Joulutunnelmissa

Tervetuloa My thoughts on yaoin myöhäiseen jouluekstraan! Tällä kertaa ei kuitenkaan käydä läpi eri sarjojen joulukohtauksia samaan tyyliin kuin halloweenina, vaan keskitytään yhteen tiettyyn sarjaan joka on jäänyt mieleeni osaltaan myös jouluekstrojensa, mutta ennen kaikkea nostalgia-arvojensa takia.

Jos Wild Fangs oli se sarja joka palautti uskoni jaajosarjoihin, Yuki Shimizun Love Mode oli puolestaan se manga joka aikanaan tutustutti minut yaoihin ihan oikeasti. Sitä ennen olin lukenut lähinnä Gravitationin ja Eerie Queerien kaltaisia sarjoja (voi pyhä sylvi tuon jälkimmäisen englanninkielistä nimeä), eikä saatavilla ollut muutenkaan mitään Only the Ring Finger Knowsia ihmeellisempää materiaalia. Kauan sitten kuolleen Sakura-Crisis.netin fanikääntämä Love Mode onnistui näiden jälkeen tekemään vaikutuksille alttiiseen teiniin lähtemättömän jäljen – kelatkaa nyt, ihan oikeita seksikohtauksia ja kaikkea! Jonkinlaisesta kohtalon oikusta Love Mode oli myös ensimmäisiä Tokyopopin Blu -alahaaran kustantamia sarjoja, joten pitihän ne ensimmäiset osat sitten ostaa hyllyyn ihan tuoreeltaan. Myöhemmin hankkiuduin näistäkin höpöostoksista eroon kirpputorilla (meinasin kuolla häpeästä kun joku 10-vuotias poika silmäili niitä kiinnostuneena), ja ajattelin minun ja Love Moden yhteisen taipaleen olleen lopullisesti ohi. Joulun alla päätin kuitenkin vielä kerran palata tämän entisen suosikkini pariin ja antaa sille viimeisen tuomioni.

Oikeastaan tämän kirjoituksen oli tarkoitus ilmestyä blogissa jo ennen joulua, mutta sarjan lukeminen uudestaan olikin ajateltua tuskaisempi taival. Ei ole mikään salaisuus että normaalioloissa olisin jättänyt sarjakuvan kesken jo parin ensimmäisen luvun jälkeen ja unohtanut sen saman tien. Love Mode nimittäin sisältää tökeröä ja rumaa piirrosjälkeä ja ysäriestetiikkaa, alaikäisempiä ja vastahakoisempia vinku-ukeja kuin laki sallii sekä kokonaisen liudan toinen toistaan yhdentekevämpiä hahmoja. Pakko myös myöntää että urakka jäi kohdallani kesken siinä seitsemännen osan tienoilla koska vähän liian hapokasta.

Apua! Olen homo!

Sarjan keskiössä pyörii Blue Boy (joka jostain oudosta syystä lyhennetään muotoon B&B) -niminen, rikkaita ja kuuluisia palveleva homohost-palvelu, jonka asiakkaita, työntekijöitä, omistajia, näiden sukulaisia ja koiria mangassa nähtävät hahmot sitten ovat. Sarja alkaa todella lupaavasti, kun kerhon asiakas, kolmekymppinen Takamiya sekoittaa sokkotreffiseuraa odottelevan kouluikäisen Izumin tämän Blue Boyssa työskentelevään kaimaan – kohtalokkain seurauksin. Izumi ei sattuneesta syystä ole kovin ilahtunut epätavallisten treffien päättyessä vastentahtoiseen seksiin, mutta löytää tapauksen seurauksena pian sisäisen homonsa, ja parin yhteiselo voi alkaa. Molemminpuolinen suostumus on kuitenkin näiden seksielämälle vieras käsite lähestulkoon koko sarjan ajan, mutta mitäs pienistä.

Toinen sarjan tärkeistä pareista on B&B:n omistaja Aoe ja tämän kadulta poimima, orpo ja koditon Naoya. Näiden storylineissa on sentään vähän enemmän yritystä kun sänkyyn ei päädytäkään kahden ensimmäisen luvun aikana, ja Naoyan menneisyys on tosi traaginen tai jotain. Lisäksi nähdään kuolemansairas host-palveluja viimeiseksi riemukseen tilaava shotapoika, Aoeen onnettomasti rakastunut host-Izumi, joka lopulta löytää itselleen miehen joka ei pidäkään tätä lihanpalana, erääseen hostiin kiintyvä amerikkalainen malli sekä liuta muita hahmoja, joita en oikeastaan edes muista enää. Yritystä elämää suurempaan draamaan ja angstiin on vähän liiankin kanssa, sillä kidnappauksia, auto-onnettomuuksia, tyhjästä ilmestyviä sukulaisia ja rikollisia löytyy useamman Salkkarikauden tarpeisiin. Liika on kuitenkin aina liikaa, ja näihin hahmoihin verrattuna minkä tahansa saippuasarjan henkilöt alkavat vaikuttaa aidoilta ja moniulotteisilta. Mangaupdatesin keskustelupalstalla näkyy sarjasta varsin päinvastaisia kommentteja (”Hahmonkehitystä! Koskettavia juonenkäänteitä! Aitoja tunteita! Todellinen klassikko!”), mutta itse en onnistunut saamaan siitä enää irti mitään näistä. Joissain tarinoissa on ihan kiva idea, mutta toteutus tuntuu aina jäävän vähintäänkin puolitiehen.

Kiva pimp-takki. Mukana myös yllätysnatseja!

Tavallaan oli hieman masentavaakin huomata, ettei teinivuosien suosikista ollut enää mihinkään. Toisaalta olen kuitenkin iloinen siitä, että makuni on kehittynyt edes sen verran eteenpäin ettei näin turha sarja jaksa enää liikuttaa. Love Mode ei kuitenkaan objektiivisesti katsottuna ole mitenkään silmittömän huono sarja, toisin kuin vaikka Gravitation, mutta se on sen verran yhdentekevä ja mitäänsanomaton, että ottaisin mieluusti kaiken siihen käyttämäni ajan takaisin ja käyttäisin sen vaikka käpylehmien rakenteluun.

* * *

Jouluteemaan vielä palatakseni, Deux Pressin juuri alkaneesta joulualesta saa nyt BL-mangaa erittäin edullisesti. Itse ostin jo muutaman Est Emin ja Miyamoto Kanon tekemän sarjakuvan myöhäiseksi joululahjaksi itselleni, sillä ne tuskin päätyvät kirpputorille useammankaan vuoden kuluttua.

Pinnallisuus kannattaa (ainakin joskus)

Kuten jokainen itseään kunnioittava ja yhteiskunnallisesti tiedostava ihminen tietää, ei BL:ssä ole sisältöä tai sanomaa edes nimeksi. Tästä johtuen ei olekaan mikään rikos (ainakaan lukijaa itseään kohtaan), jos jättää juoniselostukset suosiolla lukematta ja keskittyy rankkaamaan kiinnostavan oloisia teoksia lähinnä pinnallisten seikkojen, kuten vaikkapa kansikuvan, perusteella. Tietenkään tällä metodilla ei aina voi osua edes lähelle maalia, mutta toisinaan tuloksena on täysiä napakymppejä. Seuraavassa muutamia esimerkkejä tapauksista, joissa todellakin kannatti tuomita kirja kantensa perusteella.

Aivan ensimmäisenä on pakko mainita Jaryu Dokuron oneshot-kokoelma Sugar Milk, jonka kannen bongasin alunperin Simona’ s BL research labista. Kuvan värimaailma ja hahmojen hauskat vaatteet onnistuivat kiinnittämään huomioni postimerkin kokoisenakin, ja kun pääsin itse sarjakuvaan käsiksi, huomasin riemukseni ettei kyse ollut mistä tahansa tusinaturhakkeesta. Vaikka mukaan mahtuukin niin tyypillinen koulurakkaustarina kuin perinteistäkin perinteisempi lapsuudenystävistä rakastajiksi -kertomus, on näkökulma ja etenkin kerronta näissäkin hauskaa ja raikkaan oloista. Tarinoiden pohjavire on yhtä aikaa toiveikas ja haikea, ja osa niistä on BL:ää sanan kaikkein löyhimmässä merkityksessä, mikä on tunnelman kannalta erityisen positiivinen asia.

Merkittävässä osassa on tietysti myös Dokuron taide, jota ilman en olisi tämän sarjakuvia edes löytänyt. Hahmot ovat persoonallisen ilmeikkäitä, ja meno äityykin välillä jopa varsin, eh, dynaamiseksi. Tästä huolimatta mangakalla on hallussaan myös taito piirtää todella herkkiä kohtauksia, ja vaikka en yleensä olekaan chibien tai turhan liioittelun ystävä, ne onnistuvat istumaan osaksi kokonaisuutta erittäin luontevasti. Ilmeiden lisäksi on panostettu hahmojen hiuksiin ja vaatteisiin (aina hyvä asia, jos minulta kysytään!); ne on piirretty yksinkertaisesti mutta kauniisti, ja olen melko varma että Dokuro saisi nappiverkkaritkin näyttämään hyvältä. Lyhyitä tunnelmapaloja ja ajoittaista slapstick-huumoria arvostavalle Sugar Milk onkin todellinen nappilöytö, minkä takia on erityisen harmittavaa ettei mangaka ole toistaiseksi julkaissut juuri enempää sarjakuvia. Lisää taidetta voi onneksi käydä ihailemassa Dokuron nettisivuilta.

Varsin lennokasta menoa

Hyvin vähän sarjakuvia on julkaissut myös Seven Daysin piirtäjä Takarai Rihito, jolle tämä manga on itse asiassa ensimmäinen kaupallinen tuotos. Bongasin sarjakuvan kannen ensimmäistä kertaa jostain satunnaisesta fandomsecrets-postauksesta, ja vaikka salaisuuden sisältö on jo painunut unholaan, päätin saman tien ottaa selvää millaisesta teoksesta tässä oikein puhutaan. Tarinan aluksi esitellään kaksi poikaa, jotka ovat molemmat koulunsa jousiammuntakerhon jäseniä ja suosittuja tyttöjen keskuudessa. Siihen yhtäläisyydet kuitenkin loppuvat. Shinon ulkonäkö on kuin unelmien prinssillä konsanaan, ja hän saakin jatkuvalla syötöllä treffipyyntöjä ja rakkaudentunnustuksia ihailijoiltaan. Deittailu kuitenkin päättyy aina varsin pikaiseen dumppaukseen, kun Shinon vähemmän hienostunut ja suorapuheinen luonne ei vastaakaan tyttöjen tälle asettamia odotuksia. Shino toivookin löytävänsä edes yhden tytön, joka voisi hyväksyä hänet sellaisena kuin on. Shinoa vuotta nuorempi Seryou on toki myös hyvännäköinen ja kulkee joka viikko uuden tytön kanssa hänkin, mutta omasta tahdostaan. Kaikki koulussa tietävät, että joka maanantai Seryou suostuu viikoksi seurustelemaan sen kanssa joka ensimmäisenä vain ehtii pyytää. Seryouta pidetään myös kaikilla standardeilla oikeana unelmapoikaystävänä etenkin käytöksensä suhteen, ja jopa Shinon normaalisti järkevä bestistyttö Koike on yksi tämän monista eksistä. Shino pitää tällaista toimintaa lähinnä moraalittomana pelaamisena, vaikka Seryoun motiivit ovat paljon viattomammat: joka viikko hän toivoo löytävänsä ihmisen johon rakastuisi, mutta joka viikon lopussa hän löytää itsensä yhtä pettyneenä. Kun Shino sitten vitsillä kysyy, seurustelisiko Seryou viikon jopa hänen kanssaan, yllättää lopputulos molemmat.

Alkuasetelma kuulostaa yksinkertaiselta ja juustoiselta, mutta kun sekaan heitetään vielä toinenkin Shino, joka tosin on tyttö ja vieläpä Seryoun ensirakkaus, saadaan aikaiseksi mielenkiintoinen tutkielma ensivaikutelmista, sitoutumisesta ja rakkaudesta. Tarina perustuu Venio Tachibanan kirjoittamaan ranobeen, ja onnistuu luultavasti senkin takia erottumaan edukseen niin tarinaltaan kuin hahmoiltaankin, ja onnistuu peittämään Rihiton taiteen paikoittaisen amatöörimäisyyden. Seitsemän päivän tematiikkaa käytetään myös ovelasti hyödyksi, ja esimerkiksi jokainen luku on nimetty viikonpäivän mukaan. Varsin ironista muuten, että tasan viikon verran aikaa kattavalta tarinalta kesti alunperin kolme vuotta ilmestyä neljännesvuosittain ilmestyvässä lehdessä. On myös pakko myöntää että olen itse lukenut vasta maanantai-torstai ajanjakson kattavan osan, sillä pidemmälle ei vielä ole käännöksiä ilmestynyt. Käytännössä Seven Daysilla on siis kaikki mahdollisuudet joko todella eeppiseen voittoon tai vastaavasti aivan surkeaan feiliin. Uskallan kuitenkin toivoa sarjakuvan alun perusteella parasta!

Shinon ja Seryoun herkkää kanssakäymistä

Viimeisenä listalla on Est Emin Age Called Blue, jonka kansi poikkeaa niin väreiltään kuin yleisilmeeltäänkin lähestulkoon kaikista näkemistäni BL-kansista. Kansikuvassa nähtävät vinyylilevyt myös viittaavat ihan oikeasti sarjakuvan sisältöön, mikä ei aina ole mitenkään itsestäänselvää. Luvassa on siis seksiä, viinaa ja rokkenrollia sekä makeita jälkiruokia, kun aloittelevan englantilaisen rokkibändin jäsenet yrittävät saada yhtyeensä ojennukseen samaan aikaan kun kitaristi Nick tuhoaa maksansa ja uransa juhlimalla. Laulaja Billy joutuukin pian vaikean päätöksen eteen: kumpi on tärkeämpää, musiikki vai Nick? Hahmojen taustoja ja suhdetta toisiinsa sekä Billyn ihailemaan The Rebels -bändiin valotetaan takaumien kautta, eikä tarina kulje kovinkaan kronologisessa järjestyksessä. Kiinteää loppuratkaisua ei myöskään ole tarjolla, ja yhtenäisen, kantavan tarinan sijaan tärkeämpiä ovat yksittäiset huomiot ja katkeransuloiset tunnelmat.

Kokoelman kaksi lyhyempää tarinaa jatkavat pitkälti samoilla raiteilla, ja niissä päästään seuraamaan ranskalaisia taideopiskelijoita ja neuvostoaikaisia kosmonautteja. Mistään eksotiikanhausta ei Est Emin sarjakuvissa kuitenkaan onneksi ole kyse, vaan huolellisen taustatyön ja astetta realistisemman piirrosjäljen ansiosta tarinat tuntuvat uskottavilta ja vilpittömiltä. Ehkä parhaiten mangakaa ja tämän töitä kuvaa kääntäjä Matt Thornin lausahdus: ”She is not a good Boys’ Love artist. She is a gifted storyteller who happens to tell stories about men in love”. Mitäpä siihen enää lisäämään. Age Called Bluen englanniksi julkaissut Netcomics muuten tarjoaa sivuillaan mangan ensimmäisen luvun luettavaksi ilmaiseksi. Harvinaisen onnistunut mainontakikka jos minulta kysytään, sillä toisinaan luku- ja ostopäätökset on mukava perustaa muuhunkin kuin siihen nättiin kanteen.

Tarpeeksi angstia?