Posts tagged ‘sekalaiset tekijät’

18/08/2010

Pudonnut kuu

Toui Hasumin manganovellikokoelma Fallen Moon ilmestyi lehtipisteisiin aika tarkkaan kaksi kuukautta takaperin. Itsekin sain sen hyppysiini jo Traconissa, kun Niidel onnistui saamaan kyseisen laatumangan ilmaiseksi Suurin pätijä -tietovisan päätteeksi ja lainasi sitä ystävällisesti minulle. Lukaisinkin kokoelman läpi aika nopeasti conin jälkeen, tarkoituksenani kirjoittaa siitä jotain tänne blogiin. Tehtävä osoittautui kuitenkin yllättävän haastavaksi, koska mangasta oli yksinkertaisesti vaikea löytää yhtään mitään sanottavaa. Jos se olisi ollut edes oikeasti huono, olisin voinut kirjoittaa katkeran vihamerkinnän tai jotain muuta yhtä kehittävää. Mitäänsanomattomasta tylsyydestä on kuitenkin vaikea saada väännettyä kiinnostavaa asiaa, ja olen aika varma että jopa mäkkärin juustopurilaiset pystyvät herättämään enemmän tunteita kuin tämä manga.

Pari satunnaista tyylinäytettä (klikkaa isommaksi)

Kirjaan on koottu enkeleistä ja muuten vaan maagisista nättipojuista koostuvia lyhyitä tarinoita, joista päällimmäiseksi jää lähinnä mieleen, että kaikilla on hassut nimet. Kokoelman pointti on mitä ilmeisimmin katkeransuloisessa tunnelmoinnissa, mutta se onnistuu siinä vain paikoin ja välttävästi. Syy on ainakin osittain töksähtelevässä suomennoksessa, mutta varmasti Hasumin omissakin kertojankyvyissä olisi paranneltavaa. Poikarakkautta tarinoissa on mukana vain nimeksi, joten yhtä lailla tämä sopisi luettavaksi ihan perusshoujon/josein ystäville.

Omiksi suosikeiksini nousivatkin romantiikasta vapaat kertomukset Hell’s Hillin taikakissa ja Mosaic. Ensimmäisessä kiinalaisen kissan henki ilmestyy taikavoimia omaavan varakreivin kartanoon etsimään entistä omistajaansa, joka aikanaan hylkäsi tämän. Toisessa puolestaan seikkailee demoneita öisin vaaniva palkkionmetsästäjäkaksikko, joista toinen tosin on jättänyt taktisesti kertomatta menettäneensä kykynsä nähdä demoneita. Myös näitä kertomuksia vaivaa sama ongelma kuin koko mangaa – juuri kun tarina alkaa käydä kiinnostavaksi, se on jo ohi.

Silmälaput kiinnostaa

Oikeastaan on aika sääli, että Fallen Moon on suurimmilta osin niin valjua huttua, sillä samantyyliset tunnelmoivat lyhyet tarinat jollain goottilaishenkisellä twistillä vetoavat minuun yleensä ihan kympillä. Hasumin kokoelma muistuttaakin minua hieman josei-mangaka Mitsukaz Miharasta, joka lukeutuu ehdottomasti suosikkitekijöideni joukkoon. Molemmat käsittelevät lyhyiden tarinoidensa kautta kuolemaa ja menettämistä, ja hyödyntävät goottilaista kuvastoa ja lolitatyyliä joko tarinoissaan, kuvituksissaan tai molemmissa. Miharan tyyli on kuitenkin sekä piirrosten että tarinoiden osalta huomattavasti persoonallisempaa, ja jos pitää valita oikeasti hyvän tarinan ja tylsän pseudo-BL:n välillä, niin otan kyllä mieluummin sen ensimmäisen. Lienee turha toivoa Miharan tummasävyisten tarinoiden ilmestyvän Suomalaisten markettien hyllyille lähiaikoina, mutta suosittelen lämpimästi tutustumaan etenkin tämän pidempiin sarjoihin kuten DOLL ja The Embalmer. Kyllä ne aika kevyesti yhden pudonneen kuun voittavat.

Mainokset
Avainsanat:
29/07/2010

Kuukauden hämmennys: Animea OVIsta ja ikkunoista

Otsikko on aika heh-heh-hauska sanaleikki OVA-lyhenteen mahdottomasta taivuttelusta suomeksi. Sillä on kuitenkin myös konkreettisempaa merkitystä, koska en koko BL-harrastukseni aikana muista yhtä ainutta vuotta, jonka aikana uusia poikarakkausaiheisia animaatioita olisi ilmestynyt samaan tahtiin kuin tänä vuonna. Enkä nyt puhu mistään Kuroshitin kakkoskaudesta, Hetaliasta tai edes Urabokusta, vaan ihan aikuisten oikeasta BL:stä kaikilla herkuilla (tai, katsojasta riippuen, kaikilla kauhuilla). Ehkäpä Junjou Romantican villit myyntiluvut ovat lopulta rohkaisseet muitakin tekijöitä onkimaan onneaan tunnetusti maailman helpoimman kohdeyleisön eli fujoshien kukkaroista. Mikäs sen kustannustehokkaampaa kuin tuottaa suoraan DVD:lle julkaistavia, kohderyhmänsä keskuudessa varmasti menestyviä animaatioita? Jep, eipä varmaan mikään.

Kuluvan vuoden aikana päivänvalon ovatkin päässeet näkemään OVA-adaptaatiot mm. sellaisista mangasarjoista kuin Sex Pistols, The Tyrant Falls in Love, Yebisu Celebrities ja Kachou no Koi. Mutta onko näistä tuotoksista oikeasti mihinkään? My Thoughts on Yaoi otti selvää, jotta teidän ei tarvitse! Jokaisesta OVAsta on ilmestynyt vasta yksi jakso, joten arviot on kirjoitettu sen perusteella.

Kotobuki Tarakon Sex Pistols kulkee lännessä myös nimellä Love Pistols, jota amerikkalainen Blu-kustantamo päätti käyttää välttääkseen oikeussalidraamat Johnny Rottenin ja kumppaneiden kanssa. Sarjalla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä räkäisen musiikin ja piikkitukkien kanssa, vaan sen perusasetelmana on varsin höyrähtänyt scifi-idis: pieni osa ihmisistä onkin polveutunut aivan muista eläimistä kuin apinoista, vaikka tavalliset ihmiset eivät tästä mitään tiedäkään. Nämä elukkaihmiset lisääntyvät keskenään ennemminkin lajiominaisuuksien, kuten hedelmällisyyden ja harvinaisuuden, kuin sukupuolen perusteella, mistä seuraa tietysti aika ajoin melko jännittäviä hetkiä. Hapokkaasta alkuasetelmastaan ja mpreg-viittauksistaan huolimatta mangan laaja hahmokaarti ja ihmissuhdepohdinnat onnistuvat tekemään Sex Pistolsista ainakin keskivertojaajoa mielenkiintoisempaa luettavaa. Mahtuupa mukaan yksi lesboparikin.

Frontier Worksin tuottama animeversio onnistuu yllättämään monellakin eri tavalla. OVA on ilmiselvästi tarkoitettu ainoastaan mangan faneille, sillä briiffaus sarjan perusasioista on tungettu aivan jakson loppuun ja itse tarina alkaa hämmentävästi keskeltä. Suomeksi sanottuna animeversiossa ei siis ole mitään helvetin järkeä, elleivät sarjan maailma, tarina ja päähenkilöt ole jo ennestään tuttuja. Ratkaisu on kyllä ymmärrettävä, sillä faneillehan tällaiset animet on ennen kaikkea tehty, ja turhien infodumppausten sijaan päästään keskittymään suoraan siihen tärkeimpään eli ihmissuhdekoukeroihin. Sitä paitsi, jos manga on jo luettuna, ei katsomiskokemus ole oikeastaan lainkaan hassumpi. Hahmodesignit ovat miellyttäviä ja persoonallisia, animaatio sujuvaa ja ohjaus onnistuu elävöittämään mangasta tutut kohtaukset niin hyvin, että vaikka alkuperäistä juonta seuraillaan varsin tunnollisesti, tuntuu anime silti ihan tuoreelta ja omanlaiseltaan.

Katso jos: luit mangan ja tykkäsit tai arvostat vähän hapokkaampaa menoa

Hinako Takanagan The Tyrant Falls In Love (Koisuru Boukun) onkin sitten astetta tavanomaisempaa BL-huttua alkuasetelmaansa myöten. Morinaga ja tätä vanhempi Tatsumi opiskelevat yliopistolla yhdessä kemiaa, ja ovat olleet ystäviä jo viiden vuoden ajan. Morinaga on umpirakastunut senpaihinsa, mutta Tatsumi on ilmeisesti saanut traumoja pikkuveljensä homoudesta ja käyttäytyy avoimen homofoobisesti aina tilaisuuden tullen. Ettei vain yrittäisi peitellä omia taipumuksiaan? Lopulta Morinaga onnistuu kellistämään Tatsumin sänkyyn viinan suosiollisella avustuksella, mistä ei tietenkään seuraa mitään hyvää, ainakaan Tatsumin näkökulmasta. Sitten ollaan aika paljon tsun tsun ja välillä vähän dere dere, ja aina silloin tällöin käy mielessä että hmm, ihan kuin olisin lukenut tällaista ennenkin. Sarjaa on ympäri nettiä kehuttu hahmonkehityksestään ja ties mistä, mutta itselleni sen viehätys ei oikein auennut.  Ehkä hahmoista jaksaisi välittää vähän enemmän, jos niille ensin annettaisiin edes persoonallisuudet, joista voisi yrittää kiinnostua? Parasta antia ovat muutamat hauskat labrakohtaukset ja yaoitropeiden  lampsheidaaminen (”Ei tarvitse koko ajan selostaa, mitä olet tekemässä kun smeksataan!”) pariin otteeseen, mutta eivät nekään pitkälle kanna.

Sprölölöö mitkä hartiat :D

Rakkaustyrannin animeversion on tuottanut PrimeTime, jonka erikoisalaa on nimenomaan keskinkertainen yaoi. Linjasta ei poiketa nytkään: animaatio ja hahmodesignit ovat tylsän geneerisiä, eikä mangaa lukeneelle tarjota oikein mitään kiinnostavaa tai uutta. Jakson loppuun sijoittuva seksikohtaus tuntuu kestävän pienen ikuisuuden ja tarjoilee lähinnä lulzia, mutta enpä kyllä kauheasti muuta odottanutkaan. Vastoin tapojani katsoin tämän raakana, enkä koe menettäneeni juuri mitään vaikka en japania osaakaan.

Katso jos: tykkäät tsundereukeista tai et jaksa lukea mangaa

Kachou no Koi on tämän kirjoituksen sarjoista ainut, jonka alkuperäistä mangaa en ole päässyt lukemaan. Kyuushuu Danin komediasarjakuvaa kun ei ole lisensoitu tai edes fanikäännetty englanniksi, mikä ei kyllä yllätä sillä se poikkeaa aika tavalla perus-BL:stä. Sarjan keskiössä on 33-vuotias Otakara, joka ei millään tajua olevansa homo, vaikka kaikki hänen ympärillään työkavereita ja perhettä myöten sen kyllä ovat jo huomanneet. Ei nimittäin ole välttämättä ihan normiheteroa käytöstä vuorata seinänsä puolialastomien miesten kuvilla tai istua jatkuvasti iltaa paikallisessa homobaarissa… Vasta nuoremman työkaveri Haradan tunnustaessa rakkautensa Otakaralle tämä alkaa itsekin tajuta missä mennään. Mitään varsinaista juonta sarjassa ei ole, vaan se koostuu lyhyistä komediaepisodeista, joissa naureskellaan niin Otakaran naiiville luonteelle, miesten alusvaatteille kuin eturauhastutkimuksillekin. Perusteellisemman arvostelun kunnon ”juoni”selostuksella voi lukea täältä.

Flash-animaatiostudio Panda Factoryn yksinkertainen tyyli sopii sarjan tunnelmaan kuin nyrkki silmään, ja toteutus on muutenkin tarpeeksi älyvapaa, jotta sarjan huumori onnistuu naurattamaan. Monet vitsit, kuten törkeyksiä laukova leluorava, menevät jo reippaasti mauttoman puolelle, mutta ainakaan katsoessa ei tule tylsää. Ei Kachou no Koi mikään animaation tai poikarakkauden merkkipaalu ole, mutta viihdyttävä ja erilainen joka tapauksessa.

Katso jos: kaipaat jotain oikeasti erilaista tai tykkäät älyvapaasta huumorista

Sitten palataan taas tavanomaisemman BL:n pariin OVA:lla Yebisu Celebrities, joka perustuu Shinri Fuwan taiteilemaan ja Kaoru Iwamoton tarinoimaan samannimiseen mangaan. Itselleni manga tuli tutuksi jo aiemmin tänä vuonna, kun Fantasiapelien kolme mangaa kympillä -conitarjous oli aivan liian houkutteleva jotta voisin jättää huonoakaan yaoita hyllyyn. Sitä paitsi Yebisu alkaa todella lupaavasti, kun päähenkilö Haruka pääsee töihin Yebisu Graphics -nimiseen firmaan. Taidehomoilualat ovat aina lähellä sydäntäni, ja jos manga onnistuu yhdistämään pukumiehet ja graafisen suunnittelun, sen ei ainakan teoriassa pitäisi voida olla kovin huono tai ainakaan tylsä. Teoria on kuitenkin vain teoriaa, ja käytännössä Yebisu ei onnistu toimittamaan juuri lainkaan. Grafiikat ja työtehtävät joita sarjassa näytetään ovat tylsiä ja rumia, eivätkä mangakan taidot riitä edes hyvännäköisten pukujen piirtämiseen. Tarina on niin geneeristä semepomo-ja-arka-alainen -shittiä kuin olla ja voi, ettei siitä löydy kauheasti sanottavaa. Mangan (ja ehkä OVAnkin?) myöhemmissä osissa mukaan tulee myös muiden hahmojen suhdeseikkailuja, ja Japanissa Yebisu onkin kohtalaisen suosittu draamalevyineen ja oheistuotteineen. Onpa ihmisillä tylsä maku, ei voi muuta sanoa.

OVA seuraa mangaa melko orjallisesti aina piirrostyyliä myöten, mutta on sillä hieman kuriositeettiarvoakin. Yebisu Celebrities ei nimittäin ole aivan tavallinen animaatio vaan BeXBoy Comicsin tuottama animix, joka ilmeisesti tarkoittaa sitä että varsinaista animointia käytetään hyvin vähän, lähinnä suunliikkeisiin, ja kuviin tuodaan liikkeen tuntua kameran liikkeillä ja äänitehosteilla. Taisin höpistä kirjoituksen alussa kustannustehokkuudesta jotain, ja tässä se onkin sitten viety ihan huippuunsa. Käytännössä Yebisu näyttää lähinnä animelta jonka animointibudjetissa on säästelty aika rankasti, mutta kokonaisuutena se oli paljon toimivampi ja eläväisempi kuin olin etukäteen kuulemani perusteella olettanut. Kaikesta tylsyydestä ja hissimusiikeista huolimatta on kuitenkin pakko myöntää, että sarjassa on myös yksi asia josta ihan aidosti tykkään. Pomon pulisongit ovat nimittäin aika mahtavat!

Katso jos: animix konseptina kiinnostaa tai tykkäät yllätyksettömistä tarinoista

Jos näillä animaatioilla (tai ”animaatioilla”) jotain yhteistä on, niin tylsän aloituksen ongelma. Jostain syystä BL-sarjakuvien ensimmäiset luvut onnistuvat usein olemaan tylsiä ja kaavamaisia, vaikka sarjaan myöhemmin ilmaantuisikin kiinnostavampia hahmoja tai tilanteita. Koska alkuteokselle täytyy ilmeisesti jostain syystä pysyä mahdollisimman uskollisena kohtauksien pituutta ja vuorosanoja myöten, tuloksena on käsittämättömän paljon ihan helvetin tylsiä OVA-jaksoja. Harvinaisena poikkeuksena Sex Pistols onnistuu väistämään tämän ongelman, mutta lopputuloksena on sitten keskeltä alkava tarina, mikä ei myöskään ole kovin onnistunut tai järkevä ratkaisu tarinankerronnan tai yleisön kannalta. Luulisi tekijöillekin olevan mielekkäämpää poimia pitkästä mangasarjasta parhaat palat ja teemat, ja koostaa niistä sitten muutama todella päräyttävä, mangan hengelle uskollinen OVA-jakso. Ehkä tämä on kuitenkin liikaa vaadittu, sehän vaatisi luovuutta ja aivotyöskentelyä, jota BL-tekijöiden keskuudesta tuntuu välillä olevan aika vaikea löytää.

Onneksi animevuosi ei kuitenkaan ole vielä lopussa, ja vuoden (toivottavasti) paras BL-anime on vasta edessäpäin. Lokakuussa alkaa nimittäin jo kauan odottelemani Togainu no Chi -TV-anime, joka perustuu samannimiseen peliin ja jolla on hahmokaartinsa ja dystooppisen miljöönsä kanssa kaikki eväät nousta aidosti kiinnostavaksi ja hyväksi sarjaksi. Tekijät ovat sanoneet havittelevansa sarjalle pelkkiä BL-faneja laajempaa yleisöä, vaikka tarinan kaikkia homoelementtejä ei ilmeisesti olekaan kitketty pois. Itse siis ainakin odotan ihan housut solmussa mitä jännää tästä seuraa, ja katselen samalla Togainun traileria. Katselkaa tekin.

Avainsanat:
11/07/2010

Lopettamisen vaikeudesta

Osittain yleisön pyynnöstä, ja osittain koska keskellä yötä kirjoitettu päiväkirjateksti ei näyttänytkään seuraavana päivänä niin nololta ja kökösti muotoillulta kuin luulin.

Sain menneellä viikolla vihdoin ja viimein luettua loppuun Akimi Yoshidan 19-osaisen mangan nimeltä Banana Fish. Mangasta löytyisi kirjoitettavaa vaikka kuinka monen blogipostauksen verran, mutta aloitetaan nurinkurisesti tällä kertaa lopusta. Sarjan lopetus nimittäin jätti minuun sen verran syvän vaikutuksen, että pyörin sängyssä hereillä varmaan viiteen asti aamulla pohtien syntyjä syviä. Viimeiset pari päivää olen yrittänyt vähän jäsennellä ajatuksiani asian tiimoilta ja googlen avustuksella löysin myös pari aiheeseen liittyvää blogikirjoitusta, ja oli ihan mielenkiintoista ja katarttistakin lukea muiden ajatuksia ja tulkintoja aiheesta. Muiden tulkinnat ovat kuitenkin aina muiden tulkintoja, ja samalla kun mietiskelin omaani, tuli pohdittua tarinoiden lopetuksia ja onnellisia ja onnettomia loppuja vähän yleisemminkin. Samaa aihetta käsittelee myös Bubukuutissa ilmestynyt kirjoitus Bad end, suosittelen lukemaan.

Teksti on poikkeuksellisesti lue lisää -linkin takana piilossa, koska siinä on spoilereita ihan ns. vitusti. Tai ainakin näistä sarjoista/kirjoista/elokuvista: Banana Fish, Bartimaeus, Harry Potter, Saga of Darren Shan, Death Note, Romeo ja Julia, Titanic, 1999nen shichi no gatsu Shanghai, muinaiset kreikkalaiset, Twilight, Cornered Mouse Dreams of Cheese/Carp on the Chopping Block Jumps Twice, 500 Days of Summer

read more »

08/07/2010

Keitä ne on ne sankarit

En ole oikeastaan koskaan lukenut supersankarisarjakuvia, joten suurin osa naamioitujen oikeuden puolustajien seikkailuista on jäänyt minulta täysin pimentoon, ehkä jokakesäisiä hittielokuvia ja Batmanin TV-inkarnaatioita lukuunottamatta. Amerikkalaiset supersankarit ovat jostain syystä silti aina kiehtoneet minua, tosin enemmän idean tasolla kuin käytännössä. Sanokaa mitä sanotte, mutta minusta vuosikymmenien mittaisen historian omaavat universumit ja hahmot eivät tunnu erityisen helposti lähestyttäviltä, vaikka värikkäät trikoot ja supervoimat vähän kuumottaisivatkin. Ehkä siksi olenkin niin perso erilaisille ~postmoderneille~, supersankareita vähän eri vinkkelistä katsoville teoksille, jotka luovat omat maailmansa valmiin canonin käyttämisen sijasta.

Legendaarisin näistä on tietysti Alan Mooren Watchmen, jonka kanssa yllättävän samoja juonellisia latuja kulkee myös Pixarin parhaisiin kuuluva elokuva Ihmeperhe. Tänä keväänä teattereihin tullut, samannimiseen sarjakuvaan pohjautuva elokuva Kick-Ass on puolestaan omaan makuuni ehkä vähän liian itsetarkoituksellisen väkivaltainen, mutta joka tapauksessa varsin viihdyttävä tapaus. Uusin löytöni tämänsorttisten teosten sarjassa on Perry Mooren kirjoittama nuortenromaani Hero, jossa teini-ikäinen päähenkilö Thom painii paitsi orastavien supervoimiensa, myös homoseksuaalisuutensa kanssa. Ei yhtään huonompi yhdistelmä, jos minulta kysytään!

Moore sai innoituksen kirjaan seurattuaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen surkeaa kohtelua supersankarisarjakuvissa, ja päätti lopulta luoda oman sankarinsa, joka voisi paitsi potkia pahiksia perseelle ja olla homo, myös saada onnellisen lopun. Jos vilkuilee Mooren itse kokoamaa ”Who Cares About the Death of a Gay Superhero Anyway?” -listaa, on kyllä helppo ymmärtää miksi: suurin osa homohahmoista kun on vuosien varrella joko tapettu tai pahoinpidelty brutaalisti, muutettu myöhemmin heteroiksi, esitetty naurettavina stereotyyppeinä ja kieroutuneina pahiksina tai yksinkertaisesti unohdettu kokonaan. Tietenkään sarjakuvasankarien elämä ei ole pelkkää tuskaa ja kurjuutta, kuten voi päätellä näistä artikkeleista, ja viime vuonna Marvelin X-Factor-lehdessä nähtiin ensimmäinen kahden miehen välinen suudelma amerikkalaisessa mainstream-sarjakuvassa. Sarjakuvataiteilijoiden tapaan Mooren ei kuitenkaan onneksi tarvitse pelätä omien hahmojensa huonoa kohtelua toisten käsikirjoittajien käsissä, kuten on käynyt monien naamiosankarien tapauksessa. Hyvät aikeet ja mielenkiintoiset lähtökohdat eivät tietenkään takaa onnistunutta lopputulosta, mutta odotukseni kirjan suhteen olivat joka tapauksessa innostuneen positiivisen puolella.

I never thought I’d have a story worth telling, at least not one about me. I always knew I was different, but until I discovered I had my own story, I never thought I was anything special.

Monella tapaa kirja onnistuukin toimittamaan. Takakansitekstissä Stan Lee kuvailee kirjaa sanoin ”can’t-put-it-down page turner”, mikä piti ainakin omalla kohdallani paikkansa erinomaisesti. Thomin näkövinkkelistä kirjoitettu kerronta imaisee mukaansa heti ensi hetkistä lähtien, eikä lukemista meinaa malttaa millään lopettaa kun sen kerran on aloittanut. Päähenkilö tuntuu myös alusta alkaen samaistuttavalta ongelmineen ja vikoineen, mikä onkin tämänkaltaiselle kirjalle lähestulkoon elinehto. Thomin ongelmat ovat tosin astetta suurempia kuin tavallisella keskivertoteinillä: tämän heräävät supervoimat manifestoituvat lähinnä epilepsian kaltaisina sairaskohtauksina, äiti on kadonnut mystisesti vuosia sitten ja isä on vihattu entinen supersankari, joka inhoaa homoja lähes yhtä paljon kuin naamiosankareita. Ei siis liene ihmekään, miksi Thomin ensimmäinen reaktio on karata kotoa, kun hän luulee jääneensä kiinni Uberman-jynkyn katselemisesta isänsä läppärillä. Pakomatka kuitenkin loppuu lyhyeen, kun Thom joutuu välikappaleeksi B-luokan pahisten ja sankariliigan kahnauksessa, jonka seurauksena parantavia voimiaan menestyksekkäästi käyttäneelle pojalle ehdotetaan liittymistä superliigan aloittelevien sankarien valmennusohjelmaan.

Thomin elämä mutkistuu entisestään, kun seksuaalisen suuntautumisen lisäksi tämän täytyy äkkiä pitää isältään piilossa myös sankarikoulutuksensa ja uudet voimansa. Ja jotta elämä ei menisi liian helpoksi, pakkaa sekoittavat myös kenkkuilevat kanssatiimiläiset Miss Scarlett ja Golden Boy sekä joka-aamuiset koristreenit komean kroatialaispakolaisen Goranin kanssa. Kaikki ei tietenkään ole aivan sitä miltä aluksi näyttää, ja tarinan edetessä niin Thomille kuin lukijallekin alkaa valjeta, miksi tämän isä on niin katkera ja mitä kaikkea Scarletin kovan tsunderekuoren alle kätkeytyykään. Entä mitä todella tapahtui Thomin äidille, ja kuka on salaperäinen Dark Hero, joka tuntuu kyttäävän Thomin jokaista liikettä?

I don’t know exactly how I’m going to make the world better yet, but I know I’m going to try.

Hero on kohtalaisen onnistunut yhdistelmä vauhdikkaampia toimintakohtauksia ja seesteisempää pureutumista hahmojen sielunelämään. Thomin lisäksi kirjan tärkeimmiksi henkilöiksi nousevat tämän isä sekä tulevaisuuteen näkevä vanharouva Ruth, jonka mahdoton nuoruudenromanssi mustan miehen kanssa rinnastuu Thomin nykypäivässä kohtaamaan homofobiaan. Vaikka kaikki hahmot eivät kovin moniulotteisiksi pääsekään kasvamaan, on Moore silti onnistunut antamaan näille ihan mukavasti lihaa luiden ympärille. Monet hahmoista ovat kokeneet kovia, mutta tarina antaa lopulta melko lohdullisen viestin siitä, että kaikesta voi selvitä.

Kirja ei kohtele päähenkilöään sen ruusuisemmin kuin muitakaan. Thom on isänsä epäsuosion takia kasvanut ilman ystäviä, eikä voi näyttää todellista minäänsä edes ainoalle perheenjäsenelleen. Kun Thom saa erilaisuutensa vuoksi kakkaa niskaansa niin koulusta, kotoa kuin muilta sankareiltakin, ainoa henkireikä löytyy paikallisen homobaarin parkkipaikan kulmalta, jossa voi ainakin tuijotella baariin vaeltavia asiakkaita, kun uskallusta sisään astumiseenkaan ei löydy. Missään vaiheessa Thomin tilanne ei kuitenkaan tunnu täysin lohduttomalta eikä kirjassa muutenkaan onneksi luisuta teiniangstin syvään suohon, mistä on varmasti kiittäminen hahmon maanläheistä ja toiveikasta asennetta. Vaikka Thomin parantajankyvyt – ja samalla taito lukea ihmisiä – ovat tarinan aikana vielä lapsenkengissään, osaa tämä toisinaan samaistua ihastuttavalla tavalla muiden reaktioihin. Urpoillessaankin Thom on sympaattinen ja samaistuttava, sillä kukapa ei olisi joskus ollut tilanteessa jossa tietää että olisi pitänyt sulkea suunsa jo ajat sitten, mutta kun nyt kerran on vauhtiin päästy niin lopettaakaan ei voi.

Kirjan kerronta on kohdeyleisön huomioon ottaen välillä yllättävänkin hienovaraista, ja kirja luottaa lukijan kykyyn päätellä asioita itsekin, sen sijaan että kaikki selitettäisiin valmiiksi. Erityisen mielenkiintoisesti on toteutettu Thomin ja Goranin suhde, jonka kehitys perustuu enemmän hiljaiselle yhteisymmärrykselle ja konkreettisille teoille kuin sanalliselle lässyttämiselle tai edes selittävälle sisäiselle monologille. Näennäisestä hienovaraisuudesta huolimatta valtaosa kirjan ”yllätyskäänteistä” olivat kuitenkin jopa minun yksinkertaisille aivoilleni selviä jo kauan ennen niiden paljastumista, mutta saatoin silti edelleen jännittää, miten asiat lopulta käyvät ilmi.

I had never let myself fantasize about being with someone my own age, because it stopped being a fantasy at that point. It entered the realm of possibility, and that’s where you can really get hurt.

Yksi kirjan ehdottomista ansioista onkin se, että vaikka Thomin ja Goranin osaa arvata päätyvän yhteen lähes ensimetreillä, onnistuu näiden tarina silti pysymään kiinnostavana ja koskettavana. Koska kirjan pääpaino ei todellakaan ole romanssissa vaan Thomin ja tämän isän kasvukertomuksessa, olisi huonompi tarinankertoja saattanut vetää mutkat suoriksi ja taikonut Thomille persoonattoman unelmapoikaystävän tyhjästä. Vaikka Goran jääkin nyt selkeästi sivuhahmoksi ja poikien interaktiosta olisi lukenut mieluusti moninkertaisesti enemmänkin, ei lopulta näiden välille syttyvä romanssi tunnu mitenkään pakotetulta, kun se on ollut taustalla kytemässä jo alusta lähtien. Jos kirjan fokus olisi Thomin ja Goranin suhteessa yhtään tiukemmin, tarvitsisi Goranin hahmo huomattavasti enemmän kehitystä ja aikaa parrasvaloissa. Tällaisenaankin kirja onnistuu kuitenkin korostamaan erinomaisesti, kuinka tämä on enemmän tekojen kuin sanojen mies, ja että näillä kahdella on ihan oikeasti syytä välittää toisistaan.

There was a time when all I’d dreamed of was an offer to join the League, when all I’d wanted was for the world to think I was special.
But everything had changed, and I was becoming more and more of who I really was, and less of this person I had thought I wanted to be.

Kaikenkaikkiaan Hero on viihdyttävä ja monipuolinen lukukokemus. Vaikka joihinkin asioihin toivoisi hieman syvällisempää otetta eivätkä kaikki juonen aukot välttämättä selviä täysi uskottavasti, onnistuu tarina silti pitämään otteessaan loppuun saakka. Kirjaan jää myös sopivasti lisätilaa tulkinnalle jatko-osia tai elokuvasovitusta varten, ja sellaisia saattaakin olla luvassa joskus hamassa tulevaisuudessa.

Perry Moore totesi haastattelussa, ettei hänellä ole omaa suosikkisupersankaria, joten hän loi Heron ja sen hahmot. Itse osaan kyllä huonosta sankarituntemuksestani huolimatta nimetä oman suosikkihomosankarini helposti:

Osaisitko sinä pysäyttää luodin ilman supervoimia?

Avainsanat:
26/05/2010

Kotimaan katsaus

Seikkailuni suomeksi käännettyjen poikarakkaussarjojen ihmeellisessä maailmassa jatkuvat! Aiemmin Pauna Media Group on kustantanut Gravitationia ja korealaista Devil’s Bridea suomeksi, ja nyt mukaan kelkkaan on hypännyt myös Punainen Jättiläinen. Kustantamo markkinoi ohessa näkyvällä 100% BL -lätkällä kahtakin sarjaa: vastikään ilmestymisensä aloittanutta, neliosaista Ghost!ia, sekä huhtikuussa päätösosansa saanutta viisiosaista Princess Princessiä. Molemmat sarjat ovat ilmestyneet alunperin Wings -shoujolehdessä, jonka sarjat sisältävät monesti kyllä BL-vihjailua, mutta eivät sitten juuri sen kummempaa. Julkaisu-uutiset eivät siis herättäneet allekirjoittaneessa juuri minkäänlaisia intohimoja, mutta kiitos Kirsikankukkaconin edullisten messuhintojen ja suomalaisten kirjastojen kattavan valikoiman pääsin tutustumaan molempien nimikkeiden suomennoksiin.

Hoidetaan ensimmäiseksi alta pois Mikiyo Tsudan Princess Princess, joka kertoo poikien sisäoppilaitoksessa muiden opiskelijoiden viihdykkeeksi crossdressaavasta poikakolmikosta. Tsuda tunnetaan BL-piireissä luultavasti paremmin toisella taiteilijanimellään Taishi Zadou, jolla tämä on tehtaillut paitsi paljon doujinsheja, myös ihan kaupallista BL:ää (mm. Electric Hands, Color). Kahden luetun osan perusteella Princess Princess keskittyy  enimmäkseen nuorten nättien koulupoikien väliseen ystävyyteen ja bondaamiseen, mikä onkin se kaikkien klassisin poikarakkaustarinoiden aihe. Nykystandardeilla tätä sarjaa ei kuitenkaan voi hyvällä tahdollakaan kutsua BL:ksi – minkäänlaista seksuaalista tai romanttista jännitettä ei hahmojen välille edes yritetä luoda, jos ei oteta huomioon riviopiskelijoiden perverssin intohimoista suhtautumista ”prinsessoihin”.

Päähenkilöjen seksuaalisuutta ei sarjassa pahemmin kyseenalaisteta: yksi poikien suosikkiaktiviteeteista vapaa-ajalla onkin kauniiden tyttöjen metsästys, ja ainakin yhdellä prinsessakolmikosta on jo valmiiksi tyttöystävä tahollaan. Juonelliselta sisällöltään (onko sitä edes?) Princess Princess on lähinnä slice of life -henkistä, kaveruuskeskeistä shoujohömpänpömppää, mutta toimii sellaisena oikeastaan ihan kivasti. Lukeminen ei ollut alkuunkaan niin tuskaisaa kuin olin uumoillut, vaan enimmäkseen jopa varsin viihdyttävää ja fiilikseni sarjasta jäivät positiivisen puolelle. Suvi Mäkelän tehtaileman somennoksen hauskuus ei ehkä nouse ihan Gravitationin tasolle, mutta kieli soljuu joka tapauksessa ihan mukavasti ja taisin pari kertaa jopa naurahtaakin. Rutkasti plussapisteitä tulee myös art nouveau -tyylisistä kansikuvista ja mangakan päväkirjamaisista omakesarjakuvista.

Toisena vuorossa on sitten Shiozu Shurin Ghost!, jota varmasti suurin osa tämän blogin lukijoista muistanee vähintään selailleensa joskus vuoden 2004 tienoilla, vaikkakin hieman eri nimellä. Punaisen Jättiläisen suurin kulttuuriteko onkin ollut jättää sarjan alkuperäinen nimi koskemattomaksi, sillä Tokyopopilta peräisin oleva Eerie Queerie -otsikko paitsi kuulostaa ääliöimäiseltä, myös istuu äärettömän huonosti suomalaiseen suuhun. Ghost! on kyllä monessa mielessä aikamoinen kummajainen. Se ilmestyi Japanissa alunperin 90-luvun lopulla, mutta Shiozu on sen jälkeen onnistunut tehtailemaan ainoastaan yhden uuden mangan. Syystä tai toisesta tämä tuntematon pieni sarja päätyi kuitenkin aikanaan Tokyopopin julkaisulistoille, ja oli ainakin itselleni yksi ensikosketuksista iha oikeaan BL-mangaan. Aika lienee kuitenkin ajanut ohi Tokyopopin julkaisusta jo ajat sitten, joten Ghost!in löytää luultavasti nyt aivan uusi sukupolvi innokkaita lukijoita.

Sarjan perusidea on varsin simppeli, joten lainaan tähän takakantta joka tiivistääkin oikeastaan kaiken oleellisen:

Mitsuo Shiozu on muuten tavallinen opiskelijapoika, mutta hänellä on erikoinen ominaisuus: vaeltavat henget käyttävät häntä välikappaleena viestiäkseen rakkaidensa kanssa! Ennemminkin sääntönä kuin poikkeuksena henget ovat naispuolisia, jolloin Mitsuon ympärillä alkaa parveilla miespuolisia ihailijoita, ja erikoisia tilanteita syntyy pilvin pimein!

Epäilemättä mangaka on kehitellyt kyseisen konseptin ainoastaan päästäkseen piirtämään poikien välistä kähmintää joka ei kuitenkaan ole varsinaisesti homoa. Suurin osa näistä fanipalvelukohtauksista tapahtuu huumorin siivittämänä, mutta jäänee jokaisen lukijan tulkittavaksi, onko kyseessä kevyttä yritystä parodiaan, haaremisarjojen pantsunvilautuksiin verrattavaa kohderyhmän viihdyttämistä vai kenties molempia. Touhu pysyy joka tapauksessa sen verran viitteellisenä, että mangan voisi antaa huoletta vaikka alakoululaisen käsiin. Sarjan päähenkilöiden Mitsuon ja Hasunuman välille kehkeytyy myöhempien osien myötä kyllä ihan oikeastikin romanssi, mutta suurimman osan ajasta poikien väliset tunteet ovat lähinnä sivuosassa, ja päähuomio kiinnittyy eri haamujen lukuisiin ongelmiin. Tällainen episodimainen fiilistely ja läheisiään ja selvittämättömiä tunteitaan surevat henget tarjoaisivat aineksia paljon vetävämpäänkin tarinointiin, mutta silläkään saralla Ghost! ei vakuuta. Hahmot eivät yksinkertaisesti ole tarpeeksi kiinnostavia, eikä tarinoissa muutenkaan ole mitään erityisen omaperäistä tai raikasta. Kertonee jotain, että ensimmäisen pokkarin mielenkiintoisin tarina oli mielestäni meikkitaiteilijan urasta haaveilevaa poikaa käsittelevä lyhäri, josta tajusin vasta myöhemmällä selailulla, että Mitsuo ja kumppanit eivät esiinny siinä lainkaan.

Jos Ghost! ei sarjana ole kummoinen, niin eipä ole kyllä suomijulkaisun tasokaan. Punaista Jättiläistä on omien muistikuvieni mukaan aiemmin lähinnä kehuttu julkaisuistaan, joten siihen nähden pettymys oli kahta pahempi. Princess Princessinkin kääntäjänä toiminut Mäkelä on ilmeisesti kääntänyt mangan japanista suomeksi, mutta esimerkiksi sisällysluettelo on jätetty lähes kokonaan englanninkieliseksi (aina Contents -otsikkoa myöten), mikä antaa melko laiskan ja huolimattoman kuvan. Mangan kieli ei myöskään ole erityisen sujuvaa tai hauskaa, vaikka osasyyllinen tähän on varmasti myös alkuteos itse. Jos vitsit kuitenkin aiheuttavat lukijassa lähinnä reaktion ”tajuan minkä tässä pitäisi olla hauskaa, mutta näin suomennettuna se kuulostaa vain oudolta”, on jotain mennyt vikaan. Myös painojälki jättää paljon toivomisen varaa, sillä monessa kohtaa vaalealla pohjalla olevat viivat jäävät todella haaleiksi, mikä saa kuvat näyttämään siltä kuin joku aloitteleva fanikääntäjä olisi heittänyt Photoshopissa kontrastit kaakkoon peittääkseen skannatun sivun sotkuja. Ei näin.

Suomenkielisen BL:n taso ei siis edelleenkään oikein vakuuta, joten ohessa omat pienet nöyrät toiveeni tulevaisuutta ajatellen (ihan kuin niitä kukaan lukisi, mutta aina saa yrittää!). Jos sarjat pitää välttämättä valita Wingsin valikoimasta, Yoshinaga Fumin Antique Bakery voisi olla kaupallisestikin hyvä valinta, sillä sarjasta on olemassa myös anime – puhumattakaan siitä, että Bakery on oikeasti laadukas manga. Ja jos homovihjauksilla ryyditetty shoujo ei joskus enää suomalaisille riitäkään, voisi esimerkkiä julkaisuihin ottaa vaikkapa ranskasta, jossa on julkaistu muiden muassa Sakuragi Yayan Soba ni Oitene sekä useampiakin töitä Toko Kawailta, Setona Mizushirolta ja Miyamoto Kanolta. Noh, näillä näkymin seuraavana onneaan jaajoilun kanssa yrittää Egmont, joka julkaisee kesäkuussa Toui Hasumin lyhärikokoelman Fallen Moon. Sitä odotellessa siis.

Olen muuten yleensä luovuttanut ostamani suomenkieliset mangat lukemisen jälkeen hyväntekeväisyytenä Kupolin mangakirppikselle. Tällä kertaa ajattelin tehdä poikkeuksen ja laittaa vahingon kiertämään vähän toisella tavalla: jos haluat Ghost!-mangan ensimmäisen suomenkielisen osan itsellesi, kommentoi tähän kirjoitukseen sähköpostiosoitteellasi ja lähetän sen sinulle ihan ilmaiseksi kotiovelle. Nopein kommentoija vie potin!

Manga löysikin jo uuteen kotiin, enää ei kannata kommentoida ilmaisen tavaran toivossa.

29/04/2010

Kuukauden hämmennys: Lapsuus pilalla

Aina välillä internetissä tulee vastaan materiaalia, joka saa itse kunkin lapsuusmuistot näyttäytymään äkkiä vähän vähemmän viattomassa valossa. Kortensa kekoon kantavat tietysti myös yaoimangakat, joten tällä kertaa kuukauden hämmennyksen aiheena ovatkin erilaisten lapsuudesta tuttujen tarinoiden yaoiversiot.

Kun ystäväni hankki minulle joululahjaksi Lost Boys- nimisen jaajomangan, taisi ostopäätöksen taustalla olla ennemminkin mielleyhtymät Joel Schumaherin hienoon ja vakavastiotettavaan vampyyrielokuvaan kuin mangan varsinainen sisältö. Emme kuitenkaan olleet varautuneet siihen, että mangan otsikko olisi ihan oikeasti viittaus johonkin olemassaolevaan teokseen – nimittäin Peter Paniin ja kadonneisiin poikiin. Tässä versiossa Peteriä kovasti muistuttavan ikilapsen nimi tosin on Air, ja kaikki hahmot aina intiaaniprinsessasta Helinä-keijuun on muutettu bishouneneiksi. Leenakin on vaihtunut Mizukiksi, yksin asuvaksi poikamieheksi jota Air saapuu yllättäen noutamaan ”isäksi” kadonneille pojilleen. Mitään homo-orgioita ei kuitenkaan jouduta todistamaan, vaan manga pysyy alusta loppuun asti viattomana. Ehkä liiankin viattomana?

Mangan kustannustoimittaja ei ainakaan arvostanut

Välillä harrastetaan crossdressausta, vuorikiipeillään ja kohdataan merirosvoja, sekä kehitellään pakollista romanssia ylinaiivin ja viattoman Airin ja Mizukin välille, unohtamatta kuviosta mustasukkaista Reux -keijua (kuka näitä nimiä oikein on keksinyt?). Airin ja Mizukin suhdetta paljon tärkeämmäksi elementissä tarinassa nousee kuitenkin Mizukin kamppailu unelmiensa ja sisäisen lapsensa löytämiseksi. Sarjakuva onnistuukin olemaan yllättävän vähän traumatisoiva, jos ottaa huomioon että se tosiaan on BL-versio yhdestä lapsuuteni lempisaduista. Se on kyllä myös melkoisen hajuton ja mauton elämys geneeristä taidettaan ja yksiulotteisia hahmojaan myöten.

Merirosvoja ja inkkareita, mikäs sen parempaa

Noh, jos Lost Boys ei varsinaisesti nostattanut tunteita suuntaan tai toiseen, voi olla varma että seuraava sarjakuva kääntää hämmennysnupit kaakkoon. Kyseessä on siis ammatikseenkin BL:ää piirtävän Yamane Ayanon Slam Dunk -doujinshi Come with the wind, jonka kantavana ideana on ilmeisesti ollut kuuluisten elokuvien parodiointi. Tuulen viemää– ja Titanic– viittaukset jäävät kuitenkin yksisivuisiksi kuvituksiksi, ja suurimmaksi osaksi parodian kohteena onkin…

Kuvat voi myös klikata suuremmiksi, jos uskaltaa

Joo-o. Itse en ole koskaan tehnyt lähituttavuutta Slam Dunkiin, vaikka se ilmeisesti japanilaisten mielestä kuolematon mestariteos onkin, joten ehkä minulta jää joitain oleellisia nyansseja hahmojen välisestä interaktiosta tajuamatta. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että tässä on ihan yhtä vähän tolkkua kenen tahansa näkökulmasta. Puhdas crack-huumori on tietysti aina viihdyttävää, mutta sisäinen kahdeksanvuotiaani on tämän jäljiltä todella, todella hämmentyneessä tilassa.

Sitten voidaankin jatkaa suoraan kuriositeetteihin, joita minulla ei ole ollut ”iloa” lukea itse, mutta luulen että on psyykkeeni kannalta parempi niin. Jostain syystä yksi suosituimmista länsimaalaisista animaatioista Japanissa on Tom & Jerry, ja tämä suosio näkyy sitten myös yaoidoukkareina. Itse en tosin koskaan kyseisestä sarjasta ihmeemmin pitänyt, enkä edes oppinut kumpi hahmoista onkaan Tom ja kumpi Jerry. Onneksi japanilaiset ovat tehtailleet materiaalia myös suomalaisnäkökulmasta vähän tutummasta aiheesta, eli Tubbs ei  ole ihan ainoa, joka on löytänyt Muumipeikko/ Nuuskamuikkusen riemut.

Eiköhän tämä ollut minun osaltani nyt tässä, te lukijat voitte jakaa traumojanne kommenteissa jos olette onnistuneet törmäämään johonkin vielä järisyttävämpään lapsuudenhäpäisyyn.

Avainsanat:
12/03/2010

Kuukauden hämmennys: Kauneinta mitä mies voi luistimet jalassa tehdä

Tästä lähin My Thoughts on Yaoissa käsitellään joka kuukausi (tai silloin kun kirjoittajalle parhaiten sopii) ainakin yksi hämmennystä ja muita sekavia tunteita herättänyt teos, ilmiö tai muu asia blogin aihepiiriin ja omaan harrastamiseeni liittyen. Tällä kertaa on luvassa herkkiä hetkiä miehekkään urheilulajin parissa.

Japanin olympiapronssimitalisti Daisuke Takahashi ja 4chanista källittyä fanartia

Olen aina seurannut telkkarista mieluummin Euroviisuja kuin urheilutapahtumia, mutta tänä talvena olen yllättäen löytänyt itseni kiroilemasta YLEn lähetyspolitiikkaa ja valvomasta jumalanhylkäämiin aikoihin odottaen olympiamittelöiden alkamista. Tällä hartaasti seuraamallani lajilla on kyllä kieltämättä aika paljonkin yhteistä koko Euroopan välisten laulukilpailujen kanssa: dramaattista musiikkia, värikkäitä ja kimaltavia asuja, roppakaupalla kitsch-estetiikkaa ja Evgeni Plushenkon takatukka… Puhun nyt tietysti taitoluistelusta. Japani pärjäsi lajissa Vancouverin olympialaisissa varsin hyvin: sekä miesten että naisten yksilösarjassa päästiin mitaleille, ja kaikki Japanin urheilijat sijoittuivat kymmenen parhaan joukkoon. Ei siis ihme, että japanilaiset fanartistat ottivat lajin atleetit omikseen Pixivissä ja muualla. Myös länsimainen fandom innostui kirjoittelemaan fanitarinoita urheilijoiden kuvitelluista (seksi)seikkailuista, mutta itse en ole koskaan perustanut oikeiden ihmisten shippaamisesta.

Onneksi Japanista löytyy kuitenkin fanrtin lisäksi myös sarjakuvaa lähestulkoon kaikista kuviteltavissa olevista aiheista. Hyvä kun ehdin muotoilla päässäni kysymyksen ”Onkohan taitoluistelusta tehty mangaa?”, kun jo sain siihen vastauksen. Tietysti on! Olin tosin ihan aidosti yllättyny, kun kävi ilmi, että tästäkin aiheesta on piirretty nimenomaan BL:ää. Tsurugi Kain Sono Yubi no Tadoru Kizu (The Wounds Those Fingers Touch) kertoo kahden kilpailevan, luonteiltaan ja tekniikoiltaan varsin vastakkaisen taitoluistelijan suhteesta. Tämä ei kuitenkaan ole mikään Hokkarihemmot, vaan melko pienieleinen tarina kaipuusta, yksinäisyydestä ja unelmista. 17-vuotias Yura Haruomi on teknisesti taitava ja ilmaisuvoimainen, mutta samalla hyvin kurinalainen luistelija joka on vasta toipumassa vanhempiensa kuolemasta. Samanikäinen Alex Tsutsumi on Yuraa huomattavasti ulospäinsuuntautuneempi ja valoisampi luonteeltaan, mutta kamppailee samalla oman itsetuntonsa ja ilmaisunsa kanssa. Pikkuhiljaa nämä kaksi kuitenkin auttavat toisiaan pääsemään yli ongelmistaan ja huolistaan, ja siinä sivussa käydään läpi hieman Alexin menneisyyttä ja unelmia – ja tietysti luistellaan sekä väännetään kättä neloishypyistä. Sono Yubi no Tadoru Kizu on melko lyhyt tarina eikä varsinaisesti sisällä maatamullistavia oivalluksia tai kovin jännittävää juonta, mutta kyllä sitä nyt paljon mieluummin lukee kuin turpaansa ottaa. Samasta pokkarista löytyvät lyhyttarinat eivät nekään ole ihan täyttä ajanhukkaa, joten jos luistelu ei nappaa, tätä voisi silti suositella rauhallisesta kerronnasta pitäville.

Toinen luistelumangalöytöni onkin sitten astetta värikkäämpi (jos nyt niin voi mustavalkoisesta sarjakuvasta sanoa) tapaus. Kizunan tekijänä parhaiten tunnettu, jo yli 20 vuotta mangaa piirtänyt BL-veteraani Kazuma Kodaka on nimittäin tunkenut taitoluistelijoita peräti kahteen tarinaan A Sex Therapist -nimisessä mangassaan. Sarjakuvan idea itsessään on jopa BL-standardeilla varsin hämmentävä: ristejä väärin päin kaulassaan kanniskeleva mystinen Kain myy seksiterapiapalveluita, joiden aikana tämä muuntautuu kulloisenkin asiakkaan mielitietyn näköiseksi ja auttaa näitä sitten pääsemään sinuiksi tunteidensa kanssa ja ratkomaan ihmissuhdepulmiaan. Tämän varjolla tietysti näytetään sitten niin paljon pornoilukohtauksia kuin ehditään, mutta siitä huolimatta tähän mangaan on jotenkin onnistuttu saamaan mukaan vähän enemmän ajatusta kuin keskivertojaajoon. Molemmat luistelutarinat kertovat valmentajiensa kanssa varsin läheisiin väleihin päätyvistä luistelijoista, joista toinen joutuu jalkavammansa parantumisen jälkeen rakentamaan uudestaan suhteensa niin jäähän kuin valmentajaansakin, ja toiselle pulmia aiheuttaa puolestaan aivan uusi valmentaja. Ei näissäkään tarinoissa mitään korostetun järkevää tai syvällistä tapahdu, mutta yllättävän viihdyttävää luettavaa ne silti ovat. On pakko myöntää, etten ollut juurikaan tutustunut Kodakan tuotantoon ennen tätä, mutta ehkäpä asia korjaantuu tulevaisuudessa.

Oikeasta taitoluistelusta vielä sen verran, että laji ei itsessään ole sen homompi tai varsinkaan homoystävällisempi kuin muutkaan urheilulajit. Etenkin mediassa paljon esillä ollut amerikkalaisluistelija Johnny Weir on saanut asian tiimoilta paljon kakkaa niskaansa, vaikka ei julkisesti edes ota kantaa omaa seksuaalisuuttaan koskeviin spekulaatioihin. Esimerkiksi tässä Xtra!n artikkelissa käsitellään urheilumaailman homofoobisuutta yleisemminkin, eivätkä perinteisesti miehisinä pidettyjen lajien atleetit pääse sen helpommalla. Urheilumaailman ihmisille tiedoksi: paljetit eivät vielä tee kenestäkään homoa, eikä toisaalta yhdenkään urheilijan suuntautuminen ole uhka millekään lajille tai sen harrastajille. Jätänkin itse spekulaatiot muille, ja keskityn mieluummin odottamaan Torinossa pidettäviä taitoluistelun MM-kisoja, jotka alkavat kahden viikon päästä. Sitten onkin taas aika alkaa tutustua tämän vuoden euroviisukilpailijoihin.

28/02/2010

Valkokankaan homorakastavaiset, osa 1

Olen varmaan maininnut tästä aiemminkin, mutta olen tosiaan kiinnostunut homojen esittämisestä muunkinlaisessa viihteessä kuin pelkässä BL:ssä. Viime aikoina olen tehnyt tuttavuutta erityisesti homoaiheisiin elokuviin, ja kirjoittelen niistä tänne myös tulevaisuudessa lisää. Ensimmäisessä artikkelissa on luvassa hieman keveämpää tavaraa komedioiden muodossa, kuten jo elokuvien värikkäistä kansista voinee päätellä.

Jos minun olisi vuoden alussa pitänyt laittaa kevään tulevat elokuvat kiinnostavuusjärjestykseen pelkästään julisteen perusteella, I Love You Phillip Morris olisi ollut ehdottomasti kärjessä. Syyttäkää yksinkertaiseksi tai homohaukaksi, mutta minua vetivät kummasti puoleensa kirkkaat värit ja ajatus uudesta ison profiilin elokuvasta, jossa suuret Hollywood-nimet esiintyvät julkihomoina hahmoina aina promomateriaaleja myöten. Amerikkalaisen ammattihuijarin elämään perustuvan elokuvan päähenkilönä on Jim Carreyn näyttelemä Steven Russell, joka onnettomuuteen joutuessaan päättää alkaa elää elämäänsä täysin rinnoin, ja mikäs sen parempi keino kuin kaapista ulos astuminen ja trendihomoelämäntyylin omaksuminen. Pian tälle käy kuitenkin selväksi, ettei parhaissa ravintoloissa juhliminen tai poikaystävälle kultakellojen ostelu ole mitään halpaa huvia, ja alkaa rahoittaa elämäänsä vakuutuspetoksilla. Kukaan ei voi harrastaa huijauksia loputtomiin, ja Stevenkin joutuu lopulta vankilaan, jossa sitten tapaa elämänsä rakkauden Phillip Morrisin (Ewan McGregor). Yhteiselo jatkuu myös kalterien ulkopuolella, samoin kuin yhä suuremman luokan petokset, joista Steven ei kuitenkaan kerro rakkaalleen mitään ennen kuin on vähän liian myöhäistä.

Elokuvan vahvuus on tosielämään pohjaavissa uskomattomissa juonenkäänteissä, joita yksikään käsikirjoittaja ei olisi uskaltanut vetää hatustaan. Siinä vaiheessa kun istuu teatterissa ja parin penkkirivin päässä joku vääntää nyyhkyhanoja auki varsin äänekkääseen malliin, voi olla lähes varma että pian elokuva vetää maton niin katsojien kuin hahmojenkin alta. Vakavatkin asiat esitetään melko kepeässä valossa, eikä aikaa käytetä turhaan murehtimiseen, mikä sopii tarinaan ja Stevenin lannistumattomaan luonteeseen varsin hyvin. Pääosanäyttelijöiden välillä on oikeasti kemiaa, ja itse ainakin saatoin huokaista helpotuksesta oltuani alunperin hieman skeptinen Jim Carreyn suhteen. Myös vankilamiljöö antaa rakkaustarinalle aivan oman ulottuvuutensa, kun viestejä täytyy aluksi vaihtaa muiden vankien välityksellä ja romanttisinta mitä toiselle voi tehdä, on järjestää joku hakatuksi.

I Love You Phillip Morris on tarina tavallaan melko surullisesta miehestä, joka ei kaikkien huijaustensa jälkeen itsekään oikein tiedä kuka on. Samalla se on tarina kahden miehen välisestä rakkaudesta, olematta kuitenkaan tarina yhteiskunnan ja yhteisön asettamista paineista tai seksuaali-identiteetin kanssa kamppailemisesta.

Toinen tällainen elokuva on vuonna 1999 tehty romanttinen komedia Trick, jonka pääosissa nähdään Christian Campbell, John Paul Pitoc ja Tori Spelling. Elokuvan juoni koostuu hiljaisemman musikaalisäveltäjä Gabrielin (Campbell) ja homobaareissa tanssivan go-go-poika Markin (Pitoc) yrityksistä löytää paikka jossa hoitaa yhden illan juttunsa kunnialla päätökseen. Esteitä tavoitteen tielle kuitenkin kasaavat niin rasittavat kämppikset, petolliset drag queenit kuin Gabrielin ystävien ongelmatkin, joiden välikappaleiksi Gabriel ja Mark myös joutuvat. Samalla miehet kuitenkin tutustuvat toisiinsa paremmin, ja kun aamu lopulta koittaa, tuntuvat yhteiset tuleivaisuudennäkymät varsin valoisilta.

Elokuva on suunnattu gay-yleisölle paljon selkeämmin kuin esimerkiksi Phillip Morris, mutta katsojan sukupuolella tai suuntautumisella ei ole mitään vaikutusta filmin seuraamisen kannalta. Myös Gabrielin säveltäjänammatista otetaan kaikki irti, ja elokuvassa nähdään kaksi musiikkinumeroa, joista toinen hieman eri muodoissa useampaankin kertaan. Loppukohtauksessakin Gabriel yltyy laulamaan tätä itse säveltämäänsä laulua, jonka sanoihin pystyy nyt myös ensimmäistä kertaa samaistumaan. Päähenkilöiden romanssi ei ehkä ole se kaikken koskettavin tai syvällisin, mutta elokuvan persoonalliset hahmot ja sattumukset jaksavat viihdyttää loppuun saakka.

Persoonallinen, mutta jälleen kerran hieman erilainen romanttinen komedia on myös taiwanilainen, vuonna 2004 tehty Formula 17, joka nähtiin Suomessakin Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla muutama vuosi sitten. Filmi on tehty pikkubudjetilla, ja sen ohjaaja ja tuottaja ovat molemmat naisia. Samalta ohjaajalta on myös ilmestynyt samoja teemoja käsittelevä Go! Go! G-Boys, jota minulla ei kuitenkaan vielä ole ollut mahdollista katsastaa. Formula 17 kertoo Tienistä (Tony Yang), joka matkustaa Taipeihin nettituttavansa perässä, mutta kun kemiat eivät ihan kohtaa, tämä päätyy asumaan vanhan koulutoverinsa Yun (Chin King) luokse. Tien tutustuu tämän kautta paikalliseen homoelämään ja pääsee kesätöihin kuntosalille, jossa oppii tuntemaan asiakkaat nimeltä näiden lihaksien perusteella. Neitsyydestäkin pitäisi päästä eroon, ainakin Tienin kaverien mielestä – Tien itse on parantumaton romantikko, joka ei usko seksiin ilman rakkautta. Ihan paras ihastuksenkohde ei siis taida olla pahamaineinen playboy Bai (Duncan Lai), joka jättää särkyneitä sydämiä ympärilleen minne ikinä meneekin, mutta milloinpa rakkaus olisi järkeä katsonut.

Elokuvassa seurataan myös Yun epäonnisesti päättyvää kaukosuhdetta hämmentävän paljon David Bowien näköiseen ulkomaiseen mieheen, ja samalla näytetään että vaikka poikaystävät tulevat ja menevät, homokaveria ei jätetä. Myös Bai näytetään painiskelemassa omien ongelmiensa kanssa, jotka kenen tahansa muun näkökulmasta näyttävät todella koomisilta, mutta ainakin selittävät tämän menneisyyttä sydäntensärkijänä. Lopussa kaikki kääntyy tietysti parhain päin, ja elokuva on muutenkin alusta loppuun asti pelkkää auringonpaistetta ja kauniita nuoria poikia, enimmäkseen stereotyyppisinä hahmoina tosin. Ohuet hahmot kuitenkin istuvat elokuvan keveyteen, eikä mitään syvällistä saati yhteiskunnallista sanomaa ole yritetykään tunkea mukaan. Tästä huolimatta, tai ehkä juuri sen takia Formula 17 oli ilmestymisvuotensa menestynein taiwanilaiselokuva. Tietenkään vähemmistöjen ongelmia ei pidä lakaista maton alle, mutta en varmasti ole ainoa, josta on hauska voida katsoa välillä myös elokuvia, joissa pahinta mitä nuorelle homolle voi sattua on tulla jätetyksi tai käyttää vääränlaisia kalsareita.

Avainsanat:
20/02/2010

Doujinshi_hommat kiinnostaa

Siinä missä länsimaalaisiin fandomeihin (kuten vaikka Star Trek tai Harry Potter) kuuluvat olennaisena osana fanficit, törmää anime- ja mangafandomeissa fanitarinoiden ohella ennen pitkää lähes väistämättä doujinsheihin. Omakustannesarjakuvat ovat tietysti elinvoimainen fanikulttuurin muoto, mutta niillä on ollut myös tärkeä tehtävä koko nykymuotoisen BL:n ja etenkin yaoin kehittymisessä etenkin 70-80-luvuilla. Herkkien shounen-ai-tarinoiden sijaan doujinikat halusivat puhdasta pornoa,  joka sitten vähitellen levittäytyi myös kaupallisiin julkaisuihin, ja nykyään saammekin sitten ” nauttia” lopputuloksista joka ikisessä BeXBoyssa ja Gushissa. Yaoidoujinshien sisältö puolestaan on säilynyt suurinpiirtein samana vuosikymmenestä toiseen: varhaisimmat yaoidoujinshit piirrettiin poikien urheilu- (Captain Tsubasa) ja fantasiaseikkailusarjoista (Saint Seiya), ja nykyäänkin noiden genrejen edustajat ovat suosituimpia doujinshien aiheita. Prince of Tennis, Eyeshield 21, Naruto ja Katekyo Hitman Reborn! ovat kaikki sarjoja, joista on luultavasti piirretty yhtä paljon, ellei enemmänkin, fanisarjakuvia kuin virallista mangaa.

Est emin Death on Round Table ja Sakuragi Yayan näkemys Inuyashasta

Japanin elinvoimaiset omakustannemarkkinat ovat tietysti vaikuttaneet suoraan myös monen mangakan urakehitykseen. Ei doujinshien piirtäminen ole mikään oikotie onneen, mutta jos jopa valtavirtamangaa tekevä CLAMP aloitti aikanaan doujinshirinkinä, voi vain kuvitella, miten monella BL-taiteilijalla on synkkä menneisyys Comiketin myyntipöydän takana. Minami Ozakin Zetsuai 1989 -manga esimerkiksi pohjautuu mangakan spinoffiin omasta Captain Tsubasa -mangastaan. Suosikkimangakani Sakuragi Yaya kuuluu myös tähän joukkoon, ja ennen kaupallista sarjakuvadebyyttiään tämä tehtaili 2000-luvun alussa mm. Inuyasha-doujinsheja. Taiteellisesti kunnianhimoisen est eminkin varhaisista töistä löytyy Death Note -pornoa, muttaa Light/L:n sijaan täti sentään keskittyi Yotsuba-yhtiön draamailuihin.

Rossiun otsa on Brasilian kokoinen Rossiu/Simon on Homerun Kenin suosikkipari, Chitose Piyokon mieltymyksistä en oikeastaan välittäisi tietää

Kaikki mangakat eivät tietenkään lopeta doujinshiseikkailuja ammattilaisiksi päästyäänkään. Homerun Ken esimerkiksi kunnostautui yhdessä vaiheessa tehtailemalla Gurren Lagann -fanartia ja doujinsheja ns. oikeiden töiden sijaan. Myös Chitose Piyoko on piirtänyt kaupallisen uransa ohessa aika valtaisan määrän Prince of Tennis- ja Code Geass -sarjakuvia. Omasta puolestani Chitose voisi kyllä siirtyä vaikka täysipäiväiseksi doujinshimaakariksi, ettei tarvitsisi enää katsella tämän töitä laajassa levityksessä.

Antique Bakery -doujinshi Soshite Kakumon Heion na Hibi sekä yksi Yoneda Koun Crows ZERO -sarjakuvista

Toinen mangaka joka saisi kokonaan pysyttäytyä doujinshien väkertämisessä, on tietysti Gravitationin luoja Maki Murakami. Tädillä on ilmeisesti kokemusta myös muusikko-doujineista, mutta parhaiten hänet tunnetaan Gravitationista tekemistään Megamix -pornoiluista. BL-mangakoiden keskuudessa doujinshien piirtäminen omista sarjoista ei ole mitenkään poikkeuksellista. Doujinsheistaan tunnetaan melko hyvin myös Yoshinaga Fumi, joka on piirtänyt Antique Bakeryn pohjalta yli kymmenen erilaista tarinaa. Lyhyissä sarjakuvissa tehdään parodiaa paitsi itse sarjasta myös fujosheista ja doujinsheista yleensäkin, ja toisaalta ratkotaan hahmojen välisiä jännitteitä vakavaankin sävyyn. Onkin varsin piristävää, että seksin sijasta pääosassa onkin hahmojen ja maailman laajentaminen. Miyamoto Kanokin on tehtaillut valmiiksi laajoista universumeistaan doujineita, jotka niin ikään keskittyvät välillä pornon lisäksi hahmonkehitykseen. Omista tarinoistaan doujinsheja julkaisevat myös Naono Bohra ja Yoneda Kou, joka on lisäksi tehnyt aluevaltauksen elokuvadoujinshien puolelle; tämä on julkaissut useammankin Crows ZERO -fanisarjakuvan.

ROCK’N’DOLLESSIN ja Inugata Summitin taidonnäytteet. Antakaa näille naisille jo töitä ammattimangakana, jooko!

Oma suhtautuminen doujinsheihin on jostain syystä hieman ristiriitainen. Suosikkimangakoiltani pyrin tietysti lukemaan myös kaikki näiden omista sarjoistaan valmistamat omakustanteet, mutta muuten luen doujineita hyvin satunnaisesti. Yksi suurimmista syistä on tietysti se, etten oikeastaan ole mukana yhdessäkään anime- tai mangafandomissa, eikä niitä muutamia minulle mieleisiä pareja juuri kukaan edes piirrä. Suurin osa lukemistani doujinsheista onkin peräisin sarjoista, joita en ole ikinä lukenut tai katsonut, enkä muutenkaan tiedä niiden lähdemateriaalista juuri mitään. Hyvin piirretyt fanisarjakuvat tarjoavat kuitenkin aina vähintään silmänruokaa, ja ovat joissain tapauksissa jopa parempia kuin ammattipiirtäjien sarjat. Yksi todella lahjakas tekijä on Himemiko,  jonka doujinshirinki ROCK’N’DOLLESS on keskittynyt Code Geass- ja Fullmetal Alchemist -doujinsheihin. Himemikon sarjakuvakerronta yhdistää länsimaisen ja japanilaisen sarjakuvan parhaat puolet, ja myös taiteelliset kannet erottuvat tavanomaisista doujinshi- ja mangakansista edukseen. Innostuin alunperin myös esimerkiksi Nitro+Chiralin Togainu no Chi -pelistä nimenomaan siitä upeasti piirrettyjen doujinshien perusteella. Pelin asennus tosin on vielä työn alla ja virallisen mangankin lukeminen kesken, suurelta osin siksi että se on piirretty ja kerrottu huomattavasti tylsemmin ja jos ei nyt ihan rumasti, niin ainakin todella geneerisesti verrattuna Fujino Akitsugun doujinshiryhmän Inugata Summitin teoksiin. Akitsugu on piirtänyt fanisarjakuvia myös muista Nitroplussan peleistä, samoin kuin Death Notesta ja Samurai Champloosta. Suurin osa näistä doujinsheista on toki puhdasta pornoa, mutta ainakin se on todella hyvin tehtyä sellaista.

Darren Shan -doujinshi Mother Goose ja… kookospähkinöitä?

On minulle omakin pienen pieni doujinshikokelma päässyt vuosien aikana hieman kertymään. Näitä sarjakuvia en kuitenkaan ole ostanut pornon tai edes BL:n takia, vaan rakkaudesta niiden alkuteosta kohtaan. The Saga of Darren Shan on brittiläinen lastenkirjasarja teinivampyyri Darren Shanin seikkailuista, ja Japanissa jopa niin suosittu, että siitä on tehty virallinenkin manga. Muutamat asialleen omistautuneet fanit piirsivät sarjasta doujineita jo aiemmin, ja kun joskus sattumalta löysin luotettavan (vaikkakin kalliin) doujinshikaupan jonka valikoimiin kuului muutama sarjakuva lempihahmostani Kurdasta, en voinut vastustaa kiusausta. Mistään suurensuuresta kokoelmasta ei tosiaan voi puhua, sillä noita läpyskötä on hyllyyn päätynyt yhteensä neljä kappaletta. Enää en välttämättä maksaisi yli 20 euroa yhdestä kiiltäväkantisesta 15-sivuisesta sarjakuvasta, mutta jos joskus jostain syystä pääsen Comiketiin, aion kyllä etsiä käsiini edes yhden suosikkifanitaiteilijoideni Darren Shan -sarjakuvista. Näitäkin omituisempi hankinta on kyllä ollut Yes! Precure 5 -doujinshiantologia. Siihen liittyvän tarinan taidan kuitenkin jättää toiseen kertaan.

30/10/2009

Kummitusten yö

HalloweenHalloween on yksi omista juhlasuosikeistani, ja koristeluiden ja ruuanlaiton lisäksi asiaan kuuluu tietysti sopivan pelottavan tai muuten vain halloween-aiheisen viihteen kuluttaminen. Myös erilaisten halloween-teemaisten asioiden, kuten blogipostausten, tekeminen lienee siis paikallaan. Mutta näkyykö kuolleiden juhla BL:ssä oikeastaan mitenkään? Halloweenhan on japanilaisille yhtä tuttu ja perinteinen juhla kuin joulu, eli mitään varsinaisia halloween-spesiaaleja ei BL:stä voi juuri bongata. Sopivaan tunnelmaan on kuitenkin mahdollista päästä vaikkapa erilaisista kauhuaiheista kertovilla tarinoilla. Perinteinen japanilainen kauhkuvasto sekoitettuna homoiluun tuntuu olevan liian outo yhdistelmä jopa japanilaisille, mutta länsimaisiin kauhuikoneihin törmääkin sitten jo paljon helpommin. Näistä tietysti yksi hahmotyyppi on suositumpi kuin kaikki muut yhteensä…

Vampyyrit esitetään popkulttuurissa usein niin ruokavaliollisesti kuin seksuaalisestikin poikkeavina, eikä siis liene mikään yllätys, että monet BL-sarjatkin yrittävät hyödyntää tätä kuvastoa. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että yhdistelmä Japani + vampyyrit ei ole ikinä onnistunut tuottamaan mitään erityisen laadukasta, joten näilläkin sarjakuvilla on lähinnä kuriositeettiarvoa. Verenimijät ja BL kuitenkin kuuluvat enemmän tai vähemmän oleellisesti yhteen, sillä onhan yksi lajityypin syntyyn vaikuttaneista teoksista, Moto Hagion Poe no Ichizoku, kertomus nuoren pojan ja vampyyrin ystävyydestä. Siitä on kuitenkin tultu melko pitkä matka tänä vuonna ilmestyneeseen, bondagesta ja muusta astetta jännemmästä materiaalista tunnetun Asia Watanaben lyhyen lyhyeen Glow Vampire -nimiseen doujinshiin. Omakustanne on puhdasta ja aivotonta pornoilua alusta loppuun, eikä ota vampyyriteemastaankaan irti yhtikäs mitään, mutta erityisen siitä tekeekin juonen sijasta sen väritys. Alusta loppuun neliväristä mangaa saa normaalisti hakea kissojen ja koirien kanssa, vaikka on tietysti hieman kyseenalaista, tuovatko herkät pastellisävyt sarjakuvaan oikeasti mitään lisäarvoa. Hieman juonekkaampaa ja synkempää menoa on puolestaan Hiroki Kusumoton kaksiosaisessa sarjassa Vampire’s Portrait, jossa mystistä elämää viettävä leukapartainen vampyyri Sein palkkaa katutaiteilija Loun ikuistamaan kasvonsa maalaukseen. Mikä olikaan mystisen vampyyrin suhde Loun isoisään, ja kuka Seinin vaki-imu Adam oikein on miehiään? Sekavassa tarinassa on luvassa myös mm. pianonsoittoa ja ristiinnaulintaa, mutta ainakin se ottaa kaiken mahdollisen irti vampyyrien hirviömäisestä puolesta ikuisen kaunispoikailun sijaan.

Glow Vampire Vampire's Portrait
Kimaltavia vampyyrejä vs. Leukaparta

Suurin osa homovampyyreistä liikkuu kuitenkin paljon jokapäiväisemmissä ympyröissä, ja hyvänä esimerkkinä tästä toimii Yozakura Sakyoun Blood Honey. Tarinan verenimijät ovat aikojen saatossa menettäneet lähestulkoon kaikki erikoiskykynsä, mutta mieltymys punaisten ruumiinnesteiden nauttimiseen on säilynyt ennallaan. Yksi tällaisista vampyyreistä, Akabane, onkin päätynyt töihin todelliseen seisovaan pöytään eli verenluovutusklinikalle. Eräänä päivänä klinikalle pamahtaa Mayuzumi, jolla on lähestulkoon pakonomainen tarve luovuttaa vertaan, vieläpä huomattavasti useammin kuin suositukset sallivat. Loput osaatte varmaan arvatakin. Manga on enimmäkseen tasoa ihan kiva, mutta onnistuu silti olemaan tarpeeksi viihdyttävä jäädäkseen mieleen.

Melkoisen erilainen tapaus tunnelmaltaan ja tyyliltään puolestaan on Inoue Nawon Sute neko no ie eli hylätyn kissan talo. Vampyyri Ed ottaa kadulta löytämänsä lapsen hoteisiinsa, ja pian Phil-niminen poika kiintyy pelastajaansa, joka ei kuitenkaan osaa vastata Philin tunteisiin kuin kiukuttelulla. Seuraa itsetutkiskelua, mustasukkaisuutta ja angstia ennen kuin pari todella saa toisensa vasta vuosien päästä Philin kasvettua nuoreksi mieheksi. Sarjakuva sijoittuu hahmojen vaatetuksesta päätellen jonnekin 1800-luvulle, ja on visuaalisesti todellinen napakymppi vahvoine kontrasteineen ja hauskoine yksityiskohtineen. Pienieleisen tarinan suurin puute on sen vampyyriteema, joka kaikesta huolimatta tuntuu lähinnä päälleliimatulta lisämausteelta. Ilmeisesti ihan kaikkea ei kerralla voi saada.

Blood Honey Sute Neko
Söpöilyä vs Dramatiikkaa

Erityisesti länsimaisen vampyyrihomoerotiikan ystäviä kiinnostanee lisäksi Shinohara Udoun piirtämä manga-adaptaatio Anne Ricen Veren vangeista. Vuonna 1994 ilmestynyt manga on luultavasti tehty elokuvan suosion siivittämänä, ja se seuraileekin enemmän filmin kuin kirjan juonta. Piirrosjälki on juuri niin ysäriä kuin odottaa sopii, mutta ainakaan sarjakuva ei kärsi elokuvan roolitusongelmista. Mikä parasta, Antonio Banderaksen rumaa peruukkia ei tässä versiossa tarvitse nähdä edes piirrettynä!

Länkkäriviihteestä puhuttaessa maininnan ansaitsee tässä yhteydessä myös Harold Sipen ja Hector Casanovan loistavasti halloweeniin sopiva sarjakuva Screamland. Hollywoodiin sijoittuvassa tarinassa vanhat kauhuhahmot ovat jo parhaat päivänsä nähneitä näyttelijöitä lukuisine ongelmineen: susimies on lihava alkkis, muumio maanpaossa ja naistenmiehenä tunnettu Dracula on todellisuudessa varsin syvällä arkussa, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Siinä sivussa irvaillaan viihdeteollisuudelle, fanikulttuurille ja kaikelle siitä väliltä. Ehdottomasti katsastamisen arvoinen tapaus.

Veren vangit ilman Tomppaa Screamland: Dracula on gay
Homovampyyreitä 1800- ja 2000-luvuilta

Mutta eiköhän siinä ollut riittävästi vampyyreitä vähäksi aikaa. Missäs ne ihmissudet, kummitukset ja muut ilmestykset luuhaavat? Valitettavasti aika pitkälti kiven alla, vaikka ei toivoa aivan täysin kannata heittää. Lähinnä FAKEn tekjänä tunnettu Sanami Maoh on tehnyt kaksiosaisen mangan nimeltä Until the Full Moon, joka keskittyy kahden miehen, toinen vampyyri ja toinen vampyyrin ja ihmissuden jälkeläinen, rakkauselämään. Paha vain että geenit tekevät jälkimmäiselle tepposet, ja tämä muuttuu täysikuun aikaan ihmissuden sijasta naiseksi… Tästä seuraa aivotonta kohellusta ja fantasiaseikkailuja, ei siis mitään järin merkityksellistä tai jännittävää.

Paljon uskottavammin ihmissusiteemaa käsittelee Hokuto Yamagishin Wild Fangs. Tarinan päähenkilö Mao kuuluu sukuun, jonka jäsenillä on kyky muuttua suden kaltaisiksi pedoiksi. Nämä pedot tottelevat vain tietyn isäntäsuvun jäseniä, ja tämän suvun jälkeläiset ovat olleet kateissa jo vuosikymmeniä. Ilman isäntää peto kadottaa kaikki inhimillisyyden rippeensä ja muuttuu säälimättömäksi tappokoneeksi, joten Mao lähtee isoäitinsä kehotuksesta maailmalle etsimään omaa isäntäänsä. Pian tämän tie risteääkin palkkionmetsästäjä Syonin kanssa, joka pääsee varsin nopeasti selville Maon salaisuudesta ja lupaa yllättäen suojella tätä. Maon kyvystä on nimittän saanut vihiä myös useampi pedon voimista kiinnostunut taho, ja jahti voi alkaa. Samalla Maon ja Syonin välille alkaa kehittyä side, jossa on kyse muustakin kuin reisien tutinasta. Onko Mao viimein löytänyt isäntänsä? Tällä mangalla on ehdottomasti muitakin ansioita kuin söpö puhuva kaulaliina, ja se itse asiassa sai minut useampi vuosi takaperin vakuuttumaan siitä, että BL:llä voisi ihan oikeasti olla jotain muutakin annettavaa kuin Gravitation.

Until the Full Moon on yhtä ruma kuin FAKE Wild Fangs
Ei varmaan tarvitse sanoa kumman taiteesta tykkään enemmän

Halloweenin ja BL:n yhteydessä on tietysti pakko mainita erikseen vielä mangaka Naono Bohra, jota voi nimittää todelliseksi kauhukuningattareksi. Äärimmäisen monimuotoisesta yaoituotannostaan tunnettu Bohra on ehtinyt taiteilla pornoa niin vampyyreistä (Home made vampire), ihmissusista (Three wolves mountain), demoneista (Blood hope yms) kuin zombeistakin (Naïve gespenst)! Laatu on sarjakuvissa välillä vähän mitä sattuu, mutta jos näillä ei pääse halloween-tunnelmiin, niin ei sitten vissiin millään. Homozombeista kiinnostuneiden kannattaa tsekata tietysti myös Bruce LaBrucen ohjaama Otto, or Up with dead people.

Kotitekoinen vanpyyri Naïve Gespenst ja paikat hajoo
Vampyyrit ja zombit jännän äärellä

My thoughts on yaoi toivottaa hyvää halloweenia kaikille lukijoilleen!