2. joulukuuta

Tervetuloa My Thoughts on Yaoin joulukalenteriin! Lisätietoa kalenterista voit lukea täältä.

2. Suosikkiparisi jostain muusta kuin BL-sarjasta

Tapahtui mitä tahansa, lempikirjasarjani tulee nyt ja varmaan ikuisesti olemaan 12-vuotiaille pojille suunnattu kauhufantasiaseikkailu The Saga of Darren Shan. Kirjoista tehty manga on myös aika kova juttu, vaikka ulkonäöstä päätellen se on vielä selvemmin suunnattu pikkupojille. Lähes kymmenvuotisen faniuteni aikana olen ehtinyt pyörittää sarjan hahmojen suhteita päässäni aika moneen otteeseen, eikä siis liene ihme että näistä kirjoista on peräisin myös kaikken aikojen eeppisin ja hienoin OTP:ni, eli Darren Shan ja Kurda Smahlt. Ennen kuin katsotte tuota kuvaa ja kysytte mikä shotacat minusta on tullut, haluaisin muistuttaa että Darren ikääntyy hitaasti ja on siis oikeasti vanhempi kuin miltä näyttää. Ihan totta! Darren on siis nuori ja vilpitön puolivampyyri, joka uskoo kaikista pelkkää hyvää, ja Kurda vallankumousta hautova vampyyriprinssi, joka turvaa enemmän älyynsä kuin muskeleihinsa toisin kuin suurin osa vampyyreistä. Hahmojen tiet risteävät vain lyhyesti ja melko traagisissa merkeissä, mutta he jättävät toisiinsa sitäkin suuremman vaikutuksen.

Kurda Smahlt ja Darren Shan, ou jea.

Vaikka antaisi kaiken tinahattuilun olla, on minulla silti mielestäni ihan hyvä syy pitää hahmojen suhdetta tärkeänä ja merkityksellisenä paitsi heidän itsensä, myös koko sarjan juonen kannalta. Vai mitä sanotte siitä, että Kurda tuodaan takaisin kuolleista, koska tämä välitti eläessään Darrenista niin paljon että jatkaisi tämän suojelua vaikka ei muistaisi entisestä elämästään mitään muuta? Tai siitä, että Kurda on valmis uhraamaan vuosikausia valmistelemansa suunnitelman, vain siksi että Darren saisi elää? Tai siitä, että siihen viralliseen mangaan on eksynyt mukaan tällainen kohtaus (huom! ei-työturvallinen kuva!)? Että joo-o, subtext on yhtä kuin buttsex ja sitä rataa.

12-osainen sarja on kaikessa hölmöydessään muutenkin äärimmäisen otollinen kasvualusta kaikenlaiselle shippaamiselle. Kirjailija luuli varmaankin olevansa kekseliäs ja kiertävänsä kaikki homohtavat vampyyrikliseet tekemällä oman mytologiansa verenimijöistä karskeja ja väkivaltaisia yön kulkijoita… Mutta taisi jättää huomiotta, että lähinnä miehistä koostuva, välillä aika tiivistäkin yhteiseloa viettävä vampyyripopulaatio ei oikeastaan kuulosta yhtään sen vähemmän homolta. ”Hups.”

Jos joku muu on sattunut Darrenin seikkailuihin tutustumaan, suosittelen lämpimästi myös tuoretta kirjasarjaa joka keskittyy Darrenin mentorin, Larten Crepsleyn nuoruuteen. Ensimmäinen osa on ainakin yllättävän hyvää shittiä, ja seuraavan on määrä ilmestyä ensi keväänä.

Kuvitus: Takahiro Arai

Lopettamisen vaikeudesta

Osittain yleisön pyynnöstä, ja osittain koska keskellä yötä kirjoitettu päiväkirjateksti ei näyttänytkään seuraavana päivänä niin nololta ja kökösti muotoillulta kuin luulin.

Sain menneellä viikolla vihdoin ja viimein luettua loppuun Akimi Yoshidan 19-osaisen mangan nimeltä Banana Fish. Mangasta löytyisi kirjoitettavaa vaikka kuinka monen blogipostauksen verran, mutta aloitetaan nurinkurisesti tällä kertaa lopusta. Sarjan lopetus nimittäin jätti minuun sen verran syvän vaikutuksen, että pyörin sängyssä hereillä varmaan viiteen asti aamulla pohtien syntyjä syviä. Viimeiset pari päivää olen yrittänyt vähän jäsennellä ajatuksiani asian tiimoilta ja googlen avustuksella löysin myös pari aiheeseen liittyvää blogikirjoitusta, ja oli ihan mielenkiintoista ja katarttistakin lukea muiden ajatuksia ja tulkintoja aiheesta. Muiden tulkinnat ovat kuitenkin aina muiden tulkintoja, ja samalla kun mietiskelin omaani, tuli pohdittua tarinoiden lopetuksia ja onnellisia ja onnettomia loppuja vähän yleisemminkin. Samaa aihetta käsittelee myös Bubukuutissa ilmestynyt kirjoitus Bad end, suosittelen lukemaan.

Teksti on poikkeuksellisesti lue lisää -linkin takana piilossa, koska siinä on spoilereita ihan ns. vitusti. Tai ainakin näistä sarjoista/kirjoista/elokuvista: Banana Fish, Bartimaeus, Harry Potter, Saga of Darren Shan, Death Note, Romeo ja Julia, Titanic, 1999nen shichi no gatsu Shanghai, muinaiset kreikkalaiset, Twilight, Cornered Mouse Dreams of Cheese/Carp on the Chopping Block Jumps Twice, 500 Days of Summer

Keitä ne on ne sankarit

En ole oikeastaan koskaan lukenut supersankarisarjakuvia, joten suurin osa naamioitujen oikeuden puolustajien seikkailuista on jäänyt minulta täysin pimentoon, ehkä jokakesäisiä hittielokuvia ja Batmanin TV-inkarnaatioita lukuunottamatta. Amerikkalaiset supersankarit ovat jostain syystä silti aina kiehtoneet minua, tosin enemmän idean tasolla kuin käytännössä. Sanokaa mitä sanotte, mutta minusta vuosikymmenien mittaisen historian omaavat universumit ja hahmot eivät tunnu erityisen helposti lähestyttäviltä, vaikka värikkäät trikoot ja supervoimat vähän kuumottaisivatkin. Ehkä siksi olenkin niin perso erilaisille ~postmoderneille~, supersankareita vähän eri vinkkelistä katsoville teoksille, jotka luovat omat maailmansa valmiin canonin käyttämisen sijasta.

Legendaarisin näistä on tietysti Alan Mooren Watchmen, jonka kanssa yllättävän samoja juonellisia latuja kulkee myös Pixarin parhaisiin kuuluva elokuva Ihmeperhe. Tänä keväänä teattereihin tullut, samannimiseen sarjakuvaan pohjautuva elokuva Kick-Ass on puolestaan omaan makuuni ehkä vähän liian itsetarkoituksellisen väkivaltainen, mutta joka tapauksessa varsin viihdyttävä tapaus. Uusin löytöni tämänsorttisten teosten sarjassa on Perry Mooren kirjoittama nuortenromaani Hero, jossa teini-ikäinen päähenkilö Thom painii paitsi orastavien supervoimiensa, myös homoseksuaalisuutensa kanssa. Ei yhtään huonompi yhdistelmä, jos minulta kysytään!

Moore sai innoituksen kirjaan seurattuaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen surkeaa kohtelua supersankarisarjakuvissa, ja päätti lopulta luoda oman sankarinsa, joka voisi paitsi potkia pahiksia perseelle ja olla homo, myös saada onnellisen lopun. Jos vilkuilee Mooren itse kokoamaa ”Who Cares About the Death of a Gay Superhero Anyway?” -listaa, on kyllä helppo ymmärtää miksi: suurin osa homohahmoista kun on vuosien varrella joko tapettu tai pahoinpidelty brutaalisti, muutettu myöhemmin heteroiksi, esitetty naurettavina stereotyyppeinä ja kieroutuneina pahiksina tai yksinkertaisesti unohdettu kokonaan. Tietenkään sarjakuvasankarien elämä ei ole pelkkää tuskaa ja kurjuutta, kuten voi päätellä näistä artikkeleista, ja viime vuonna Marvelin X-Factor-lehdessä nähtiin ensimmäinen kahden miehen välinen suudelma amerikkalaisessa mainstream-sarjakuvassa. Sarjakuvataiteilijoiden tapaan Mooren ei kuitenkaan onneksi tarvitse pelätä omien hahmojensa huonoa kohtelua toisten käsikirjoittajien käsissä, kuten on käynyt monien naamiosankarien tapauksessa. Hyvät aikeet ja mielenkiintoiset lähtökohdat eivät tietenkään takaa onnistunutta lopputulosta, mutta odotukseni kirjan suhteen olivat joka tapauksessa innostuneen positiivisen puolella.

I never thought I’d have a story worth telling, at least not one about me. I always knew I was different, but until I discovered I had my own story, I never thought I was anything special.

Monella tapaa kirja onnistuukin toimittamaan. Takakansitekstissä Stan Lee kuvailee kirjaa sanoin ”can’t-put-it-down page turner”, mikä piti ainakin omalla kohdallani paikkansa erinomaisesti. Thomin näkövinkkelistä kirjoitettu kerronta imaisee mukaansa heti ensi hetkistä lähtien, eikä lukemista meinaa malttaa millään lopettaa kun sen kerran on aloittanut. Päähenkilö tuntuu myös alusta alkaen samaistuttavalta ongelmineen ja vikoineen, mikä onkin tämänkaltaiselle kirjalle lähestulkoon elinehto. Thomin ongelmat ovat tosin astetta suurempia kuin tavallisella keskivertoteinillä: tämän heräävät supervoimat manifestoituvat lähinnä epilepsian kaltaisina sairaskohtauksina, äiti on kadonnut mystisesti vuosia sitten ja isä on vihattu entinen supersankari, joka inhoaa homoja lähes yhtä paljon kuin naamiosankareita. Ei siis liene ihmekään, miksi Thomin ensimmäinen reaktio on karata kotoa, kun hän luulee jääneensä kiinni Uberman-jynkyn katselemisesta isänsä läppärillä. Pakomatka kuitenkin loppuu lyhyeen, kun Thom joutuu välikappaleeksi B-luokan pahisten ja sankariliigan kahnauksessa, jonka seurauksena parantavia voimiaan menestyksekkäästi käyttäneelle pojalle ehdotetaan liittymistä superliigan aloittelevien sankarien valmennusohjelmaan.

Thomin elämä mutkistuu entisestään, kun seksuaalisen suuntautumisen lisäksi tämän täytyy äkkiä pitää isältään piilossa myös sankarikoulutuksensa ja uudet voimansa. Ja jotta elämä ei menisi liian helpoksi, pakkaa sekoittavat myös kenkkuilevat kanssatiimiläiset Miss Scarlett ja Golden Boy sekä joka-aamuiset koristreenit komean kroatialaispakolaisen Goranin kanssa. Kaikki ei tietenkään ole aivan sitä miltä aluksi näyttää, ja tarinan edetessä niin Thomille kuin lukijallekin alkaa valjeta, miksi tämän isä on niin katkera ja mitä kaikkea Scarletin kovan tsunderekuoren alle kätkeytyykään. Entä mitä todella tapahtui Thomin äidille, ja kuka on salaperäinen Dark Hero, joka tuntuu kyttäävän Thomin jokaista liikettä?

I don’t know exactly how I’m going to make the world better yet, but I know I’m going to try.

Hero on kohtalaisen onnistunut yhdistelmä vauhdikkaampia toimintakohtauksia ja seesteisempää pureutumista hahmojen sielunelämään. Thomin lisäksi kirjan tärkeimmiksi henkilöiksi nousevat tämän isä sekä tulevaisuuteen näkevä vanharouva Ruth, jonka mahdoton nuoruudenromanssi mustan miehen kanssa rinnastuu Thomin nykypäivässä kohtaamaan homofobiaan. Vaikka kaikki hahmot eivät kovin moniulotteisiksi pääsekään kasvamaan, on Moore silti onnistunut antamaan näille ihan mukavasti lihaa luiden ympärille. Monet hahmoista ovat kokeneet kovia, mutta tarina antaa lopulta melko lohdullisen viestin siitä, että kaikesta voi selvitä.

Kirja ei kohtele päähenkilöään sen ruusuisemmin kuin muitakaan. Thom on isänsä epäsuosion takia kasvanut ilman ystäviä, eikä voi näyttää todellista minäänsä edes ainoalle perheenjäsenelleen. Kun Thom saa erilaisuutensa vuoksi kakkaa niskaansa niin koulusta, kotoa kuin muilta sankareiltakin, ainoa henkireikä löytyy paikallisen homobaarin parkkipaikan kulmalta, jossa voi ainakin tuijotella baariin vaeltavia asiakkaita, kun uskallusta sisään astumiseenkaan ei löydy. Missään vaiheessa Thomin tilanne ei kuitenkaan tunnu täysin lohduttomalta eikä kirjassa muutenkaan onneksi luisuta teiniangstin syvään suohon, mistä on varmasti kiittäminen hahmon maanläheistä ja toiveikasta asennetta. Vaikka Thomin parantajankyvyt – ja samalla taito lukea ihmisiä – ovat tarinan aikana vielä lapsenkengissään, osaa tämä toisinaan samaistua ihastuttavalla tavalla muiden reaktioihin. Urpoillessaankin Thom on sympaattinen ja samaistuttava, sillä kukapa ei olisi joskus ollut tilanteessa jossa tietää että olisi pitänyt sulkea suunsa jo ajat sitten, mutta kun nyt kerran on vauhtiin päästy niin lopettaakaan ei voi.

Kirjan kerronta on kohdeyleisön huomioon ottaen välillä yllättävänkin hienovaraista, ja kirja luottaa lukijan kykyyn päätellä asioita itsekin, sen sijaan että kaikki selitettäisiin valmiiksi. Erityisen mielenkiintoisesti on toteutettu Thomin ja Goranin suhde, jonka kehitys perustuu enemmän hiljaiselle yhteisymmärrykselle ja konkreettisille teoille kuin sanalliselle lässyttämiselle tai edes selittävälle sisäiselle monologille. Näennäisestä hienovaraisuudesta huolimatta valtaosa kirjan ”yllätyskäänteistä” olivat kuitenkin jopa minun yksinkertaisille aivoilleni selviä jo kauan ennen niiden paljastumista, mutta saatoin silti edelleen jännittää, miten asiat lopulta käyvät ilmi.

I had never let myself fantasize about being with someone my own age, because it stopped being a fantasy at that point. It entered the realm of possibility, and that’s where you can really get hurt.

Yksi kirjan ehdottomista ansioista onkin se, että vaikka Thomin ja Goranin osaa arvata päätyvän yhteen lähes ensimetreillä, onnistuu näiden tarina silti pysymään kiinnostavana ja koskettavana. Koska kirjan pääpaino ei todellakaan ole romanssissa vaan Thomin ja tämän isän kasvukertomuksessa, olisi huonompi tarinankertoja saattanut vetää mutkat suoriksi ja taikonut Thomille persoonattoman unelmapoikaystävän tyhjästä. Vaikka Goran jääkin nyt selkeästi sivuhahmoksi ja poikien interaktiosta olisi lukenut mieluusti moninkertaisesti enemmänkin, ei lopulta näiden välille syttyvä romanssi tunnu mitenkään pakotetulta, kun se on ollut taustalla kytemässä jo alusta lähtien. Jos kirjan fokus olisi Thomin ja Goranin suhteessa yhtään tiukemmin, tarvitsisi Goranin hahmo huomattavasti enemmän kehitystä ja aikaa parrasvaloissa. Tällaisenaankin kirja onnistuu kuitenkin korostamaan erinomaisesti, kuinka tämä on enemmän tekojen kuin sanojen mies, ja että näillä kahdella on ihan oikeasti syytä välittää toisistaan.

There was a time when all I’d dreamed of was an offer to join the League, when all I’d wanted was for the world to think I was special.
But everything had changed, and I was becoming more and more of who I really was, and less of this person I had thought I wanted to be.

Kaikenkaikkiaan Hero on viihdyttävä ja monipuolinen lukukokemus. Vaikka joihinkin asioihin toivoisi hieman syvällisempää otetta eivätkä kaikki juonen aukot välttämättä selviä täysi uskottavasti, onnistuu tarina silti pitämään otteessaan loppuun saakka. Kirjaan jää myös sopivasti lisätilaa tulkinnalle jatko-osia tai elokuvasovitusta varten, ja sellaisia saattaakin olla luvassa joskus hamassa tulevaisuudessa.

Perry Moore totesi haastattelussa, ettei hänellä ole omaa suosikkisupersankaria, joten hän loi Heron ja sen hahmot. Itse osaan kyllä huonosta sankarituntemuksestani huolimatta nimetä oman suosikkihomosankarini helposti:

Osaisitko sinä pysäyttää luodin ilman supervoimia?