Kuinka lakkasin huolehtimasta ja opin rakastamaan BL:ää

Lupailin blogissa jo aiemmin, että kirjoittaisin jotain siitä asennemuutoksesta joka BL:n harrastamisessani on tapahtunut muutaman viimeisen vuoden aikana. Perustin tämän blogin vuoden 2009 alussa, ja vaikka reilut neljä vuotta on toisaalta todella lyhyt aika, niin toisaalta se on jo sellainen ajanjakso, että asenteet ja tiedot ehtivät muuttua paljonkin. Vaikka yleensä onkin kaikkein hauskinta pohtia ihan sitä harrastamisen kohdetta itseään, niin toisinaan tekee myös hyvää miettiä omia asenteitaan ja tapaansa harrastaa.

Kijima Hyougo – Love Mission @

Jos totta puhutaan, tämä kirjoitus on ollut tuloillaan jo reilun vuoden verran, mutta koskaan eivät ajatukset ole päässeet muotoutumaan kirjoitukseksi asti. Nyt sain kuitenkin kimmokkeen taas pohtia asiaa, kun Tumblrissa nousi keskustelua yaoi hands –memestä. Oma vastaukseni löytyy täältä, ja tuolla käydyn keskustelun voi oikeastaan summata siihen, että on todella väsyttävää nähdä, kuinka vuodesta toiseen löytyy ihmisiä jotka jaksavat laukoa koko BL-genren lyttääviä kommentteja ja vitsejä, vaikka eivät itse lukisi tai tietäisi BL:stä juuri mitään. Nyt en kuitenkaan lähde puhumaan sen enempää yaoikäsistä, vaan keskityn toiseen asiaan, joka aiheen tiimoilta tuli mieleen.

Olen nimittäin huomannut että genreä tuntemattomien vihaajien lisäksi monet BL-harrastajat itsekin omaksuvat samanlaisen vähättelevän tavan puhua ja vitsailla – katsokaa vaikka omia varhaisimpia blogitekstejäni. Enää en kirjoittaisi yhtä jyrkkää tykitystä kuin ennen, ja jollain tapaa vähän nolottaakin että olen ollut niin negatiivinen. Tykkään toki edelleen tehdä pilaa rakastamistani asioista eikä kaikkea tarvitse aina ottaa niin vakavasti tai kritiikittömästi. Toisinaan on silti vaikea nähdä, missä menee raja rakastavan pilanteon ja muilta sisäistetyn negatiivisuuden välillä. Muistan nimittäin itse varsin selvästi joskus ajatelleeni, että BL on jotenkin oletusarvoisesti kuraa, ja ne harvat löytämäni hyvät tarinat olivat jotain harvinaisia poikkeuksia. Jännä vain että niitä hyviä tarinoita löytyi lisää, ja lisää, ja vielä vähän lisää…

Eivät nämä kielteiset asenteeni kuitenkaan missään pääni sisäisessä tyhjiössä itsestään syntyneet. Mistä ne siis alun perin edes ilmestyivät? Syitä on kaiketi useita: hyvin alkeellisen kriittisen ajattelun kehittyminen, halu sanoutua irti kaikkein kököimmistä sarjoista ja huonokäytöksisimmistä faneista (jotka tosin eivät valitettavasti ole pelkästään BL-fandomin ongelma), ja genren ongelmakohtien pyörittely edestakaisin loputtomiin. Olen lukenut valtavat määrät erilaisia kriittisiä BL:ää käsitteleviä tekstejä, jotka tuomitsevat kaiken sen mieskuvasta tarinankerrontaan ja taiteeseen. Imin näitä genreä arvostelevia argumentteja itseeni kuin sieni, mutta missään vaiheessa en tainnut pysähtyä miettimään, mistä näkökulmasta ja millä tiedoilla kyseiset ihmiset näitä mielipiteitään ovat muodostaneet.

Osa kritiikistä on tietysti perusteltua ja järkevää, mutta varsinkin nykyään näkee jo aika nopeasti milloin joku vain aukoo päätään lämpimikseen, vaikka ei selkeästikään olisi kovin perillä asioiden todellisesta laidasta. Väsyneet raiskaus = rakkautta -tropeet ovat esimerkiksi siirtyneet aika pitkälti historiaan. Vaikka keskustelu seksuaalisen väkivallan käytöstä BL:n juonenkuljetuksessa on edelleen relevantti monista syistä, olisi kiva jos huomioitaisiin että tietyt pornokonventiot ovat japanilaisessa viihteessä kautta rantain aika samanlaisia, eikä kyseessä ole aina pelkästään BL:n ongelma.

Kumota Haruko – Itoshi no Nekokke

Jotkin genreen kohdistuvista arvosteluista ovat puolestaan täysin käsittämättömiä. Homoseksin realistisuudesta voi vääntää kättä maailman tappiin asti, mutta lopulta sekä seme/uke-jaotteluun täysin sokeasti uskovat fanit että militantit oletukset siitä että ”tosielämässä homot switchaavat aina” ovat aivan yhtä todellisuudesta vieraantuneita. Sitä paitsi, fiktiossa esitettävä seksi tuppaa olemaan kaunisteltua ja idealisoitua, ja ihan hyvästä syystä. Omituisille ja epärealistisille konventioille on hauska nauraa, mutta jälleen kerran kaikki muukin porno syyllistyy niihin ihan yhtä usein. Toinen erityisen rasittava argumentti on ainainen ”eivät oikeat miehet näytä tuolta tai käyttäydy noin”. Mikä edes on ”oikea mies”, ja millaisesta viihteestä heitä löytää? Onko shounenin mieskuva oikeasti yhtään sen autenttisempi? Entä supersankarisarjakuvien tai agenttielokuvien? Ne ovat kaikki ihan yhtä eskapistista viihdettä kuin BL:kin.

Monesti tuntuu suorastaan siltä kuin ihmiset haluaisivat – tietoisesti tai tiedostamattaan – lytätä BL:ää vain siksi, että se on niin perinpohjaisen tyttömäistä. Sen tekijät ja lukijat ovat pääasiallisesti naisia, ja sen on tarkoitus vedota estetiikkansa ja tunteiden kuvaamisensa puolesta naisiin. Ja eiköhän meihin jokaiseen ole aika huolella iskostettu ajatus siitä, että kaikki tyttömäinen olisi tavalla tai toisella huonompaa ja vähemmän merkittävää kuin pojille suunnatut asiat. Ei ole mitenkään epätavallista, että stereotyyppisen poikamaisista asioista tykkääviä naisia pidetään automaattisesti jotenkin parempina tai siistimpinä tyyppeinä. Samanlainen mentaliteetti on tietysti ollut omankin toimintani takana: koska BL on yleisen mielipiteen mukaan jotenkin alempiarvoista, käyttäydyn minäkin kuin se tosiaan olisi sitä, ja kerään muka samalla cooliuspisteitä jostain abstraktista cooliuspistevarastosta.

Niitä cooliuspisteitä kyllä tosiaan tarvitaan, jos haluaa yrittää erottaa itsensä BL:ää koskevasta stigmasta. Sen lisäksi että koko genre on täysin naisten valtakunta, se on kaiken lisäksi vielä hyvin vahvasti seksuaalinen sellainen. Ja jos naiset on jotain opetettu häpeämään, niin seksuaalisuuttaan tietysti. Ihan sama miten sitä yrittää toteuttaa tai käsitellä, aina jollain on asiasta jotain valittamista. Häpeä onkin yksi niistä tunteista, jotka liittyvät BL:n harrastamiseen todella vahvasti. Tietysti eräänlainen häveläisyys liittyy hyvästä syystä siihen, missä, milloin ja kenelle kertoo tykkäävänsä vaikka jalkafetissitarinoista ja insestikoulupojista. Yleensä ihmiset kuitenkin puhuvat rakastamistaan asioista positiiviseen sävyyn ja ennemminkin yrittävät perustella miksi niihin kannattaa käyttää aikaansa, kuin ryhtyisivät oma-aloitteisesti vahvistamaan ennakkoluuloisten kielteisiä asenteita. Miettikää vaikka videopelien, scifikirjallisuuden tai oikeastaan ihan minkä tahansa asian harrastajaa, joka puhuisi lempiasiastaan samalla tavalla kuin monet BL-harrastajat (minä mukaan lukien) välillä puhuvat omastaan. Jooei.

Ootsuki Miu – Calling

Parin viime vuoden aikana olen pikku hiljaa havahtunut huomaamaan, etten enää yksinkertaisesti jaksa olla koko ajan häpeissäni tai yrittää jatkuvasti puolustella mielenkiinnonkohteitani sellaisille jotka eivät kuitenkaan muuta mielipidettään aiheesta (tai minusta?), vaikka vääntyisin millaiselle mutkalle tahansa. Vanhat tavat istuvat tietysti tiukassa, ja edelleen arvosteluja ja muita tekstejä kirjoittaessani huomaan lähes automaattisesti tunkevani mukaan kuluneita fraaseja, joissa lytätään BL genrenä tai vahvistetaan stereotypioita, jotka eivät edes pidä paikkaansa. Yritän nykyään karsia tällaiset ajatukset pois jo ihan alkuunsa, koska niitä viljelemällä teen vain hallaa paitsi koko genrelle, myös sen faneille. Positiivisemman asenteen ylläpitäminen on helpottunut huomattavasti sen jälkeen, kun vihdoin ymmärsin jotain minkä tajuamisessa kesti kyllä ihan liian pitkään:

BL on aivan samanlainen genre kuin kaikki muutkin. Ja 90% kaikista genreistä on täyttä roskaa. Sturgeonin laki ei tietenkään ole mikään uusi asia, ja samoilla sanoilla ko. kirjailija itse aikanaan puolusti scifiä kriitikoilta, joiden mukaan suurin osa tieteisfiktiosta on pelkkää tuubaa. Mutta kukapa puolustaisi BL:ää, jos sen harrastajat itsekin osallistuvat dissaamiseen? Tietenkään en tällä tarkoita sitä että rankkaakaan kritiikkiä pitäisi fanien välisessä keskustelussa vältellä, mutta toivon että se menisi edes oikeaan osoitteeseen ja oikeista syistä.

Jaetaan siis reilusti ruusut ylistyksen arvoisille mangoille ja mangakoille (heitä on paljon) ja risut niille joille ne kuuluvat, mutta jätetään vihapuhe vihaajille. Heitäkin on paljon, mutta se ei tarkoita että minun tarvitsisi enää käyttäytyä kuin yksi heistä.

Kyuugou – Acid Town

Kuukauden hämmennys: Luomisen tuskaa

Koska Bakuman on tämän syksyn kuumimpia aiheita, ja erilaiset metateemaiset sarjat puhuttavat muutenkin, voin minäkin hypätä kärryyn mukaan ja jakaa hieman aiheeseen liittyvää materiaalia. Bakuman ei nimittäin suinkaan ole ensimmäinen tai ainoa mangakoista kertova manga, vaikka se onkin niistä ehkä mangan tekemiseen parhaiten paneutuva. Tätä kirjoitusta varten kokoamani BL-mangat kertovat siis kaikki mangakoista, mutta niiden fokus on kyllä oikeastaan vähän muualla kuin sarjakuvien piirtämisessä.

Kodaka Kazuma – Not Ready!? Sensei

Sarjan päähenkilönä on mangaka Murakami, joka ei tunnu kykenevän pitämään housuja jalassaan sitten millään. Tyttöystävän lisäksi kierrossa on niin oma miespuolinen assistentti kuin mangakakollegakin, ja työpaikkakin on BL:ää julkaisevassa lehdessä. Murakami ei silti ikipäivänä myöntäisi olevansa homo, mutta kun tyttöystävä jättää ja tämän kohtalo tuntuu shounen-lehdessäkin olevan BL-vaikutteisen sarjan piirtäminen, tosiasioiden tunnustaminen alkaa vaikuttaa yhä fiksummalta ratkaisulta.

Mangan juonenkuljetus on hiukan poukkoilevaa, eikä hahmoistakaan nouse esille erityisen mieleenpainuvia persoonallisuuksia, jos mukaan ei lasketa eri hahmojen käyttämiä päähuiveja, jotka tekisivät True Bloodin Lafayettenkin kateelliseksi. Sarja onnistuu silti olemaan ihan hauskaa seurattavaa, ja se tarjoaa samalla pienen kurkistuksen mangakoiden maailmaan – kaikki hahmot kun ovat joko mangapiirtäjiä, assistentteja tai editoreja. Toisaalta Kodakan olisi toivonut käyttäneen laajemminkin kokemuksiaan nimenomaan BL-mangakana sarjansa aineksina, koska tällaisenaan mangan metatasot jäävät valitettavan yleisluontoisiksi.

 

Haruki Fujimoto – A Morning That Rarely Comes

Tässä lyhyessä tarinassa romanssi syttyy öisin töitä tekevän mangakan ja tämän ikkunasta kajastavaa valoa ihmettelevän postinjakajan välille. Miehet ystävystyvät pikkuhiljaa, mutta postipoika ei ihan hoksaa mangakan piirtämiä fantasiaseikkailuja. Tämä vaihtaakin tyylilajia shounen-seikkailusta romanssiin, ja uuden mangan luettuaan lehdenjakaja huomaa omat lämpimät tunteensa sen tekijää kohtaan.

Söpö oneshotti on söpö, mutta en tiedä voiko siitä juuri muuta kovin kummallista sanoakaan. Itse pidin hauskana yksityiskohtana postinjakajan selkeitä ennakko-oletuksia siitä että mangakat ovat kaikki omituisia nörttejä.

 

Konno Keiko – Shoujo Mangaka’s Love

Tarinan päähenkilö on kokenut, mutta ei järin nimekäs shoujomangaka, jonka kuulemma kannattaisi ottaa sarjoihinsa mukaan homoteemoja lukijakunnan laajentamiseksi. Tunnollinen editori tarjoaakin mangakalle apuaan kokemuksien kartuttamisessa tätä varten. Se, mikä alkaa hapuilevana kokeiluna, muuttuu pian kummankin osalta vakavammiksi tunteiksi toista kohtaan. Väännöltä ja väärinkäsityksiltä ei kuitenkaan vältytä, vaikka mitään suuren suurta draamaa ei olekaan tiedossa.

Lyhyt manga ei tarjoile ihmeempiä yllätyksiä, mutta on ihan mukiinmenevää luettavaa. Kritiikin vastaanottamistakin pohditaan tarinassa välillä lyhyesti, mutta pääasiassa keskitytään päähenkilöiden suhteeseen, jossa tuntuu tuottavan vaikeuksia pitää työ ja henkilökohtaiset asiat erillään. Vähän kuin seuraavassakin mangassa.

 

Kijima Hyougo – Love Mission @

Viaton ja seksuaalisesti kokematon Tomoe piirtää työkseen isotissisiä office ladyjä sisältävää pornomangaa yllättävän uskottavasti, mutta kun seksin lisäksi tarinoissa täytyisi kuvata myös tunteita, mangaka on yhtä kysymysmerkkiä. Kokemusta pitäisi saada, jotta rakkaudesta kirjoittaminen sujuisi. Apuun astuu Tomoen editori, joka koettaa aluksi auttaa tätä löytämään tyttöystävän, mutta suostuu epäonnisten yritysten jälkeen lopulta itse koekaniiniksi romanssiin. Ihan vaan, jotta Tomoe saisi mangaansa lisää uskottavuutta ja ~tunteiden syvyyttä~. Mutta oliko kyseessä sittenkään pelkkä taiteen vuoksi tehty työkeikka?

Kuten Kijiman lyhärit yleensäkin, tämäkin pieni tarina on todella juustoinen ja samalla todella sympaattinen. Pienikokoinen nörttiuke Tomoe ja tämän perään katsova bisnesmiesmäinen editori ovat tietysti BL-hahmoja arkkityyppisimmillään, mutta tässä tapauksessa vanha resepti toimii viihdyttävästi. Viimeistään nyt olen vakuuttunut siitä, että kunhan manga vain valmistuu ajallaan, editorit ovat valmiita auttamaan suojattejaan kaikessa mahdollisessa ja mahdottomassa. Ainakin yaoilandiassa.

Lisää ”urheilu”mangaa

Kirjoittelin jo aiemmin tänä vuonna taitoluistelua sivuavista BL-mangoista. Sen jälkeen on tullut lukijoiden ja kavereiden kanssa pohdittua aina välillä, mihin kaikkiin mahdollisiin urheilulajeihin mangakat ovat onnistuneet poikarakkausseikkailujaan liittämään. En vielä toistaiseksi ole onnistunut löytämään yhtään uimahyppytarinaa, mutta eiköhän sekin päivä vielä joskus koita. Tässä kirjoituksessa ihmetellään sen sijaan vapaapainijoita ja penkkiurheilijoita.

Showpainin tapauksessa ei kyllä pitäisi edes puhua urheilusta, vaikka lajin perinteisiin kuuluikin vuosikymmenien ajan ylläpitää imagoa vakavastiotettavasta kilpaurheilusta. Itselleni tulevat vapaapainista mieleen lähinnä Subtv:n synkät myöhäisillat (tosin nykyään painia näytetään kai lähinnä MAXilla, luojan kiitos ettei tarvitse enää törmätä siihen vahingossa), hämmentävät painiasut, teatraaliset ”haastattelut”, tuoleilla ja vastaavilla vastustajien turpaan survominen, sekä tietysti Hulk Hogan. Yhdysvaltojen lisäksi showpaini on suosittua etenkin Meksikossa, jossa luchadorien käyttämistä maskeista on tullut kansallisia ikoneita, ja esimerkiksi B-luokan kauhuelokuvista monille tuttu El Santo aloitti showbisnes-uransa painikehässä. Kolmas maa jossa vapaapaini elää ja voi hyvin, on tietysti Japani, jossa riittää pilvin pimein kannattajia kaikkein älyvapaimmillekin ilmiöille. Ihan tavallinenkin paini on maallikon silmiin varsin homoeroottista touhua (taas kerran ne muinaiset kreikkalaiset…), joten ei ole vaikea ymmärtää miksi Kijima Hyougo on valinnut lajin aiheeksi useampaankin oneshottiinsa. Mangakan tyyliin kuuluvat perusjaajojamppaa lihaksikkaammat ja karvaisemmat miehet, joten vapaapaini on siinäkin mielessä ihan sopiva valinta.

Giocatore, Hokaku Keikaku -kokoelmasta löytyvä Last Minute! Count 2.9! -niminen sarjakuva kertoo businessmies Kenjistä, jonka onnistuu sattumalta iskeä homobaarista itselleen kiva ja suloinen poikaystävä. Shoukin persoonallisuus onkin yleensä tyyppiä ujo uke, mutta jostain kumman syystä tämän vartalosta alkaa löytyä kummallisia mustelmia joiden alkuperä on hämärän peitossa. Kun Kenji sitten päätyy baarimikon vihjeestä seuraamaan vapaapainiottelua, kukas se sieltä kehästä yllättäen löytyykään? Tarinan loppuratkaisuun liittyy muuten hotellihuone, josta löytyy painikehäksi naamioitu sänky.

Kijiman toinen painitarina, Estranger!, löytyy tämän Love Mission @ -kokoelmasta. Legendaariseen tähtipainija Spell Hawkiin ihastunut Ichi toimii tämän managerina ja haaveilee itsekin painijanurasta. Ichin onnistuu pitää tunteensa visusti itsellään, aina siihen asti kun Hawk on vähällä joutua pahasti nöyryytetyksi kesken ottelun. Ichi astuu kehään, luuttuaa vastustajalla lattiaa ja pääseekin kohta itse painimaan haukkamiehen kanssa, arvatenkin hieman erilaisissa tunnelmissa.

Kijiman tarinat ovat ehdottomasti yaoita sanan alkuperäisessä merkityksessä: jos tämän sarjakuvista jotain juonentynkää löytyykin, se on aina mukana siksi että päähenkilöt päätyisivät keskenään sänkyyn mitä mielikuvituksekkaammilla tavoilla. Ei minulla kuitenkaan löydy mangakan töistä juuri pahaa sanottavaa, sillä porno on ihan reilusti pornoa, tarinantyngät yleensä hauskoja ja sympaattisia, ja Kijiman piirrosjälkeä katselee ilokseen, vaikka anatomian kanssa vähän haparointia vielä löytyykin. Monet ovat kuvanneet mangakan tyyliä Naono Bohran ja Suzuki Tsutan sekoitukseksi, ja itselleni tuli noiden lisäksi mieleen vielä Sakira, joka myös on kunnostautunut erikoisilla aihevalinnoillaan.

Seuraavaksi voidaankin sitten kääntää puhe maailman suosituimpaan urheilulajiin, eli penkkiurheiluun. Toiseksi suosituin on varmaan sitten jalkapallo, joka monille faneille tosin tuntuu olevan paljon enemmän kuin pelkkä urheilulaji. Niin myös est emin mangassa ULTRAS, jossa Espanjan euroopanmestaruusvoitolla on kohtalokkaat seuraukset Leonin ja Alfonsin elämälle. Voitonjuhlan huumassa on tietysti täysin normaalia ja okei hypätä sänkyyn tuntemattoman kanssa, mutta kun petikumppani paljastuu seuraavana aamuna väärän joukkueen kannattajaksi, asioista tulee äkkiä mutkikkaita. Leon on vannoutunut FC Madridin kannattaja, ja lähtee lipettiin sillä sekunnilla kun huomaa nukkuvan Alin selkään tatuoidun kilpailevan joukkueen, Libertan, logon. Kohtalon oikusta miehet kohtaavat pian uudestaan, eikä Al-paralla ole aavistustakaan valtaisasta kuilusta heidän välillään – ja sitten kun asia viimein selviää, on tämä jo aivan korviaan myöten ihastunut Leoniin. Mikä neuvoksi? Miesten tragikoomista tilannetta heijastelee Alin opettama koululaisryhmä, jossa yksinäinen Madridia kannattava poika joutuu Liberta-fanien kiusaamaksi. Leonin isoisä, intohimoinen Madrid-fani itsekin, yrittää puolestaan muistuttaa pojanpoikaansa elämän perusasioista: jalkapallo ei ehkä sittenkään ole se maailman tärkein asia, ainakaan jos vaakalaudalla ovat perhe, ystävät ja rakkaus.

Est em on taas kerran omimmassa elementissään espanjalaisten miesten seikkailuja kuvatessaan, vaikka tarina onkin ehkä vähän keveämpi ja suoraviivaisempi kuin mangakan tuotokset yleensä. Tämä ei tosin ole mitenkään huono asia, vaan kokonaisuus pelittää erittäin toimivasti ja kolmilukuisen sarjakuvan ainut huono puoli on se, että se on niin lyhyt. Vaikka ULTRAS ilmestyi alunperin vuonna 2008, se tuntuu erityisen ajankohtaiselta Espanjan tämänvuotisen maailmanmestaruusvoiton johdosta. Vaikka en itse otteluita seurannutkaan, jäi kesän kisoista silti aika mahtava fiilis. Vuvuzela-vitsit naurattavat edelleen, ja ottelutuloksia ennustanut meritursas Paul kuuluu ehdottomasti vuoden parhaisiin uutisaiheisiin. Jalkapalloaiheista BL:ää löytyisi tietysti myös ihan runsain määrin, mutta tässä tapauksessa oheisilmiöt taitavat kiinnostaa minua enemmän kuin itse laji tai urheilijat, vaikka kyse olisikin vain fiktiivisistä homojalkapalloilijoista.