Kuinka lakkasin huolehtimasta ja opin rakastamaan BL:ää

Lupailin blogissa jo aiemmin, että kirjoittaisin jotain siitä asennemuutoksesta joka BL:n harrastamisessani on tapahtunut muutaman viimeisen vuoden aikana. Perustin tämän blogin vuoden 2009 alussa, ja vaikka reilut neljä vuotta on toisaalta todella lyhyt aika, niin toisaalta se on jo sellainen ajanjakso, että asenteet ja tiedot ehtivät muuttua paljonkin. Vaikka yleensä onkin kaikkein hauskinta pohtia ihan sitä harrastamisen kohdetta itseään, niin toisinaan tekee myös hyvää miettiä omia asenteitaan ja tapaansa harrastaa.

Kijima Hyougo – Love Mission @

Jos totta puhutaan, tämä kirjoitus on ollut tuloillaan jo reilun vuoden verran, mutta koskaan eivät ajatukset ole päässeet muotoutumaan kirjoitukseksi asti. Nyt sain kuitenkin kimmokkeen taas pohtia asiaa, kun Tumblrissa nousi keskustelua yaoi hands –memestä. Oma vastaukseni löytyy täältä, ja tuolla käydyn keskustelun voi oikeastaan summata siihen, että on todella väsyttävää nähdä, kuinka vuodesta toiseen löytyy ihmisiä jotka jaksavat laukoa koko BL-genren lyttääviä kommentteja ja vitsejä, vaikka eivät itse lukisi tai tietäisi BL:stä juuri mitään. Nyt en kuitenkaan lähde puhumaan sen enempää yaoikäsistä, vaan keskityn toiseen asiaan, joka aiheen tiimoilta tuli mieleen.

Olen nimittäin huomannut että genreä tuntemattomien vihaajien lisäksi monet BL-harrastajat itsekin omaksuvat samanlaisen vähättelevän tavan puhua ja vitsailla – katsokaa vaikka omia varhaisimpia blogitekstejäni. Enää en kirjoittaisi yhtä jyrkkää tykitystä kuin ennen, ja jollain tapaa vähän nolottaakin että olen ollut niin negatiivinen. Tykkään toki edelleen tehdä pilaa rakastamistani asioista eikä kaikkea tarvitse aina ottaa niin vakavasti tai kritiikittömästi. Toisinaan on silti vaikea nähdä, missä menee raja rakastavan pilanteon ja muilta sisäistetyn negatiivisuuden välillä. Muistan nimittäin itse varsin selvästi joskus ajatelleeni, että BL on jotenkin oletusarvoisesti kuraa, ja ne harvat löytämäni hyvät tarinat olivat jotain harvinaisia poikkeuksia. Jännä vain että niitä hyviä tarinoita löytyi lisää, ja lisää, ja vielä vähän lisää…

Eivät nämä kielteiset asenteeni kuitenkaan missään pääni sisäisessä tyhjiössä itsestään syntyneet. Mistä ne siis alun perin edes ilmestyivät? Syitä on kaiketi useita: hyvin alkeellisen kriittisen ajattelun kehittyminen, halu sanoutua irti kaikkein kököimmistä sarjoista ja huonokäytöksisimmistä faneista (jotka tosin eivät valitettavasti ole pelkästään BL-fandomin ongelma), ja genren ongelmakohtien pyörittely edestakaisin loputtomiin. Olen lukenut valtavat määrät erilaisia kriittisiä BL:ää käsitteleviä tekstejä, jotka tuomitsevat kaiken sen mieskuvasta tarinankerrontaan ja taiteeseen. Imin näitä genreä arvostelevia argumentteja itseeni kuin sieni, mutta missään vaiheessa en tainnut pysähtyä miettimään, mistä näkökulmasta ja millä tiedoilla kyseiset ihmiset näitä mielipiteitään ovat muodostaneet.

Osa kritiikistä on tietysti perusteltua ja järkevää, mutta varsinkin nykyään näkee jo aika nopeasti milloin joku vain aukoo päätään lämpimikseen, vaikka ei selkeästikään olisi kovin perillä asioiden todellisesta laidasta. Väsyneet raiskaus = rakkautta -tropeet ovat esimerkiksi siirtyneet aika pitkälti historiaan. Vaikka keskustelu seksuaalisen väkivallan käytöstä BL:n juonenkuljetuksessa on edelleen relevantti monista syistä, olisi kiva jos huomioitaisiin että tietyt pornokonventiot ovat japanilaisessa viihteessä kautta rantain aika samanlaisia, eikä kyseessä ole aina pelkästään BL:n ongelma.

Kumota Haruko – Itoshi no Nekokke

Jotkin genreen kohdistuvista arvosteluista ovat puolestaan täysin käsittämättömiä. Homoseksin realistisuudesta voi vääntää kättä maailman tappiin asti, mutta lopulta sekä seme/uke-jaotteluun täysin sokeasti uskovat fanit että militantit oletukset siitä että ”tosielämässä homot switchaavat aina” ovat aivan yhtä todellisuudesta vieraantuneita. Sitä paitsi, fiktiossa esitettävä seksi tuppaa olemaan kaunisteltua ja idealisoitua, ja ihan hyvästä syystä. Omituisille ja epärealistisille konventioille on hauska nauraa, mutta jälleen kerran kaikki muukin porno syyllistyy niihin ihan yhtä usein. Toinen erityisen rasittava argumentti on ainainen ”eivät oikeat miehet näytä tuolta tai käyttäydy noin”. Mikä edes on ”oikea mies”, ja millaisesta viihteestä heitä löytää? Onko shounenin mieskuva oikeasti yhtään sen autenttisempi? Entä supersankarisarjakuvien tai agenttielokuvien? Ne ovat kaikki ihan yhtä eskapistista viihdettä kuin BL:kin.

Monesti tuntuu suorastaan siltä kuin ihmiset haluaisivat – tietoisesti tai tiedostamattaan – lytätä BL:ää vain siksi, että se on niin perinpohjaisen tyttömäistä. Sen tekijät ja lukijat ovat pääasiallisesti naisia, ja sen on tarkoitus vedota estetiikkansa ja tunteiden kuvaamisensa puolesta naisiin. Ja eiköhän meihin jokaiseen ole aika huolella iskostettu ajatus siitä, että kaikki tyttömäinen olisi tavalla tai toisella huonompaa ja vähemmän merkittävää kuin pojille suunnatut asiat. Ei ole mitenkään epätavallista, että stereotyyppisen poikamaisista asioista tykkääviä naisia pidetään automaattisesti jotenkin parempina tai siistimpinä tyyppeinä. Samanlainen mentaliteetti on tietysti ollut omankin toimintani takana: koska BL on yleisen mielipiteen mukaan jotenkin alempiarvoista, käyttäydyn minäkin kuin se tosiaan olisi sitä, ja kerään muka samalla cooliuspisteitä jostain abstraktista cooliuspistevarastosta.

Niitä cooliuspisteitä kyllä tosiaan tarvitaan, jos haluaa yrittää erottaa itsensä BL:ää koskevasta stigmasta. Sen lisäksi että koko genre on täysin naisten valtakunta, se on kaiken lisäksi vielä hyvin vahvasti seksuaalinen sellainen. Ja jos naiset on jotain opetettu häpeämään, niin seksuaalisuuttaan tietysti. Ihan sama miten sitä yrittää toteuttaa tai käsitellä, aina jollain on asiasta jotain valittamista. Häpeä onkin yksi niistä tunteista, jotka liittyvät BL:n harrastamiseen todella vahvasti. Tietysti eräänlainen häveläisyys liittyy hyvästä syystä siihen, missä, milloin ja kenelle kertoo tykkäävänsä vaikka jalkafetissitarinoista ja insestikoulupojista. Yleensä ihmiset kuitenkin puhuvat rakastamistaan asioista positiiviseen sävyyn ja ennemminkin yrittävät perustella miksi niihin kannattaa käyttää aikaansa, kuin ryhtyisivät oma-aloitteisesti vahvistamaan ennakkoluuloisten kielteisiä asenteita. Miettikää vaikka videopelien, scifikirjallisuuden tai oikeastaan ihan minkä tahansa asian harrastajaa, joka puhuisi lempiasiastaan samalla tavalla kuin monet BL-harrastajat (minä mukaan lukien) välillä puhuvat omastaan. Jooei.

Ootsuki Miu – Calling

Parin viime vuoden aikana olen pikku hiljaa havahtunut huomaamaan, etten enää yksinkertaisesti jaksa olla koko ajan häpeissäni tai yrittää jatkuvasti puolustella mielenkiinnonkohteitani sellaisille jotka eivät kuitenkaan muuta mielipidettään aiheesta (tai minusta?), vaikka vääntyisin millaiselle mutkalle tahansa. Vanhat tavat istuvat tietysti tiukassa, ja edelleen arvosteluja ja muita tekstejä kirjoittaessani huomaan lähes automaattisesti tunkevani mukaan kuluneita fraaseja, joissa lytätään BL genrenä tai vahvistetaan stereotypioita, jotka eivät edes pidä paikkaansa. Yritän nykyään karsia tällaiset ajatukset pois jo ihan alkuunsa, koska niitä viljelemällä teen vain hallaa paitsi koko genrelle, myös sen faneille. Positiivisemman asenteen ylläpitäminen on helpottunut huomattavasti sen jälkeen, kun vihdoin ymmärsin jotain minkä tajuamisessa kesti kyllä ihan liian pitkään:

BL on aivan samanlainen genre kuin kaikki muutkin. Ja 90% kaikista genreistä on täyttä roskaa. Sturgeonin laki ei tietenkään ole mikään uusi asia, ja samoilla sanoilla ko. kirjailija itse aikanaan puolusti scifiä kriitikoilta, joiden mukaan suurin osa tieteisfiktiosta on pelkkää tuubaa. Mutta kukapa puolustaisi BL:ää, jos sen harrastajat itsekin osallistuvat dissaamiseen? Tietenkään en tällä tarkoita sitä että rankkaakaan kritiikkiä pitäisi fanien välisessä keskustelussa vältellä, mutta toivon että se menisi edes oikeaan osoitteeseen ja oikeista syistä.

Jaetaan siis reilusti ruusut ylistyksen arvoisille mangoille ja mangakoille (heitä on paljon) ja risut niille joille ne kuuluvat, mutta jätetään vihapuhe vihaajille. Heitäkin on paljon, mutta se ei tarkoita että minun tarvitsisi enää käyttäytyä kuin yksi heistä.

Kyuugou – Acid Town

6. joulukuuta

Tervetuloa My Thoughts on Yaoin joulukalenteriin! Lisätietoa kalenterista voit lukea täältä.

6. BL-manga jota haluaisit lukea lisää

Sarjoja joiden pitäisi jatkua hetinyt on enemmän kuin osaan laskea, mutta ehkä kipeimmin jatkoa odottelen tällä hetkellä Kyuugoun Acid Towniin. Olen lukenut mangaa nyt yhden pokkarin verran, enkä malta odottaa että saisin käsiini lisää. Japanissa sitä on ilmestynyt kaksi osaa, ja sarja jatkuu edelleen.

Acid Town sijoittuu epämääräiseen lähitulevaisuuteen jossa sodan uhka leijuu yllä vahvana. Päähenkilöt Yuki ja Tetsu vaikuttavat aluksi lähinnä tavallisilta katujen kasvattamilta koviksilta jotka tienaavat rahaa myymällä paikallisille pennuille jauhettuja yskänlääkkeitä muka kovina huumeina. Pian käy kuitenkin ilmi, että Yukin söpöäkin söpömpi pikkuveli on sairaalassa, ja veljensä hoidon rahoittaakseen tämä on sekaantunut oikeasti vaarallisten hämärähemmojen toimintaan. Yhtäällä tarinassa seurataan Yukia ja tämän pikkuhiljaa avautuvaa menneisyyttä, ja toisaalla kuplivat jengipomojen väliset jännitteet.

Tärkeä osa sarjaa on Yukin ja Tetsun välinen ystävyys. Vaikka pojat ovat läheisiä, Yuki haluaisi pitää sotkuisen perhetaustansa Tetsuolta salassa, toisaalta häpeän vuoksi ja toisaalta koska ei tahdo sotkea ystäväänsä liikaa omiin vääntöihinsä. Tetsu puolestaan ei tahdo pakottaa Yukia palaamaan kivuliaisiin muistoihinsa, vaan yrittää tukea tätä parhaansa mukaan pysymällä tämän rinnalla. Poikien interaktio on toteutettu hienovaraisesti, ja hahmot tuntuvat aidoilta, vaikka heistä ei vielä tiedetäkään kovin paljon.

Erityismainintansa ansaitsee Kyuugoun piirrosjälki, joka on vain parantunut vuosien saatossa. Kenkiin ja vaatteisiin zoomailu tuntuu melkein pornolta, niin pieteetillä yksityiskohdat on tehty. Hahmodesignit ovat todella miellyttäviä ja onnistuneita, erityisen ihastunut olen päähenkilöiden huolettomaan poikamaisuuteen ja niljaisen jengipomon flambojanttiin ulkonäköön, joka tuo kontrastia tämän julmalle luonteelle.

Kaiken kaikkiaan Acid Town on äärimmäisen toimiva kokonaisuus, joka ei kiirehdi juonensa kanssa liikoja mutta kasvattaa silti panoksiaan luku luvulta. Ensimmäisen osan aikana ei vielä nähdä minkäänlaista homostelua, mitä pidän äärimmäisen hyvänä merkkinä harkitusta hahmonkehityksestä ja tarinankuljetuksesta. Jos tykkäsit Banana Fishistä, Wild Adapterista tai Jaryuu Dokuron Endless Worldistä, iskee tämäkin varmaan aika lujaa. Jatkoa odotellessa!