, vaikka sitä niin kovasti etukäteen povasin (ja pelkäsin). Hyvin vapauttavaa on myös ollut myöntää, että keväästä asti odottamani Togainu no chi -anime osoittautui suurista odotuksistani huolimatta lopulta aivan jäätäväksi kuraksi. Pyydän hartaimmin anteeksi, jos lukijoideni seasta löytyy yhtään ihmistä, joka alkoi seurata sarjaa siksi että hehkuttelin sitä etukäteen. Olen aika pitkälti samaa mieltä kuin eräs MALiin arvostelunsa kirjoittanut käyttäjä: Togainu on häpeäksi niin tekijöilleen, alkuteokselleen, genrelleen kuin koko animeteollisuudellekin.

Mikä Togainusta sitten tekee niin huonon? Ensimmäisenä tulee tietysti mieleen sarjan nolostuttavan alhaiset tuotantoarvot. Internet on ollut animen alkamisesta lähtien täynnä valituksia sarjan animaation laadusta, jota hirveämpää saa hakea kissojen ja koirien kanssa. Itse kuitenkin jopa tykkäsin monista keinoista joilla sarja peitteli pientä budjettiaan: omituiset kuvakulmat ja rajaukset, värikikkailut ja zoomailut olivat ihan kivoja – ainakin niin kauan kuin niihin oikeasti edes yritettiin panostaa. Huonoa välianimaatiota tai surkeasti piirrettyjä hahmoja ei kuitenkaan voi paikkailla yhtä helposti. Vaikka screencap-kansiooni tallentui paljon hyvännäköisiä ja laadukkaitakin shotteja, sarja vilisee myös freimejä joiden takia aloin tosissani epäillä, että studiolla on ihmisten sijassa töissä koulutettuja apinoita. Viimeisessä jaksossa köyhäily räjähtää aivan uusiin sfääreihin, kun keskellä kiihkeintä taistelukohtausta zoomaillaan toiminnan sijasta auringonlaskuihin ja kaupunkimaisemiin, ja hahmot ja näiden liikkeet on piirretty ja animoitu kökömmin kuin koskaan.

Animen LAATU korostuu entisestään, kun sitä vertaa pelissä nähtäviin kuviin

Mutta hei, ei kai animaation aina edes tarvitse olla ihan ykkösluokkaa, jos tarina ja hahmot ovat kuitenkin mielenkiintoisia? Niinhän? Tämä muistio olisi varmaan kannattanut välittää myös sarjan tekijöille, sillä animen juonessa tai hahmoissa ei ilman taustatietoja ole juurikaan järkeä. Olen aika varma siitä, että ilman pelin juonipaljastusten, virallisen mangan ja sekalaisten doujinien lukemista en olisi tajunnut (tai välittänyt) animen tarinasta tai hahmonkehityksestä paskankaan vertaa.

Togainun adaptoinnissa on jo alunperin mennyt vikaan kaksi olennaista asiaa: moniloppuisen visual novelin tarina on yritetty muussata yhdeksi kokonaisuudeksi joka ei seuraa suoraan mitään pelissä nähtävistä tarinankuluista, ja toisiaan kourivat vähäpukeiset miehet joiden ansiosta Togainu-merchandisen fanikanta on niin suuri, on poistettu yhtälöstä kokonaan. Lopputulos tuntuu antiklimaattiselta kompromissilta jossa ei ole päätä eikä häntää, ja se vähä fanipalvelu mikä mukaan on tungettu on äärimmäisen huonoa ja noloa. Suuri osa katsojista oli varmasti mukana nättien poikien takia, joten ne pojat olisi voinut edes yrittää pitää nätteinä…

Vanhempi Rin on pelissä tosi kuumis, animessa ei niinkään

Itse asiassa minua askarruttaa kovasti, kenelle anime oikeastaan on suunnattu. Pelin faneille se ei tarjoa mitään mielenkiintoista, peliä etukäteen tuntemattomille se ei tarjoa mitään järkevää, ja BL:n takia mukana roikkuville se tarjoaa vielä vähemmän yhtään mitään. Jos tarkoitus oli promota peliä, luulen että anime onnistui tekemään sen maineelle enemmän hallaa kuin yksikään PR-katastrofi. Vaikka pelin ja/tai animen tekijät kuinka uskoisivat Togainun taustatarinan vahvuuteen, tuntuu se lopulta jäävän aika torsoksi kun hahmojen väliset seksuaaliset jännitteet siivotaan pois. Pelkät Shikin ja Akiran miekkataistelut eivät riitä tätä paikkaamaan, vaikka ne aika intensiivisiä ovatkin.

Kaikesta tästä huolimatta anime oli kuitenkin myös käsittämättömän viihdyttävää katsottavaa. Hahmot ovat kaikki enemmän tai vähemmän urpoja, mutta juuri siksi heidän touhujaan on niin hauska seurata. Akira on kaikessa autistisuudessaan koominen, Nanon pseudofilosofiset monologit niin hienoja juuri siksi ettei niissä ole mitään järkeä, ja Shiki on cool ainakin niin kauan kuin pitää suunsa kiinni. Edes Keisuke ei ikinä rasittanut minua millään tasolla, joten vihaajat vihatkoon ihan rauhassa. Hahmojen väliset lätinät ovat välillä suunnilleen yhtä tasokkaita kuin Urabokussa, mutta esimerkiksi Akiran ja Rinin väliset avautumiset onnistuivat kaikessa korniudessaankin liikuttamaan.

Tappelukohtaukset eivät aina ole kovin laadukkaita, mutta tykkäsin niistä silti – jopa siitä lentävästä ketsuppiverestä. Alkutunnaria lukuunottamatta musiikit olivat yllättävän jees, ja joka kerta vaihtuvat lopetusbiisit toimivat yllättävän hyvin. Ja mikä tärkeintä: ainakin sarjassa tapahtui koko ajan jotain, eikä tylsää ehtinyt tulla hetkeksikään. Minua on kohtalaisen helppo viihdyttää, joten odotin joka viikko uutta jaksoa yhtä innostuneena. Vasta viimeisen jakson kohdalla aloin pohtia, miksi oikeasti vaivaudun katsomaan tällaista roskaa, mutta silloin sarja olikin onneksi jo ohi. Mitään en siis kadu, ja väitän että syksyni oli paljon antoisampi Togainun kanssa kuin se olisi ollut ilman sitä.

Herp derp

Lyhyesti sanottuna: en suosittelisi Togainu-animen katsomista juuri kellekään, vaikka minulla olikin sen parissa oikein viihdyttäviä hetkiä. Olen samalla kuitenkin pettynyt siihen, ettei lupaavista lähtökohdista saatu aikaiseksi mitään sen järkevämpää. Alkuperäinen peli on harvinaisen epäromanttinen ja raaka ollakseen BL:ää, joten onnistunut adaptaatio olisi voinut olla monella tapaa kiinnostava ja originelli. Mutta ei sitten, taas kerran todistettiin että anime ja BL eivät ilmeisesti sovi yhteen sitten millään.

AAAAA ALL BLUE

12/10/2010

Ensitunnelmat Togainusta

Togainu no chi -animen ensimmäinen jakso on nyt siis ulkona, ja olihan sitä hartaasti ehditty odotellakin. Urabokun jälkeen tosin luulisi minun jo oppineen, ettei kannata odottaa liikoja yhdeltäkään animelta jossa kuu paistaa ja nahkaan verhoutuneet miehet tuijottelevat toisiaan silmiin. Siitä huolimatta uskalsin toivoa Togainusta animesyksyni pelastajaa. Mutta mitä ensimmäisestä jaksosta lopulta jäi käteen kaiken hypetyksen jälkeen?

Jakso ainakin alkaa sopivan kohtalokkaissa merkeissä, kun kadut täyttyvät punaisista lammikoista ja taustalla kertojanääni käy läpi sarjan alkuasetelman (kolmas maailmansota ja Japanin jakautuminen) kohtalaisen kryptisesti. Lupaavalta näyttää! Pian tunnelma kuitenkin lässähtää, kun alkutunnarina pärähtää soimaan geneerisen tylsä jrock-rallatus, eikä ensimmäinen tappelukohtauskaan herätä juuri intohimoja. Sivuhahmodesignit ovat aika hirveitä, eikä animaation tasokaan aina päätä huimaa. Trailerin perusteella olisin ehkä odottanut jotain hiukan… päräyttävämpää.

Jakson puolivälin paikkeilla tapahtuu kuitenkin käänne parempaan. Kun syyttömänä murhasta tuomittu Akira viskataan yksin lainsuojattomaan rauniokaupunki Toshimaan, on kuin koko sarjan maailma heräisi äkkiä eloon. Toisin kuin aiemmin näytetyllä Akiran harmaalla kotikaupungilla, tuntuu Toshimalla olevan aivan oma luonteensa ja tunnelmansa: valtava kuu paistaa punaisella taivaalla, runneltuja rakennuksia on joka puolella silmänkantamattomiin, eikä rapistuvan betoniviidakon keskellä tunnu olevan juuri mitään tai ketään. Pian käy kuitenkin selväksi, että näitä katuja kansoittavat itsensä mystisellä huumeella suonikkaiksi pumpanneet murhanhimoiset piripäät. Onko edes tappelukisoissa hyvin pärjänneellä Akiralla mitään mahdollisuutta selvitä täällä?

Vaikka anime pysyttelee turvallisen välimatkan päässä pornontäyteisestä alkuperästään, mukaan on myös tungettu pari pientä nyökkäystä fujoshiyleisön suuntaan. Nähtäväksi jää, pysyykö sarja jatkossa enemmän asialinjalla vai harrastetaanko fanipalvelua ekstensiivisemminkin. Itse odotan hahmojen väliseltä interaktiolta eniten lähinnä komeita turpasaunoja, vaikka ei muunkaanlaisen kontaktin ottaminen välttämättä pahasta olisi. Mystiset huumeet ja ekstensiivinen väkivalta on kuitenkin yhdistelmä, joka on jo aiemmin todettu erittäin toimivaksi erilaisissa pseudo-BL-sarjoissa (Banana Fish, Wild Adapter), joten pelkästään niillä eväillä Togainun luulisi pääsevän aika pitkälle.

Japanintaidottomana tietoni alkuperäisen pelin varsinaisesta juonesta ja hahmonkehityksestä ovat aika viitteellisiä, enkä siis uskalla kauheasti kommentoida animen peliuskollisuutta. Ensimmäisen jaksonsa perusteella animesarjaa voi kuitenkin jo pitää mielenkiintoisemmin tehtynä adaptaationa kuin Suguro Chayamachin taiteilemaa mangaa, jota Tokyopop on julkaissut tähän mennessä viisi osaa. Sarjakuvaversio ei tunnu lähtevän liikkeelle ensimmäisten osiensa aikana sitten millään, eikä oikeasti innostavia hetkiä ole mahtunut mukaan kuin hetkittäin. Anime puolestaan onnistui haparoivan alkunsa jälkeen koukuttamaan ainakin allekirjoittaneen välittömästi, ja vaikka tarinassa liikutaan koko ajan eteenpäin, jätetään tunnelmoinnillekin hyvin aikaa. Toivottavasti sama pysyy yllä myös tulevissa jaksoissa. Tällä hetkellä fiilikseni sarjasta voi siis summata aika hyvin kolmella sanalla: Fuck yeah Togainu!