Tuntuupa hassulta aloittaa blogitekstin kirjoittaminen, kun edellisestä on kulunut jo melkein puoli vuotta. Päähäni on tuossa ajassa ehtinyt kertyä aika monta ideaa tänne kirjoitettavaksi, mutta ennen kuin siirryn miettimään omia asennemuutoksiani tähän harrastukseen, tai alan ruotia digitaalisessa muodossa myytävän mangan hyviä ja huonoja puolia, hoidan alta pois raportin siitä, mitä kaikkea Aasiasta oikein jäikään käteen. En nimittäin rajoittanut kaikkea oleiluani vain Koreaan, vaan käväisin toukokuussa kahdeksanpäiväisellä lomalla Tokiossa. Oikeastaan on hassua, etten ollut koskaan aiemmin ajatellut Japaniin lähtemistä kovin tosissani, mutta kun Soul-Incheonin kentältä Tokio-Naritalle lentää noin kahdessa tunnissa, tuntui matka yhtäkkiä paljon realistisemmalta vaihtoehdolta. Parantumaton fujoshi kun olen, haaveilin onsen-seikkailujen, Takarazuka-teatterin ja melonileipien lisäksi tietysti myös manga- ja doujinshikauppojen koluamisesta BL-fanien mekassa Ikebukurossa.
Oppainani ja matkaseuranani Japanissa toimivat Suomesta paikalle lentäneet Anonyymi Fantsutäti ja poikaystävänsä ’Hiroshi ’(nimi muutettu yksityisyyden suojelemiseksi). Heidän kanssaan ruokiin tutustuminen ja ostoksilla ja nähtävyyksillä käyminen oli huomattavasti antoisampaa kuin se olisi ollut yksin. Ikebukuropäivänä kuitenkin dumppasin heidät touhuilemaan omiaan, sillä kukaan tuskin olisi jaksanut roikkua perässäni kuutta tuntia homomangan perässä. Niitä kauppoja kun tosiaan riittää tuolla Otome Roadiksi kutsutulla kadunpätkällä, kuten vaikka tästä shoppailuoppaasta voi päätellä.
Pakko kyllä myöntää että kaikista mahdollisista puhelimeeni tallentamistani kartoista huolimatta kesti hetken aikaa löytää oikeille hoodseille. Kävin välillä rauhoittamassa hermojani paikallisessa Book Offissa (käytettyjen kirjojen ja mangan kauppa) etteivät lelut olisi aivan täysin lentäneet korista, kun harhailin sateessa edestakaisin Ikebukuron metroaseman ympäristössä. Lopulta tosin tajusin että perille päästäkseen täytyy kulkea kaksikerroksisen valtatien yli (tai ali, miten sen ottaa), ja heti alkoi näyttää paremmalta.
Ikebukuron asemalta löytyi Sunshine Cityn uloskäynnin läheltä B-Boyn mainosjuliste. Jos tuo ei pelästytä ja saa kääntymään takaisin metroon, niin on luultavasti jo aika pahasti pilalla.
Tässä nyt vähän tätä sateista maisemaa. K-Booksin liikkeitä on tuossa kadunpätkällä siis oikeasti kiljoona, ja kaikki ovat keskittyneet vähän eri asioihin. Itse kävin mangaa ja doukkareita myyvissä liikkeissä, ja muistaakseni myös yhdessä oheissälää kaupustavassa.
Mandaraken doujinshit tuli myös koluttua tarkkaan läpi, vaikka olinkin ehtinyt päivää aiemmin jo käydä Shibuyan Mandarakessa Anonyymin Fantsutädin kanssa. Harmikseni tosin valokuvaus on järjestään lähes kaikissa tuon tyylisissä kaupoissa kielletty, eli sekopäisimpiä doujinshinkansia ei valitettavasti päässyt ikuistamaan. Olen ostanut doujinsheja aiemmin ainoastaan netistä ylihintaisena, joten valikoiman yleinen noin 2-6 euron hintataso yllätti positiivisesti. Toisaalta siinä sai sitten tuntea itsensä aika pölvästiksi kun näki parilla eurolla myytävän samoja läpysköjä joista itse on aikanaan pulittanut postikulujen kera lähemmäs parikymmentä euroa…
Kaiken kaikkiaan Ikebukuro oli kyllä hauska kokemus, vaikka sateenvarjoni pöllittiinkin Mandaraken edustalta ja ostokset alkoivat loppupäivästä painaa repussa jo aika reippaasti. Monet shoppailijoista raahasivat mukanaan lentokentiltä tuttuja pyörillä kulkevia laukkuja, enkä pian ihmetellyt enää lainkaan miksi. Vaikka olin omien havaintojeni mukaan about ainoa länkkäri ko. kaupoissa, ei minuun silti suhtauduttu sen kummallisemmin kuin muihinkaan asiakkaisiin. Itsekin keskityin enemmän doujinshien kuin muiden asiakkaiden syynäämiseen, mutta sen kyllä pistin merkille että erilaisiin lolitatyyleihin pukeutuneita tyttöjä oli liikenteessä enemmän kuin esimerkiksi Harajukussa. Yhteenkään poikaan en myöskään muista törmänneeni, eikä tämä kauheasti yllättänyt.
En itse asiassa ole varma olisiko Ikebukuron Animatessakaan saanut kuvata, mutta tässä nyt kuitenkin pari otosta paikan hyllyistä. Tuo Kumota Harukon Itoshi no Nekokkea esittelevä ständi oli niin söpö että melkein itketti. Lopulta itselleni ei kuitenkaan tarttunut sieltä mukaan mitään, vaan keskitin kaikki ostokseni nimenomaan käytettyjen kirjojen kauppoihin. Tämä ihan siitä syystä että halusin säästää kukkaroani, ja toisaalta rajallinen valikoima ehkä vähän hillitsi kasvavaa ostosvuorta. Tavarat kun kuitenkin piti saada kulkemaan ensin Koreaan ja sitten myöhemmin vielä Suomeen. Himoshoppaajan vaihtoehto olisi tietysti ollut lähettää laatikollinen mangaa Suomeen jo etukäteen, mutta päätin tällä kertaa pysyä kohtuuden rajoissa.
Tällaista siis lopulta tarttui mukaan. Satunnaisten suosikkimangojen lisäksi mukaan eksyi muutamalta lempimangakalta myös materiaalia jota en aiemmin ole lukenut. Nyt sitten vain odottamaan käännöksiä tai opiskelemaan japania tuplasti ahkerammin. Mukaan ostoskassiin eksyi myös kaksi Nekota Yonezoun kuvituksella varustettua kansiota. Ehkä voin syksyllä käyttää niitä opiskelupapereiden säilömiseen, jos vaikka saisin parannettua opiskelumotivaatiota siinä samalla.
Mangaa ostaessa ja etsiessä kannattaa pitää mielessä, että ainakin Book Offeissa tavarat on jaoteltu genren lisäksi kustannusyhtiöittäin. Olisi siis parempi pitää mielessä minkä kustantajan lehdissä omat suosikkisarjat ovat ilmestyneet. Lempimangakoiden nimet kannattaa myös opetella tunnistamaan kanjeilla kirjoitettuna, koska muuten voi olla vähän tuskaista kaivella hyllyistä sitä oikeaa.
Doukkareista voin sanoa sen verran, että niiden ostaminen on toisaalta älyttömän hauskaa ja toisaalta äärimmäisen perseestä. Ensin sitä penkoo koko kaupan läpi etsimässä omaa lempisarjaansa (vaikka kökömmälläkin Japanilla saa kyllä myyjiltä tiedusteltua tavaroiden paikkaa. Kyllä he tietävät.). Seuraavaksi pitää pelkän kansikuvan perusteella yrittää päättää mikä on ostamisen arvoista ja mikä ei, ja sitten kotona kiroilla sitä että on tullut ostaneeksi nätteihin kansiin pakatun japaninkielisen fanficin, jossa on mukana kaksi sivua sarjakuvaa. Ei näin. Vaikka kivahan niitä kansiakin on tuijotella. Olin silti vähän pettynyt kun löysin Osamu Tezukan MW-mangasta tehdyn doujinshin, joka myöhemmin paljastuikin sitten sarjakuvan sijaan pelkäksi tekstiksi. Onnistuin myös vahingossa valitsemaan Inugata Summitin Togainu no Chi -doujinsheista varmaan sen ainoan, jossa ei oikeasti ole pornoa. Nyyh.
Ikebukuron lisäksi Tokiosta löytyi tietysti muutakin nähtävää fujoshille, tässä parhaat palat:
Akihabara on enemmän moesetien ja waifu-uskovaisten kuin BL-fanien suosiossa, mutta Don Quixote -tavaratalosta löytyin kuitenkin tällainen herkkä halityynyasetelma.
Samaisesta ostoshelvetistä löytyi myös tällaisia erikoisia kylpytarvikkeita. Jäi vähän epäselväksi, oliko kyseessä kylpysuola vai ”lisää vain vesi ja saat oman nättipojan/ lolin” -tyylinen ratkaisu.
Village Vanguardissa (olisikohan ollut Takadanobaban liike vai mikä, en ihan muista enää) oli esillä aikalailla täydellinen kattaus mangaa, eli iloisesti sekaisin BL:ää ja muita lemppareitani kuten Gangstaa ja Junji Iton kauhumangaa.
Erilaiset peliluolat tulivat myös matkan aikana tutuiksi. Itselläni oli missiona metsästää ufocatchereista Alpacasson söpöjä alpakoita, mutta niiden sijaan erästä hallista löytyikin Sekai-ichi Hatsukoi -aiheisia julisteita sisältävä laite. Jostain syystä säästin kolikkoni tuolla kerralla johonkin muuhun.
Yhdenkään nörtin Japanin-loma ei tietenkään ole täydellinen ilman jonkinlaista meido- tai host-kahvilakokemusta. Fujosheille suunnattuja teemakahviloita on Tokiossa muutamia, kuten butler-kahvila Swallowtail ja Lily Rose, jonka vetonaulana ovat ristiinpukeutuvat naiset. Kaikkein älyvapaimman teemakuppilan palkinnon vie kuitenkin BL-baari Miracle Jump, jossa on staffina sekä kolmi- että kaksiulotteisia miehiä ja kaiken järjen mukaan siis tarjolla myös jonkinlaista fanserviceä asiakkaiden riemuksi. Baari sijaitsee Akihabarassa, ja lomaviikon lopulla sinne sitten suuntasimmekin Fantsutädin ja ’Hiroshin’ kanssa.
Pakko kyllä myöntää, että vierailu jäi tasan tuon mainosvalon ihmettelyyn. Totesimme nimittäin että a) emme ehkä ole niin varoissamme että haluaisimme maksaa 4000 jeniä nomihoudaista, ja b) kellään meistä ei ole niin hyvä myötähäpeänsietokyky että olisimme oikeasti kyenneet selviämään baarivisiitistä hengissä. Tuossa nyt kuitenkin todisteena valokuvaa siitä että oikeasti vierailin paikan päällä! Peitin naamani alunperin lähinnä häpeästä, mutta se toimii myös ihan hyvänä sensuuripalkkina ettei tarvitse vaihtaa pään tilalle paprikaa.
Korean puolella fujoshiseikkailut jäivät aika onnettomiksi, kun en onnistunut edes paikantamaan mistään koreaksi käännettyä BL:ää että olisin voinut treenata hangulien lukemista (…). Korea Queer Festivalilta jäi kuitenkin tällainen valokuva digikameran muistiin:
No niin, nyt kun tämä virallinen comeback-kirjoitus on tehty niin voin siirtyä jo suunnittelemaan seuraavia. Toivottavasti tästä tulee antoisa syksy blogaamisen kannalta!
My Thoughts on Yaoi 