Posts tagged ‘Takarai Rihito’

05/12/2010

5. joulukuuta

Tervetuloa My Thoughts on Yaoin joulukalenteriin! Lisätietoa kalenterista voit lukea täältä.

5. BL-manga jota suosittelisit kaikille

Vaikka pyrin käsittelemään kalenterissa lähinnä nimikkeitä joista en ole jo aiemmin kirjoittanut, on minun tämän kohdalla tehtävä poikkeus. Mieleeni ei nimittäin tule yhtään toista BL-mangaa, jota voisin yhtä varauksetta suositella niin genren pidempiaikaisille ystäville kuin siihen tutustumattomillekin. Kyseessä oleva sarja on siis Venio Tachibanan light noveliin pohjautuva, Takarai Rihiton taiteilema Seven Days, josta voi lukea kokonaisvaltaisemman esittelyn täältä.

Mielenkiintoisen alkuasetelmansa lisäksi tarinasta tekee muistettavan ja omaperäisen sen persoonalliset hahmot, jotka tuntuvat olevan aivan toiselta planeetalta kuin BL:ssä monesti nähtävät yksiulotteiset hahmotyypit. Vaikka varsinainen poikarakkaussisältö jää varsin kesyksi, tuntuu tarina sen verran tuoreelta että se jaksaa viihdyttää kokenuttakin fujoshia, pelästyttämättä myöskään niitä jotka tavallisesti BL:ää karttavat.

Erityisiä plussapisteitä tarina saa myös lämminhenkisestä ja samaistuttavasta sanomastaan: kukapa ei haluaisi tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi juuri sellaisena kuin on kaikkine vikoineenkin. Mielenkiintoinen elementti on myös pääparin suhteeseen lisäjännitettä tuova naispuolinen Shino, jonka läsnäolo onnistuu myös lisäämään tarinan uskottavuutta.

Juné Manga on julkaissut Seven Daysin ensimmäisen osan englanniksi, ja sen voi lukea varsin edullisesti myös Emangassa. Itseni oli saatava hyllyyn ihan fyysinen kappale, sen verran rakkaasta sarjasta on kyse. Toisesta osasta ei valitettavasti ole kuulunut toistaiseksi mitään, mutta eiköhän Juné julkaise senkin ennemmin tai myöhemmin. Syytä ainakin olisi, sillä manga on ollut jatkuvasti loppuunmyyty Book Depositoryssa ja Amazonissa, eli kysyntää kyllä riittää. Epämääräisen tiedotuspolitiikkansa lisäksi Juné saa kyllä isoa miinusta myös julkaisun laadusta: miksi nätti kansikuva pitää tuhota valtavalla YAOI MANGA -läpyskällä?

Lisää Takarai Rihiton kuvituksia voi muuten käydä vakoilemassa mangakan kotisivuilta.

Mainokset
03/12/2009

Pinnallisuus kannattaa (ainakin joskus)

Kuten jokainen itseään kunnioittava ja yhteiskunnallisesti tiedostava ihminen tietää, ei BL:ssä ole sisältöä tai sanomaa edes nimeksi. Tästä johtuen ei olekaan mikään rikos (ainakaan lukijaa itseään kohtaan), jos jättää juoniselostukset suosiolla lukematta ja keskittyy rankkaamaan kiinnostavan oloisia teoksia lähinnä pinnallisten seikkojen, kuten vaikkapa kansikuvan, perusteella. Tietenkään tällä metodilla ei aina voi osua edes lähelle maalia, mutta toisinaan tuloksena on täysiä napakymppejä. Seuraavassa muutamia esimerkkejä tapauksista, joissa todellakin kannatti tuomita kirja kantensa perusteella.

SokerimaitoaAivan ensimmäisenä on pakko mainita Jaryu Dokuron oneshot-kokoelma Sugar Milk, jonka kannen bongasin alunperin Simona’ s BL research labista. Kuvan värimaailma ja hahmojen hauskat vaatteet onnistuivat kiinnittämään huomioni postimerkin kokoisenakin, ja kun pääsin itse sarjakuvaan käsiksi, huomasin riemukseni ettei kyse ollut mistä tahansa tusinaturhakkeesta. Vaikka mukaan mahtuukin niin tyypillinen koulurakkaustarina kuin perinteistäkin perinteisempi lapsuudenystävistä rakastajiksi -kertomus, on näkökulma ja etenkin kerronta näissäkin hauskaa ja raikkaan oloista. Tarinoiden pohjavire on yhtä aikaa toiveikas ja haikea, ja osa niistä on BL:ää sanan kaikkein löyhimmässä merkityksessä, mikä on tunnelman kannalta erityisen positiivinen asia.

Merkittävässä osassa on tietysti myös Dokuron taide, jota ilman en olisi tämän sarjakuvia edes löytänyt. Hahmot ovat persoonallisen ilmeikkäitä, ja meno äityykin välillä jopa varsin, eh, dynaamiseksi. Tästä huolimatta mangakalla on hallussaan myös taito piirtää todella herkkiä kohtauksia, ja vaikka en yleensä olekaan chibien tai turhan liioittelun ystävä, ne onnistuvat istumaan osaksi kokonaisuutta erittäin luontevasti. Ilmeiden lisäksi on panostettu hahmojen hiuksiin ja vaatteisiin (aina hyvä asia, jos minulta kysytään!); ne on piirretty yksinkertaisesti mutta kauniisti, ja olen melko varma että Dokuro saisi nappiverkkaritkin näyttämään hyvältä. Lyhyitä tunnelmapaloja ja ajoittaista slapstick-huumoria arvostavalle Sugar Milk onkin todellinen nappilöytö, minkä takia on erityisen harmittavaa ettei mangaka ole toistaiseksi julkaissut juuri enempää sarjakuvia. Lisää taidetta voi onneksi käydä ihailemassa Dokuron nettisivuilta.

Dynaamista menoa I approve of this villapaita
Varsin lennokasta menoa

Viikonpäivät eivät ole koskaan olleet yhtä mediaseksikkäitäHyvin vähän sarjakuvia on julkaissut myös Seven Daysin piirtäjä Takarai Rihito, jolle tämä manga on itse asiassa ensimmäinen kaupallinen tuotos. Bongasin sarjakuvan kannen ensimmäistä kertaa jostain satunnaisesta fandomsecrets-postauksesta, ja vaikka salaisuuden sisältö on jo painunut unholaan, päätin saman tien ottaa selvää millaisesta teoksesta tässä oikein puhutaan. Tarinan aluksi esitellään kaksi poikaa, jotka ovat molemmat koulunsa jousiammuntakerhon jäseniä ja suosittuja tyttöjen keskuudessa. Siihen yhtäläisyydet kuitenkin loppuvat. Shinon ulkonäkö on kuin unelmien prinssillä konsanaan, ja hän saakin jatkuvalla syötöllä treffipyyntöjä ja rakkaudentunnustuksia ihailijoiltaan. Deittailu kuitenkin päättyy aina varsin pikaiseen dumppaukseen, kun Shinon vähemmän hienostunut ja suorapuheinen luonne ei vastaakaan tyttöjen tälle asettamia odotuksia. Shino toivookin löytävänsä edes yhden tytön, joka voisi hyväksyä hänet sellaisena kuin on. Shinoa vuotta nuorempi Seryou on toki myös hyvännäköinen ja kulkee joka viikko uuden tytön kanssa hänkin, mutta omasta tahdostaan. Kaikki koulussa tietävät, että joka maanantai Seryou suostuu viikoksi seurustelemaan sen kanssa joka ensimmäisenä vain ehtii pyytää. Seryouta pidetään myös kaikilla standardeilla oikeana unelmapoikaystävänä etenkin käytöksensä suhteen, ja jopa Shinon normaalisti järkevä bestistyttö Koike on yksi tämän monista eksistä. Shino pitää tällaista toimintaa lähinnä moraalittomana pelaamisena, vaikka Seryoun motiivit ovat paljon viattomammat: joka viikko hän toivoo löytävänsä ihmisen johon rakastuisi, mutta joka viikon lopussa hän löytää itsensä yhtä pettyneenä. Kun Shino sitten vitsillä kysyy, seurustelisiko Seryou viikon jopa hänen kanssaan, yllättää lopputulos molemmat.

Alkuasetelma kuulostaa yksinkertaiselta ja juustoiselta, mutta kun sekaan heitetään vielä toinenkin Shino, joka tosin on tyttö ja vieläpä Seryoun ensirakkaus, saadaan aikaiseksi mielenkiintoinen tutkielma ensivaikutelmista, sitoutumisesta ja rakkaudesta. Tarina perustuu Venio Tachibanan kirjoittamaan ranobeen, ja onnistuu luultavasti senkin takia erottumaan edukseen niin tarinaltaan kuin hahmoiltaankin, ja onnistuu peittämään Rihiton taiteen paikoittaisen amatöörimäisyyden. Seitsemän päivän tematiikkaa käytetään myös ovelasti hyödyksi, ja esimerkiksi jokainen luku on nimetty viikonpäivän mukaan. Varsin ironista muuten, että tasan viikon verran aikaa kattavalta tarinalta kesti alunperin kolme vuotta ilmestyä neljännesvuosittain ilmestyvässä lehdessä. On myös pakko myöntää että olen itse lukenut vasta maanantai-torstai ajanjakson kattavan osan, sillä pidemmälle ei vielä ole käännöksiä ilmestynyt. Käytännössä Seven Daysilla on siis kaikki mahdollisuudet joko todella eeppiseen voittoon tai vastaavasti aivan surkeaan feiliin. Uskallan kuitenkin toivoa sarjakuvan alun perusteella parasta!

Parisuhdeväkivaltaa? eteeristä menoa
Shinon ja Seryoun herkkää kanssakäymistä

aaaa all blueViimeisenä listalla on Est Emin Age Called Blue, jonka kansi poikkeaa niin väreiltään kuin yleisilmeeltäänkin lähestulkoon kaikista näkemistäni BL-kansista. Kansikuvassa nähtävät vinyylilevyt myös viittaavat ihan oikeasti sarjakuvan sisältöön, mikä ei aina ole mitenkään itsestäänselvää. Luvassa on siis seksiä, viinaa ja rokkenrollia sekä makeita jälkiruokia, kun aloittelevan englantilaisen rokkibändin jäsenet yrittävät saada yhtyeensä ojennukseen samaan aikaan kun kitaristi Nick tuhoaa maksansa ja uransa juhlimalla. Laulaja Billy joutuukin pian vaikean päätöksen eteen: kumpi on tärkeämpää, musiikki vai Nick? Hahmojen taustoja ja suhdetta toisiinsa sekä Billyn ihailemaan The Rebels -bändiin valotetaan takaumien kautta, eikä tarina kulje kovinkaan kronologisessa järjestyksessä. Kiinteää loppuratkaisua ei myöskään ole tarjolla, ja yhtenäisen, kantavan tarinan sijaan tärkeämpiä ovat yksittäiset huomiot ja katkeransuloiset tunnelmat.

Kokoelman kaksi lyhyempää tarinaa jatkavat pitkälti samoilla raiteilla, ja niissä päästään seuraamaan ranskalaisia taideopiskelijoita ja neuvostoaikaisia kosmonautteja. Mistään eksotiikanhausta ei Est Emin sarjakuvissa kuitenkaan onneksi ole kyse, vaan huolellisen taustatyön ja astetta realistisemman piirrosjäljen ansiosta tarinat tuntuvat uskottavilta ja vilpittömiltä. Ehkä parhaiten mangakaa ja tämän töitä kuvaa kääntäjä Matt Thornin lausahdus: ”She is not a good Boys’ Love artist. She is a gifted storyteller who happens to tell stories about men in love”. Mitäpä siihen enää lisäämään. Age Called Bluen englanniksi julkaissut Netcomics muuten tarjoaa sivuillaan mangan ensimmäisen luvun luettavaksi ilmaiseksi. Harvinaisen onnistunut mainontakikka jos minulta kysytään, sillä toisinaan luku- ja ostopäätökset on mukava perustaa muuhunkin kuin siihen nättiin kanteen.

aaa all blue yllätysnakuilua
Tarpeeksi angstia?