Posts tagged ‘sekalaiset tekijät’

10/10/2011

Nostalgiahuuruja

Joku ystävällinen anonyymi toivoi vähän aikaa takaperin jonkinlaista nostalgiapostausta sarjoista, jotka olivat Kova Juttu silloin joskus BL-harrastukseni alkuaikoina. Aluksi mieleni löi täysin tyhjää ja ajattelin ettei tästä saa mitään aikaiseksi, mutta kyllä sitä materiaalia lopulta alkoi löytyä kun hetken kaivelin muistiani. Wikipedia ja todella omituiset muistiketjut (niin siis se manga jonka piirtäjä on sama kun Kyou kara maoussa…) kuitenkin auttoivat ihan kivasti. Luvassa on siis noloja paljastuksia, lämpimiä tai vähemmän lämpimiä muistoja ikivanhasta teknologiasta ja ehkä vähän arveluttavia sarjoja. Tätä oli yllättävän hauska kirjoitella, eli kiitokset vain vielä kerran postausideasta.

Kaiken pahan alku ja juuri

Ensiksi lienee tietysti parasta mennä sinne ihan alkuun. En ole enää ihan varma miten se tapahtui, mutta yksi ensimmäisiä kosketuksiani poikarakkauteen animen ja mangan kontekstissa oli, uskokaa tai älkää, Gundam Wing -aiheinen fanitaide. Tähänkään päivään mennessä en ole saanut itse animea katsottua, mutta ei se menoa silloin kauheasti haitannut. Pettymys vain oli karvas kun tajusin että Heero ja Duo eivä olekaan oikeasti rakastavaisia. Onneksi siirtymä virallisten homoromanssien pariin ei tuossa vaiheessa enää ollut pitkä, vaikka vaihtoehdot tuolloin (joskus 2003-05) rajoittuivat lähinnä Gravitationiin ja Fakeen. Kirjastosta sattui tosin löytymään Moto Hagion A, A’ [A, A Prime] -kokoelma, jonka viimeiselle tarinalle olin aika myyty. Mutta eipä sitäkään sen enempää ollut, eikä kahden luvun mittainen tarina kovin kauas kanna vaikka olisi kuinka kiva.

Gravin mangaa tulikin sitten aikanaan ostettua ja luettua ja soundtrackia popitettua, vaikka animea en koskaan varsinaisesti katsonutkaan. Eerie Queerie! –manga taisi myös olla aika kova juttu silloin. Fakeen puolestaan tein lähituttavuutta Yle Teemalta(!) tulleen OVA-elokuvan muodossa. En ole voinut olla ainoa joka nauhoitti kyseisen pätkän VHS-kasetille(!) ja veivasi sitä edestakaisin kun muutakaan ei ollut. Jotenkin hämärästi muistan katsoneeni sitä jopa äitini kanssa, mutta en oikein tiedä millainen tapahtumaketju tähän tilanteeseen on johtanut…

Olin tuohon aikaan siis aika pitkälti Fantasiapelien valikoiman, kirjastojen ja telkkarin varassa, eli kovin lujaa ei pyyhkinyt. Näin jälkeenpäin ajateltuna en oikein tiedä olivatko nettiyhteydet oikeasti niin toivottoman hitaita vai olinko vain itse niin ylitsepääsemättömän käsi että netistä yhtään minkään lataaminen tuli mahdolliseksi vasta paljon myöhemmin. Kun sitten lopulta opin käyttämään torrentteja, yksi ensimmäisistä lataamistani sarjoista oli Suki na Mono wa Suki Dakara Shōganai!! eli tuttavallisemmin Sukisho. 12-osainen sarja perustuu visual noveliin, jossa kahden päähenkilön sivupersoonat ovat rakastuneet toisiinsa, ja heillä on yhteinen traaginen menneisyys sairaalan ihmiskoekaniineina. Sukisho oli ensimmäinen koskaan kokonaan katsomani animesarja, ja teki minuun aikanaan aika ison vaikutuksen. On sarja nykyäänkin kyllä aika vaikuttava, lähinnä tosin siksi etten ymmärrä miten noin pienellä budjetilla ylipäätään on saatu aikaan mitään animea. Mutta ainakin sarja on ihan reilusti BL:ää, toisin kuin eräät, krhm, toiset peliadaptaatiot.

Sano Sukisho kun haluat laatua isolla ärrällä

Internetin valtatie avasi sitten tietysti muitakin uusia mahdollisuuksia, joista hienoin oli mangan lataaminen netistä. Olen kuitenkin aina ollut selvästi kallellaan enemmän mangaan kuin animeen, varmaan siksi että tykkään lukemisesta muutenkin niin paljon. Love Mode oli ensimmäisiä lataamiani mangasarjoja, ja samalla ensimmäinen oikeasti seksikohtauksia sisältänyt BL-sarja jota luin. Saavutus sekin. Jostain syystä mangan latailu ei tuolloin päässyt sen enempää vauhtiin, mutta BL-mangaa alettiin viimein julkaista englanniksi vähän enemmän, ja siitähän riemu repesi. Only the Ring Finger Knows löysi tiensä minunkin kirjahyllyyni, ja kavereilta lainasin myös vähän… jännempää tavaraa.

Somei Yoshinon ja Takaura Rohin Skyscrapers of Oz oli ainakin tämän arvostelun perusteella Kitty Median ensimmäinen BL-julkaisu. Itse en muista tarinasta muuta kuin metrossa tapahtuvan kourintakohtauksen, mutta niin minulle on kyllä käynyt monien tuoreempienkin sarjojen kanssa. Temari Matsumoton Shinobu Kokorosta muistan vieläkin vähemmän, mutta kai siinä jotain ninjoja seikkaili. Eräs ystäväni kiteytti mangan sisällön toteamukseen ”kyllähän toi menee jos haluaa runkata”, eli ilmeisen pornoisasta menosta taisi olla kyse.

Lisäksi muistan tuijotelleeni yön pimeinä tunteina jotain Papa to kiss in the darkia ja After School in the Teacher’s Loungea, vaikka ne olivat aika haukotuttavia jo silloisilla standardeillani. Mutta mikä ei tapa, vahvistaa jne. Olen kyllä vähän kateellinen niille jotka ovat aloitelleet BL-harrastustaan joskus vähän myöhemmin, koska valikoima on nykyään vain niin paljon suurempi ja myös laadullisesti parempi. Toisaalta, ei valikoiman runsaus välttämättä tuo onnea vaan päinvastoin lannistaa, kun ei tiedä mistä aloittaa. Citymarketissa asiointikin on aina tajuttoman hankalaa, kun pitää valita viidestäkymmenestä juustosta, siinä missä lähi-Siwassa on vain viisi joista arpoa. Oma vinkkini kuitenkin on, että hyppää vain rohkeasti sekaan jos löytää edes jotain itseä kiinnostavan näköistä, kyllä se siitä sitten helpottuu. Ja vaikka kaikki sarjat eivät kovin laadukkaita olisikaan, niin ainakin niitä on viihdyttävää muistella jälkikäteen!

Mainokset
Avainsanat:
03/06/2011

Litsivalokerhon salattu symboliikka (osa 2/2)

Kirjoituksen edellisesä osassa käsiteltiin Usamaru Furuyan Lychee Light Clubin juonta, tärkeimpiä teemoja ja lukijan vieraannuttamista. Kuten lupasin, tällä kertaa luvassa on syväluotausta hahmoista, heidän suhteistaan, sekä mangan lopusta. Pahoittelen kirjoituksen venähtänyttä pituutta, mutta ilmeisesti aiheesta kiinnostuneet ovat valmiita lukemaan vähän mittavampiakin sepustuksia. Varoituksena edelleen spoilerit, mukasyvälliset analyysit sekä ainakin yksi ei-työturvallinen kuva.

read more »

Avainsanat:
26/05/2011

Litsivalokerhon salattu symboliikka (osa 1/2)

Jotenkin olen onnistunut pitämään hypetykseni poissa täältä blogista, mutta tehdään nyt heti selväksi: en muista, milloin olisin ollut yksittäisestä mangajulkaisusta yhtä innoissani kuin Usamary Furuyan Lychee Light Clubin kanssa. Toisin kuin monen muun asian suhteen (köhhtogainuanimeköhh), ei innostukseni kuitenkaan kuollut siinä vaiheessa kun sain mangan hyppysiini, vaan päinvastoin: tarina osoittautui vielä jännemmäksi kuin olin osannut toivoakaan.

Mutta mikä Lychee Light Clubista sitten teki alunperin niin houkuttelevan? Ensimmäinen mieleen tuleva asia on tietysti visuaalinen ilme, joka vaikuttaa luku- ja ostopäätöksiini muutenkin ihan luvattoman paljon. Furuyan taide on vähän kierolla tavalla kaunista ja omaperäistä, ja mangan yleisilme on muutenkin kiehtovan synkkä. Kaikki gootti- tai kauhuestetiikkaan viittaava on minun kirjoissani mangassa pelkkää bonusta, samoin kuin sellainen yleinen outous jota LLC nyt tuntuu huokuvan vahvasti joka suuntaan. Lisäksi gakuran-tyyliset koulupuvut ovat suuri heikkouteni (syytän tästä niitä hattuja!), joten jos tarjolla on sarja jossa lähes kaikki hahmot on puettu sellaisiin, en ainakaan valita. Viimeistään siinä vaiheessa kun sain kuulla että luvassa on vielä jotain poikien välistä hommailua, olin ihan myyty vaikka kyseessä ei mikään BL-sarja varsinaisesti olekaan.

Pinnalliset seikat ovat kuitenkin vain pinnallisia seikkoja, eikä laadukkaallakaan taiteella pääsisi kovin pitkälle jos sisältö on kuraa. Tarina itsessään sisältääkin niin paljon epäsympaattisia hahmoja, äärimmäistä väkivaltaa ja tahallista vieraannuttamista, että itse en niitä jaksaisi kovinkaan pitkään katsella ellei kyseessä olisi oikeasti mielenkiintoisilla teemoilla varustettu ja hyvin toteutettu tarina. Kaikista vähemmän miellyttävistä elementeistä huolimatta mukana on aika yllättävästi myös sympaattisia ja koskettavia hetkiä ja hahmoja. Tasapainottavana tekijänä toimii myös tarinasta löytyvä, enemmän tai vähemmän musta huumori.

Tämän kirjoituksen ei kuitenkaan ole tarkoitus olla arvostelu, vaan enemmänkin pohdintaa sarjan tiimoilta. Käyn siis kohta kohdalta läpi mangasta löytyviä teemoja ja muita juttuja jotka jäivät kutkuttamaan aivojani. Luvassa on spoilereita ja höpöhöpöanalyysiä.

read more »

Avainsanat:
19/03/2011

Kuukauden hämmennys: Tavarataivas

Kuten otsikosta ehkä voi päätellä, tässä kirjoituksessa puhutaan oheistuotteista. Ei liene kovin yllättävää, että miespuolisten otakujen lisäksi vähintään yhtä kovia kuluttajia ovat myös naispuoliset fanit. Niinpä monista tyttöjen keskuudessa suosituista bishounen-sarjoista onkin tehtailtu ämpärikaupalla kaiken maailman pyyhkeitä, kylpyjulisteita ja puhuvia herätyskelloja. Vaikka varsinaisista BL-sarjoista tuotetaan fanikrääsää huomattavasti vähemmän, ei fujoshienkaan silti tarvitse jäädä nuolemaan näppejään. Itse en ole kiinnostunut tällaisten fanituotteiden keräämisestä, mutta niiden selaaminen silloin tällöin on yllättävän viihdyttävää. Esittelen tässä nyt joitakin omituisimmista ja hauskimmista bongaamistani tavaroista.

Yksi suurimmista – ja kekseliäimmistä – oheiskrääsän tuottajista näyttäisi olevan Nitro+CHiRAL. Togainu no chi-animen siivittämänä saatavilla on niin palapelejä kuin kylpypyyhkeitäkin. Erikoisimpiin näkemiini oheistuotteisiin kuuluvat kuitenkin ehdottomasti yllä nähtävät Togainu-kalsarit ja nitroplussan BL-peleille omistetut nimikkoviinit. Kyllä näiden kanssa kelpaisi vetää kalsarikännit!

Nitroplussan laajaa tavaravalikoimaa edustaa myös Aroma of Blood -parfyymisetti, jossa on omat tuoksut Akiralle ja Shikille. Ai Hasakawan Love Control on niin ikään saanut oman hajuvetensä.

Love Control-fanit voivat paitsi tuoksua lempisarjaltaan, myös ripustaa seinälleen teemaan sopivan kellon. Onnekkaimmat Togainu-fanit puolestaan pääsivät viime kesänä maistelemaan Comiket-tapahtumaa varten tehtyä jäätelöä, jonka etiketissä komeili kesäisissä tunnelmissa oleva Akira. Tapahtumasta oli saatavilla myös pullovettä samalla kuvituksella! Itseäni on muuten aina hieman hämmentänyt se söpöchibi-oheistuotteiden määrä joka nitroplussan peleistä on tehty, sillä pelit itsessään ovat kuitenkin kohtalaisen synkkää materiaalia.

Varoitus: nämä silmälasit eivät todellisuudessa paranna suorituskykyäsi

Osaavat sitä toki muutkin pelitalot kuin Nitro+CHiRAL. Spray on julkaissut monia BL-pelejä, ja Kichiku Megane on yksi sen suosituimmista visual noveleista. Sarjan idea on varsin yksinkertainen: taikakakkulat päähänsä laittamalla salaryman-päähenkilö muuttuukin yllättäen semeksi, ja vastaavasti ilman laseja päätyy jälleen uken rooliin. Pelin kymmenvuotisjuhlan kunniaksi fanitytöt saivat mahdollisuuden ostaa samanlaiset lasit kuin pelissä nähdään, ilman vahvuuksia tosin. Jostain syystä lasien tuoteselosteessa on myös muistettu mainita, ettei niillä todellisuudessa ole mitään vaikutusta käyttäjänsä ”kykyihin”. Enpä olisi muuten arvannut!

Joko sinä olet halannut tyynyäsi tänään?

Kun nörteille suunnatuista fanituotteista on kyse, päädytään aina ennemmin tai myöhemmin myös sinne pimeälle puolelle, eli halityynyihin. Housuttomuus näyttää olevan trendinä näissä Togainun Akiraa ja Finderin Takabaa esittävissä tyynynpäällisissä. Kiva vissiin jos tuollaisista tykkää, itselleni kaikki halityynyt kuitenkin tuovat ikuisesti mieleen vain tämän.

Pakko toki myöntää, etten minäkään täysin immuuni materialistisille houkutuksille ole. Yllä nähtävät Doukyusei-kansion ja muistivihot ottaisin kokoelmiini enemmän kuin mielelläni, samoin kuin tuon Kaze to ki no uta -aiheisen nenäliinan (tai mikä rätti se sitten onkaan). Eipä minulla tuollaisiin kuitenkaan taitaisi olla varaa, sen verran autuaasti ”rahat pois faneilta”-mentaliteettia kaikkien oheistuotteiden hinnoittelussa on käytetty.

Entä mitenkäs lukijat, onko teillä lisää esimerkkejä hassusta tai himoittavasta fanikrääsästä?

01/03/2011

Juhlatuulella

Pahoitteluni kaikille kunnollista päivitystä odottaneille, tällä kertaa on nimittäin luvassa jotain aika poikkeavaa. Tänään tulee kuluneeksi päivälleen kaksi vuotta siitä kun My Thoughts on Yaoi ensi kertaa näki päivänvalon. Normaalisti blogivuosipäivien kunniaksi pitäisi kai puhua jotain kävijämääristä ja hassuista hakusanoista, mutta koska vuosi sitten unohdin koko vuosipäivän olemassaolon, saatte tällä kertaa jotain tuplasti hauskempaa. Samalla päästään sukeltamaan aika syvälle blogin historiaan.

Kiva kuva ei liity mutta on kiva.

Aloin lukea BL-mangaa nelisen vuotta sitten yhtä aktiivisesti kuin nykyään. Koska minulla ei vielä ollut aavistustakaan hyvistä mangakoista tai järkevistä sarjoista, luin käytännössä katsoen kaiken mikä eteen sattui. Tämä johti tietysti moniin aika epäonnisiin kohtaamisiin minun ja käsittämättömän suuren kasan huonoa pornomangaa kanssa. Vaikka olen iloinen että nuo ajat ovat jo pitkälti takanapäin, jäi niistä silti käteen jotain todella merkittävää. Olin nimittäin kerännyt omituisimmat ja naurettavimmat seksikohtaukset omaan kansioonsa, josta ne myöhemmin päätyivät koosteeksi nettipäiväkirjaani, kaverieni iloksi (ja kauhuksi).

Monella tapaa noita koosteita voisi pitää myös tämän blogin henkisinä edeltäjinä, vaikka niiden sisältö olikin aika erilainen kuin täällä. En itse asiassa ole näiden kahden vuoden aikana liittänyt mukaan yhtä ainutta kuvaa miesten välisestä seksistä, vaikka siitä niin kovin ahkerasti kirjoittelenkin. Korjataan asia nyt siis kertaheitolla noiden vanhojen koosteiden hengessä, mukana myös uutta materiaalia. Eli jos äiti/opettaja/pomo kurkkii selän takana, älä missään nimessä jatka lukemista.

VAROITUS: Saattaa aiheuttaa epilepsiaa, närästystä ja impotenssia.

read more »

06/01/2011

Tosimiesten pelejä

Olin kolmetoistavuotiaana juuri niitä tyttöjä jotka fanittivat Gundam Wingiä, piirsivät sarjasta fanarttia ja olivat vakuuttuneita siitä että Duo ja Heero ovat luotuja toisilleen… vaikka en ollut koskaan edes nähnyt koko hiton animea. Nyt olen taas ajautunut enemmän tai vähemmän samankaltaiseen tilanteeseen, sillä olen viime aikoina käyttänyt vähän liikaa aikaa BL-pelien parissa – mutta en suinkaan pelaamalla, vaan juoniselostuksia lukemalla ja kuvapaketteja latailemalla. Miten tässä nyt näin kävi?

Kielitaidon puutetta en voi syyttää, sillä pelitekstien kääntäminen sopivia ohjelmia käyttäen ei pitäisi olla temppu eikä mikään. Ja vaikka kuinka käyttäisin Macia, Boot Camp on silti keksitty. Olen kuitenkin sen verran laiska (jotkut kutsuisivat sitä ehkä teknologiavammaisuudeksi), että en vain koskaan saa aikaiseksi edes yrittää sen asentamista. Mutta en anna tällaisten pikkuseikkojen häiritä itseäni, CG-pakkien ja promovideoiden tuijottelu on jo itsessään ihan viihdyttävää. Tämän kirjoituksen pointti onkin siis vain avautua parista pelistä joista olen kiinnostunut, ja joita ehkä joskus haluaisin päästä jopa itse pelailemaan (tai miksi visual novelien kliksuttelua nyt sitten haluaakaan kutsua).

 

Peli: Sweet Pool
Valmistaja: Nitro+CHiRAL

Jos kuvittelin että nitroplussan touhut eivät voisi Togainun ruuvimeisselien, tukholmasyndroomien ja Arbitron ”lemmikkien” jälkeen enää paljon hämmentävämmäksi mennä, niin väärin luulin. Sweet Poolia voisi nimittäin kuvailla kai parhaiten nimittämällä sitä saman pelitalon julkaiseman Saya no utan homoversioksi. Päähenkilö Youji toimii jonkinlaisena isäntäeliönä omituisille lihamössöhirviöille, eikä ole aivan ihminen itsekään. Lisäksi häntä alkaa koulussa piirittää kaksi kilpakosijaa, joiden tavoitteena on päästä tekemään lisää lihahirviöitä Youjin kanssa. Luvassa on siis verta, sisäelimiä, kannibalismia ja muuta kehittävää, herkkävatsaiset älköön vaivautuko.

Alkuasetelman happoisuudesta ja ällöttävyydestä huolimatta (tai ehkä juuri sen takia) peli vaikuttaa yllättävän kiehtovalta. Seiji Onitsukan kuvitukset ovat aivan huippuluokkaa, ja niistä huokuva tunnelma on hyvällä tavalla häiritsevä. Varsinaisia BL-kauhutarinoita on olemassa aika vähän, joten pelillä on pelkästään siinä mielessä jo aika paljon kuriositeettiarvoa. Mutta vaikka guroa löytyy ämpäreittäin, monet pelin vaihtoehtoisista loppuratkaisuista kuulostavat yllättävän katkeransuloisilta ja koskettavilta. Pelillä on myös suuret lupaukset OTP:nsä eli Youjin ja Shironuman suhteen: ei rakkautta, ei romanssia, vaan jotain paljon syvemmälle menevää. Ihan lupaavaa kaikin puolin siis, jos minulta kysytään.

 

Peli: Lucky Dog1
Julkaisija: Tennenouji

Sitten mennään vähän toisenlaisiin tunnelmiin, vaikka väkivallasta ja tappamisesta ei kokonaan eroon päästäkään. Lucky Dog1 -nimeä kantavan pelin päärakennusaineina ovat pornoilun lisäksi vankilapakoilu ja mafiosot. Ihan ensimmäisenä huomioni kiinnittivät huippuhienot vankiasut, ja Yuran värikäs taide on muutenkin omaperäistä ja hauskaa. Tästäkin pelistä tosin löytyy vähän tummempia sävyjä, ilmeisesti mm. nekrofilian (…) muodossa. Kuka näitä oikein ideoi?

Juonesta en tiedä paljoakaan, mutta yksi isoimmista houkuttimista on päähenkilö Gian: lukemani perusteella hänellä on jopa ihan oikea persoonallisuus(!), mikä on mille tahansa visual novelille aika harvinaista. Muutkin hahmot vaikuttavat aika hauskoilta, ja miten kukaan edes voisi vastustaa hahmokaartia johon kuuluu Bernardo- ja Guilio -nimisiä jamppoja? En minä ainakaan! Syyni tästä pelistä kiinnostumiseen ovat siis ehkä huomattavasti pinnallisemmat kuin Sweet Poolin kanssa, mutta ei kai sillä ole niin väliäkään.

 

Lisäksi mielenkiintoani kutkuttaa kohtalaisen paljon kaksi ensi vuoden puolella julkaistavaa peliä: nitroplussan DRAMAtical Murder (kuvassa vasemmalla) ja Karin Entertainmentin Omerta ~Chinmoku no Okite~. DMMd sijoittuu ilmeisesti jonkin sortin kyberavaruuteen, ja uuden kuvittajan Honyararan piirrokset ovat todella herkullisen näköisiä. Omerta on puolestaan film noir -henkinen mafiatarina, jonka päähenkilö ei olekaan automaattisesti aina uke, vaan vaihtaa statustaan aina riippuen siitä kenen kanssa säätää. Tällaista lisää!

Mitenkäs te lukijat? Harrastaako joku BL- tai otomepelejä enemmänkin? Mistä peleistä olette tykänneet, tai mitä ehkä haluaisitte pelata?

Lähteet: Ponytale in LalaParadise, 4 Shiki

02/12/2010

2. joulukuuta

Tervetuloa My Thoughts on Yaoin joulukalenteriin! Lisätietoa kalenterista voit lukea täältä.

2. Suosikkiparisi jostain muusta kuin BL-sarjasta

Tapahtui mitä tahansa, lempikirjasarjani tulee nyt ja varmaan ikuisesti olemaan 12-vuotiaille pojille suunnattu kauhufantasiaseikkailu The Saga of Darren Shan. Kirjoista tehty manga on myös aika kova juttu, vaikka ulkonäöstä päätellen se on vielä selvemmin suunnattu pikkupojille. Lähes kymmenvuotisen faniuteni aikana olen ehtinyt pyörittää sarjan hahmojen suhteita päässäni aika moneen otteeseen, eikä siis liene ihme että näistä kirjoista on peräisin myös kaikken aikojen eeppisin ja hienoin OTP:ni, eli Darren Shan ja Kurda Smahlt. Ennen kuin katsotte tuota kuvaa ja kysytte mikä shotacat minusta on tullut, haluaisin muistuttaa että Darren ikääntyy hitaasti ja on siis oikeasti vanhempi kuin miltä näyttää. Ihan totta! Darren on siis nuori ja vilpitön puolivampyyri, joka uskoo kaikista pelkkää hyvää, ja Kurda vallankumousta hautova vampyyriprinssi, joka turvaa enemmän älyynsä kuin muskeleihinsa toisin kuin suurin osa vampyyreistä. Hahmojen tiet risteävät vain lyhyesti ja melko traagisissa merkeissä, mutta he jättävät toisiinsa sitäkin suuremman vaikutuksen.

Kurda Smahlt ja Darren Shan, ou jea.

Vaikka antaisi kaiken tinahattuilun olla, on minulla silti mielestäni ihan hyvä syy pitää hahmojen suhdetta tärkeänä ja merkityksellisenä paitsi heidän itsensä, myös koko sarjan juonen kannalta. Vai mitä sanotte siitä, että Kurda tuodaan takaisin kuolleista, koska tämä välitti eläessään Darrenista niin paljon että jatkaisi tämän suojelua vaikka ei muistaisi entisestä elämästään mitään muuta? Tai siitä, että Kurda on valmis uhraamaan vuosikausia valmistelemansa suunnitelman, vain siksi että Darren saisi elää? Tai siitä, että siihen viralliseen mangaan on eksynyt mukaan tällainen kohtaus (huom! ei-työturvallinen kuva!)? Että joo-o, subtext on yhtä kuin buttsex ja sitä rataa.

12-osainen sarja on kaikessa hölmöydessään muutenkin äärimmäisen otollinen kasvualusta kaikenlaiselle shippaamiselle. Kirjailija luuli varmaankin olevansa kekseliäs ja kiertävänsä kaikki homohtavat vampyyrikliseet tekemällä oman mytologiansa verenimijöistä karskeja ja väkivaltaisia yön kulkijoita… Mutta taisi jättää huomiotta, että lähinnä miehistä koostuva, välillä aika tiivistäkin yhteiseloa viettävä vampyyripopulaatio ei oikeastaan kuulosta yhtään sen vähemmän homolta. ”Hups.”

Jos joku muu on sattunut Darrenin seikkailuihin tutustumaan, suosittelen lämpimästi myös tuoretta kirjasarjaa joka keskittyy Darrenin mentorin, Larten Crepsleyn nuoruuteen. Ensimmäinen osa on ainakin yllättävän hyvää shittiä, ja seuraavan on määrä ilmestyä ensi keväänä.

Kuvitus: Takahiro Arai

Avainsanat:
01/12/2010

1. joulukuuta

Tervetuloa My Thoughts on Yaoin joulukalenteriin! Lisätietoa kalenterista voit lukea täältä.

1. Mitä mangaa et ostaisi (mutta toivoisit ehkä silti joululahjaksi)?

Asettelin kysymyksen näin taktisesti alkuun, jotta tutut ja tuntemattomat lahjoittajat ehtivät vielä hankkia minulle jouluksi jotain kivaa. Nojoo, vitsailut sikseen, laajensin vastauksen koskemaan vähän muutakin kuin pelkkää mangaa. Tällainen lista siitä lopulta muodostui:


Starfighter Chapter 1
Minulla on Starfighteriin edelleen jonkinlainen viha-rakkaussuhde, jonka rakkauspuolta ei yhtään helpota se että nettisarjakuvan ensimmäinen luku on julkaistu kauniina värillisenä omakustanteena. Mukana olisi myös ekstrapornoisia ekstrakuvia! Kyllähän tuo kivalta hyllyssä näyttäisi, mutta postikuluineen läpyskän hinta on jo sen verran suolainen, että olen jo vuoden ajan arponut ostaako vai eikö ostaa. Saa nähdä jos vaikka tänä vuonna joululahjarahoista riittäisi tämänkin, krhm, taiteellisen tuotoksen tukemiseen.


Crown Royale
Lisää amerikkalaisia BL-omakustanteita! Crown Royale on useamman taitelijan töistä koostuva, humoristisesti ja BL-tvistillä uudelleenkerrottujen satujen kokoelma. Kannet ovat nätit ja teema kiinnostava, mutta sisällön laadusta minulla ei ole juurikaan tietoa, mikä on ehkä suurin syy sille etten ole tätä ehkä ihan heti hankkimassa. Silti vähän kiinnostaisi. Tai vähän enemmänkin.

 


Moe Danshi Gatari 1 & 2
Moe Danshi Gatarit ovat eräänlaisia antologioita, joissa erilaiset enemmän tai vähemmän tunnetut BL-mangakat kertovat kuvin ja sanoin omasta lempi-moestaan. Ensimmäisen kansikuva on Nakamura Asumikon käsialaa, ja toisen on puolestaan taiteillut Kumota Haruko. Kummassakin kirjassa on mukana noin 50 BL-mangakaa, joista kullekin on varattu yksi aukeama: toinen sivu kuvitukselle ja toinen sivu esseelle. Mukana on paljon tuttuja nimiä ja hienoja värillisiä kuvituksia. Tärkeän osan kirjoista kuitenkin muodostavat mangakoiden kirjoittamat esseet, joista en japanintaidottomana saisi irti mitään, ja siksi kirjojen hankinta tuntuisi vähän turhalta. Silti, ne kivat kuvat houkuttelisivat aika lailla…

21/10/2010

Kuukauden hämmennys: Luomisen tuskaa

Koska Bakuman on tämän syksyn kuumimpia aiheita, ja erilaiset metateemaiset sarjat puhuttavat muutenkin, voin minäkin hypätä kärryyn mukaan ja jakaa hieman aiheeseen liittyvää materiaalia. Bakuman ei nimittäin suinkaan ole ensimmäinen tai ainoa mangakoista kertova manga, vaikka se onkin niistä ehkä mangan tekemiseen parhaiten paneutuva. Tätä kirjoitusta varten kokoamani BL-mangat kertovat siis kaikki mangakoista, mutta niiden fokus on kyllä oikeastaan vähän muualla kuin sarjakuvien piirtämisessä.


Kodaka Kazuma – Not Ready!? Sensei

Sarjan päähenkilönä on mangaka Murakami, joka ei tunnu kykenevän pitämään housuja jalassaan sitten millään. Tyttöystävän lisäksi kierrossa on niin oma miespuolinen assistentti kuin mangakakollegakin, ja työpaikkakin on BL:ää julkaisevassa lehdessä. Murakami ei silti ikipäivänä myöntäisi olevansa homo, mutta kun tyttöystävä jättää ja tämän kohtalo tuntuu shounen-lehdessäkin olevan BL-vaikutteisen sarjan piirtäminen, tosiasioiden tunnustaminen alkaa vaikuttaa yhä fiksummalta ratkaisulta.

Mangan juonenkuljetus on hiukan poukkoilevaa, eikä hahmoistakaan nouse esille erityisen mieleenpainuvia persoonallisuuksia, jos mukaan ei lasketa eri hahmojen käyttämiä päähuiveja, jotka tekisivät True Bloodin Lafayettenkin kateelliseksi. Sarja onnistuu silti olemaan ihan hauskaa seurattavaa, ja se tarjoaa samalla pienen kurkistuksen mangakoiden maailmaan – kaikki hahmot kun ovat joko mangapiirtäjiä, assistentteja tai editoreja. Toisaalta Kodakan olisi toivonut käyttäneen laajemminkin kokemuksiaan nimenomaan BL-mangakana sarjansa aineksina, koska tällaisenaan mangan metatasot jäävät valitettavan yleisluontoisiksi.

 

Haruki Fujimoto – A Morning That Rarely Comes

Tässä lyhyessä tarinassa romanssi syttyy öisin töitä tekevän mangakan ja tämän ikkunasta kajastavaa valoa ihmettelevän postinjakajan välille. Miehet ystävystyvät pikkuhiljaa, mutta postipoika ei ihan hoksaa mangakan piirtämiä fantasiaseikkailuja. Tämä vaihtaakin tyylilajia shounen-seikkailusta romanssiin, ja uuden mangan luettuaan lehdenjakaja huomaa omat lämpimät tunteensa sen tekijää kohtaan.

Söpö oneshotti on söpö, mutta en tiedä voiko siitä juuri muuta kovin kummallista sanoakaan. Itse pidin hauskana yksityiskohtana postinjakajan selkeitä ennakko-oletuksia siitä että mangakat ovat kaikki omituisia nörttejä.

 

Konno Keiko – Shoujo Mangaka’s Love

Tarinan päähenkilö on kokenut, mutta ei järin nimekäs shoujomangaka, jonka kuulemma kannattaisi ottaa sarjoihinsa mukaan homoteemoja lukijakunnan laajentamiseksi. Tunnollinen editori tarjoaakin mangakalle apuaan kokemuksien kartuttamisessa tätä varten. Se, mikä alkaa hapuilevana kokeiluna, muuttuu pian kummankin osalta vakavammiksi tunteiksi toista kohtaan. Väännöltä ja väärinkäsityksiltä ei kuitenkaan vältytä, vaikka mitään suuren suurta draamaa ei olekaan tiedossa.

Lyhyt manga ei tarjoile ihmeempiä yllätyksiä, mutta on ihan mukiinmenevää luettavaa. Kritiikin vastaanottamistakin pohditaan tarinassa välillä lyhyesti, mutta pääasiassa keskitytään päähenkilöiden suhteeseen, jossa tuntuu tuottavan vaikeuksia pitää työ ja henkilökohtaiset asiat erillään. Vähän kuin seuraavassakin mangassa.

 

Kijima Hyougo – Love Mission @

Viaton ja seksuaalisesti kokematon Tomoe piirtää työkseen isotissisiä office ladyjä sisältävää pornomangaa yllättävän uskottavasti, mutta kun seksin lisäksi tarinoissa täytyisi kuvata myös tunteita, mangaka on yhtä kysymysmerkkiä. Kokemusta pitäisi saada, jotta rakkaudesta kirjoittaminen sujuisi. Apuun astuu Tomoen editori, joka koettaa aluksi auttaa tätä löytämään tyttöystävän, mutta suostuu epäonnisten yritysten jälkeen lopulta itse koekaniiniksi romanssiin. Ihan vaan, jotta Tomoe saisi mangaansa lisää uskottavuutta ja ~tunteiden syvyyttä~. Mutta oliko kyseessä sittenkään pelkkä taiteen vuoksi tehty työkeikka?

Kuten Kijiman lyhärit yleensäkin, tämäkin pieni tarina on todella juustoinen ja samalla todella sympaattinen. Pienikokoinen nörttiuke Tomoe ja tämän perään katsova bisnesmiesmäinen editori ovat tietysti BL-hahmoja arkkityyppisimmillään, mutta tässä tapauksessa vanha resepti toimii viihdyttävästi. Viimeistään nyt olen vakuuttunut siitä, että kunhan manga vain valmistuu ajallaan, editorit ovat valmiita auttamaan suojattejaan kaikessa mahdollisessa ja mahdottomassa. Ainakin yaoilandiassa.

25/09/2010

Vain minä tunnen TUSKASI

Päätin keväällä hetkellisen mielenhäiriön tuloksena alkaa seurata Odagiri Hotarun mangaan perustuvaa animesarjaa Uragiri wa Boku no Namae o Shitteiru (Petos tuntee nimeni). Iso osa tästä päätöksestä liittyi lähinnä haluuni pysyä kärryillä tämän vuoden BL-animeista, joten suhtauduin sarjaan jo ennen sen alkamista vähintäänkin skeptisesti. Animen alkuasetelma itsessään ei nimittäin vaikuttanut järin ihmeelliseltä: tyttö joka on uudestisyntynyt pojaksi, jotain mystisiä ja yliluonnollisia kykyjä ja päälle vielä tajuttoman kornit ja tylsät hahmodesignit. Ei tästä ainakaan laatua voi seurata. Heikkojen odotusten jälkeen sarjan ensimmäiset jaksot onnistuivat kuitenkin yllättämään melko positiivisesti. Animaatio oli nättiä, ja sarjan juoni ja hahmot vaikuttivat edes etäisesti siltä, että voisihan noista lisääkin haluta tietää.

Kymmenenteen jaksoon mennessä kävi kuitenkin aika hyvin selväksi, että ensivaikutelmani ei olisi voinut olla enempää pielessä. Tietysti sarjan ensimmäisissä jaksoissa oli parempi animaatiobudjetti kuin koko loppusarjassa yhteensä, ja tietysti suurinpiirtein kaikki keskushahmot osoittautuivat veteliksi pallinaamoiksi, joiden tekemisiä seuraa yhtä suurella innolla kuin maalin kuivumista. Poikarakkausjututkin jäävät pelkäksi epämääräiseksi vihjailuksi ja huonosti naamioiduksi fanserviceksi. En yleensä seuraa Urabokun kaltaisia sarjoja juuri siitä syystä, että jos annetaan ymmärtää niin sitten saisi minun puolestani myös ymmärtää antaa. Ei tällaisia sarjoja kukaan kuitenkaan hei katso taiteellisten ansioiden tai mielenkiintoisen tarinan takia.

Uraboku pähkinänkuoressa menee jotakuinkin näin: Yuki on maailmankaikkeuden aneemisin orpo vinkulelupäähenkilö joka tykkää hoitaa lapsia, ja jonka bestis Kanata harrastaa vihannesten photoshoppaamista. Sitten Yukin sisällä piilleet yliluonnolliset voimat pääsevät äkisti valloilleen, ja tämän elämään ilmestyy demonien riivaama kaunainen luokkakaveri, noloihin nahka-asuihin pukeutuva pitkä ja tumma Luka joka oli Yukin poikaystävä tämän entisessä elämässä, sekä itseään Yukin veljeksi väittävä pitkätukkabishi Giou Takashiro. Maisema vaihtuukin pian Tokioksi, harrastukset demonien jahtaamiseksi/lahtaamiseksi ja kaikki uudet kaverit ovatkin jostain entisestä elämästä tuttuja. Vanhoja ystäviä ei kuitenkaan kannattaisi jättää oman onnensa nojaan, minkä Yuki hoksaa viimeistään siinä vaiheessa kun hylätystä Kanatasta äkisti kuoriutuu Giou-klaanin ikiaikaisen vihollisen reinkarnaatio. Sitten seuraa horinaa entisistä elämistä, epäklimaattisia taistelukohtauksia ja muuta yhtä turhaa ja hämmentävää roskaa.

Siis, ihan oikeasti roskaa. Kuvassa näkyy Lukan lemmikkiölli, joka on vuorotellen joko pörröinen chibilohikäärme, nekomimishota tai sparklesusi. Ja sen nimi on Sodom.

Muistan päättäneeni sarjan alkaessa, että katson tätä niin kauan kunnes alkaa vituttaa, ja aika äkkiä alkoikin. Päädyin silti tuijottamaan sitä täydet 24 jaksoa. Vaikka minulla taipumusta junaonnettomuussyndroomaan onkin (eihän tätä blogiakaan muuten olisi olemassa), en kuitenkaan ole niin paha masokisti että kiusaisin itseäni näin huonolla animella, ainakaan näin monen jakson ajan. Mitä siis tapahtui? Lyhyesti sanottuna, Hotsuma ja Shusei.

Jokainen on varmasti edes kerran elämässään lukenut tai katsonut jotain sarjaa, koska ”se oli joskus hyvä ja ehkä siitä vielä taas joskus tulee sellainen. Ehkä”. Urabokun hyvät jaksot voi helposti laskea kahden käden peukaloilla, mutta ilmeisesti sekin oli tarpeeksi koukuttamaan. Näihin hyviin jaksoihin liittyy tietysti varsin olennaisesti tuo mainitsemani parivaljakko. Shippasin Shuseita ja Hotsumaa keskenään alusta saakka, koska ajattelin kerrankin ottaa kököstä fanservicestä irti kaiken minkä saan. Burgerien syöminen yhdessähän tarkoittaa tosirakkautta, ja sitä rataa. Pian kuitenkin huomasin että sarja on ihan oikeasti kehittänyt hahmoille mielenkiintoista taustatarinaa ja yhteistä kemiaa, joka pesee mennen tullen lattioita suunnilleen kaikilla muilla sarjasta löytyvillä ihmissuhteilla. Tästä ei meno katkeransuloisemmaksi ja liikuttavammaksi hevillä muutu: löytyy piilevää epävarmuutta toisen tunteista ja omasta tärkeydestä, ”Haluan aina olla kanssasi” -palopuheita, ja dramaattinen ”Yhyy satutin sua enkä ikinä anna itselleni anteeksi” -kuvio. Puhumattakaan kaikista niistä hienoista, sanattomista hetkistä.

Kuten Arana summasi hyvin omassa Uraboku-tilityksessään, Hotsuma ja Shusei tuntuvat käytöksensä perusteella ihan oikeasti parilta, mitä ei voi juuri sanoa muista animessa näkyvistä pariskunnista. Yuki ja Luka ovat muka kohtalon yhdistämiä ja rakastavaisia entisessä elämässä, mutta Yuki vaikuttaa lähinnä hahmolta, joka ei edes tajua että pojatkin voivat olla keskenään sillai, eikä stoalaisen jäykkä Luka ainakaan edesauta asioita. Toko ja Tsukumo puolestaan ovat omituiset (insesti)sisarukset, joiden välistä suhdetta ei kuitenkaan luodata missään vaiheessa sen ihmeemmin. Shoginpelaajashota Kuroto ja tämän partneri Senshiro saavat sentään yhden kokonaisen jakson taustatarinalleen, mutta sen enempää näihin kahteen ei sitten keskitytäkään. Hotsuman ja Shusein kohdalla mukana on onneksi myös ihan oikeaa hahmon- ja suhteenkehitystä, niin että viimeisessä jaksossa kipeistäkin asioista voidaan jo vääntää vitsiä kahden kesken.

Valitettavasti näiden kahden yhteisten kohtausten rinnalla koko muu tarina ja hahmot tuntuivat sitten entistäkin turhemmilta. Erityisen ärsyttävän sarjasta tekee kaikki se hukattu potentiaali, joka on eksynyt mukaan. Yukin ja Kanatan ystävistä vihollisiksi kohtalon sanelemana -kuvio voisi olla huikean mielenkiintoinen ja koskettava, mutta ei se ole. Demonit ja näiden mättämiskohtaukset voisivat olla kiinnostavia ja jännittäviä, mutta eivät ne ole. Laajasta hahmokaartista voisi nousta esille enemmänkin mielenkiintoisia ja samaistuttavia hahmoja tai suhdekuvioita, mutta… noh, arvaatte kyllä.  Hahmot ovatkin yleensä parhaimmillaan muutaman sekunnin mittaisissa audio-omakeissa, joita kuullaan jokaisen jakson lopussa. Ei ehkä kerro sarjasta mitään positiivista, jos paras hetki keskimääräisessä jaksossa on sen loppuminen, mutta kyseiset pätkät olivat oikeasti niin hauskoja, että perehtyisin varmaan Urabokusta tehtyihin audiodraamoihin jos vain osaisin japania. Animen lopetus itsessään on muuten myös yksi iso ja huono vitsi. En edes tajunnut sarjan päättyneen, ennen kuin luin jostain että tässä se finaalijakso nyt sitten oli. Sopii tietysti aika hyvin sarjan antiklimaattiseen luonteeseen…

Yukin vuorosanat n. 80% ajasta. Voisitko olla jo hiljaa?

Avainsanat: