BL, animeskene ja seksismi

Seksismistä animessa, mangassa ja animeskenessä on viime aikoina puhuttu suomalaisessa blogosfäärissä paljon (esim täällä ja täällä), ja ajattelin kantaa itse korteni kekoon tähän diskurssiin. Nyt on nimittäin tärkeää saada puhdistetuksi animeskenen maine tällaisista vakavista syytöksistä. On todella huolestuttavaa, että kaikki sadat, elleivät tuhannet normihomot, jotka näitä anime- ja nörttiaiheisia blogejamme käyvät päivittäin lukemassa, ovat saaneet täysin vääristyneen kuvan animesta ja mangasta seksistisenä ja misogynistisenä viihteenä. Katsoisivat vain peiliin ja keskittyisivät oikeaan seksismiin tosielämässä ennen kuin tulevat valittamaan meille. Saa syyttää tasan itseään, jos menee jonnekin kuvalaudalle ja siellä joku alkaa huoritella, koska kuvalaudallahan kaikkia naisia huoritellaan koko ajan. Koska huorittelu on siellä normi, ei siinä ole mitään loukkaavaa, ja tämä pitäisi kaikkien tajuta. Jotkut saattavat sitä paitsi käyttää haukkumasanaa ironisesti, jolloin se on vain hauskaa. Paljon enemmän satuttaa, jos joku pitää minua, kavereitani tai harrastustani jotenkin seksistisenä.

On nimittäin sattunut sellainen oikeusmurha, että myös BL:ää on haukuttu keskustelun lomassa seksistiseksi. Kyseiset henkilöt ovat kuitenkin täysin väärässä. Ehkä he eivät ymmärrä BL:ää, tai heillä on jokin henkilökohtainen syy loukkaantua aiheesta. Luulisi näiden kommentoijien ymmärtävän eron 2D:n ja 3D:n välillä. Ilmeisesti he kuitenkin kokevat BL:n pojat oikeiksi pojiksi, ja luulevat että heiltä odotetaan samanlaista käytöstä, kuten seksuaalista alistumista tai mekkoihin pukeutumista, mikä sitten masentaa heitä kovasti. Tämä ahdistus on ymmärrettävää, sillä ovathan edellä mainitut odotukset miehille yhtä pervasiivisia ja rajoittavia kuin odotukset siitä että naisten pitäisi aina olla kotirouvia tai ainakin viattomia ja kilttejä. Lisäksi miesten kuvitteleminen homoeroottisissa tilanteissa on heteromiehiä kohtaan erityisen loukkaavaa, etenkin kun naiset eivät koskaan joudu samanlaisen fantasioinnin aiheeksi. Onneksi 2D ja 3D ovat kuitenkin täysin erillisiä maailmojaan, joilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Fujoshit, kuten kaikki anime- ja mangaharrastajat ovat fiksuja ja lähdekriittisiä, ja suhtautuvat kuluttamaansa viihteeseen täysin eri tavalla kuin 3D-viihteeseen tai tosielämässä tapahtuviin asioihin. Jotkut otakut saattavat ehkä suuttua siitä, ettei jokin hahmo olekaan neitsyt, mutta tälläisilla ilmiöillä ei ole mitään vaikutusta tosielämän ihmisiin kuten fiktion tekijöihin tai idoleihin. Eivätkä nuoret BL-harrastajat koskaan vitsaile raiskauksista, vaikka vastentahtoiset seksikohtaukset ovatkin yleinen elementti monessa suositussa BL-sarjassa.

Anna kun mä esineellistän sua vähän beibi

BL:ssä, tai animessa ja mangassa yleensäkään ei sitä paitsi ole edes kyse seksismistä, vaan esineellistämisestä, jolla ei ole mitään tekemistä seksismin kanssa. Esineellistäminenhän ei edistä seksistisiä asenteita kumpaakaan sukupuolta kohtaan, eikä koskaan alista kohteitaan. Anime ja manga eivät myöskään mitenkään heijastele japanilaisessa yhteiskunnassa nähtäviä rooleja ja normeja, vaan kapinoivat niitä vastaan. Vain 3D-viihteeseen vaikuttavat tekijöiden ja yhteiskunnan asenteet, ja vain 3D-viihde vaikuttaa kuluttajiensa maailmankuvaan. 2D-viihde on pelkkää viihdettä. Silloin harvoin kun japanilaisessa viihteessä seksismiä näkee, se kyllä torjutaan ja tunnistetaan länsimaisessa fandomissa välittömästi. Katsokaa vaikka loppupään kommentteja Missing Linkin kirjoituksessa Bakuman ja seksismi.

Olen myös samaa mieltä joidenkin seksismikeskustelun kommentoijien kanssa siitä, että koska BL:ssä ja jopa joissain shoujosarjoissa esineellistetään miehiä, on naishahmojenkin esineellistäminen animessa ja mangassa täysin hyväksyttävää. Mieshahmojen katsominen seksuaalisina objekteina homopornossa on minusta nautittavaa, joten miksi tämä riemu pitäisi viedä muiltakaan pois? Jos joku asia on okei pornossa, sen pitäisi olla okei muuallakin. Joidenkin miesten ja naisten mielestä oman sukupuolen yliseksualisoiminen ja esineellistäminen tuntuu pahalta. Näin maailma kuitenkin toimii ja meillä on täysi oikeus viihteeseemme, eli yrittäkää elää asian kanssa. Animessa ja mangassa kuitenkin esineellistetään ja/tai seksualisoidaan vain hahmoja, ei kenenkään sukupuolta tai ketään henkilökohtaisesti. Sitä paitsi, jos olet koskaan sanonut tai tehnyt mitään seksististä tai esineellistävää, sinulla ei ole oikeutta valittaa tai loukkaantua seksismistä. Ja jos et ole harrastanut animea ja mangaa vähintään kymmentä vuotta, et luultavasti ymmärrä aiheesta mitään, joten kannattaisi vain pitää suu kiinni ja valitukset omana tietonaan.

PS Jos kommentoitte kirjoitukseeni mitään negatiivista, olette idiootteja ettekä lukeneet postaustani kunnolla.

LOL APRILLIA, ÄLÄ NYT VITSISTÄ SUUTU ;;>>>>

Nostalgiahuuruja

Joku ystävällinen anonyymi toivoi vähän aikaa takaperin jonkinlaista nostalgiapostausta sarjoista, jotka olivat Kova Juttu silloin joskus BL-harrastukseni alkuaikoina. Aluksi mieleni löi täysin tyhjää ja ajattelin ettei tästä saa mitään aikaiseksi, mutta kyllä sitä materiaalia lopulta alkoi löytyä kun hetken kaivelin muistiani. Wikipedia ja todella omituiset muistiketjut (niin siis se manga jonka piirtäjä on sama kun Kyou kara maoussa…) kuitenkin auttoivat ihan kivasti. Luvassa on siis noloja paljastuksia, lämpimiä tai vähemmän lämpimiä muistoja ikivanhasta teknologiasta ja ehkä vähän arveluttavia sarjoja. Tätä oli yllättävän hauska kirjoitella, eli kiitokset vain vielä kerran postausideasta.

Kaiken pahan alku ja juuri

Ensiksi lienee tietysti parasta mennä sinne ihan alkuun. En ole enää ihan varma miten se tapahtui, mutta yksi ensimmäisiä kosketuksiani poikarakkauteen animen ja mangan kontekstissa oli, uskokaa tai älkää, Gundam Wing -aiheinen fanitaide. Tähänkään päivään mennessä en ole saanut itse animea katsottua, mutta ei se menoa silloin kauheasti haitannut. Pettymys vain oli karvas kun tajusin että Heero ja Duo eivä olekaan oikeasti rakastavaisia. Onneksi siirtymä virallisten homoromanssien pariin ei tuossa vaiheessa enää ollut pitkä, vaikka vaihtoehdot tuolloin (joskus 2003-05) rajoittuivat lähinnä Gravitationiin ja Fakeen. Kirjastosta sattui tosin löytymään Moto Hagion A, A’ [A, A Prime] -kokoelma, jonka viimeiselle tarinalle olin aika myyty. Mutta eipä sitäkään sen enempää ollut, eikä kahden luvun mittainen tarina kovin kauas kanna vaikka olisi kuinka kiva.

Gravin mangaa tulikin sitten aikanaan ostettua ja luettua ja soundtrackia popitettua, vaikka animea en koskaan varsinaisesti katsonutkaan. Eerie Queerie! –manga taisi myös olla aika kova juttu silloin. Fakeen puolestaan tein lähituttavuutta Yle Teemalta(!) tulleen OVA-elokuvan muodossa. En ole voinut olla ainoa joka nauhoitti kyseisen pätkän VHS-kasetille(!) ja veivasi sitä edestakaisin kun muutakaan ei ollut. Jotenkin hämärästi muistan katsoneeni sitä jopa äitini kanssa, mutta en oikein tiedä millainen tapahtumaketju tähän tilanteeseen on johtanut…

Olin tuohon aikaan siis aika pitkälti Fantasiapelien valikoiman, kirjastojen ja telkkarin varassa, eli kovin lujaa ei pyyhkinyt. Näin jälkeenpäin ajateltuna en oikein tiedä olivatko nettiyhteydet oikeasti niin toivottoman hitaita vai olinko vain itse niin ylitsepääsemättömän käsi että netistä yhtään minkään lataaminen tuli mahdolliseksi vasta paljon myöhemmin. Kun sitten lopulta opin käyttämään torrentteja, yksi ensimmäisistä lataamistani sarjoista oli Suki na Mono wa Suki Dakara Shōganai!! eli tuttavallisemmin Sukisho. 12-osainen sarja perustuu visual noveliin, jossa kahden päähenkilön sivupersoonat ovat rakastuneet toisiinsa, ja heillä on yhteinen traaginen menneisyys sairaalan ihmiskoekaniineina. Sukisho oli ensimmäinen koskaan kokonaan katsomani animesarja, ja teki minuun aikanaan aika ison vaikutuksen. On sarja nykyäänkin kyllä aika vaikuttava, lähinnä tosin siksi etten ymmärrä miten noin pienellä budjetilla ylipäätään on saatu aikaan mitään animea. Mutta ainakin sarja on ihan reilusti BL:ää, toisin kuin eräät, krhm, toiset peliadaptaatiot.

Sano Sukisho kun haluat laatua isolla ärrällä

Internetin valtatie avasi sitten tietysti muitakin uusia mahdollisuuksia, joista hienoin oli mangan lataaminen netistä. Olen kuitenkin aina ollut selvästi kallellaan enemmän mangaan kuin animeen, varmaan siksi että tykkään lukemisesta muutenkin niin paljon. Love Mode oli ensimmäisiä lataamiani mangasarjoja, ja samalla ensimmäinen oikeasti seksikohtauksia sisältänyt BL-sarja jota luin. Saavutus sekin. Jostain syystä mangan latailu ei tuolloin päässyt sen enempää vauhtiin, mutta BL-mangaa alettiin viimein julkaista englanniksi vähän enemmän, ja siitähän riemu repesi. Only the Ring Finger Knows löysi tiensä minunkin kirjahyllyyni, ja kavereilta lainasin myös vähän… jännempää tavaraa.

Somei Yoshinon ja Takaura Rohin Skyscrapers of Oz oli ainakin tämän arvostelun perusteella Kitty Median ensimmäinen BL-julkaisu. Itse en muista tarinasta muuta kuin metrossa tapahtuvan kourintakohtauksen, mutta niin minulle on kyllä käynyt monien tuoreempienkin sarjojen kanssa. Temari Matsumoton Shinobu Kokorosta muistan vieläkin vähemmän, mutta kai siinä jotain ninjoja seikkaili. Eräs ystäväni kiteytti mangan sisällön toteamukseen ”kyllähän toi menee jos haluaa runkata”, eli ilmeisen pornoisasta menosta taisi olla kyse.

Lisäksi muistan tuijotelleeni yön pimeinä tunteina jotain Papa to kiss in the darkia ja After School in the Teacher’s Loungea, vaikka ne olivat aika haukotuttavia jo silloisilla standardeillani. Mutta mikä ei tapa, vahvistaa jne. Olen kyllä vähän kateellinen niille jotka ovat aloitelleet BL-harrastustaan joskus vähän myöhemmin, koska valikoima on nykyään vain niin paljon suurempi ja myös laadullisesti parempi. Toisaalta, ei valikoiman runsaus välttämättä tuo onnea vaan päinvastoin lannistaa, kun ei tiedä mistä aloittaa. Citymarketissa asiointikin on aina tajuttoman hankalaa, kun pitää valita viidestäkymmenestä juustosta, siinä missä lähi-Siwassa on vain viisi joista arpoa. Oma vinkkini kuitenkin on, että hyppää vain rohkeasti sekaan jos löytää edes jotain itseä kiinnostavan näköistä, kyllä se siitä sitten helpottuu. Ja vaikka kaikki sarjat eivät kovin laadukkaita olisikaan, niin ainakin niitä on viihdyttävää muistella jälkikäteen!

Sekai-ichi hatsukoi ja cockteasen jalo taito

Tässä sarjassa kukaan ei kuole lumeen… valitettavasti

Siis voi nyt perse taas tätä elämää. Sain viimein sen pahuksen Sekai-ichi-animen finaaliin, enkä muista milloin ragetasot olisivat olleet yhtä korkealla. Mutta hei, älkää käsittäkö väärin, ei sarja ihan täyttä paskaa ollut. …Kai. Se vain tekee hyvin paljon lupauksia joita ei sitten onnistukaan täyttämään. Joskus se on hyvä, joskus huono asia. Jokainen päättäköön itse, mitä mieltä tämän listan kohdista on.

Cocktease-tapaus #1: Seksikohtaukset
Fanserviceä ja naaman imutusta ei animesta puuttunut. Välillä vihjaillaan vähän muustakin takaumien kautta, mutta mitään ei koskaan näytetä. Tämä oli tosin vain positiivinen asia, sillä myötähävettävän nolot seksikohtaukset ovat yksi suurimmista syistä joiden vuoksi BL-anime on usein kuraa. Kiitokset siis kaikkivoipaiselle TV-sensuurille ja fiksuille ohjausratkaisuille tästäkin vähästä.

Peittoon kääriytyminen käynee turvaseksistä

Cocktease-tapaus #2: Hissikohtaukset
Kyllä minä Gravitationia sen verran olen katsonut, että tiedän mitä hississä kuuluu tehdä kun on kyse BL-animesta. Sekai-ichissä ollaan koko ajan hississä matkalla sinne sun tänne, mutta koskaan siellä ei tapahdu mitään. Miten voi sulkea kaksi toisistaan potentiaalisesti kiinnostunutta hahmoa keskenään noin pieneen tilaan ilman että silti tapahtuu mitään?

Onodera välttää hissitilanteen ovelasti

Cocktease-tapaus #3: Parodia
Mangateollisuudesta kertovat sarjat onnistuvat yleensä kommentoimaan itseään jollan jännällä metatasolla. Sekai-ichi ei ole poikkeus. Onodera tilittää heti ensimmäisessä jaksossa (…tai sitten jossain muussa) siitä, kuinka ei ymmärrä shoujomangan tunteellisia kohtauksia joissa tuuli tuivertaa sankarittaren hiuksissa ja kukan terälehdet lentävät vaikka ollaan sisätiloissa. Ja kappas vain, eikös kaikissa ~tunteellisissa~ kohtauksissa olekin käytetty tuulikone-efektiä ja kirsikankukkia. Ja kun Chiaki tilittää assistenteilleen ihmissuhdeongelmistaan naamioituna juoni-ideaksi, kommentoivat apulaiset ettei missään shoujossa ole noin epäuskottavia juonenkäänteitä. Sääli vain ettei tällaista parodiointia ja metatasoa lopulta saatu vietyä sen pidemmälle.

Olispa mullakin tuulikone ja terälehtiä

Cocktease-tapaus #4: Juoni
Tämä kismittää ymmärrettävästi eniten. Sekai-ichi poukkoilee tarinasta toiseen vailla kunnon siirtymiä tai selityksiä, mikä ei kyllä kauheasti yllättänyt. Silti, hetkittäin tarinoista tuli fiilis että sarjassa saattaisi oikeasti tapahtuakin jotain. Mutta lol, eipäs sitten tapahdukaan. Kaikki saavutettavat konkluusiot ovat sangen epämääräisiä, ja pääparin eli Onoderan ja Takanon suhde jää viimeisen jakson perusteella ikuisiksi ajoiksi junnaamaan KOI JA NAI, KOI JA NAI -limboon. Tai sitten tiedossa on toinen kausi samaa tuubaa. Ei saatanan saatana.

Ilmeeni kun animen loppu

Että joo. Kyllä animen tekijöidenkin kannattaisi pitää mielessä, että jos antaa ymmärtää niin pitäisi myös ymmärtää antaa. Mutta ei keskitytä pelkästään negatiiviseen. Yukinan ja Kisan storylaini eli mangatoimittajan ja mangakauppiaan suhde oli oikeasti ihan sympaattinen. Sekai-ichi on muutenkin välillä yllättävän hauska, eli aina kun luulin että en pidä sarjasta, se iskikin pöytään jotain niin juustoista tai koomista etten voinut täysin vihata. Viimeisen jakson kohdalla tätä ei enää tosin sitten tapahtunut, mikä ymmärrettävästi jätti suuhun aika visvaisen jälkimaun koko hommasta.

Päädyin joka tapauksessa yksi ilta luukuttamaan animen loppubiisiä kännissä, ja humalatila paransi jaksojen laatua silmissäni muutenkin aika lailla. Seuraavaksi voinkin sitten vissiin tehdä tänne kirjoituksen aiheesta ”Kuinka anime teki minusta alkoholistin”. Onneksi olemassa on myös Sekai-ichi Hatsukoi OVA, joka kertoo takaumana tarinan Onoderan ja Takanon lukioaikaisesta suhteesta. Se on oikeasti aika kiva ja söpö myös selvinpäin.

Loppuun vielä parit screencapit koska ei tästä paljon muutakaan jäänyt käteen, ja kuitenkin tykkäsin salaa. Ensimmäinen on siitä OVAsta, toinen pakollisesta kylpyläfanservice-kohtauksesta ja viimeisessä Yukino ja Kisa edustavat.

Lupaan kyllä tehdä taas joskus vähän pitemmän ja ajatellumman kirjoituksen. Kesälomat, kesätyöt ja muut kesäasiat kuitenkin ymmärrettävästi hidastavat päivitystahtia, joten älkää odottako ihmeitä. Eiköhän epäelämäni kuitenkin palaa normaaleihin uomiinsa viimeistään syksyllä.

Sekai-Ichi Hatsukoi -bingo

Seuraavaa kunnollista kirjoitusta odotellessa voitte ihailla tätä bingokorttia, jonka juuri tehtailin omaksi, ja miksei vähän muidenkin iloksi. Aloin siis seurata vastikään alkanutta Sekai-Ichi Hatsukoi -animea, sillä menin lupaamaan kirjoittavani siitä jotain Animelehteen. Koska olen seuraavat kaksi kuukautta jumissa tämän animen kanssa, pidin siitä tai en, yritän tehdä katsomiskokemuksesta vielä vähän hauskemman bingokortin avulla. Ensimmäisen jakson perusteella ruudukkoon tuli jo ainakin kolme bingoa!

Tällaisten bingojen hyvä(?) puoli on muuten siinä, että niitä voi käyttää myös juomapelinä jos tilanne niin vaatii. Katsotaan sitten, olenko sarjan loputtua jo täysi rappioalkoholisti…

Gravitation-anime Suomeen

Jos Gravitation-mangan suomentamisessa ei pari vuotta takaperin ollut jo ihmeteltävää tarpeeksi, niin nyt seuraa vieläkin hämmentävämpiä uutisia. SubTV on nimittäin päättänyt ottaa ohjelmistoonsa Studio Deenin vuonna 2000 tuottaman Gravitation-animen. Kanavalla on näytetty aiemmin mm. Full Metal Alchemist ja Neon Genesis Evangelion -animet, ”joten miksei siis tätäkin”, toteaa kanavapäällikkö Pauli Aalto-Setälä. Sarjaa on kaavailtu esitettäväksi kanavan myöhäisillassa, mm. sellaisten ohjelmien kuin Kyttäkamera ja Martina & Esko: Isku Kolumbiaan lomassa. Kyseenalaista tosin on, tavoittaako sarja kohdeyleisöään tältä ohjelmapaikalta.

Uutinen sarjan tulosta Suomeen on joka tapauksessa kirvoittanut ihmisistä lukuisia kommentteja. ”Tämä on valtaisa edistysaskel Suomen animeskenelle”, kommentoi Turun animeseuran aktiivijäsen Kati Oksanen. Vaalimökiltään tavoitettu Kyuu Eturautti puolestaan totesi, että ”vihdoinkin Suomen TV:stä saadaan katsomisen arvoista animea”. Anime-lehden tuore päätoimittaja Petteri Uusitalo tyytyi kommentoimaan lakoniseen tyyliinsä Twitterissä: ”Njaa, katsotaan”.

Kaikki eivät kuitenkaan ole Gravitationin puolella, ja anime on ehtinyt herättää myös runsaasti vastustusta. Ensimmäisenä kommentoimaan ehti kristillisdemokraattisen puolueen Sari Mäkimattila. ”Entä perhearvot?” kuuluu hänen huolestunut kommenttinsa. ”Ei tällaista voi sallia Suomessa”, säestää Itsenäisyyspuolueen Jouko Piho. Arkkitehti Mikko Ellilä puolestaan toteaa, että tällaisten sarjojen maahantuonti on ”juuri sitä homomyönteisten eli ”suvaitsevaisten” logiikkaa”.

Suurimman kohun on kuitenkin tainnut aiheuttaa SubTV:n päätös esittää sarja suomeksi dubattuna. Gravitationista tulisi siten ensimmäinen Suomessa jälkiäänitetty anime sitten Pokemonin ja Digimonin. Sarjan fanit ovat kihisseet kiukusta, mutta alustavien äänivalintojen vuodettua julkisuuteen olen itse jopa innoissani. Keitä äänirooleihin siis on kaavailtu? Klikkaa ja katso kuvat!

Aprilliahan tämäkin siis oli, jos joku ei sitä jostain syystä vielä arvannut. :D

 

Togainu no chi ja huonouden monet tasot

Väärässä oleminen on aivan liian aliarvostettu taito, samoin kuin sen myöntäminen. Itse en kuitenkaan olisi voinut olla iloisempi esimerkiksi silloin, kun tajusin etteivät vyölaukut tulleetkaan uudestaan muotiin, vaikka sitä niin kovasti etukäteen povasin (ja pelkäsin). Hyvin vapauttavaa on myös ollut myöntää, että keväästä asti odottamani Togainu no chi -anime osoittautui suurista odotuksistani huolimatta lopulta aivan jäätäväksi kuraksi. Pyydän hartaimmin anteeksi, jos lukijoideni seasta löytyy yhtään ihmistä, joka alkoi seurata sarjaa siksi että hehkuttelin sitä etukäteen. Olen aika pitkälti samaa mieltä kuin eräs MALiin arvostelunsa kirjoittanut käyttäjä: Togainu on häpeäksi niin tekijöilleen, alkuteokselleen, genrelleen kuin koko animeteollisuudellekin.

Mikä Togainusta sitten tekee niin huonon? Ensimmäisenä tulee tietysti mieleen sarjan nolostuttavan alhaiset tuotantoarvot. Internet on ollut animen alkamisesta lähtien täynnä valituksia sarjan animaation laadusta, jota hirveämpää saa hakea kissojen ja koirien kanssa. Itse kuitenkin jopa tykkäsin monista keinoista joilla sarja peitteli pientä budjettiaan: omituiset kuvakulmat ja rajaukset, värikikkailut ja zoomailut olivat ihan kivoja – ainakin niin kauan kuin niihin oikeasti edes yritettiin panostaa. Huonoa välianimaatiota tai surkeasti piirrettyjä hahmoja ei kuitenkaan voi paikkailla yhtä helposti. Vaikka screencap-kansiooni tallentui paljon hyvännäköisiä ja laadukkaitakin shotteja, sarja vilisee myös freimejä joiden takia aloin tosissani epäillä, että studiolla on ihmisten sijassa töissä koulutettuja apinoita. Viimeisessä jaksossa köyhäily räjähtää aivan uusiin sfääreihin, kun keskellä kiihkeintä taistelukohtausta zoomaillaan toiminnan sijasta auringonlaskuihin ja kaupunkimaisemiin, ja hahmot ja näiden liikkeet on piirretty ja animoitu kökömmin kuin koskaan.

Animen LAATU korostuu entisestään, kun sitä vertaa pelissä nähtäviin kuviin

Mutta hei, ei kai animaation aina edes tarvitse olla ihan ykkösluokkaa, jos tarina ja hahmot ovat kuitenkin mielenkiintoisia? Niinhän? Tämä muistio olisi varmaan kannattanut välittää myös sarjan tekijöille, sillä animen juonessa tai hahmoissa ei ilman taustatietoja ole juurikaan järkeä. Olen aika varma siitä, että ilman pelin juonipaljastusten, virallisen mangan ja sekalaisten doujinien lukemista en olisi tajunnut (tai välittänyt) animen tarinasta tai hahmonkehityksestä paskankaan vertaa.

Togainun adaptoinnissa on jo alunperin mennyt vikaan kaksi olennaista asiaa: moniloppuisen visual novelin tarina on yritetty muussata yhdeksi kokonaisuudeksi joka ei seuraa suoraan mitään pelissä nähtävistä tarinankuluista, ja toisiaan kourivat vähäpukeiset miehet joiden ansiosta Togainu-merchandisen fanikanta on niin suuri, on poistettu yhtälöstä kokonaan. Lopputulos tuntuu antiklimaattiselta kompromissilta jossa ei ole päätä eikä häntää, ja se vähä fanipalvelu mikä mukaan on tungettu on äärimmäisen huonoa ja noloa. Suuri osa katsojista oli varmasti mukana nättien poikien takia, joten ne pojat olisi voinut edes yrittää pitää nätteinä…

Vanhempi Rin on pelissä tosi kuumis, animessa ei niinkään

Itse asiassa minua askarruttaa kovasti, kenelle anime oikeastaan on suunnattu. Pelin faneille se ei tarjoa mitään mielenkiintoista, peliä etukäteen tuntemattomille se ei tarjoa mitään järkevää, ja BL:n takia mukana roikkuville se tarjoaa vielä vähemmän yhtään mitään. Jos tarkoitus oli promota peliä, luulen että anime onnistui tekemään sen maineelle enemmän hallaa kuin yksikään PR-katastrofi. Vaikka pelin ja/tai animen tekijät kuinka uskoisivat Togainun taustatarinan vahvuuteen, tuntuu se lopulta jäävän aika torsoksi kun hahmojen väliset seksuaaliset jännitteet siivotaan pois. Pelkät Shikin ja Akiran miekkataistelut eivät riitä tätä paikkaamaan, vaikka ne aika intensiivisiä ovatkin.

Kaikesta tästä huolimatta anime oli kuitenkin myös käsittämättömän viihdyttävää katsottavaa. Hahmot ovat kaikki enemmän tai vähemmän urpoja, mutta juuri siksi heidän touhujaan on niin hauska seurata. Akira on kaikessa autistisuudessaan koominen, Nanon pseudofilosofiset monologit niin hienoja juuri siksi ettei niissä ole mitään järkeä, ja Shiki on cool ainakin niin kauan kuin pitää suunsa kiinni. Edes Keisuke ei ikinä rasittanut minua millään tasolla, joten vihaajat vihatkoon ihan rauhassa. Hahmojen väliset lätinät ovat välillä suunnilleen yhtä tasokkaita kuin Urabokussa, mutta esimerkiksi Akiran ja Rinin väliset avautumiset onnistuivat kaikessa korniudessaankin liikuttamaan.

Tappelukohtaukset eivät aina ole kovin laadukkaita, mutta tykkäsin niistä silti – jopa siitä lentävästä ketsuppiverestä. Alkutunnaria lukuunottamatta musiikit olivat yllättävän jees, ja joka kerta vaihtuvat lopetusbiisit toimivat yllättävän hyvin. Ja mikä tärkeintä: ainakin sarjassa tapahtui koko ajan jotain, eikä tylsää ehtinyt tulla hetkeksikään. Minua on kohtalaisen helppo viihdyttää, joten odotin joka viikko uutta jaksoa yhtä innostuneena. Vasta viimeisen jakson kohdalla aloin pohtia, miksi oikeasti vaivaudun katsomaan tällaista roskaa, mutta silloin sarja olikin onneksi jo ohi. Mitään en siis kadu, ja väitän että syksyni oli paljon antoisampi Togainun kanssa kuin se olisi ollut ilman sitä.

Herp derp

Lyhyesti sanottuna: en suosittelisi Togainu-animen katsomista juuri kellekään, vaikka minulla olikin sen parissa oikein viihdyttäviä hetkiä. Olen samalla kuitenkin pettynyt siihen, ettei lupaavista lähtökohdista saatu aikaiseksi mitään sen järkevämpää. Alkuperäinen peli on harvinaisen epäromanttinen ja raaka ollakseen BL:ää, joten onnistunut adaptaatio olisi voinut olla monella tapaa kiinnostava ja originelli. Mutta ei sitten, taas kerran todistettiin että anime ja BL eivät ilmeisesti sovi yhteen sitten millään.

AAAAA ALL BLUE

Ensitunnelmat Togainusta

Togainu no chi -animen ensimmäinen jakso on nyt siis ulkona, ja olihan sitä hartaasti ehditty odotellakin. Urabokun jälkeen tosin luulisi minun jo oppineen, ettei kannata odottaa liikoja yhdeltäkään animelta jossa kuu paistaa ja nahkaan verhoutuneet miehet tuijottelevat toisiaan silmiin. Siitä huolimatta uskalsin toivoa Togainusta animesyksyni pelastajaa. Mutta mitä ensimmäisestä jaksosta lopulta jäi käteen kaiken hypetyksen jälkeen?

Jakso ainakin alkaa sopivan kohtalokkaissa merkeissä, kun kadut täyttyvät punaisista lammikoista ja taustalla kertojanääni käy läpi sarjan alkuasetelman (kolmas maailmansota ja Japanin jakautuminen) kohtalaisen kryptisesti. Lupaavalta näyttää! Pian tunnelma kuitenkin lässähtää, kun alkutunnarina pärähtää soimaan geneerisen tylsä jrock-rallatus, eikä ensimmäinen tappelukohtauskaan herätä juuri intohimoja. Sivuhahmodesignit ovat aika hirveitä, eikä animaation tasokaan aina päätä huimaa. Trailerin perusteella olisin ehkä odottanut jotain hiukan… päräyttävämpää.

Jakson puolivälin paikkeilla tapahtuu kuitenkin käänne parempaan. Kun syyttömänä murhasta tuomittu Akira viskataan yksin lainsuojattomaan rauniokaupunki Toshimaan, on kuin koko sarjan maailma heräisi äkkiä eloon. Toisin kuin aiemmin näytetyllä Akiran harmaalla kotikaupungilla, tuntuu Toshimalla olevan aivan oma luonteensa ja tunnelmansa: valtava kuu paistaa punaisella taivaalla, runneltuja rakennuksia on joka puolella silmänkantamattomiin, eikä rapistuvan betoniviidakon keskellä tunnu olevan juuri mitään tai ketään. Pian käy kuitenkin selväksi, että näitä katuja kansoittavat itsensä mystisellä huumeella suonikkaiksi pumpanneet murhanhimoiset piripäät. Onko edes tappelukisoissa hyvin pärjänneellä Akiralla mitään mahdollisuutta selvitä täällä?

Vaikka anime pysyttelee turvallisen välimatkan päässä pornontäyteisestä alkuperästään, mukaan on myös tungettu pari pientä nyökkäystä fujoshiyleisön suuntaan. Nähtäväksi jää, pysyykö sarja jatkossa enemmän asialinjalla vai harrastetaanko fanipalvelua ekstensiivisemminkin. Itse odotan hahmojen väliseltä interaktiolta eniten lähinnä komeita turpasaunoja, vaikka ei muunkaanlaisen kontaktin ottaminen välttämättä pahasta olisi. Mystiset huumeet ja ekstensiivinen väkivalta on kuitenkin yhdistelmä, joka on jo aiemmin todettu erittäin toimivaksi erilaisissa pseudo-BL-sarjoissa (Banana Fish, Wild Adapter), joten pelkästään niillä eväillä Togainun luulisi pääsevän aika pitkälle.

Japanintaidottomana tietoni alkuperäisen pelin varsinaisesta juonesta ja hahmonkehityksestä ovat aika viitteellisiä, enkä siis uskalla kauheasti kommentoida animen peliuskollisuutta. Ensimmäisen jaksonsa perusteella animesarjaa voi kuitenkin jo pitää mielenkiintoisemmin tehtynä adaptaationa kuin Suguro Chayamachin taiteilemaa mangaa, jota Tokyopop on julkaissut tähän mennessä viisi osaa. Sarjakuvaversio ei tunnu lähtevän liikkeelle ensimmäisten osiensa aikana sitten millään, eikä oikeasti innostavia hetkiä ole mahtunut mukaan kuin hetkittäin. Anime puolestaan onnistui haparoivan alkunsa jälkeen koukuttamaan ainakin allekirjoittaneen välittömästi, ja vaikka tarinassa liikutaan koko ajan eteenpäin, jätetään tunnelmoinnillekin hyvin aikaa. Toivottavasti sama pysyy yllä myös tulevissa jaksoissa. Tällä hetkellä fiilikseni sarjasta voi siis summata aika hyvin kolmella sanalla: Fuck yeah Togainu!

Vain minä tunnen TUSKASI

Päätin keväällä hetkellisen mielenhäiriön tuloksena alkaa seurata Odagiri Hotarun mangaan perustuvaa animesarjaa Uragiri wa Boku no Namae o Shitteiru (Petos tuntee nimeni). Iso osa tästä päätöksestä liittyi lähinnä haluuni pysyä kärryillä tämän vuoden BL-animeista, joten suhtauduin sarjaan jo ennen sen alkamista vähintäänkin skeptisesti. Animen alkuasetelma itsessään ei nimittäin vaikuttanut järin ihmeelliseltä: tyttö joka on uudestisyntynyt pojaksi, jotain mystisiä ja yliluonnollisia kykyjä ja päälle vielä tajuttoman kornit ja tylsät hahmodesignit. Ei tästä ainakaan laatua voi seurata. Heikkojen odotusten jälkeen sarjan ensimmäiset jaksot onnistuivat kuitenkin yllättämään melko positiivisesti. Animaatio oli nättiä, ja sarjan juoni ja hahmot vaikuttivat edes etäisesti siltä, että voisihan noista lisääkin haluta tietää.

Kymmenenteen jaksoon mennessä kävi kuitenkin aika hyvin selväksi, että ensivaikutelmani ei olisi voinut olla enempää pielessä. Tietysti sarjan ensimmäisissä jaksoissa oli parempi animaatiobudjetti kuin koko loppusarjassa yhteensä, ja tietysti suurinpiirtein kaikki keskushahmot osoittautuivat veteliksi pallinaamoiksi, joiden tekemisiä seuraa yhtä suurella innolla kuin maalin kuivumista. Poikarakkausjututkin jäävät pelkäksi epämääräiseksi vihjailuksi ja huonosti naamioiduksi fanserviceksi. En yleensä seuraa Urabokun kaltaisia sarjoja juuri siitä syystä, että jos annetaan ymmärtää niin sitten saisi minun puolestani myös ymmärtää antaa. Ei tällaisia sarjoja kukaan kuitenkaan hei katso taiteellisten ansioiden tai mielenkiintoisen tarinan takia.

Uraboku pähkinänkuoressa menee jotakuinkin näin: Yuki on maailmankaikkeuden aneemisin orpo vinkulelupäähenkilö joka tykkää hoitaa lapsia, ja jonka bestis Kanata harrastaa vihannesten photoshoppaamista. Sitten Yukin sisällä piilleet yliluonnolliset voimat pääsevät äkisti valloilleen, ja tämän elämään ilmestyy demonien riivaama kaunainen luokkakaveri, noloihin nahka-asuihin pukeutuva pitkä ja tumma Luka joka oli Yukin poikaystävä tämän entisessä elämässä, sekä itseään Yukin veljeksi väittävä pitkätukkabishi Giou Takashiro. Maisema vaihtuukin pian Tokioksi, harrastukset demonien jahtaamiseksi/lahtaamiseksi ja kaikki uudet kaverit ovatkin jostain entisestä elämästä tuttuja. Vanhoja ystäviä ei kuitenkaan kannattaisi jättää oman onnensa nojaan, minkä Yuki hoksaa viimeistään siinä vaiheessa kun hylätystä Kanatasta äkisti kuoriutuu Giou-klaanin ikiaikaisen vihollisen reinkarnaatio. Sitten seuraa horinaa entisistä elämistä, epäklimaattisia taistelukohtauksia ja muuta yhtä turhaa ja hämmentävää roskaa.

Siis, ihan oikeasti roskaa. Kuvassa näkyy Lukan lemmikkiölli, joka on vuorotellen joko pörröinen chibilohikäärme, nekomimishota tai sparklesusi. Ja sen nimi on Sodom.

Muistan päättäneeni sarjan alkaessa, että katson tätä niin kauan kunnes alkaa vituttaa, ja aika äkkiä alkoikin. Päädyin silti tuijottamaan sitä täydet 24 jaksoa. Vaikka minulla taipumusta junaonnettomuussyndroomaan onkin (eihän tätä blogiakaan muuten olisi olemassa), en kuitenkaan ole niin paha masokisti että kiusaisin itseäni näin huonolla animella, ainakaan näin monen jakson ajan. Mitä siis tapahtui? Lyhyesti sanottuna, Hotsuma ja Shusei.

Jokainen on varmasti edes kerran elämässään lukenut tai katsonut jotain sarjaa, koska ”se oli joskus hyvä ja ehkä siitä vielä taas joskus tulee sellainen. Ehkä”. Urabokun hyvät jaksot voi helposti laskea kahden käden peukaloilla, mutta ilmeisesti sekin oli tarpeeksi koukuttamaan. Näihin hyviin jaksoihin liittyy tietysti varsin olennaisesti tuo mainitsemani parivaljakko. Shippasin Shuseita ja Hotsumaa keskenään alusta saakka, koska ajattelin kerrankin ottaa kököstä fanservicestä irti kaiken minkä saan. Burgerien syöminen yhdessähän tarkoittaa tosirakkautta, ja sitä rataa. Pian kuitenkin huomasin että sarja on ihan oikeasti kehittänyt hahmoille mielenkiintoista taustatarinaa ja yhteistä kemiaa, joka pesee mennen tullen lattioita suunnilleen kaikilla muilla sarjasta löytyvillä ihmissuhteilla. Tästä ei meno katkeransuloisemmaksi ja liikuttavammaksi hevillä muutu: löytyy piilevää epävarmuutta toisen tunteista ja omasta tärkeydestä, ”Haluan aina olla kanssasi” -palopuheita, ja dramaattinen ”Yhyy satutin sua enkä ikinä anna itselleni anteeksi” -kuvio. Puhumattakaan kaikista niistä hienoista, sanattomista hetkistä.

Kuten Arana summasi hyvin omassa Uraboku-tilityksessään, Hotsuma ja Shusei tuntuvat käytöksensä perusteella ihan oikeasti parilta, mitä ei voi juuri sanoa muista animessa näkyvistä pariskunnista. Yuki ja Luka ovat muka kohtalon yhdistämiä ja rakastavaisia entisessä elämässä, mutta Yuki vaikuttaa lähinnä hahmolta, joka ei edes tajua että pojatkin voivat olla keskenään sillai, eikä stoalaisen jäykkä Luka ainakaan edesauta asioita. Toko ja Tsukumo puolestaan ovat omituiset (insesti)sisarukset, joiden välistä suhdetta ei kuitenkaan luodata missään vaiheessa sen ihmeemmin. Shoginpelaajashota Kuroto ja tämän partneri Senshiro saavat sentään yhden kokonaisen jakson taustatarinalleen, mutta sen enempää näihin kahteen ei sitten keskitytäkään. Hotsuman ja Shusein kohdalla mukana on onneksi myös ihan oikeaa hahmon- ja suhteenkehitystä, niin että viimeisessä jaksossa kipeistäkin asioista voidaan jo vääntää vitsiä kahden kesken.

Valitettavasti näiden kahden yhteisten kohtausten rinnalla koko muu tarina ja hahmot tuntuivat sitten entistäkin turhemmilta. Erityisen ärsyttävän sarjasta tekee kaikki se hukattu potentiaali, joka on eksynyt mukaan. Yukin ja Kanatan ystävistä vihollisiksi kohtalon sanelemana -kuvio voisi olla huikean mielenkiintoinen ja koskettava, mutta ei se ole. Demonit ja näiden mättämiskohtaukset voisivat olla kiinnostavia ja jännittäviä, mutta eivät ne ole. Laajasta hahmokaartista voisi nousta esille enemmänkin mielenkiintoisia ja samaistuttavia hahmoja tai suhdekuvioita, mutta… noh, arvaatte kyllä.  Hahmot ovatkin yleensä parhaimmillaan muutaman sekunnin mittaisissa audio-omakeissa, joita kuullaan jokaisen jakson lopussa. Ei ehkä kerro sarjasta mitään positiivista, jos paras hetki keskimääräisessä jaksossa on sen loppuminen, mutta kyseiset pätkät olivat oikeasti niin hauskoja, että perehtyisin varmaan Urabokusta tehtyihin audiodraamoihin jos vain osaisin japania. Animen lopetus itsessään on muuten myös yksi iso ja huono vitsi. En edes tajunnut sarjan päättyneen, ennen kuin luin jostain että tässä se finaalijakso nyt sitten oli. Sopii tietysti aika hyvin sarjan antiklimaattiseen luonteeseen…

Yukin vuorosanat n. 80% ajasta. Voisitko olla jo hiljaa?

Kuukauden hämmennys: Hämmentävän hyvää musiikkia

Mitä yhteistä on animesarjoilla Toward the Terra, Antique Bakery ja House of Five Leaves?

1) Ne perustuvat mielenkiintoisten ja omaperäisten BL-mangakoiden sarjoihin, joista yksikään ei kuitenkaan ole varsinaisesti BL:ää.

2) Niillä on kaikilla ihan mielettömän koukuttavat aloituskappaleet ja kivat aloitusanimaatiot. Ja niistä tässä kirjoituksessa olisi tarkoitus vähän avautua.

Toward the Terra

UVERworld – Endscape

Toward the Terra perustuu Keiko Takemiyan 70-luvun lopulla ilmestyneeseen scifimangaan, jossa hiukset ovat suuria, ilmeet dramaattisia ja ihmiskunnan ja näistä mutatoituneen mu-rodun edustajien kohtalo vaakalaudalla. Vuonna 2007 tehty animesarja syventää mangan hahmoja ja maailmaa, ja onkin mielestäni monessa suhteessa alkuperäisteosta kiinnostavampi ja koskettavampi. 24-osaisessa animen aikana kuullaan kaksi eri aloituskappaletta, joista tämä aiempi on ehdoton suosikkini. Esittäjänä on joku nolo poikabändi, mutta se onnistuu oikeastaan vain lisäämään biisin viehätystä. Aloitusanimaatio on kivan värikäs ja vauhdikas, mutta spoilaa myös katsojan aika kivasti, ainakin jos keskittyy katsomaan mitä kaikkea siellä oikein tapahtuu – itse keskityin sarjaa katsoessa onneksi lähinnä fiilistelemään biisiä.

Antique Bakery

CHEMISTRY – Life Goes On

Yoshinaga Fumin Antique Bakery on hauska ja pienieleinen manga pientä konditoriaa pyörittävistä miehistä ja näiden suhteista ja elämistä. Kodanshan shoujo manga -palkinnon voittanut ja Eisner -palkinnolle ehdolla ollut sarja olisi ansainnut  myös arvoisensa animeadaptaation, jota tämä 12-osainen, vuodelta 2008 peräisin oleva sarja ei valitettavasti kuitenkaan ole. Kummallisesti animoitu, mutkat suoriksi vetävä anime on aika kaukana mangan alkuperäisestä hengestä, ja ainoa hyvä asia siinä taitaakin olla sen aloituskappale, jonka esittää japanilainen R&B-duo CHEMISTRY. Mukana on juuri sen verran elektronista soundia että olen ihan myyty, ja melodia jää pyörimään päähän pitkäksi aikaa. Erikoisesti toteutettu aloitusanimaatio litteine pahvikuvineen vetoaa ainakin minuun ihan kympillä, ja saa melkein toivomaan että koko anime olisi toteutettu samaan tyyliin. Ehkä siitä sitten löytyisi vähän enemmän potkua.

House of Five Leaves

immi – Sign of Love

Jos Antique Bakery -animen suurin ongelma on se, että se ylipäätään on olemassa, niin House of Five Leavesin animea tehtiin puolestaan aivan liian vähän. Ono Natsumen seinenmangaan perustuva, tänä kesänä ilmestynyt sarja jäi vain 12-osaiseksi, ilmeisesti osittain myös heikkojen katsojalukujen takia. Mikä niitä japanilaisia oikein vaivaa, kun ei laatu näytä kelpaavan? ): Wanhaan Japaniin sijoittuva, täysin hahmojensa varassa pyörivä sarja on täynnä hienoa animaatiota ja omalaatuisia hahmodesigneja, jotka saavat sisäisen taidefägärini käymään ylikierroksilla. Ehdottomasti parasta Five Leavesissa on kuitenkin sen tunnelma, joka tuo mieleen hämärtyvät kesäillat, höyryävän teen ja muiden kanssa jaetut hiljaiset hetket. Electronica-laulaja immin haikean toiveikas Sign of Love on tunnelmansa puolesta täydellinen aloitus sarjalle, ja toimii myös loistavasti yhteen simppelin aloitusanimaation kanssa. Tämä biisi muuten keikkuu tällä hetkellä iTunesini soitetuimpien listan kärjessä, ja on tuskin sieltä ihan lähiaikoina putoamassa minnekään.

Kuukauden hämmennys: Animea OVIsta ja ikkunoista

Otsikko on aika heh-heh-hauska sanaleikki OVA-lyhenteen mahdottomasta taivuttelusta suomeksi. Sillä on kuitenkin myös konkreettisempaa merkitystä, koska en koko BL-harrastukseni aikana muista yhtä ainutta vuotta, jonka aikana uusia poikarakkausaiheisia animaatioita olisi ilmestynyt samaan tahtiin kuin tänä vuonna. Enkä nyt puhu mistään Kuroshitin kakkoskaudesta, Hetaliasta tai edes Urabokusta, vaan ihan aikuisten oikeasta BL:stä kaikilla herkuilla (tai, katsojasta riippuen, kaikilla kauhuilla). Ehkäpä Junjou Romantican villit myyntiluvut ovat lopulta rohkaisseet muitakin tekijöitä onkimaan onneaan tunnetusti maailman helpoimman kohdeyleisön eli fujoshien kukkaroista. Mikäs sen kustannustehokkaampaa kuin tuottaa suoraan DVD:lle julkaistavia, kohderyhmänsä keskuudessa varmasti menestyviä animaatioita? Jep, eipä varmaan mikään.

Kuluvan vuoden aikana päivänvalon ovatkin päässeet näkemään OVA-adaptaatiot mm. sellaisista mangasarjoista kuin Sex Pistols, The Tyrant Falls in Love, Yebisu Celebrities ja Kachou no Koi. Mutta onko näistä tuotoksista oikeasti mihinkään? My Thoughts on Yaoi otti selvää, jotta teidän ei tarvitse! Jokaisesta OVAsta on ilmestynyt vasta yksi jakso, joten arviot on kirjoitettu sen perusteella.

Kotobuki Tarakon Sex Pistols kulkee lännessä myös nimellä Love Pistols, jota amerikkalainen Blu-kustantamo päätti käyttää välttääkseen oikeussalidraamat Johnny Rottenin ja kumppaneiden kanssa. Sarjalla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä räkäisen musiikin ja piikkitukkien kanssa, vaan sen perusasetelmana on varsin höyrähtänyt scifi-idis: pieni osa ihmisistä onkin polveutunut aivan muista eläimistä kuin apinoista, vaikka tavalliset ihmiset eivät tästä mitään tiedäkään. Nämä elukkaihmiset lisääntyvät keskenään ennemminkin lajiominaisuuksien, kuten hedelmällisyyden ja harvinaisuuden, kuin sukupuolen perusteella, mistä seuraa tietysti aika ajoin melko jännittäviä hetkiä. Hapokkaasta alkuasetelmastaan ja mpreg-viittauksistaan huolimatta mangan laaja hahmokaarti ja ihmissuhdepohdinnat onnistuvat tekemään Sex Pistolsista ainakin keskivertojaajoa mielenkiintoisempaa luettavaa. Mahtuupa mukaan yksi lesboparikin.

Frontier Worksin tuottama animeversio onnistuu yllättämään monellakin eri tavalla. OVA on ilmiselvästi tarkoitettu ainoastaan mangan faneille, sillä briiffaus sarjan perusasioista on tungettu aivan jakson loppuun ja itse tarina alkaa hämmentävästi keskeltä. Suomeksi sanottuna animeversiossa ei siis ole mitään helvetin järkeä, elleivät sarjan maailma, tarina ja päähenkilöt ole jo ennestään tuttuja. Ratkaisu on kyllä ymmärrettävä, sillä faneillehan tällaiset animet on ennen kaikkea tehty, ja turhien infodumppausten sijaan päästään keskittymään suoraan siihen tärkeimpään eli ihmissuhdekoukeroihin. Sitä paitsi, jos manga on jo luettuna, ei katsomiskokemus ole oikeastaan lainkaan hassumpi. Hahmodesignit ovat miellyttäviä ja persoonallisia, animaatio sujuvaa ja ohjaus onnistuu elävöittämään mangasta tutut kohtaukset niin hyvin, että vaikka alkuperäistä juonta seuraillaan varsin tunnollisesti, tuntuu anime silti ihan tuoreelta ja omanlaiseltaan.

Katso jos: luit mangan ja tykkäsit tai arvostat vähän hapokkaampaa menoa

Hinako Takanagan The Tyrant Falls In Love (Koisuru Boukun) onkin sitten astetta tavanomaisempaa BL-huttua alkuasetelmaansa myöten. Morinaga ja tätä vanhempi Tatsumi opiskelevat yliopistolla yhdessä kemiaa, ja ovat olleet ystäviä jo viiden vuoden ajan. Morinaga on umpirakastunut senpaihinsa, mutta Tatsumi on ilmeisesti saanut traumoja pikkuveljensä homoudesta ja käyttäytyy avoimen homofoobisesti aina tilaisuuden tullen. Ettei vain yrittäisi peitellä omia taipumuksiaan? Lopulta Morinaga onnistuu kellistämään Tatsumin sänkyyn viinan suosiollisella avustuksella, mistä ei tietenkään seuraa mitään hyvää, ainakaan Tatsumin näkökulmasta. Sitten ollaan aika paljon tsun tsun ja välillä vähän dere dere, ja aina silloin tällöin käy mielessä että hmm, ihan kuin olisin lukenut tällaista ennenkin. Sarjaa on ympäri nettiä kehuttu hahmonkehityksestään ja ties mistä, mutta itselleni sen viehätys ei oikein auennut.  Ehkä hahmoista jaksaisi välittää vähän enemmän, jos niille ensin annettaisiin edes persoonallisuudet, joista voisi yrittää kiinnostua? Parasta antia ovat muutamat hauskat labrakohtaukset ja yaoitropeiden  lampsheidaaminen (”Ei tarvitse koko ajan selostaa, mitä olet tekemässä kun smeksataan!”) pariin otteeseen, mutta eivät nekään pitkälle kanna.

Sprölölöö mitkä hartiat :D

Rakkaustyrannin animeversion on tuottanut PrimeTime, jonka erikoisalaa on nimenomaan keskinkertainen yaoi. Linjasta ei poiketa nytkään: animaatio ja hahmodesignit ovat tylsän geneerisiä, eikä mangaa lukeneelle tarjota oikein mitään kiinnostavaa tai uutta. Jakson loppuun sijoittuva seksikohtaus tuntuu kestävän pienen ikuisuuden ja tarjoilee lähinnä lulzia, mutta enpä kyllä kauheasti muuta odottanutkaan. Vastoin tapojani katsoin tämän raakana, enkä koe menettäneeni juuri mitään vaikka en japania osaakaan.

Katso jos: tykkäät tsundereukeista tai et jaksa lukea mangaa

Kachou no Koi on tämän kirjoituksen sarjoista ainut, jonka alkuperäistä mangaa en ole päässyt lukemaan. Kyuushuu Danin komediasarjakuvaa kun ei ole lisensoitu tai edes fanikäännetty englanniksi, mikä ei kyllä yllätä sillä se poikkeaa aika tavalla perus-BL:stä. Sarjan keskiössä on 33-vuotias Otakara, joka ei millään tajua olevansa homo, vaikka kaikki hänen ympärillään työkavereita ja perhettä myöten sen kyllä ovat jo huomanneet. Ei nimittäin ole välttämättä ihan normiheteroa käytöstä vuorata seinänsä puolialastomien miesten kuvilla tai istua jatkuvasti iltaa paikallisessa homobaarissa… Vasta nuoremman työkaveri Haradan tunnustaessa rakkautensa Otakaralle tämä alkaa itsekin tajuta missä mennään. Mitään varsinaista juonta sarjassa ei ole, vaan se koostuu lyhyistä komediaepisodeista, joissa naureskellaan niin Otakaran naiiville luonteelle, miesten alusvaatteille kuin eturauhastutkimuksillekin. Perusteellisemman arvostelun kunnon ”juoni”selostuksella voi lukea täältä.

Flash-animaatiostudio Panda Factoryn yksinkertainen tyyli sopii sarjan tunnelmaan kuin nyrkki silmään, ja toteutus on muutenkin tarpeeksi älyvapaa, jotta sarjan huumori onnistuu naurattamaan. Monet vitsit, kuten törkeyksiä laukova leluorava, menevät jo reippaasti mauttoman puolelle, mutta ainakaan katsoessa ei tule tylsää. Ei Kachou no Koi mikään animaation tai poikarakkauden merkkipaalu ole, mutta viihdyttävä ja erilainen joka tapauksessa.

Katso jos: kaipaat jotain oikeasti erilaista tai tykkäät älyvapaasta huumorista

Sitten palataan taas tavanomaisemman BL:n pariin OVA:lla Yebisu Celebrities, joka perustuu Shinri Fuwan taiteilemaan ja Kaoru Iwamoton tarinoimaan samannimiseen mangaan. Itselleni manga tuli tutuksi jo aiemmin tänä vuonna, kun Fantasiapelien kolme mangaa kympillä -conitarjous oli aivan liian houkutteleva jotta voisin jättää huonoakaan yaoita hyllyyn. Sitä paitsi Yebisu alkaa todella lupaavasti, kun päähenkilö Haruka pääsee töihin Yebisu Graphics -nimiseen firmaan. Taidehomoilualat ovat aina lähellä sydäntäni, ja jos manga onnistuu yhdistämään pukumiehet ja graafisen suunnittelun, sen ei ainakan teoriassa pitäisi voida olla kovin huono tai ainakaan tylsä. Teoria on kuitenkin vain teoriaa, ja käytännössä Yebisu ei onnistu toimittamaan juuri lainkaan. Grafiikat ja työtehtävät joita sarjassa näytetään ovat tylsiä ja rumia, eivätkä mangakan taidot riitä edes hyvännäköisten pukujen piirtämiseen. Tarina on niin geneeristä semepomo-ja-arka-alainen -shittiä kuin olla ja voi, ettei siitä löydy kauheasti sanottavaa. Mangan (ja ehkä OVAnkin?) myöhemmissä osissa mukaan tulee myös muiden hahmojen suhdeseikkailuja, ja Japanissa Yebisu onkin kohtalaisen suosittu draamalevyineen ja oheistuotteineen. Onpa ihmisillä tylsä maku, ei voi muuta sanoa.

OVA seuraa mangaa melko orjallisesti aina piirrostyyliä myöten, mutta on sillä hieman kuriositeettiarvoakin. Yebisu Celebrities ei nimittäin ole aivan tavallinen animaatio vaan BeXBoy Comicsin tuottama animix, joka ilmeisesti tarkoittaa sitä että varsinaista animointia käytetään hyvin vähän, lähinnä suunliikkeisiin, ja kuviin tuodaan liikkeen tuntua kameran liikkeillä ja äänitehosteilla. Taisin höpistä kirjoituksen alussa kustannustehokkuudesta jotain, ja tässä se onkin sitten viety ihan huippuunsa. Käytännössä Yebisu näyttää lähinnä animelta jonka animointibudjetissa on säästelty aika rankasti, mutta kokonaisuutena se oli paljon toimivampi ja eläväisempi kuin olin etukäteen kuulemani perusteella olettanut. Kaikesta tylsyydestä ja hissimusiikeista huolimatta on kuitenkin pakko myöntää, että sarjassa on myös yksi asia josta ihan aidosti tykkään. Pomon pulisongit ovat nimittäin aika mahtavat!

Katso jos: animix konseptina kiinnostaa tai tykkäät yllätyksettömistä tarinoista

Jos näillä animaatioilla (tai ”animaatioilla”) jotain yhteistä on, niin tylsän aloituksen ongelma. Jostain syystä BL-sarjakuvien ensimmäiset luvut onnistuvat usein olemaan tylsiä ja kaavamaisia, vaikka sarjaan myöhemmin ilmaantuisikin kiinnostavampia hahmoja tai tilanteita. Koska alkuteokselle täytyy ilmeisesti jostain syystä pysyä mahdollisimman uskollisena kohtauksien pituutta ja vuorosanoja myöten, tuloksena on käsittämättömän paljon ihan helvetin tylsiä OVA-jaksoja. Harvinaisena poikkeuksena Sex Pistols onnistuu väistämään tämän ongelman, mutta lopputuloksena on sitten keskeltä alkava tarina, mikä ei myöskään ole kovin onnistunut tai järkevä ratkaisu tarinankerronnan tai yleisön kannalta. Luulisi tekijöillekin olevan mielekkäämpää poimia pitkästä mangasarjasta parhaat palat ja teemat, ja koostaa niistä sitten muutama todella päräyttävä, mangan hengelle uskollinen OVA-jakso. Ehkä tämä on kuitenkin liikaa vaadittu, sehän vaatisi luovuutta ja aivotyöskentelyä, jota BL-tekijöiden keskuudesta tuntuu välillä olevan aika vaikea löytää.

Onneksi animevuosi ei kuitenkaan ole vielä lopussa, ja vuoden (toivottavasti) paras BL-anime on vasta edessäpäin. Lokakuussa alkaa nimittäin jo kauan odottelemani Togainu no Chi -TV-anime, joka perustuu samannimiseen peliin ja jolla on hahmokaartinsa ja dystooppisen miljöönsä kanssa kaikki eväät nousta aidosti kiinnostavaksi ja hyväksi sarjaksi. Tekijät ovat sanoneet havittelevansa sarjalle pelkkiä BL-faneja laajempaa yleisöä, vaikka tarinan kaikkia homoelementtejä ei ilmeisesti olekaan kitketty pois. Itse siis ainakin odotan ihan housut solmussa mitä jännää tästä seuraa, ja katselen samalla Togainun traileria. Katselkaa tekin.