Archive for ‘Länsimaiset teokset’

28/02/2013

Suomalaista kulttuuria

Hyvää Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää!  Tällainen merkkipäivä on tietysti mitä kätevin tekosyy juhlistaa kotimaisia poikarakkaustarinoita. Viimeisen vuoden aikana kokoelmaani on ehtinyt kerääntyä muutama tällainen suomalaisten tekijöiden omakustannesarjakuva, joita olen jo pidemmän aikaa halunnut jotenkin tuoda esiin.

Sarjakuvia

Hyllystä löytyvät tällä hetkellä siis pohjoismaisena yhteistyönä syntynyt Guys!-antologia, Eredin piirtämän Light Romantic -nettisarjakuvan paperiversio sekä Team Pärvelön Hyi, homoa! -antologia.

Aloitetaan ensimmäisenä vaikka tuosta Guys!-albumista, jonka sisältö osoittautuu lähemmällä tarkastelulla pääosin ruotsalaiseksi muutamalla norjalaisella ja suomalaisella vahvistuksella. Isänmaallinen osa minusta tuntee olonsa lähes yhtä huijatuksi kuin hevosenlihapullia Ikeassa mussuttaessa, mutta onneksi ruotsalaiset ovat kaikessa hyviä, myös homosarjakuvien piirtämisessä. Mukana on toki muutama hieman haparoivasti piirretty tarina, mutta monet sarjakuvista ovat hauskan omaperäisen ja jopa ammattimaisen näköisiä. Suomalaisvahvistus Madalicen tarina yksipuolisesta rakkaudesta ja siitä mihin alkoholin nauttiminen voi toisinaan johtaa on niinikään ihan näppärästi piirretty ja kerrottu. Suomalaisuutta siinä ei kyllä ole tuotu mitenkään erityisesti esiin, mikä on vähän sääli kun katsoo ruotsalaisia tarinoita, joissa monissa on käytetty ruotsalaisia nimiä hahmoille.

Madalice - Ditherer

Madalice – Ditherer

Marichi - Storyteller

Marichi – Storyteller

Tarinakokoelman esipuheessa kerrotaan, että tekijät halusivat ennen kaikkea luoda BL-tarinoita jotka poikkeaisivat totutusta BL-kaavasta ja tarjoaisivat hieman monipuolisuutta. Tämä näkyy kokoelmassa ennen kaikkea suhteiden tasavertaisuutena, ja hieman variaatiota löytyy myös esimerkiksi hahmojen ihonvärissä ja iässä. Monet tarinat sijoittuvat ihan arkiseen ympäristöön, mutta mukana on myös scifiä ja fantasiaa. Piirtäjät eivät ole myöskään turhia kainostelleet seksikohtausten kanssa, mikä on tietysti fujoshinäkökulmasta ihan kiva. Mahtuu mukaan kyllä muutakin, kuten vaikka norjalaisen Marichin herkkä ihastumistarina kirjastonhoitajasta ja graduaan kirjoittavasta opiskelijasta. Ei tarinoista mikään ehkä päätäräjäyttävän mullistava ole, mutta suurin osa on kuitenkin viihdyttäviä ja kivasti piirrettyjä, ja sillä pääsee jo pitkälle.

Light Romantic puolestaan on nimimerkin Ered piirtämä nettisarjakuva, jonka ensimmäiset kaksi lukua on koottu tähän omakustannealbumiin. Muistan jopa hämärästi lukeneeni tarinaa aikanaan Smackjeevesissä, mutta enpä silloin tajunnut sen olevan suomalainen. Laajemman yleisön saavuttamiseksi sarjakuva on tehty englanniksi, ja nimet ovat niin ikään geneerisen angloamerikkalaisen kuuloisia. Tämäkään sarjakuva ei siis saa ylimääräisiä suomalaisuuspisteitä. Tarinan päähenkilöt ovat Josh ja Mark, joista toinen on itseruskettunut bimbo ja toinen vähintäänkin varautunut jos ei varsinaisesti kyyninen. Hahmojen suhde alkaa tavallaan työpaikalta, kun toimistossa työskentelevä Josh yrittää saada helpdeskin Markilta huomiota pommittamalla tätä mitä ihmeellisimmillä teknisillä ongelmilla. Pian kuvioihin sotkeutuu myös Markin sisko, joka syystä tai toisesta yrittää saada miehet löytämään toisensa.

Light Romantic

Light Romantic

Nimensä mukaisesti sarjakuva on lähinnä kevyttä komediaa. Lukeminen on ihan viihdyttävää, mutta hahmot tuntuvat välillä liiankin yksipuolisilta ja karikatyyrimäisiltä. Tarina tuntuu myös etenevän melko hitaasti, ja 90 sivussa olisi varmasti saatu kerrottua enemmänkin. Kuvakerronta on kuitenkin pääosin sujuvaa ja hahmot ilmeikkäitä. Toisen luvun loppua kohden tarina myös muuttuu kiinnostavammaksi, kun Mark alkaa oikeasti lämmetä Joshin ehdottelulle. On myös ilahduttavaa huomata, että sarjakuva ei ole jäänyt hylätyksi projektiksi, vaan jatkuu netissä edelleen.

Viimeisenä vuorossa on Hyi, homoa!, joka on näistä teoksista ehdottomasti se suomalaisin: sarjakuvien yhdistävänä aiheena on suomalaisuus (homoseksuaalisuuden lisäksi siis), ja kuten kokoelman nimestäkin voi jo päätellä, myös kielenä on suomi. Huraa! Sarjakuvantekijät ovatkin ottaneet Suomi-aiheesta kaiken irti: kokoelman sivuilla seikkaillaan Lapissa poroerotuksen merkeissä ja Korvatunturilla Joulupukin luona, ja hahmoja on mukana vanhoista suomalaisista taruista aina Väinämöistä ja Näkkiä myöten. Heinäladot, tukkien uittaminen ja sauna ovat myös hienosti edustettuina. Tässä kohtaa voinee tietty kysyä, onko suomalaisuutta käsitelty nyt vähän liiankin stereotyyppisesti. Toisaalta usein tarinat pelaavat juuri niillä stereotypioilla, ja mukana on vähän ajankohtaisempiakin aiheita: maahanmuuttajia, thaimaalaisia marjanpoimijoita ja parodia Pasila-sarjasta.

Tubbs - Kerran Kalevalan kankahilla

Tubbs – Kerran Kalevalan kankahilla

Raakel Hokkanen - Sauna

Raakel Hokkanen – Sauna

Tarinoiden pituus ja tyyli vaihtelee todella paljon. Mieleen tulee välillä jopa suomalaista sarjakuvaa esitelleet Sarjakuvastin-albumit, joita joskus nuorena kirjastosta lueskelin. Monilla piirtäjillä on selkeästi tausta animessa ja mangassa, mutta kokoelman tarinat tuntuvat silti paljon vähemmän BL:ltä kuin vaikka Guys!issa nähtävät sarjakuvat. Seksiä ei myöskään juuri näy, ellei lasketa Muuran piirtämää, koomista Kun joulupukki suukon sai-tarinaa. Sarjakuvien laatu vaihtelee toki jonkin verran, kuten monen tekijän kokoelmissa aina, mutta pääasiassa albumista jää ihan positiivinen vaikutelma. Toivottavasti jotain vastaavaa nähdään vielä jatkossakin, suomalaista homosarjakuvaa kun ei koskaan voi olla tarpeeksi!

Jos ette vielä saaneet tarpeeksenne suomalaisista homoteoksista, linkkaan tähän loppuun vielä ylläribonukseksi muutaman Goodreadsissa kirjoittamani arvion suomalaisista aihetta sivuavista kirjoista:
Uma Karma – Kaiken se kestää
Hellevi Salminen – Hello, I Love You
Kaj Korkea-aho – Tummempaa tuolla puolen

Mainokset
01/11/2012

Halloween-spesiaali (ei heikkohermoisille)

Hyvää halloweenia kaikille lukijoille! Koska kyseessä on edelleen vuoden tärkein juhla, täytyy sitä toki juhlistaa omalla teemakirjoituksellaan. Koska olen jo käynyt kauhuteemaisia BL-mangoja läpi aiemmin, täytyi tänä vuonna keksiä jotain vähän erilaista. Vaikka Twilight, ja vampyyrit yleensäkin, taitavat olla populaarikulttuurissa jo vähän passé, näkyvät sen erilaiset lieveilmiöt edelleen aika vahvasti siellä täällä. Enkä nyt puhu mistään 50 Shades -kirjoista, vaan Twinklight-elokuvasta (elokuvista? tuoteperheestä? jotain?). Nimestä voinee jo päätellä mistä on kysymys, joten jos kököt tekoveriefektit tai live action -porno ei ole sinun juttusi, ei varmaan kannata jatkaa lukemista.

read more »

21/04/2011

Homohahmo vai homo hahmo

Minut on melkoisen helppo saada kiinnostumaan melkein mistä tahansa fiktiivisestä teoksesta, jos siinä vain on mukana homohahmo tai -hahmoja (tai Cillian Murphy, mutta ei nyt puhuta siitä). Varhaisteininä katsoin aivan innoissani sellaisia elokuvia kuin Velvet Goldmine tai Dark Harbor ennen kuin olin kuullutkaan BL-mangasta. Slashiin olin siinä vaiheessa tosin kai jo törmännyt, mutta fanfiction on juuri sitä itseään – fanien tuotoksia, ei mitään virallista. Voitte siis kuvitella ilmeeni kun tosissaan lopulta löysin BL:n ihmeelliseen maailmaan. Homosuhteita ei tarvinnutkaan enää kaivaa kivien ja kantojen alta tai kuvitella itse! Länsimaisesta mediasta ei oikein löydy mitään vastaavaa, ellei lasketa jotain harlekiinitasoista gay eroticaa. Paljon kiinnostavampaa on mielestäni kuitenkin seurata homohahmojen näkyvyyttä länsimaissa ihan mainstream-viihteessä.

Ahkera tv:n katsoja ei ainakaan ole viime aikoina voinut välttyä huomaamasta, että homot ovat tulleet fiktioon jäädäkseen. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen etuja Yhdysvalloissa ajava järjestö GLAAD raportoi viime vuonna, että tällaisia hahmoja löytyy amerikkalaisista tv- sarjoista yhä enemmän ja enemmän. Lukumäärä on ollut nousujohteinen jo useamman vuoden ajan: siinä missä suurimmilla kaapelikanavilla näkyvien, vakituisten homohahmojen määrä oli 16 vuonna 2008, oli vastaava luku vuonna 2009 jo 25, ja 35 vuonna 2010. Seksuaalivähemmistöihin kuuluvat hahmot ovatkin olleet näkyvä osa viime vuosien menestyneimpiä jenkkisarjoja kuten Glee ja True Blood, josta löytyi GLAADin mukaan suurin määrä seksuaalivähemmistöjen edustajia. Myös suosituissa brittisarjoissa kuten Skins ja Hollyoaks on mukana seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajia, eikä sovi unohtaa Salattuja elämiäkään, vaikka kaikkien lempilesbo Heli vastikään poistuikin sarjasta.

Heli ja taksikuski-Kiia todistavat jälleen kerran, että Salkkareissa voi tulla onnelliseksi vain muuttamalla pois Pihlajakadulta.

On aika hienoa, että asenteet ovat muuttuneet vuosien varrella niin paljon, että Suomen suosituimmassa saippuasarjassa tai amerikkalaisessa daytime tv:ssä voidaan avoimesti näyttää kaksi saman sukupuolen edustajaa suutelemassa keskenään. Yhä edelleen ollaan tietysti kaukana ideaalitilanteesta, ja nyt kun homohahmojen määrä on lisääntynyt, kiinnittyy huomio yhä enemmän siihen, millaisia nämä hahmot ja heidän juonikuvionsa oikein ovat. Länsimaisessa viihteessä näihin asioihin liittyvät ongelmat ovat monesti aivan päinvastaisia kuin BL:ssä. Mangahomot käsittelevät omaa seksuaalisuuttaan harvoin, eikä ympäristön paineita tai suvaitsemattomuutta juurikaan näytetä. Niiden sijasta keskitytään vain hahmoihin ja näiden suhteisiin.

Länsimaisessa viihteessä tilanne on kääntynyt päälaelleen. Suurin yksittäinen ongelma homojen esittämisessä tuntuu nimittäin olevan se, että hahmot ovat nimenomaan, noh, homohahmoja. Homohahmo, kuten nimestä ehkä kuulee, on ennen kaikkea homo ja vasta toiseksi hahmo. Ainoat mahdolliset tarinankaaret, joita homohahmolle voi suoda, ovat joko kaapista ulostuleminen tai ihmisten ja yhteisön ennakkoluuloja vastaan kamppailu. Jos nämä onnistutaan jollain tapaa välttämään, ei homohahmo kuitenkaan voi ainakaan olla päähenkilö – ellei kyseessä ole pelkästään homoista kertova sarja kuten Älä kerro äidille tai L-koodi. Toisaalta päähenkilön paikat on jenkkimediassa muutenkin varattu lähinnä valkoisille heteroille, yleensä vielä miehille, joten tässä suhteessa ongelma koskee monia muitakin ihmisryhmiä.

Hävettää myöntää, mutta yleissivistyksessäni on edelleen tämän sarjan kokoinen aukko. 

Tietysti seksuaalisuutta käsittelevät tarinat ovat tärkeitä, mutta ei tosielämässäkään yhdenkään ihmisen elämä keskity pelkästään sen ympärille onko tämä homo, lesbo, bi, hetero, asse tai jotain muuta. En todellakaan ole ainoa joka toivoisi että pikkuhiljaa voitaisiin jo alkaa nähdä homohahmojen sijasta vain homoja hahmoja, joille seksuaalisuus on ainoastaan yksi ominaisuus muiden joukossa.

Tässä suhteessa True Blood onkin ollut yllättävän palkitsevaa seurattavaa. Kolmoskauden emäpahis Russell on ennen kaikkea suuruudenhullu, maailmanvalloitusta suunnitteleva psykovampyyri, joka nyt vain sattuu asumaan kartanossa rakastajansa Talbotin kanssa. Louisianan vampyyrikuningatar Sophie-Anne toteaa sivulauseessa, ettei ole nauttinut seksistä miesten kanssa enää vuosikymmeniin, eikä edes alfauros Eric arkaile käyttää miehekästä vetovoimaansa oman sukupuolensa edustajaan, jos se auttaa häntä edistämään tavoitteitaan. Koko sarjan tärkein ja näkyvin homo on kuitenkin ehdottomasti mm. kokkina ja huumediilerinä työskentelevä Lafayette, jonka one-linerit ja toinen toistaan älyttömämmät vaateparret tekevät hänestä samalla yhden sarjan viihdyttävimmistä hahmoista.

”Who ordered hamburger with AIDS?” Lafayettelle ei ryppyillä.

Jostain syystä vakavien ja näkyvällä paikalla olevien homosuhteiden esittäminen on silti True Bloodissakin hankalaa. Ensin saadaan odottaa kaksi kautta ennen kuin Lafayettelle saadaan romanttisen kiinnostuksen kohde, ja kun komea latinohoitsu Jesus lopulta ilmestyy sarjaan, muuttuu jopa LaLan kaltainen räiskyvä persoona äkkiä yksiulotteiseksi ja tylsäksi, eikä hahmojen välinen kemia muutenkaan ole kovin jännittävää. Sama näkyy esimerkiksi Gleessä, jossa teinihomo Kurtin suhde poikakoulu Wahler’sia käyvään Blaineen on kovin mielikuvitukseton ja muovinen. Paljon mielenkiintoisempi on sarjassa nähtävä kahden cheerleaderin, Santanan ja Brittanyn, välinen moniselitteinen suhde, mutta tuntuu siltä etteivät käsikirjoittajat itsekään tiedä mitä sen kanssa oikein tekisivät.

Homopareja ei myöskään kohdella täysin samalla tavalla kuin heterovastineitaan: True Blood ei ole koskaan arkaillut näyttää paljasta pintaa tai seksiä, mutta Lafayetten ja Jesuksen oletettavasti villistä yöstä yhdessä ei nähdä edes pientä vilausta. Gleessäkin saatiin odottaa ensimmäistä homosuudelmaa pitkälle kakkoskauteen, vaikka sarja muuten yrittää niin kovasti olla epäsovinnainen. Erityisen käsittämätöntä tästä tekee se, että sarjojen visionäärit Alan Ball (True Blood) ja Ryan Murphy (Glee) ovat molemmat julkisesti homoja. Aina on mahdollista piiloutua sanojen ”katsojamme eivät vielä ole valmiita” taakse, mutta eivät ne katsojat koskaan tule olemaankaan, ellei joku ota sitä ensimmäistä askelta.

Kurt ja Blaine mielenkiintoisimmillaan. Pahoittelen mahdollisia spoilereita, mutta ei tällaista kuvaa voi jättää käyttämättä.

Yksi tärkeimmistä homohahmojen (ja homojen hahmojen) tehtävistä onkin juuri se, että ne tulevat yleisönsä olohuoneisiin ja pakottavat asiaan perehtymättömätkin ihmiset tarkistamaan omia käsityksiään ja asenteitaan uudelleen. Livejournalin fandomeissa aktiivisesti toimiva, social justice -poliisinakin tutuksi tullut Aja kirjoittaa aiheesta seuraavasti:

”As long as homosexuality exists only on the periphery of mainstream stories, and is only presented in ”acceptable” overt ways, it will continue to reinforce the celluloid closet. It will continue to reinforce among the ignorant the idea that homosexuality isn’t something that applies to them or what/who they love. [–]

I want those main characters to fall in love and make out because it means that fans of their characters will have to come to terms with their gayness, exactly like they would have to do in real life. It’s one thing to start out a book, like Swordpoint and Havemercy did, introducing your main characters as gay from the start. Because from the outset the reader knows, the reader can choose whether they approve, or tolerate, or whatever. They can put that book down and walk away.

But reality doesn’t let you choose.”

Onneksi tällaisestakin löytyy jo esimerkkejä mainstream-viihteen puolelta. Jopa minä tiedän Buffy vampyyrintappajan Willow’n lesbokuviosta, vaikka olen nähnyt sarjaa yhteensä noin kahden jakson verran. Myös Gossip Girlin ykköskaudella koettiin jännittäviä hetkiä, kun Serenan pikkuveli Eric paljastui homoksi. Mukavan kotoinen esimerkki on tietysti Salatut elämät, jossa niin Kalle kuin Helikin löysi oman seksuaali-identiteettinsä vasta siinä vaiheessa kun he olivat jo tulleet katsojille tutuiksi.

Merkittävin fiktiivinen kaapistatulo lähivuosina on kuitenkin ollut J. K. Rowlingin paljastus Dumbledoren homoudesta, ja asiasta uutisoitiinkin tiedotusvälineissä ympäri maailmaa. Tuntuu tosin monella tapaa hieman pelkurimaiselta ilmoittaa hahmon homoudesta vasta jälkikäteen, kun siitä ei itse kirjoissa mainita halaistua sanaa. Voi myös arvata, ettei Dumbledoren ~ystävyydestä~ Grindelwaldin kanssa tulla viimeisessä Potter-elokuvassa kertomaan mitään ylimääräistä, vaikka aihetta ehkä olisi. Suunta alkaa siis ehkä olla jo oikea, mutta kuljettavaa riittää edelleen.

Se kuva Dumbledoresta ja Grindelwaldista.

P. S. Fantasian ystäville on kuitenkin tiedossa ilouutisia. Vastikään HBO:lla alkanut, George R. R. Martinin massiiviseen Tulen ja jään laulu -saagaan perustuva tv-sarja tulee nimittäin ennakkotietojen mukaan kasvattamaan tarinassa mukana olevan homoparin asemaa ja näkyvyyttä kirjoihin verrattuna. Vaihteeksi kerrankin näin päin!

01/12/2010

1. joulukuuta

Tervetuloa My Thoughts on Yaoin joulukalenteriin! Lisätietoa kalenterista voit lukea täältä.

1. Mitä mangaa et ostaisi (mutta toivoisit ehkä silti joululahjaksi)?

Asettelin kysymyksen näin taktisesti alkuun, jotta tutut ja tuntemattomat lahjoittajat ehtivät vielä hankkia minulle jouluksi jotain kivaa. Nojoo, vitsailut sikseen, laajensin vastauksen koskemaan vähän muutakin kuin pelkkää mangaa. Tällainen lista siitä lopulta muodostui:


Starfighter Chapter 1
Minulla on Starfighteriin edelleen jonkinlainen viha-rakkaussuhde, jonka rakkauspuolta ei yhtään helpota se että nettisarjakuvan ensimmäinen luku on julkaistu kauniina värillisenä omakustanteena. Mukana olisi myös ekstrapornoisia ekstrakuvia! Kyllähän tuo kivalta hyllyssä näyttäisi, mutta postikuluineen läpyskän hinta on jo sen verran suolainen, että olen jo vuoden ajan arponut ostaako vai eikö ostaa. Saa nähdä jos vaikka tänä vuonna joululahjarahoista riittäisi tämänkin, krhm, taiteellisen tuotoksen tukemiseen.


Crown Royale
Lisää amerikkalaisia BL-omakustanteita! Crown Royale on useamman taitelijan töistä koostuva, humoristisesti ja BL-tvistillä uudelleenkerrottujen satujen kokoelma. Kannet ovat nätit ja teema kiinnostava, mutta sisällön laadusta minulla ei ole juurikaan tietoa, mikä on ehkä suurin syy sille etten ole tätä ehkä ihan heti hankkimassa. Silti vähän kiinnostaisi. Tai vähän enemmänkin.

 


Moe Danshi Gatari 1 & 2
Moe Danshi Gatarit ovat eräänlaisia antologioita, joissa erilaiset enemmän tai vähemmän tunnetut BL-mangakat kertovat kuvin ja sanoin omasta lempi-moestaan. Ensimmäisen kansikuva on Nakamura Asumikon käsialaa, ja toisen on puolestaan taiteillut Kumota Haruko. Kummassakin kirjassa on mukana noin 50 BL-mangakaa, joista kullekin on varattu yksi aukeama: toinen sivu kuvitukselle ja toinen sivu esseelle. Mukana on paljon tuttuja nimiä ja hienoja värillisiä kuvituksia. Tärkeän osan kirjoista kuitenkin muodostavat mangakoiden kirjoittamat esseet, joista en japanintaidottomana saisi irti mitään, ja siksi kirjojen hankinta tuntuisi vähän turhalta. Silti, ne kivat kuvat houkuttelisivat aika lailla…

11/07/2010

Lopettamisen vaikeudesta

Osittain yleisön pyynnöstä, ja osittain koska keskellä yötä kirjoitettu päiväkirjateksti ei näyttänytkään seuraavana päivänä niin nololta ja kökösti muotoillulta kuin luulin.

Sain menneellä viikolla vihdoin ja viimein luettua loppuun Akimi Yoshidan 19-osaisen mangan nimeltä Banana Fish. Mangasta löytyisi kirjoitettavaa vaikka kuinka monen blogipostauksen verran, mutta aloitetaan nurinkurisesti tällä kertaa lopusta. Sarjan lopetus nimittäin jätti minuun sen verran syvän vaikutuksen, että pyörin sängyssä hereillä varmaan viiteen asti aamulla pohtien syntyjä syviä. Viimeiset pari päivää olen yrittänyt vähän jäsennellä ajatuksiani asian tiimoilta ja googlen avustuksella löysin myös pari aiheeseen liittyvää blogikirjoitusta, ja oli ihan mielenkiintoista ja katarttistakin lukea muiden ajatuksia ja tulkintoja aiheesta. Muiden tulkinnat ovat kuitenkin aina muiden tulkintoja, ja samalla kun mietiskelin omaani, tuli pohdittua tarinoiden lopetuksia ja onnellisia ja onnettomia loppuja vähän yleisemminkin. Samaa aihetta käsittelee myös Bubukuutissa ilmestynyt kirjoitus Bad end, suosittelen lukemaan.

Teksti on poikkeuksellisesti lue lisää -linkin takana piilossa, koska siinä on spoilereita ihan ns. vitusti. Tai ainakin näistä sarjoista/kirjoista/elokuvista: Banana Fish, Bartimaeus, Harry Potter, Saga of Darren Shan, Death Note, Romeo ja Julia, Titanic, 1999nen shichi no gatsu Shanghai, muinaiset kreikkalaiset, Twilight, Cornered Mouse Dreams of Cheese/Carp on the Chopping Block Jumps Twice, 500 Days of Summer

read more »

08/07/2010

Keitä ne on ne sankarit

En ole oikeastaan koskaan lukenut supersankarisarjakuvia, joten suurin osa naamioitujen oikeuden puolustajien seikkailuista on jäänyt minulta täysin pimentoon, ehkä jokakesäisiä hittielokuvia ja Batmanin TV-inkarnaatioita lukuunottamatta. Amerikkalaiset supersankarit ovat jostain syystä silti aina kiehtoneet minua, tosin enemmän idean tasolla kuin käytännössä. Sanokaa mitä sanotte, mutta minusta vuosikymmenien mittaisen historian omaavat universumit ja hahmot eivät tunnu erityisen helposti lähestyttäviltä, vaikka värikkäät trikoot ja supervoimat vähän kuumottaisivatkin. Ehkä siksi olenkin niin perso erilaisille ~postmoderneille~, supersankareita vähän eri vinkkelistä katsoville teoksille, jotka luovat omat maailmansa valmiin canonin käyttämisen sijasta.

Legendaarisin näistä on tietysti Alan Mooren Watchmen, jonka kanssa yllättävän samoja juonellisia latuja kulkee myös Pixarin parhaisiin kuuluva elokuva Ihmeperhe. Tänä keväänä teattereihin tullut, samannimiseen sarjakuvaan pohjautuva elokuva Kick-Ass on puolestaan omaan makuuni ehkä vähän liian itsetarkoituksellisen väkivaltainen, mutta joka tapauksessa varsin viihdyttävä tapaus. Uusin löytöni tämänsorttisten teosten sarjassa on Perry Mooren kirjoittama nuortenromaani Hero, jossa teini-ikäinen päähenkilö Thom painii paitsi orastavien supervoimiensa, myös homoseksuaalisuutensa kanssa. Ei yhtään huonompi yhdistelmä, jos minulta kysytään!

Moore sai innoituksen kirjaan seurattuaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen surkeaa kohtelua supersankarisarjakuvissa, ja päätti lopulta luoda oman sankarinsa, joka voisi paitsi potkia pahiksia perseelle ja olla homo, myös saada onnellisen lopun. Jos vilkuilee Mooren itse kokoamaa ”Who Cares About the Death of a Gay Superhero Anyway?” -listaa, on kyllä helppo ymmärtää miksi: suurin osa homohahmoista kun on vuosien varrella joko tapettu tai pahoinpidelty brutaalisti, muutettu myöhemmin heteroiksi, esitetty naurettavina stereotyyppeinä ja kieroutuneina pahiksina tai yksinkertaisesti unohdettu kokonaan. Tietenkään sarjakuvasankarien elämä ei ole pelkkää tuskaa ja kurjuutta, kuten voi päätellä näistä artikkeleista, ja viime vuonna Marvelin X-Factor-lehdessä nähtiin ensimmäinen kahden miehen välinen suudelma amerikkalaisessa mainstream-sarjakuvassa. Sarjakuvataiteilijoiden tapaan Mooren ei kuitenkaan onneksi tarvitse pelätä omien hahmojensa huonoa kohtelua toisten käsikirjoittajien käsissä, kuten on käynyt monien naamiosankarien tapauksessa. Hyvät aikeet ja mielenkiintoiset lähtökohdat eivät tietenkään takaa onnistunutta lopputulosta, mutta odotukseni kirjan suhteen olivat joka tapauksessa innostuneen positiivisen puolella.

I never thought I’d have a story worth telling, at least not one about me. I always knew I was different, but until I discovered I had my own story, I never thought I was anything special.

Monella tapaa kirja onnistuukin toimittamaan. Takakansitekstissä Stan Lee kuvailee kirjaa sanoin ”can’t-put-it-down page turner”, mikä piti ainakin omalla kohdallani paikkansa erinomaisesti. Thomin näkövinkkelistä kirjoitettu kerronta imaisee mukaansa heti ensi hetkistä lähtien, eikä lukemista meinaa malttaa millään lopettaa kun sen kerran on aloittanut. Päähenkilö tuntuu myös alusta alkaen samaistuttavalta ongelmineen ja vikoineen, mikä onkin tämänkaltaiselle kirjalle lähestulkoon elinehto. Thomin ongelmat ovat tosin astetta suurempia kuin tavallisella keskivertoteinillä: tämän heräävät supervoimat manifestoituvat lähinnä epilepsian kaltaisina sairaskohtauksina, äiti on kadonnut mystisesti vuosia sitten ja isä on vihattu entinen supersankari, joka inhoaa homoja lähes yhtä paljon kuin naamiosankareita. Ei siis liene ihmekään, miksi Thomin ensimmäinen reaktio on karata kotoa, kun hän luulee jääneensä kiinni Uberman-jynkyn katselemisesta isänsä läppärillä. Pakomatka kuitenkin loppuu lyhyeen, kun Thom joutuu välikappaleeksi B-luokan pahisten ja sankariliigan kahnauksessa, jonka seurauksena parantavia voimiaan menestyksekkäästi käyttäneelle pojalle ehdotetaan liittymistä superliigan aloittelevien sankarien valmennusohjelmaan.

Thomin elämä mutkistuu entisestään, kun seksuaalisen suuntautumisen lisäksi tämän täytyy äkkiä pitää isältään piilossa myös sankarikoulutuksensa ja uudet voimansa. Ja jotta elämä ei menisi liian helpoksi, pakkaa sekoittavat myös kenkkuilevat kanssatiimiläiset Miss Scarlett ja Golden Boy sekä joka-aamuiset koristreenit komean kroatialaispakolaisen Goranin kanssa. Kaikki ei tietenkään ole aivan sitä miltä aluksi näyttää, ja tarinan edetessä niin Thomille kuin lukijallekin alkaa valjeta, miksi tämän isä on niin katkera ja mitä kaikkea Scarletin kovan tsunderekuoren alle kätkeytyykään. Entä mitä todella tapahtui Thomin äidille, ja kuka on salaperäinen Dark Hero, joka tuntuu kyttäävän Thomin jokaista liikettä?

I don’t know exactly how I’m going to make the world better yet, but I know I’m going to try.

Hero on kohtalaisen onnistunut yhdistelmä vauhdikkaampia toimintakohtauksia ja seesteisempää pureutumista hahmojen sielunelämään. Thomin lisäksi kirjan tärkeimmiksi henkilöiksi nousevat tämän isä sekä tulevaisuuteen näkevä vanharouva Ruth, jonka mahdoton nuoruudenromanssi mustan miehen kanssa rinnastuu Thomin nykypäivässä kohtaamaan homofobiaan. Vaikka kaikki hahmot eivät kovin moniulotteisiksi pääsekään kasvamaan, on Moore silti onnistunut antamaan näille ihan mukavasti lihaa luiden ympärille. Monet hahmoista ovat kokeneet kovia, mutta tarina antaa lopulta melko lohdullisen viestin siitä, että kaikesta voi selvitä.

Kirja ei kohtele päähenkilöään sen ruusuisemmin kuin muitakaan. Thom on isänsä epäsuosion takia kasvanut ilman ystäviä, eikä voi näyttää todellista minäänsä edes ainoalle perheenjäsenelleen. Kun Thom saa erilaisuutensa vuoksi kakkaa niskaansa niin koulusta, kotoa kuin muilta sankareiltakin, ainoa henkireikä löytyy paikallisen homobaarin parkkipaikan kulmalta, jossa voi ainakin tuijotella baariin vaeltavia asiakkaita, kun uskallusta sisään astumiseenkaan ei löydy. Missään vaiheessa Thomin tilanne ei kuitenkaan tunnu täysin lohduttomalta eikä kirjassa muutenkaan onneksi luisuta teiniangstin syvään suohon, mistä on varmasti kiittäminen hahmon maanläheistä ja toiveikasta asennetta. Vaikka Thomin parantajankyvyt – ja samalla taito lukea ihmisiä – ovat tarinan aikana vielä lapsenkengissään, osaa tämä toisinaan samaistua ihastuttavalla tavalla muiden reaktioihin. Urpoillessaankin Thom on sympaattinen ja samaistuttava, sillä kukapa ei olisi joskus ollut tilanteessa jossa tietää että olisi pitänyt sulkea suunsa jo ajat sitten, mutta kun nyt kerran on vauhtiin päästy niin lopettaakaan ei voi.

Kirjan kerronta on kohdeyleisön huomioon ottaen välillä yllättävänkin hienovaraista, ja kirja luottaa lukijan kykyyn päätellä asioita itsekin, sen sijaan että kaikki selitettäisiin valmiiksi. Erityisen mielenkiintoisesti on toteutettu Thomin ja Goranin suhde, jonka kehitys perustuu enemmän hiljaiselle yhteisymmärrykselle ja konkreettisille teoille kuin sanalliselle lässyttämiselle tai edes selittävälle sisäiselle monologille. Näennäisestä hienovaraisuudesta huolimatta valtaosa kirjan ”yllätyskäänteistä” olivat kuitenkin jopa minun yksinkertaisille aivoilleni selviä jo kauan ennen niiden paljastumista, mutta saatoin silti edelleen jännittää, miten asiat lopulta käyvät ilmi.

I had never let myself fantasize about being with someone my own age, because it stopped being a fantasy at that point. It entered the realm of possibility, and that’s where you can really get hurt.

Yksi kirjan ehdottomista ansioista onkin se, että vaikka Thomin ja Goranin osaa arvata päätyvän yhteen lähes ensimetreillä, onnistuu näiden tarina silti pysymään kiinnostavana ja koskettavana. Koska kirjan pääpaino ei todellakaan ole romanssissa vaan Thomin ja tämän isän kasvukertomuksessa, olisi huonompi tarinankertoja saattanut vetää mutkat suoriksi ja taikonut Thomille persoonattoman unelmapoikaystävän tyhjästä. Vaikka Goran jääkin nyt selkeästi sivuhahmoksi ja poikien interaktiosta olisi lukenut mieluusti moninkertaisesti enemmänkin, ei lopulta näiden välille syttyvä romanssi tunnu mitenkään pakotetulta, kun se on ollut taustalla kytemässä jo alusta lähtien. Jos kirjan fokus olisi Thomin ja Goranin suhteessa yhtään tiukemmin, tarvitsisi Goranin hahmo huomattavasti enemmän kehitystä ja aikaa parrasvaloissa. Tällaisenaankin kirja onnistuu kuitenkin korostamaan erinomaisesti, kuinka tämä on enemmän tekojen kuin sanojen mies, ja että näillä kahdella on ihan oikeasti syytä välittää toisistaan.

There was a time when all I’d dreamed of was an offer to join the League, when all I’d wanted was for the world to think I was special.
But everything had changed, and I was becoming more and more of who I really was, and less of this person I had thought I wanted to be.

Kaikenkaikkiaan Hero on viihdyttävä ja monipuolinen lukukokemus. Vaikka joihinkin asioihin toivoisi hieman syvällisempää otetta eivätkä kaikki juonen aukot välttämättä selviä täysi uskottavasti, onnistuu tarina silti pitämään otteessaan loppuun saakka. Kirjaan jää myös sopivasti lisätilaa tulkinnalle jatko-osia tai elokuvasovitusta varten, ja sellaisia saattaakin olla luvassa joskus hamassa tulevaisuudessa.

Perry Moore totesi haastattelussa, ettei hänellä ole omaa suosikkisupersankaria, joten hän loi Heron ja sen hahmot. Itse osaan kyllä huonosta sankarituntemuksestani huolimatta nimetä oman suosikkihomosankarini helposti:

Osaisitko sinä pysäyttää luodin ilman supervoimia?

Avainsanat:
28/02/2010

Valkokankaan homorakastavaiset, osa 1

Olen varmaan maininnut tästä aiemminkin, mutta olen tosiaan kiinnostunut homojen esittämisestä muunkinlaisessa viihteessä kuin pelkässä BL:ssä. Viime aikoina olen tehnyt tuttavuutta erityisesti homoaiheisiin elokuviin, ja kirjoittelen niistä tänne myös tulevaisuudessa lisää. Ensimmäisessä artikkelissa on luvassa hieman keveämpää tavaraa komedioiden muodossa, kuten jo elokuvien värikkäistä kansista voinee päätellä.

Jos minun olisi vuoden alussa pitänyt laittaa kevään tulevat elokuvat kiinnostavuusjärjestykseen pelkästään julisteen perusteella, I Love You Phillip Morris olisi ollut ehdottomasti kärjessä. Syyttäkää yksinkertaiseksi tai homohaukaksi, mutta minua vetivät kummasti puoleensa kirkkaat värit ja ajatus uudesta ison profiilin elokuvasta, jossa suuret Hollywood-nimet esiintyvät julkihomoina hahmoina aina promomateriaaleja myöten. Amerikkalaisen ammattihuijarin elämään perustuvan elokuvan päähenkilönä on Jim Carreyn näyttelemä Steven Russell, joka onnettomuuteen joutuessaan päättää alkaa elää elämäänsä täysin rinnoin, ja mikäs sen parempi keino kuin kaapista ulos astuminen ja trendihomoelämäntyylin omaksuminen. Pian tälle käy kuitenkin selväksi, ettei parhaissa ravintoloissa juhliminen tai poikaystävälle kultakellojen ostelu ole mitään halpaa huvia, ja alkaa rahoittaa elämäänsä vakuutuspetoksilla. Kukaan ei voi harrastaa huijauksia loputtomiin, ja Stevenkin joutuu lopulta vankilaan, jossa sitten tapaa elämänsä rakkauden Phillip Morrisin (Ewan McGregor). Yhteiselo jatkuu myös kalterien ulkopuolella, samoin kuin yhä suuremman luokan petokset, joista Steven ei kuitenkaan kerro rakkaalleen mitään ennen kuin on vähän liian myöhäistä.

Elokuvan vahvuus on tosielämään pohjaavissa uskomattomissa juonenkäänteissä, joita yksikään käsikirjoittaja ei olisi uskaltanut vetää hatustaan. Siinä vaiheessa kun istuu teatterissa ja parin penkkirivin päässä joku vääntää nyyhkyhanoja auki varsin äänekkääseen malliin, voi olla lähes varma että pian elokuva vetää maton niin katsojien kuin hahmojenkin alta. Vakavatkin asiat esitetään melko kepeässä valossa, eikä aikaa käytetä turhaan murehtimiseen, mikä sopii tarinaan ja Stevenin lannistumattomaan luonteeseen varsin hyvin. Pääosanäyttelijöiden välillä on oikeasti kemiaa, ja itse ainakin saatoin huokaista helpotuksesta oltuani alunperin hieman skeptinen Jim Carreyn suhteen. Myös vankilamiljöö antaa rakkaustarinalle aivan oman ulottuvuutensa, kun viestejä täytyy aluksi vaihtaa muiden vankien välityksellä ja romanttisinta mitä toiselle voi tehdä, on järjestää joku hakatuksi.

I Love You Phillip Morris on tarina tavallaan melko surullisesta miehestä, joka ei kaikkien huijaustensa jälkeen itsekään oikein tiedä kuka on. Samalla se on tarina kahden miehen välisestä rakkaudesta, olematta kuitenkaan tarina yhteiskunnan ja yhteisön asettamista paineista tai seksuaali-identiteetin kanssa kamppailemisesta.

Toinen tällainen elokuva on vuonna 1999 tehty romanttinen komedia Trick, jonka pääosissa nähdään Christian Campbell, John Paul Pitoc ja Tori Spelling. Elokuvan juoni koostuu hiljaisemman musikaalisäveltäjä Gabrielin (Campbell) ja homobaareissa tanssivan go-go-poika Markin (Pitoc) yrityksistä löytää paikka jossa hoitaa yhden illan juttunsa kunnialla päätökseen. Esteitä tavoitteen tielle kuitenkin kasaavat niin rasittavat kämppikset, petolliset drag queenit kuin Gabrielin ystävien ongelmatkin, joiden välikappaleiksi Gabriel ja Mark myös joutuvat. Samalla miehet kuitenkin tutustuvat toisiinsa paremmin, ja kun aamu lopulta koittaa, tuntuvat yhteiset tuleivaisuudennäkymät varsin valoisilta.

Elokuva on suunnattu gay-yleisölle paljon selkeämmin kuin esimerkiksi Phillip Morris, mutta katsojan sukupuolella tai suuntautumisella ei ole mitään vaikutusta filmin seuraamisen kannalta. Myös Gabrielin säveltäjänammatista otetaan kaikki irti, ja elokuvassa nähdään kaksi musiikkinumeroa, joista toinen hieman eri muodoissa useampaankin kertaan. Loppukohtauksessakin Gabriel yltyy laulamaan tätä itse säveltämäänsä laulua, jonka sanoihin pystyy nyt myös ensimmäistä kertaa samaistumaan. Päähenkilöiden romanssi ei ehkä ole se kaikken koskettavin tai syvällisin, mutta elokuvan persoonalliset hahmot ja sattumukset jaksavat viihdyttää loppuun saakka.

Persoonallinen, mutta jälleen kerran hieman erilainen romanttinen komedia on myös taiwanilainen, vuonna 2004 tehty Formula 17, joka nähtiin Suomessakin Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla muutama vuosi sitten. Filmi on tehty pikkubudjetilla, ja sen ohjaaja ja tuottaja ovat molemmat naisia. Samalta ohjaajalta on myös ilmestynyt samoja teemoja käsittelevä Go! Go! G-Boys, jota minulla ei kuitenkaan vielä ole ollut mahdollista katsastaa. Formula 17 kertoo Tienistä (Tony Yang), joka matkustaa Taipeihin nettituttavansa perässä, mutta kun kemiat eivät ihan kohtaa, tämä päätyy asumaan vanhan koulutoverinsa Yun (Chin King) luokse. Tien tutustuu tämän kautta paikalliseen homoelämään ja pääsee kesätöihin kuntosalille, jossa oppii tuntemaan asiakkaat nimeltä näiden lihaksien perusteella. Neitsyydestäkin pitäisi päästä eroon, ainakin Tienin kaverien mielestä – Tien itse on parantumaton romantikko, joka ei usko seksiin ilman rakkautta. Ihan paras ihastuksenkohde ei siis taida olla pahamaineinen playboy Bai (Duncan Lai), joka jättää särkyneitä sydämiä ympärilleen minne ikinä meneekin, mutta milloinpa rakkaus olisi järkeä katsonut.

Elokuvassa seurataan myös Yun epäonnisesti päättyvää kaukosuhdetta hämmentävän paljon David Bowien näköiseen ulkomaiseen mieheen, ja samalla näytetään että vaikka poikaystävät tulevat ja menevät, homokaveria ei jätetä. Myös Bai näytetään painiskelemassa omien ongelmiensa kanssa, jotka kenen tahansa muun näkökulmasta näyttävät todella koomisilta, mutta ainakin selittävät tämän menneisyyttä sydäntensärkijänä. Lopussa kaikki kääntyy tietysti parhain päin, ja elokuva on muutenkin alusta loppuun asti pelkkää auringonpaistetta ja kauniita nuoria poikia, enimmäkseen stereotyyppisinä hahmoina tosin. Ohuet hahmot kuitenkin istuvat elokuvan keveyteen, eikä mitään syvällistä saati yhteiskunnallista sanomaa ole yritetykään tunkea mukaan. Tästä huolimatta, tai ehkä juuri sen takia Formula 17 oli ilmestymisvuotensa menestynein taiwanilaiselokuva. Tietenkään vähemmistöjen ongelmia ei pidä lakaista maton alle, mutta en varmasti ole ainoa, josta on hauska voida katsoa välillä myös elokuvia, joissa pahinta mitä nuorelle homolle voi sattua on tulla jätetyksi tai käyttää vääränlaisia kalsareita.

Avainsanat:
30/10/2009

Kummitusten yö

HalloweenHalloween on yksi omista juhlasuosikeistani, ja koristeluiden ja ruuanlaiton lisäksi asiaan kuuluu tietysti sopivan pelottavan tai muuten vain halloween-aiheisen viihteen kuluttaminen. Myös erilaisten halloween-teemaisten asioiden, kuten blogipostausten, tekeminen lienee siis paikallaan. Mutta näkyykö kuolleiden juhla BL:ssä oikeastaan mitenkään? Halloweenhan on japanilaisille yhtä tuttu ja perinteinen juhla kuin joulu, eli mitään varsinaisia halloween-spesiaaleja ei BL:stä voi juuri bongata. Sopivaan tunnelmaan on kuitenkin mahdollista päästä vaikkapa erilaisista kauhuaiheista kertovilla tarinoilla. Perinteinen japanilainen kauhkuvasto sekoitettuna homoiluun tuntuu olevan liian outo yhdistelmä jopa japanilaisille, mutta länsimaisiin kauhuikoneihin törmääkin sitten jo paljon helpommin. Näistä tietysti yksi hahmotyyppi on suositumpi kuin kaikki muut yhteensä…

Vampyyrit esitetään popkulttuurissa usein niin ruokavaliollisesti kuin seksuaalisestikin poikkeavina, eikä siis liene mikään yllätys, että monet BL-sarjatkin yrittävät hyödyntää tätä kuvastoa. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että yhdistelmä Japani + vampyyrit ei ole ikinä onnistunut tuottamaan mitään erityisen laadukasta, joten näilläkin sarjakuvilla on lähinnä kuriositeettiarvoa. Verenimijät ja BL kuitenkin kuuluvat enemmän tai vähemmän oleellisesti yhteen, sillä onhan yksi lajityypin syntyyn vaikuttaneista teoksista, Moto Hagion Poe no Ichizoku, kertomus nuoren pojan ja vampyyrin ystävyydestä. Siitä on kuitenkin tultu melko pitkä matka tänä vuonna ilmestyneeseen, bondagesta ja muusta astetta jännemmästä materiaalista tunnetun Asia Watanaben lyhyen lyhyeen Glow Vampire -nimiseen doujinshiin. Omakustanne on puhdasta ja aivotonta pornoilua alusta loppuun, eikä ota vampyyriteemastaankaan irti yhtikäs mitään, mutta erityisen siitä tekeekin juonen sijasta sen väritys. Alusta loppuun neliväristä mangaa saa normaalisti hakea kissojen ja koirien kanssa, vaikka on tietysti hieman kyseenalaista, tuovatko herkät pastellisävyt sarjakuvaan oikeasti mitään lisäarvoa. Hieman juonekkaampaa ja synkempää menoa on puolestaan Hiroki Kusumoton kaksiosaisessa sarjassa Vampire’s Portrait, jossa mystistä elämää viettävä leukapartainen vampyyri Sein palkkaa katutaiteilija Loun ikuistamaan kasvonsa maalaukseen. Mikä olikaan mystisen vampyyrin suhde Loun isoisään, ja kuka Seinin vaki-imu Adam oikein on miehiään? Sekavassa tarinassa on luvassa myös mm. pianonsoittoa ja ristiinnaulintaa, mutta ainakin se ottaa kaiken mahdollisen irti vampyyrien hirviömäisestä puolesta ikuisen kaunispoikailun sijaan.

Glow Vampire Vampire's Portrait
Kimaltavia vampyyrejä vs. Leukaparta

Suurin osa homovampyyreistä liikkuu kuitenkin paljon jokapäiväisemmissä ympyröissä, ja hyvänä esimerkkinä tästä toimii Yozakura Sakyoun Blood Honey. Tarinan verenimijät ovat aikojen saatossa menettäneet lähestulkoon kaikki erikoiskykynsä, mutta mieltymys punaisten ruumiinnesteiden nauttimiseen on säilynyt ennallaan. Yksi tällaisista vampyyreistä, Akabane, onkin päätynyt töihin todelliseen seisovaan pöytään eli verenluovutusklinikalle. Eräänä päivänä klinikalle pamahtaa Mayuzumi, jolla on lähestulkoon pakonomainen tarve luovuttaa vertaan, vieläpä huomattavasti useammin kuin suositukset sallivat. Loput osaatte varmaan arvatakin. Manga on enimmäkseen tasoa ihan kiva, mutta onnistuu silti olemaan tarpeeksi viihdyttävä jäädäkseen mieleen.

Melkoisen erilainen tapaus tunnelmaltaan ja tyyliltään puolestaan on Inoue Nawon Sute neko no ie eli hylätyn kissan talo. Vampyyri Ed ottaa kadulta löytämänsä lapsen hoteisiinsa, ja pian Phil-niminen poika kiintyy pelastajaansa, joka ei kuitenkaan osaa vastata Philin tunteisiin kuin kiukuttelulla. Seuraa itsetutkiskelua, mustasukkaisuutta ja angstia ennen kuin pari todella saa toisensa vasta vuosien päästä Philin kasvettua nuoreksi mieheksi. Sarjakuva sijoittuu hahmojen vaatetuksesta päätellen jonnekin 1800-luvulle, ja on visuaalisesti todellinen napakymppi vahvoine kontrasteineen ja hauskoine yksityiskohtineen. Pienieleisen tarinan suurin puute on sen vampyyriteema, joka kaikesta huolimatta tuntuu lähinnä päälleliimatulta lisämausteelta. Ilmeisesti ihan kaikkea ei kerralla voi saada.

Blood Honey Sute Neko
Söpöilyä vs Dramatiikkaa

Erityisesti länsimaisen vampyyrihomoerotiikan ystäviä kiinnostanee lisäksi Shinohara Udoun piirtämä manga-adaptaatio Anne Ricen Veren vangeista. Vuonna 1994 ilmestynyt manga on luultavasti tehty elokuvan suosion siivittämänä, ja se seuraileekin enemmän filmin kuin kirjan juonta. Piirrosjälki on juuri niin ysäriä kuin odottaa sopii, mutta ainakaan sarjakuva ei kärsi elokuvan roolitusongelmista. Mikä parasta, Antonio Banderaksen rumaa peruukkia ei tässä versiossa tarvitse nähdä edes piirrettynä!

Länkkäriviihteestä puhuttaessa maininnan ansaitsee tässä yhteydessä myös Harold Sipen ja Hector Casanovan loistavasti halloweeniin sopiva sarjakuva Screamland. Hollywoodiin sijoittuvassa tarinassa vanhat kauhuhahmot ovat jo parhaat päivänsä nähneitä näyttelijöitä lukuisine ongelmineen: susimies on lihava alkkis, muumio maanpaossa ja naistenmiehenä tunnettu Dracula on todellisuudessa varsin syvällä arkussa, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Siinä sivussa irvaillaan viihdeteollisuudelle, fanikulttuurille ja kaikelle siitä väliltä. Ehdottomasti katsastamisen arvoinen tapaus.

Veren vangit ilman Tomppaa Screamland: Dracula on gay
Homovampyyreitä 1800- ja 2000-luvuilta

Mutta eiköhän siinä ollut riittävästi vampyyreitä vähäksi aikaa. Missäs ne ihmissudet, kummitukset ja muut ilmestykset luuhaavat? Valitettavasti aika pitkälti kiven alla, vaikka ei toivoa aivan täysin kannata heittää. Lähinnä FAKEn tekjänä tunnettu Sanami Maoh on tehnyt kaksiosaisen mangan nimeltä Until the Full Moon, joka keskittyy kahden miehen, toinen vampyyri ja toinen vampyyrin ja ihmissuden jälkeläinen, rakkauselämään. Paha vain että geenit tekevät jälkimmäiselle tepposet, ja tämä muuttuu täysikuun aikaan ihmissuden sijasta naiseksi… Tästä seuraa aivotonta kohellusta ja fantasiaseikkailuja, ei siis mitään järin merkityksellistä tai jännittävää.

Paljon uskottavammin ihmissusiteemaa käsittelee Hokuto Yamagishin Wild Fangs. Tarinan päähenkilö Mao kuuluu sukuun, jonka jäsenillä on kyky muuttua suden kaltaisiksi pedoiksi. Nämä pedot tottelevat vain tietyn isäntäsuvun jäseniä, ja tämän suvun jälkeläiset ovat olleet kateissa jo vuosikymmeniä. Ilman isäntää peto kadottaa kaikki inhimillisyyden rippeensä ja muuttuu säälimättömäksi tappokoneeksi, joten Mao lähtee isoäitinsä kehotuksesta maailmalle etsimään omaa isäntäänsä. Pian tämän tie risteääkin palkkionmetsästäjä Syonin kanssa, joka pääsee varsin nopeasti selville Maon salaisuudesta ja lupaa yllättäen suojella tätä. Maon kyvystä on nimittän saanut vihiä myös useampi pedon voimista kiinnostunut taho, ja jahti voi alkaa. Samalla Maon ja Syonin välille alkaa kehittyä side, jossa on kyse muustakin kuin reisien tutinasta. Onko Mao viimein löytänyt isäntänsä? Tällä mangalla on ehdottomasti muitakin ansioita kuin söpö puhuva kaulaliina, ja se itse asiassa sai minut useampi vuosi takaperin vakuuttumaan siitä, että BL:llä voisi ihan oikeasti olla jotain muutakin annettavaa kuin Gravitation.

Until the Full Moon on yhtä ruma kuin FAKE Wild Fangs
Ei varmaan tarvitse sanoa kumman taiteesta tykkään enemmän

Halloweenin ja BL:n yhteydessä on tietysti pakko mainita erikseen vielä mangaka Naono Bohra, jota voi nimittää todelliseksi kauhukuningattareksi. Äärimmäisen monimuotoisesta yaoituotannostaan tunnettu Bohra on ehtinyt taiteilla pornoa niin vampyyreistä (Home made vampire), ihmissusista (Three wolves mountain), demoneista (Blood hope yms) kuin zombeistakin (Naïve gespenst)! Laatu on sarjakuvissa välillä vähän mitä sattuu, mutta jos näillä ei pääse halloween-tunnelmiin, niin ei sitten vissiin millään. Homozombeista kiinnostuneiden kannattaa tsekata tietysti myös Bruce LaBrucen ohjaama Otto, or Up with dead people.

Kotitekoinen vanpyyri Naïve Gespenst ja paikat hajoo
Vampyyrit ja zombit jännän äärellä

My thoughts on yaoi toivottaa hyvää halloweenia kaikille lukijoilleen!

11/03/2009

37 sivua avaruuspeppuseksiä, täältä tullaan

M. Palumbo: StarfighterPahoittelen venähtänyttä päivitysväliä, suomenkielinen Gravitation veti minut niin sanattomaksi että sitä koskeva postaus on edelleen luonnosvaiheessa. Nyt keskitytään kuitenkin tämän hetken kuumimpaan nettihomosarjakuvaan. Ja ei, nyt ei puhuta Hetaliasta, vaan yhdysvaltalaisen Hamletmachine-nimimerkillä kulkevan M. Palumbon komeasti piirtämästä Starfighterista. En lue nettisarjakuvia läheskään niin paljon kuin ehkä pitäisi, mutta omaperäinen ja miellyttävä piirrosjälki sekä fandomsecretin vihasalaisuudet onnistuivat herättämään mielenkiintoni. Homoja ja avaruusaluksia tyylikkäästi piirrettynä, mikä tässä muka voisi mennä pieleen? Vastauksesta voi olla montaa mieltä, mutta jännän äärellä tässä ehdottomasti ollaan joka tapauksessa.

Starfighterilla on nimittäin kaikki potentiaali olla oikeasti mielenkiintoinen sarjakuva, muutenkin kuin aihepiirinsä puolesta. Tarinan tarkkaan mietitty visuaalinen ilme ja kekseliäs värien käyttö tekevät lukemisesta nautittavaa jo itsessään, eikä amatöörisarjakuvien helmasyntejä kuten epäselvää kerrontaa tai piirrostyylin jatkuvaa muuttumista näy mailla halmeilla. Avaruustaistelut on toteutettu erityisen taitavasti, ja jo kauas näkee että tekijä on katsonut Star Warsinsa huolella. Palumbo on muutenkin piirtäjänä melkoisen lahjakas ja selkeästi tietää, mitä on tekemässä. Fanituotoksia lukuunottamatta avaruusaluksia ei myöskään ole vielä täysin ryöstöviljelty miesrakkauden näyttämönä, ja miljöö kumartaa hauskasti – oli se sitten tietoista tai ei – sekä slashin syntysijoille Star Trek-fandomiin että shounen-ain pioneerien Keiko Takemiyan ja Moto Hagion avaruushomoiluille. Scifielokuvien lisäksi vaikutteita onkin imetty yaoista ja ennen kaikkea ns. oikeasta homopornosta, mikä oikeastaan onkin Starfighterin ainoa, mutta myös kaikkein perustavanlaatuisin vika. Se on nimittäin käytännössä pelkkää pornoa.

Cain ja AbelSarjakuvan tarina, jos sitä sellaiseksi voi kutsua, ei ole kovin mutkikas sisäistettäväksi. Nimettömäksi jäävällä avaruusasemalla nimettömäksi jäävän auktoriteetin toimesta kaksi vetreän näköistä ja vekkuleilla kampauksilla varustettua nuorta miestä saa koodinimikseen Cain ja Abel ja muodostaa tehtäväparin, jossa toinen toimii navigaattorina ja toinen taistelijana. Ei liene kovinkaan epäselvää, mille nuo roolit ovat eufemismeja. Navigaattori Abel on pieni, blondi ja hintelä, ahdistuu ja itkee kaikesta, ja on aina unelmoinut siitä että tätä pistettäisiin takaluukkuun – toisin sanoin ukein uke joka koskaan on ukennut. Taistelija Cain puolestaan on lihaksikas, röyhkeä ja ylipäätään kaikin tavoin Abelin vastakohta – sekä tietysti valmis toteuttamaan tämän unelmat käytännössä, jopa vastoin tämän näennäistä tahtoa. Mitään sen ihmeellisempää ei sitten olekaan ehtinyt yhä kesken olevassa tarinassa tapahtua, ja epäilen ettei koskaan tulekaan tapahtumaan. Anatomisen tarkkoja lähikuvia miesten genitaaleista onkin sitten luvassa sellaisissa mittasuhteissa että heikompaa hirvittää.

lol penis
Tässä eivät enää sanat riitä

Oikeastaan sarjakuvan porno- ja taistelukohtaukset eivät eroa toisistaan mitenkään – ne on piirretty huolella ja rakkaudella, enimmäkseen juonen ja hahmonkehityksen kustannuksella, ja käykin aika pian selväksi että lupaavista lähtökohdistaan huolimatta Starfighter on enimmäkseen avaruusaluksiin ja homoiluun tykästyneen piirtäjänsä yksityinen fäppituokio. Tätä on kuitenkin vaikea lähteä tuomitsemaan, sillä ainakin Palumbo visualisoi onanistiset fantasiansa sellaiseen muotoon että niistä on muidenkin mahdollista nauttia. Omaan, japanilaisen BL:n näennäiseen hienovaraisuuteen tottuneeseen makuuni penisten naamalle vyöryttäminen saavuttaa naurettavat mittasuhteet jo siinä vaiheessa kun se alkaa, mutta makuasioista on hankala kiistellä ja asiasta napiseminen olisi yhtä tyhmää kuin valittaminen siitä, että lääkärisarjassa näytetään verta ja valkoisia takkeja.

Silti ei voi olla harmittelematta potentiaalia, joka on mennyt hukkaan tällä rappiollisella onanian alttarilla. Paikoin Starfighter nimittäin vilauttaa lukijoille varsin mielenkiintoisia teemoja, joiden käsittelyyn ei kuitenkaan missään vaiheessa paneuduta. Navigaattorit ovat oma, mahdollisimman hyvin tehtävään sopivaksi jalostettu ihmisrotunsa, mutta jää epäselväksi mikä näiden suhde on taistelijoihin, tai mikä ylipäätään on johtanut siihen että tällaisia rotuja on pitänyt jalostaa. Myöskään eeppisten avaruustaistelujen tai Cainin ja Abelin tehtävän syitä ei pahemmin selitellä, eikä näyttäväkään taide pysty yksinään taustoittamaan kaikkea. Äärisuppealla hahmokavalkadilla olisi myös mahdollista saada henkilöt nousemaan ulos edustamistaan karikatyyreistä edes välillisesti, mutta siitäkään on turha haaveilla: kaiken ukeutensa alla idealistinen Abel on tosipaikan tullen valmis taistelemaan ihanteidensa puolesta mutta jää lopultakin pelkäksi vinkuleluksi, eikä taistelusta selviytymisen ja ylipäätään elämisen tuomista adrenaliiniryöpyistä kiksinsä kirjaimellisesti repivä Cain saa hahmoonsa sitäkään kautta yhtään sen enempää syvyyttä. Sarjakuvan ansioksi täytyy toki myöntää, että vaikka se on pornoa, se on ainakin häpeilemätöntä sellaista, vaikka jättääkin paljon toivomisen varaa vähän joka suunnalle.

oheiskrääsää

Tästä huolimatta – tai ehkä juuri sen takia – Starfighter on pikkuhiljaa onnistunut keräämään itselleen mukavan kokoisen fandomin, mikä on originaalituotokselta aina melkoinen saavutus. Sarjakuvalle löytyy faniyhteisö niin Deviantartista kuin Livejournalistakin, jossa sille on jopa perustettu oma kinkmemensä, ja Palumbo suunnitteleekin jo ottavansa faneilta rahat pois myymällä sarjakuvaa mainostavia tarroja, pinssejä, t-paitoja ja varmaan kohta kumipukujakin. Kaikki eivät tietenkään ole sarjakuvasta yhtä tohkeissaan kuten jo tämän postauksen alussa kävi ilmi, mutta itse en lähtisi repimään pelihousujani sen takia että joku on päättänyt piirtää seksifantasioistaan nettisarjakuvan. Starfighter on parhaimmillaan viihdyttävä mutta hölmö ja pahimmillaankin lähinnä koominen, joten sitä tuskin kannattaa ottaa kovin vakavasti missään suhteessa – ei sen tekijäkään onneksi ota.

unikorni

Avainsanat: