Vuosikertamangaa

Mikäli japaninlukutaidot eivät ole täysin hanskassa, pääsee BL-mangan varhaiseen historiaan tutustumaan varsin harvoin. Niin skanlaatioryhmät kuin amerikkalaiset kustantamotkin ovat keskittyneet lähinnä tuoreeseen materiaaliin, joten käytännössä lähes kaikki ennen 90-lukua tehtyä BL on jäänyt marginaaliin josta sitä saa hakemalla hakea, jopa internetistä. Edes klassikkojen klassikkoa, Keiko Takemiyan Kaze to ki no utaa ei ole fanikäännetty kokonaan englanniksi! Muutamia poikkeuksia toki löytyy, kuten vaikka Yasuke Aoiken vuonna 1976 alkanut From Eroica with Love jota CMX Manga on julkaissut 15 osan verran, mutta ne ovat hyvin harvassa. Tämä on sääli, sillä varhaisia june- ja shounen-ai-seikkailuja näkisi mieluusti enemmänkin.

Onneksi maailmassa on sentään jotain hyvää. Tunnetumpien mangakustantamoiden rinnalle on vuosien varrella noussut yrityksiä jotka muun sarjakuvan tai kirjojen ohessa julkaisevat mangaa, joka muutoin menisi suurimmalta osalta länsimaalaisia lukijoita täysin ohi. Yksi tällainen kustantamo on Vertical, joka on ainoana julkaissut Keiko Takemiyan töitä englanniksi. Sen pahemmin Andromeda Stories kuin To Terrakaan eivät tosin edusta Takemiyan shounen-ai-tuotantoa (okei, Terrasta voidaan kiistellä), mutta jokainen mangakalta englanniksi käännetty tarina on mielestäni kulttuuriteko jo ihan sellaisenaan.

BL:n varhaisvaiheista kiinnostunutta saattaa hieman yllättäen kiinnostaa myös se, että Vertical on kunnostautunut Osamu Tezukan aikuisille suunnattujen mangojen kääntämisessä. Mutta mitä tekemistä Osamu Tezukalla muka on BL:n kanssa? Ei suoranaisesti juuri mitään, ellei oteta huomioon että hänen trillerimangansa MW käsittelee synnin, pahuuden, politiikan ja korruption teemojen lisäksi myös homoseksuaalisuutta. Erityisen kiinnostavaksi sarjan homoteeman tekee tapa jolla sitä on käsitelty: samoihin aikoihin ilmestyneet shounen-ai-klassikot sijoittivat nuoret päähenkilönsä mahdollisimman kauas lukijoiden arkikokemuksista historiallisiin poikakouluihin tai kaukaisille planeetoille, jotta erilaiset homouden tuomat sosiaaliset stigmat voitaisiin sivuuttaa. Tezuka on tehnyt täysin päinvastaisen ratkaisun, ja MW:n hahmot ovatkin aikuisia miehiä jotka elävät modernissa japanissa.

Alunperin vuosina 1976-1978 ilmestynyt manga julkaistiin englanniksi muhkeana, yli 500 sivun kovakantisena niteenä jo vuonna 2007, mutta itse tajusin sen olemassaolon vasta aivan äskettäin. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan. MW on nimittäin äärimmäisen kiehtovaa luettavaa, riippumatta siitä mistä genreistä normaalisti sattuu pitämään. Tarinan keskiössä ovat nöyrä katolinen pappi, isä Garai, ja pankissa työskentelevä, ulkoisesti kaikin puolin ihannevävyä muistuttava Yuki. Miehet kuitenkin jakavat vuoteensa lisäksi paljon synkempiäkin salaisuuksia. He ovat nimittäin ainoat eloonjääneet Okino Mafune -saarella 15 vuotta sitten sattuneesta kaasuvuodosta, joka tappoi kerralla kaikki saaren asukkaat. Tapaus ei kuitenkaan koskaan päässyt julkisuuteen, ja harvat siitä perille päässeet ostettiin hiljaiseksi. Yukin ja Garain onnistui paeta saarelta kenenkään huomaamatta, mutta täysin naarmutta hekään eivät selvinneet, vaan tuhoisa MW-kaasu pääsi vaikuttamaan Yukin aivoihin tehden tästä täyden psykopaatin.

Crossdressausta ja ruumiinpaloittelua – aivan tavallinen päivä Yukin elämässä.
Huomatkaa muuten että manga on flipattu, eli sitä luetaan poikkeuksellisesti vasemmalta oikealle.

Garai onkin saanut vuosien ajan todistaa vierestä, kuinka hurmaava pankkiirinalku kidnappaa, ryöstää, murhaa ja raiskaa kanssaihmisiään vailla minkäänlaisia omantunnontuskia. Pappi ei kykene sen pahemmin estämään Yukin rikoksia kuin antamaan tätä ilmi poliisillekaan, ja tuntee syyllisyytensä vuoksi jatkuvasti palavansa omassa henkilökohtaisessa kiirastulessaan. Liekkien kuumuutta ei ainakaan vähennä se, että Yuki saa Garain rikkomaan selibaattivalaansa yhä uudestaan ja uudestaan. Viimeistään siinä vaiheessa kun Yuki alkaa suunnitella edelleen olemassaolevan MW-kaasun tavoittelemista omia kilahtaneita tarkoitusperiään varten, on Garain kuitenkin valittava, millä puolella hän haluaa seistä.

Manga on täynnä toinen toistaan uskomattomampia juonenkäänteitä, kun Yukin huijaukset ja suunnitelmat saavuttavat yhä sekopäisempiä ja väkivaltaisempia tasoja. Valepukujen ja näyttelemisen mestarina hän esittää murhaamiaan naisia täysin uskottavasti, vapauttaa kuuluisan vangin lavastamalla tämän perheen kuoleman ja murtautuu vartioituun sotilastukikohtaan vailla suuria vaikeuksia. Toimintakohtausten tyyli vaihtelee koomisen ja kauhistuttavan välillä, eikä Tezuka tosiaan pelkää näyttää miten julmiin tekoihin Yuki kykenee. Erityisen kiinnostava on tapa jolla tarinassa tarkastellaan moraalia, hyvää ja pahaa. Kun Yuki alkaa eliminoida kaasuvuodosta vastuussa olleita ihmisiä, Garai olettaa aluksi tämän ottaneen oikeuden omiin käsiinsä ja haluavan kostaa. Yuki kuitenkin sivuuttaa ajatukset kostosta pöhkön romanttisina, sillä ainoa motivaatio hänen teoilleen on tuottaa kärsimystä muille. Sitä paitsi, muuttuisivatko Yukin kauheat teot muka sen oikeutetummiksi, vaikka hänellä olisikin niiden takana joku ylevä tarkoitusperä? Entä kumpi on oikeastaan pahempi: se joka tekee julmuuksia, vai se joka tietää niistä mutta ei tee mitään estääkseen ne? Mitään valmiita vastauksia manga ei tarjoile, vaan päin vastoin vihjaa loppua kohden, että jopa Yukin kaltaisesta hahmosta voi löytyä ainakin pieni ripaus inhimillisyyttä.

Garain ja Yukin homosuhde on tarinassa vahvasti mukana alusta alkaen, vaikkakin enemmän sivujuonteena kuin varsinaisena pääasiana. Seksikohtauksia on joka tapauksessa 70-lukulaiseksi mangaksi mukana paljon. Vaikka pappi pitääkin itseään syntisenä sortuessaan yhä uudestaan ja uudestaan Yukin vietäväksi, on mangan kerronta kuitenkin paljon vähemmän tuomitsevaa. Garain ja Yukin suhde on dysfunktionaalisuudessaan toki kaikkea muuta kuin ideaali, mutta MW näyttäytyy silti lopulta kannanottona suvaitsevaisuuden puolesta. Mangassa muistetaankin useampaan kertaan mainita, miten takapajuisia Japanin asenteet seksuaalisuuteen ovat verrattuna ’kehittyneempiin maihin’. On harmi että harva uudempi manga uskaltaa ottaa samalla tavalla kantaa aiheen puolesta, sillä meininki Japanissa ei edelleenkään ole erityisen suvaisevaista.

Paskan möivät

Tästä todistaa aika hyvin esimerkiksi mangan pohjalta vuonna 2009 ohjattu samanniminen elokuva. Sen lisäksi että se on toimintakohtauksistaan huolimatta varsin tylsä ja onnistuu hukkaamaan suurimman osan mangan sanomasta, ei siinä myöskään edes yritetä viitata Yukin ja Garain väliseen seksisuhteeseen kertaakaan. Tezuka taisi siis olla aika monta vuosikymmentä aikaansa edellä.

Toinen huomionarvoinen julkaisu BL:n historiasta kiinnostuneelle on Fantagraphicsin viime vuonna julkaisema Moto Hagio -antologia A Drunken Dream and Other Stories. Kustantamo on pääasiassa keskittynyt taidesarjakuviin, mikä näkyy myös tässä sen ensimmäisessä(?) mangajulkaisussa: suurikokoinen ja kovakantinen nide on kultakoristeineen kuin luotu keräilijän hyllyyn. Shoujomangan lähettiläs Matt Thorn on tehnyt valtavan urakan kootessaan yksiin kansiin kymmenen lyhyttä mangatarinaa Hagion 40-vuotiselta uralta. Kokoelman vanhin työ on vuodelta 1970 ja uusin vuodelta 2007, ja valtavan aikahaarukan ansiosta Hagion kehitys mangakana läpi vuosien ja vuosikymmenten on helposti nähtävissä. Samalla tarinoiden taso on kuitenkin varsin vaihteleva, eivätkä kaikki niistä ole erityisen kiinnostavia tai muistettavia.

Sisältönsä epätasaisuudesta huolimatta kirja tarjoaa BL-faneille yllättävän paljon sen takaosasta löytyvän, lähes 20-sivuisen Hagion haastattelun ja Thornin kirjoittaman ’The Magnificent Forty-Niners’ -minihistoriikin muodossa. Molemmat ovat mielenkiintoisia katsauksia paitsi siihen, miten Hagio, Takemiya ja kumppanit aikanaan yhdessä vaikuttivat shoujomangan vallankumoukseen, myös siihen millaiset teemat ovat Hagiolle tyypillisiä ja miksi tämän tarinat ovat sellaisia kuin ovat. Kummallinen äitisuhde esimerkiksi heijastuu tämän tuotannosta jatkuvasti, eikä mikään ihme. Hagion oma äiti ei nimittäin ole koskaan oppinut ymmärtämään tai arvostamaan tyttärensä työtä, vaikka tämä lukeutuu Japanissa tunnetuimpien ja rakastetuimpien mangakoiden joukkoon. Haastattelusta paljastuu myös, ettei Hagio ollut aluksi aivan yhtä innoissaan homoerotiikasta kuin hänen kämppiksensä Takemiya. Monissa hänen shounen-aiksi laskettavissa tarinoissaan onkin suoranaisen homouden sijasta kyse enemmän sukupuolen häilyvyydestä ja sen rajojen taivuttelusta.

Samanlaista tematiikkaa näkyy myös kokoelman upeasti väritetyssä nimitarinassa A Drunken Dream. Hermafrodiitteineen ja avaruusasemineen se tuo mieleen Hagion scifimangat They Were Eleven ja A,A’ [A, A Prime], jotka ovat kyllä aikanaan ilmestyneet englanniksi, mutta olleet loppuunmyytyinä jo vuosien ajan. Tämän lisäksi kokoelman kiehtovimmat tarinat ovat ainakin omasta mielestäni The Willow Tree ja Iguana Girl, jotka ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta joissa on molemmissa pohjimmiltaan kyse äidinrakkaudesta (tai sen puutteesta).

A Drunken Dream on hieno julkaisu, jonka kaltaisia toivoisi näkevän enemmänkin. Samalla se on kuitenkin karu muistutus siitä, että edes Moto Hagion kaltaisen mestarin töitä ei näköjään kannata tuoda englanninkielisille markkinoille juuri muuten kuin tällaisena keräilijöille ja hardcore-harrastajille suunnattuna pakettina. Toki sen toivoisi raivaavan tietä sellaisille edelleen kääntämättömille klassikoille kuin Kaze to ki no uta tai Hagion Poe no ichizoku, November Gymnasium ja Thomas no shinzou, mutta totuus taitaa olla ettei pitkille, kymmeniä vuosia vanhoille sarjoille löytyisi tarpeeksi yleisöä.

Hieman rohkaisua löytyy kuitenkin Verticalin tulevaisuudensuunnitelmista. Yhtiö on nimittäin julkaisemassa Osamu Tezukan Princess Knightin kaksiosaisena mangana loppuvuodesta. Sarja on toki puhdasta shoujoa, mutta jos pojaksi pukeutuva tyttö 50-luvulta herättää ostajien kiinnostuksen, ehkä 70-luvun sisäoppilaitospojillakin on vielä toivoa.

Kummitusten yö

Halloween on yksi omista juhlasuosikeistani, ja koristeluiden ja ruuanlaiton lisäksi asiaan kuuluu tietysti sopivan pelottavan tai muuten vain halloween-aiheisen viihteen kuluttaminen. Myös erilaisten halloween-teemaisten asioiden, kuten blogipostausten, tekeminen lienee siis paikallaan. Mutta näkyykö kuolleiden juhla BL:ssä oikeastaan mitenkään? Halloweenhan on japanilaisille yhtä tuttu ja perinteinen juhla kuin joulu, eli mitään varsinaisia halloween-spesiaaleja ei BL:stä voi juuri bongata. Sopivaan tunnelmaan on kuitenkin mahdollista päästä vaikkapa erilaisista kauhuaiheista kertovilla tarinoilla. Perinteinen japanilainen kauhkuvasto sekoitettuna homoiluun tuntuu olevan liian outo yhdistelmä jopa japanilaisille, mutta länsimaisiin kauhuikoneihin törmääkin sitten jo paljon helpommin. Näistä tietysti yksi hahmotyyppi on suositumpi kuin kaikki muut yhteensä…

Vampyyrit esitetään popkulttuurissa usein niin ruokavaliollisesti kuin seksuaalisestikin poikkeavina, eikä siis liene mikään yllätys, että monet BL-sarjatkin yrittävät hyödyntää tätä kuvastoa. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että yhdistelmä Japani + vampyyrit ei ole ikinä onnistunut tuottamaan mitään erityisen laadukasta, joten näilläkin sarjakuvilla on lähinnä kuriositeettiarvoa. Verenimijät ja BL kuitenkin kuuluvat enemmän tai vähemmän oleellisesti yhteen, sillä onhan yksi lajityypin syntyyn vaikuttaneista teoksista, Moto Hagion Poe no Ichizoku, kertomus nuoren pojan ja vampyyrin ystävyydestä. Siitä on kuitenkin tultu melko pitkä matka tänä vuonna ilmestyneeseen, bondagesta ja muusta astetta jännemmästä materiaalista tunnetun Asia Watanaben lyhyen lyhyeen Glow Vampire -nimiseen doujinshiin. Omakustanne on puhdasta ja aivotonta pornoilua alusta loppuun, eikä ota vampyyriteemastaankaan irti yhtikäs mitään, mutta erityisen siitä tekeekin juonen sijasta sen väritys. Alusta loppuun neliväristä mangaa saa normaalisti hakea kissojen ja koirien kanssa, vaikka on tietysti hieman kyseenalaista, tuovatko herkät pastellisävyt sarjakuvaan oikeasti mitään lisäarvoa. Hieman juonekkaampaa ja synkempää menoa on puolestaan Hiroki Kusumoton kaksiosaisessa sarjassa Vampire’s Portrait, jossa mystistä elämää viettävä leukapartainen vampyyri Sein palkkaa katutaiteilija Loun ikuistamaan kasvonsa maalaukseen. Mikä olikaan mystisen vampyyrin suhde Loun isoisään, ja kuka Seinin vaki-imu Adam oikein on miehiään? Sekavassa tarinassa on luvassa myös mm. pianonsoittoa ja ristiinnaulintaa, mutta ainakin se ottaa kaiken mahdollisen irti vampyyrien hirviömäisestä puolesta ikuisen kaunispoikailun sijaan.

Kimaltavia vampyyrejä vs. Leukaparta

Suurin osa homovampyyreistä liikkuu kuitenkin paljon jokapäiväisemmissä ympyröissä, ja hyvänä esimerkkinä tästä toimii Yozakura Sakyoun Blood Honey. Tarinan verenimijät ovat aikojen saatossa menettäneet lähestulkoon kaikki erikoiskykynsä, mutta mieltymys punaisten ruumiinnesteiden nauttimiseen on säilynyt ennallaan. Yksi tällaisista vampyyreistä, Akabane, onkin päätynyt töihin todelliseen seisovaan pöytään eli verenluovutusklinikalle. Eräänä päivänä klinikalle pamahtaa Mayuzumi, jolla on lähestulkoon pakonomainen tarve luovuttaa vertaan, vieläpä huomattavasti useammin kuin suositukset sallivat. Loput osaatte varmaan arvatakin. Manga on enimmäkseen tasoa ihan kiva, mutta onnistuu silti olemaan tarpeeksi viihdyttävä jäädäkseen mieleen.

Melkoisen erilainen tapaus tunnelmaltaan ja tyyliltään puolestaan on Inoue Nawon Sute neko no ie eli hylätyn kissan talo. Vampyyri Ed ottaa kadulta löytämänsä lapsen hoteisiinsa, ja pian Phil-niminen poika kiintyy pelastajaansa, joka ei kuitenkaan osaa vastata Philin tunteisiin kuin kiukuttelulla. Seuraa itsetutkiskelua, mustasukkaisuutta ja angstia ennen kuin pari todella saa toisensa vasta vuosien päästä Philin kasvettua nuoreksi mieheksi. Sarjakuva sijoittuu hahmojen vaatetuksesta päätellen jonnekin 1800-luvulle, ja on visuaalisesti todellinen napakymppi vahvoine kontrasteineen ja hauskoine yksityiskohtineen. Pienieleisen tarinan suurin puute on sen vampyyriteema, joka kaikesta huolimatta tuntuu lähinnä päälleliimatulta lisämausteelta. Ilmeisesti ihan kaikkea ei kerralla voi saada.

Söpöilyä vs Dramatiikkaa

Erityisesti länsimaisen vampyyrihomoerotiikan ystäviä kiinnostanee lisäksi Shinohara Udoun piirtämä manga-adaptaatio Anne Ricen Veren vangeista. Vuonna 1994 ilmestynyt manga on luultavasti tehty elokuvan suosion siivittämänä, ja se seuraileekin enemmän filmin kuin kirjan juonta. Piirrosjälki on juuri niin ysäriä kuin odottaa sopii, mutta ainakaan sarjakuva ei kärsi elokuvan roolitusongelmista. Mikä parasta, Antonio Banderaksen rumaa peruukkia ei tässä versiossa tarvitse nähdä edes piirrettynä!

Länkkäriviihteestä puhuttaessa maininnan ansaitsee tässä yhteydessä myös Harold Sipen ja Hector Casanovan loistavasti halloweeniin sopiva sarjakuva Screamland. Hollywoodiin sijoittuvassa tarinassa vanhat kauhuhahmot ovat jo parhaat päivänsä nähneitä näyttelijöitä lukuisine ongelmineen: susimies on lihava alkkis, muumio maanpaossa ja naistenmiehenä tunnettu Dracula on todellisuudessa varsin syvällä arkussa, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Siinä sivussa irvaillaan viihdeteollisuudelle, fanikulttuurille ja kaikelle siitä väliltä. Ehdottomasti katsastamisen arvoinen tapaus.

Homovampyyreitä 1800- ja 2000-luvuilta

Mutta eiköhän siinä ollut riittävästi vampyyreitä vähäksi aikaa. Missäs ne ihmissudet, kummitukset ja muut ilmestykset luuhaavat? Valitettavasti aika pitkälti kiven alla, vaikka ei toivoa aivan täysin kannata heittää. Lähinnä FAKEn tekjänä tunnettu Sanami Maoh on tehnyt kaksiosaisen mangan nimeltä Until the Full Moon, joka keskittyy kahden miehen, toinen vampyyri ja toinen vampyyrin ja ihmissuden jälkeläinen, rakkauselämään. Paha vain että geenit tekevät jälkimmäiselle tepposet, ja tämä muuttuu täysikuun aikaan ihmissuden sijasta naiseksi… Tästä seuraa aivotonta kohellusta ja fantasiaseikkailuja, ei siis mitään järin merkityksellistä tai jännittävää.

Paljon uskottavammin ihmissusiteemaa käsittelee Hokuto Yamagishin Wild Fangs. Tarinan päähenkilö Mao kuuluu sukuun, jonka jäsenillä on kyky muuttua suden kaltaisiksi pedoiksi. Nämä pedot tottelevat vain tietyn isäntäsuvun jäseniä, ja tämän suvun jälkeläiset ovat olleet kateissa jo vuosikymmeniä. Ilman isäntää peto kadottaa kaikki inhimillisyyden rippeensä ja muuttuu säälimättömäksi tappokoneeksi, joten Mao lähtee isoäitinsä kehotuksesta maailmalle etsimään omaa isäntäänsä. Pian tämän tie risteääkin palkkionmetsästäjä Syonin kanssa, joka pääsee varsin nopeasti selville Maon salaisuudesta ja lupaa yllättäen suojella tätä. Maon kyvystä on nimittän saanut vihiä myös useampi pedon voimista kiinnostunut taho, ja jahti voi alkaa. Samalla Maon ja Syonin välille alkaa kehittyä side, jossa on kyse muustakin kuin reisien tutinasta. Onko Mao viimein löytänyt isäntänsä? Tällä mangalla on ehdottomasti muitakin ansioita kuin söpö puhuva kaulaliina, ja se itse asiassa sai minut useampi vuosi takaperin vakuuttumaan siitä, että BL:llä voisi ihan oikeasti olla jotain muutakin annettavaa kuin Gravitation.

Ei varmaan tarvitse sanoa kumman taiteesta tykkään enemmän

Halloweenin ja BL:n yhteydessä on tietysti pakko mainita erikseen vielä mangaka Naono Bohra, jota voi nimittää todelliseksi kauhukuningattareksi. Äärimmäisen monimuotoisesta yaoituotannostaan tunnettu Bohra on ehtinyt taiteilla pornoa niin vampyyreistä (Home made vampire), ihmissusista (Three wolves mountain), demoneista (Blood hope yms) kuin zombeistakin (Naïve gespenst)! Laatu on sarjakuvissa välillä vähän mitä sattuu, mutta jos näillä ei pääse halloween-tunnelmiin, niin ei sitten vissiin millään. Homozombeista kiinnostuneiden kannattaa tsekata tietysti myös Bruce LaBrucen ohjaama Otto, or Up with dead people.

Vampyyrit ja zombit jännän äärellä

My thoughts on yaoi toivottaa hyvää halloweenia kaikille lukijoilleen!

Hyi, homoja

Homofoobinen ei välttämättä ole se sana joka ensimmäisenä tulee mieleen kahden miehen välistä romanssia käsittelevästä sarjakuvasta. BL ei kuitenkaan ole läheskään niin homomyönteinen genre kuin ensinäkemältä voisi luulla, mikä ei toisaalta ole suurikaan yllätys kun ottaa huomioon sen juuret ja kohderyhmän. Vaikka jotkin BL-mangakoista tekevätkin rohkeita rajanylityksiä gay mangan puolelle, valtaosalle tekijöistä ja lukijoista homous on kuitenkin vain yksi fantasiaelementti siinä missä vaikkapa keijut tai avaruusasemat toisille. Alkuperäiset shounen-ai tarinat käsittelivät toki poikarakkauden kautta sukupuolta ja seksuaalisuutta, mutta eivät silti välttämättä nimenomaisesti homoseksuaalisuutta. Esimerkiksi Moto Hagion shounen-ai -tarinassa X+Y (1984) autistisen oloinen poika Tacto on syntynyt hämmentävien sukupuolenvaihdoskokeiden seurauksena, ja onkin itse asiassa kromosomeiltaan tyttö. Nykyään valtaosa BL:stä keskittyy kuitenkin ennen kaikkea suhdesotkuihin ja erotiikkaan, eivätkä nämä sarjat siis kerro homoudesta senkään vertaa.

Yaoille tyypillisimpiä käytäntöjä on nimittäin hahmojen seksuaalisen suuntautumisen suoranainen kieltäminen tai ainakin häivyttäminen tarinan keskiöstä ja hahmojen (sekä lukijan) mielistä. Jason Thompson ilmaisee asian shounen-ai -avautumisessaan varsin hyvin: ”There’s usually just enough acknowledgment of gayness for there to be a faint feeling of forbidden love, but not enough for any kind of political statement or even self-identification.” On tietysti itse kunkin pohdittavissa, onko ainoastaan vapauttavaa ja idealistista ettei näissä tarinoissa sukupuolella ole parinmuodostuksessa merkitystä edes nimeksi eikä homofobiaa ole olemassakaan, vai lakaiseeko BL viihteen tieltä maton alle tärkeitä yhteiskunnallisia asioita™, joita sen pahemmin lukijat kuin sen tuottajatkaan eivät oikeastaan halua kohdata tai käsitellä. Homokulttuuri on Japanissa edelleen varsin marginaalisessa asemassa ja kulissiavioliitot vieläkin yleinen käytäntö, eikä erilaisuutta katsota maassa muutenkaan kovin suopeasti. Ei siis liene ihmekään jos aihe tuntuu vieraalta ja vaikealta.

Toisaalta BL:ssä on kyse kuitenkin vain ja ainoastaan puhtaan rehellisestä hömppäviihteestä, jolta ei pitäisi odottaa kovin realistista käsittelyä mistään muustakaan aiheesta. Lesbopornoa tiirailevaa miestä eivät SETAn esitteet juurikaan jaksa innostaa, eikä harlekiinien suurkuluttaja kaipaa telaketjufeministiä kertomaan miten seksistisiä ja epärealistisia ne ovat. Niin kauan kuin kuluttamaansa viihteeseen muistaa suhtautua juuri sinä minä se on eli hömppänä, asiat ovatkin varsin mainiosti. Siinä vaiheessa kun yaoita silmät ristissä lukenut fujoshi saa päähänsä että kaikki homot ovat söpöjä ja naismaisia ”yaoilemmikkejä”, on jotain mennyt pahasti pieleen (aiheesta riittää varmasti avauduttavaa lähes jokaisella jossain amerikkalaisessa animetapahtumassa käyneellä homolla). Ihan oikean ongelman muodostaa kuitenkin toinen, toivottavasti paljon pienempi, faniryhmä, joka mielellään kyllä lukee seksuaalivähemmistöjen fiktiivisistä seikkailuista mutta on samaan aikaan epäluuloinen tai jopa vihamielinen näitä kohtaan oikeassa elämässä. Tuo asenne muistuttaa kipeästi siitä, että vaikka jokin ihmisryhmä kelpaisi jo viihdykkeeksi, sitä ei välttämättä vielä kelpuuteta tasa-arvoiseksi yhteiskunnan jäseneksi – hieman kuin mustat koomikot aikanaan.

Oikeastaan sama näkökulma on ollut oleellisena osana BL:ää sen syntyajoilta saakka. Moto Hagio ja Keiko Takemiya sijoittivat tarinansa historiaan tai tulevaisuuteen, mahdollisimman kauas arkitodellisuudesta siis, ja suuri osa 80-luvun june-tarinoista päättyi jommankumman tai molempien rakastavaisten kuolemaan tai itsemurhaan, koska suhteella ei ollut tulevaisuutta eikä onnellinen loppu olisi muutenkaan tullut edes kysymykseen. Nykyisestä poikarakkausgenrestä tällaiset elementit on pitkälti riisuttu, mutta yhtään sen enempää tekemistä niillä ei todellisuuden kanssa vieläkään välttämättä ole.

Yhyybyhyy kuollaan lumeen yhyhyhy

Mutta hetkonen, edistääkö BL-manga siis homofobian ja suvaitsemattomuuden leviämistä? No ei tietenkään. Entä ovatko kaikki jaajon kuluttajat automaattisesti homofoobisia, jopa tiedostamattaan? Eivät todellakaan, onneksi. Olen kuullut lukemattomia tarinoita niin tytöistä kuin pojistakin jotka ovat saaneet yaoin lukemisesta apua oman seksuaalisuutensa löytämiseen ja pohtimiseen, ja yhtä paljon olen lukenut ihmisistä jotka nimenomaan BL:n tai slashin takia ovat oppineet suvaitsevaisemmiksi ja kiinnostuneet seksuaalivähemmistöjen asemasta ja sen parantamisesta. Aivan kaikki homomiehet eivät myöskään yleisen uskomuksen vastaisesti vihaa yaoita, kuten Yaoi 911:n Alex osoittaa. Blogissaan hän muistuttaa, että kaikki homot eivät pidä baran ja Tom of Finlandin hypermaskuliinisesta mieskuvasta, ja miehille tarkoitetusta materiaalista puuttuu usein se joidenkin kaipaama tunteellinen herkistely, jota BL-sarjoista löytyy puolestaan välillä liiankin kanssa. Mikä kenenkin paattia keikuttaa, pääasia että keinuu.

Mutta ei tässä vielä kaikki! Myös eräs homojakin suurempi sorrettu ihmisryhmä saa nimittäin BL:ssä kuraa usein täyslaidallisen, sillä ollakseen naisten piirtämää ja kirjoittamaa BL on yllättävänkin naisvihamielistä. Useimmissa tarinoissa se ainut tyttöhahmo toimii antagonistina, ja yleisesti ottaen naiset ovat pelkästään tosirakkauden tiellä tai yksinkertaisesti typeriä ja turhia. Jos ottaa vielä huomioon sen, miten monesti suhteen naisellista osapuolta edustava uke saa turpiinsa ja alistuu milloin vapaasta tahdostaan ja milloin pakosta, voi vain miettiä millaisen kuvan naiset itsestään ja toisistaan näiden välityksellä yrittävät antaa.

Kirjoittaja ei harrasta tai opiskele naistutkimusta eikä ole SETAn tai minkään muunkaan järjestön aktiivi.