Archive for ‘Esittely’

09/12/2010

9. joulukuuta

Tervetuloa My Thoughts on Yaoin joulukalenteriin! Lisätietoa kalenterista voit lukea täältä.

9. BL-manga joka sai sinut itkemään

Jaryuu Dokuron Endless World ei välttämättä ensimmäisenä tuo mieleen herkkää vetistelyä, etenkin kun yksi sarjan muistettavimmista kohtauksista on helvetinmoinen huumetrippi. Häiritsevien kuvien ja väkivallan sekaan mahtuu kuitenkin paljon inhimillisiä tunteita ja vinoutuneita kohtaloita, joita seuratessaan ei voi kuin saada kylmiä väreitä – ja ehkä tirauttaa parit kyyneleetkin.

Tarina lähtee käyntiin, kun pienessä ravintolassa työskentelevä Itsuki kohtaa nuoren Ryuun, joka kutsuu tätä jostain syystä tämän vanhalla lempinimellä Ikki. Käy ilmi, että Ryuu on Itsukin vanhan ystävän Toshimitsun serkku – ja että Toshimitsu kuoli jo vuosia sitten vankilassa. Miesten menneisyys Toshimitsun kanssa alkaa avautua takaumien kautta, ja muistot nostavat pintaan kipeitä tunteitä, joista kumpikaan ei ole voinut aiemmin puhua ääneen.

Joskus on helpompi teeskennellä vihaavansa kuin tunnustaa rakastavansa, kuten Ryuu on tehnyt Toshimitsun suhteen kaikki nämä vuodet. Itsuki kuitenkin näkee suoraan tämän puolustuksien läpi, ja Ryuun tuntemukset avautuvat lukijallekin hienosti kuvien ja sanojen välisen ristiriidan kautta. Itselläni kyynelhanat avasi lopullisesti kohtaus jossa Itsuki pyytää Ryuuta lyömään itseään saadakseen tekosyyn itkeä. Hän on tottunut hautaamaan todelliset tunteensa ja reaktionsa niin syvälle, ettei muutoin kykene vuodattamaan kyyneliä edes parhaan ystävänsä kuoleman vuoksi.

Surun keskellä miehet saavat kuitenkin lohtua toisistaan, ja tarinan loppu onkin täynnä toivoa. Toshimitsu symboloi molemmille ennen kaikkea vapautta, mutta samalla he ovat jääneet vangeiksi omiin muistikuviinsa tästä. Toistensa avulla he voivat viimein vapautua Toshimitsun muistosta ja jatkaa eteenpäin.

Endless World on niitä tarinoita, jotka voi lukea läpi kerta toisensa jälkeen ja löytää aina jotain uutta juonen tai hahmojen kannalta merkittävää. Se on myös taidonnäyte Jaryuu Dokurolta, joka hallitsee söpön ja hauskan lisäksi myös synkemmät teemat, säilyttäen pohjavireen samalla syvän inhimillisenä.

Mainokset
Avainsanat:
08/12/2010

8. joulukuuta

Tervetuloa My Thoughts on Yaoin joulukalenteriin! Lisätietoa kalenterista voit lukea täältä.

8. BL-manga joka sai olosi lämpimäksi ja söpöksi

Aina välillä tulee vastaan kirja tai sarjakuva joka on niin söpö, että tekisi mieli ottaa se illalla viereensä sänkyyn nukkumaan. Ootsuki Miun Calling on juuri tällainen sarja. Blu manga on lisensoinut sarjan englanniksi, ja se on saatavilla myös Emangasta.

Mangan toinen päähenkilö on Kazuaki, tavallinen nuori salaryman jonka elämä on kaikin puolin normaalia, turvallista ja tylsää. Kira puolestaan on pornonäyttelijä joka ei erityisemmin pidä ammattiaan salassa, ja kun miesten tiet risteävät sattumalta, rakastuu Kira Kazuakiin ensisilmäyksellä. Ujo salaryman ei juurikaan välittäisi Kiran flirttailusta, mutta nauttii tämän seurasta kyllä muuten, ja ajan kuluessa miehistä tuleekin läheiset ystävät. Ystävyyttä alkavat kuitenkin varjostaa Kiran ei-niin-platoniset tunteet Kazuakia kohtaan, ja ihmissuhde jossa toinen haluaa enemmän kuin toinen pystyy antamaan tuntuu Kazuakista itsestäänkin epäreilulta. Mutta ehkä hänen omatkaan tunteensa Kiraa kohtaan eivät ole aivan niin yksiselitteisiä kuin hän aluksi luuli… Lisämutkia suhteeseen tuo myös Kiran ammatti, sillä kukapa haluaisi että oma rakas paneskelee vieraiden naisten kanssa päivät pitkät. Vai onko sillä sittenkään mitään väliä, jos seksi rakkaudesta ja seksi rahasta ovat kuitenkin kaksi täysin eri asiaa?

Erityisen suloisen mangasta tekee tapa, jolla siinä kuvataan paitsi miesten ihastumista, myös ystävystymistä, mitä näkee BL:ssä valitettavan harvoin. Sarjasta löytyvät tunteet ja ongelmatilanteet ovat muutenkin harvinaisen samaistuttavia ja lämminhenkiset ratkaisut jättävät hyvälle tuulelle.  Hahmot ovat ihanan ilmeikkäitä ja persoonallisia, ja piirrosjälkeä katselee muutenkin ilokseen. Ootsuki Miun erikoisalaa ovat itkevät pojat ja häpeilemätön söpöilyporno, ja kumpiakin löytyy myös Callingista aimo annos. Mangakaa voi kuitenkin hyvällä syyllä kutsua höpösöpön kuningattareksi, sillä hänen käsittelyssään korneimmatkin juonikuviot ja vuorosanat muuttuvat vilpittömiksi ja koskettaviksi. Eipä tule mieleen montaa mangaa, joissa laini ”Luulin että tiedän kaiken seksistä, mutta nyt kun teen sitä rakkaudesta, se tuntuukin parhaalta sydämessä!” tuntuisi joltain muulta kuin teennäiseltä. Tähän sarjaan se kuitenkin sopi kuin joulutähti kuusen huipulle.

Avainsanat:
06/12/2010

6. joulukuuta

Tervetuloa My Thoughts on Yaoin joulukalenteriin! Lisätietoa kalenterista voit lukea täältä.

6. BL-manga jota haluaisit lukea lisää

Sarjoja joiden pitäisi jatkua hetinyt on enemmän kuin osaan laskea, mutta ehkä kipeimmin jatkoa odottelen tällä hetkellä Kyuugoun Acid Towniin. Olen lukenut mangaa nyt yhden pokkarin verran, enkä malta odottaa että saisin käsiini lisää. Japanissa sitä on ilmestynyt kaksi osaa, ja sarja jatkuu edelleen.

Acid Town sijoittuu epämääräiseen lähitulevaisuuteen jossa sodan uhka leijuu yllä vahvana. Päähenkilöt Yuki ja Tetsu vaikuttavat aluksi lähinnä tavallisilta katujen kasvattamilta koviksilta jotka tienaavat rahaa myymällä paikallisille pennuille jauhettuja yskänlääkkeitä muka kovina huumeina. Pian käy kuitenkin ilmi, että Yukin söpöäkin söpömpi pikkuveli on sairaalassa, ja veljensä hoidon rahoittaakseen tämä on sekaantunut oikeasti vaarallisten hämärähemmojen toimintaan. Yhtäällä tarinassa seurataan Yukia ja tämän pikkuhiljaa avautuvaa menneisyyttä, ja toisaalla kuplivat jengipomojen väliset jännitteet.

Tärkeä osa sarjaa on Yukin ja Tetsun välinen ystävyys. Vaikka pojat ovat läheisiä, Yuki haluaisi pitää sotkuisen perhetaustansa Tetsuolta salassa, toisaalta häpeän vuoksi ja toisaalta koska ei tahdo sotkea ystäväänsä liikaa omiin vääntöihinsä. Tetsu puolestaan ei tahdo pakottaa Yukia palaamaan kivuliaisiin muistoihinsa, vaan yrittää tukea tätä parhaansa mukaan pysymällä tämän rinnalla. Poikien interaktio on toteutettu hienovaraisesti, ja hahmot tuntuvat aidoilta, vaikka heistä ei vielä tiedetäkään kovin paljon.

Erityismainintansa ansaitsee Kyuugoun piirrosjälki, joka on vain parantunut vuosien saatossa. Kenkiin ja vaatteisiin zoomailu tuntuu melkein pornolta, niin pieteetillä yksityiskohdat on tehty. Hahmodesignit ovat todella miellyttäviä ja onnistuneita, erityisen ihastunut olen päähenkilöiden huolettomaan poikamaisuuteen ja niljaisen jengipomon flambojanttiin ulkonäköön, joka tuo kontrastia tämän julmalle luonteelle.

Kaiken kaikkiaan Acid Town on äärimmäisen toimiva kokonaisuus, joka ei kiirehdi juonensa kanssa liikoja mutta kasvattaa silti panoksiaan luku luvulta. Ensimmäisen osan aikana ei vielä nähdä minkäänlaista homostelua, mitä pidän äärimmäisen hyvänä merkkinä harkitusta hahmonkehityksestä ja tarinankuljetuksesta. Jos tykkäsit Banana Fishistä, Wild Adapterista tai Jaryuu Dokuron Endless Worldistä, iskee tämäkin varmaan aika lujaa. Jatkoa odotellessa!

Avainsanat:
20/11/2010

Kuukauden hämmennys: 31 yön tarinoita

Marraskuu, tuo kuukausista pimein ja masentavin. C-vitamiinin napsimisen ja jouluostoksien etukäteen panikoimisen lisäksi kuukautta elävöittää vuotuinen NaNoWriMo -kirjoitustapahtuma. Toiset vihaavat ja toiset rakastavat sitä, mutta varmaa on, että ainakin fanficeihin keskittyneissä fandomeissa siltä on ollut melko mahdotonta välttyä. NaNoWriMo-sanahirviö on lyhenne sanoista National Novel Writing Month, vaikka Yhdysvalloista liikkeelle lähtenyt tempaus onkin nykyään ihan reilusti kansainvälinen, toisin kuin nimi antaisi olettaa. Nanon idea on varsin yksinkertainen: tarkoitus on saada 30 päivän aikana kirjoitettua 50 000 sanan mittainen lyhyt romaani. Voittajille, eli kaikille niille jotka saavat tuon tarvitun sanamäärän täyteen, on luvassa hyvää mieltä ja tietysti enemmän tai vähemmän valmis, ihan itse tehty romaaniluonnos, jota voi sitten halutessaan editoida rankalla kädellä valmiiksi kirjaksi tai jättää sen lojumaan pöytälaatikkon perukoille ikuisiksi ajoiksi. Itse lähdin tänä vuonna projektiin mukaan etsimään itselleni uusia haasteita (en ole kirjoittanut minkäänlaista fiktiota ainakaan viiteen vuoteen), ja nyt kolmannella viikolla sanasaldo näyttääkin jo varsin mukavalta: kirjoitettavia sanoja on jäljellä enää alle 9000.

Vaikka olenkin siis käyttänyt suurimman osan vapaa-ajastani joko kirjoittamiseen tai taustatyön tekemiseen, on minulle toki edelleen jäänyt aikaa myös BL:n lukemiseen silloin tällöin. Ja mikäpä manga sopisikaan nanoilun kaveriksi paremmin kuin Homerun Kenin Sanjuu Ichiya eli Kolmekymmentäyksi yötä? Viiden luvun mittaisesta mangasta on tällä hetkellä fanikäännetty vasta ensimmäinen luku, mutta se onnistuu yksinäänkin olemaan kiehtovaa luettavaa.

50- ja 60- lukujen vaihteeseen sijoittuva tarina kertoo köyhästä kirjailijasta, Osamusta, jonka vuokraemäntä saa lopulta tarpeekseen tämän rahattomuudesta ja heittää tämän pihalle kun kuuden kuukauden vuokrarästejä ei näy eikä kuulu. Työtön ja rahaton Osamu on siis nyt myös asunnoton, eikä hänellä ole enää juurikaan toivoa ehtiä osallistumaan suureen kirjoituskilpailuun, jonka pääpalkintona olisi mukava summa riihikuivaa käteistä. Kalmanraja kilpailuun lähetettäville teksteille on nimittäin jo kuukauden päästä, eikä luomistyötä ainakaan nopeuta se, ettei Osamulla ole edes kattoa päänsä päällä. Aivan sattumalta hän kuitenkin törmää vanhaan opiskelutoveriinsa Tatsuoon. Siis ihan sananmukaisesti törmää, sillä Tatsuo juoksee vahingossa Osamua päin keskellä tietä.

Kun Tatsuo saa kuulla vanhan ystävänsä ahdingosta, hän tarjoaa tälle perheensä talosta tasan kuukaudeksi majapaikkaa täysihoidolla, jotta tämä voi keskittyä voittajaromaaninsa kirjoittamiseen täysin rinnoin. Sopimuksessa on kuitenkin yksi ehto: Osamun on toteltava Tatsuota kaikessa mitä tämä sanoo, tai järjestely loppuu siihen paikkaan. Kirjailija on enemmän kuin kiitollinen saamastaan avusta, mutta tämän mieleen alkaa väkisinkin nousta kysymyksiä. Miksi hän ei saa jutella talossa kenenkään, edes palvelijoiden kanssa, tai lähteä Tatsuon huoneesta kuin hätätilanteissa? Miksi Tatsuo aivan selvästi itki, kun he törmäsivät toisiinsa kadulla? Ja ehkä tärkein kaikista: miksi Tatsuo yllättäen pyytää (tai ennemminkin pakottaa) Osamun harrastamaan kanssaan seksiä, ja käskee sitten vain unohtamaan koko tapauksen? Voiko tämän kaiken keskellä kukaan saada aikaiseksi kirjallista mestariteosta?

Tarinan miljöö on samalla viehättävän ajaton ja silti selkeästi vanhanaikainen. Osamu kirjoittaa kirjaansa käsin ruutupaperille ja kaikki ovat pukeutuneet hyvin muodollisesti, oli kyse sitten japanilais- tai länsimaalaistyylisistä vaatteista. Hahmot ovat hieman vanhempia kuin Homerun Kenin mangoissa yleensä, minkä vuoksi tämän piirrostyylikin tuntuu eroava hieman siitä mihin yleensä olen tottunut. Ruutujaot ja yksityiskohdat ovat kuitenkin kohdallaan kuten aina, ja vaikka tiivis tarinankuljetus ei jätäkään kovin paljon tilaa ylimääräiselle fiilistelylle, on kerronta silti ilmavaa. Aiheesta huolimatta kovin paljon painoarvoa ei anneta Osamun luomistyölle, lukuunottamatta yhtä kohtausta jossa Tatsuo kritisoi tämän luonnosta. Aihe ja juoni on Tatsuon mielestä höpöä, mutta hän rakastaa silti Osamun kirjoitustyyliä jolla on aivan omanlaisensa rytmi ja tempo. Samaa voisi sanoa Homerun Kenin itsensä töistä, jotka tuppaavat vähän liiaksikin olemaan sekavaa fantasiahöttöä tai kissankorvasaabisua, vaikka tällä on visuaalinen puoli ja tyyliseikat hallussa paremmin kuin monilla kollegoillaan.

Sanjuu Ichiya edustaa mangakan tuotannossa hieman kypsempää ja dramaattisempaa puolta, josta itse pidän kaikkein eniten. Jään siis innolla odottamaan, miten Osamun ja Tatsuon tarina päättyy, ja väännän siinä sivussa lopetuksen myös omalle kirjoitusprojektilleni. Onnea loppurutistukseen myös kaikille muille nanoilijoille, jos lukijoideni joukosta sellaisia löytyy!

Avainsanat:
21/10/2010

Kuukauden hämmennys: Luomisen tuskaa

Koska Bakuman on tämän syksyn kuumimpia aiheita, ja erilaiset metateemaiset sarjat puhuttavat muutenkin, voin minäkin hypätä kärryyn mukaan ja jakaa hieman aiheeseen liittyvää materiaalia. Bakuman ei nimittäin suinkaan ole ensimmäinen tai ainoa mangakoista kertova manga, vaikka se onkin niistä ehkä mangan tekemiseen parhaiten paneutuva. Tätä kirjoitusta varten kokoamani BL-mangat kertovat siis kaikki mangakoista, mutta niiden fokus on kyllä oikeastaan vähän muualla kuin sarjakuvien piirtämisessä.


Kodaka Kazuma – Not Ready!? Sensei

Sarjan päähenkilönä on mangaka Murakami, joka ei tunnu kykenevän pitämään housuja jalassaan sitten millään. Tyttöystävän lisäksi kierrossa on niin oma miespuolinen assistentti kuin mangakakollegakin, ja työpaikkakin on BL:ää julkaisevassa lehdessä. Murakami ei silti ikipäivänä myöntäisi olevansa homo, mutta kun tyttöystävä jättää ja tämän kohtalo tuntuu shounen-lehdessäkin olevan BL-vaikutteisen sarjan piirtäminen, tosiasioiden tunnustaminen alkaa vaikuttaa yhä fiksummalta ratkaisulta.

Mangan juonenkuljetus on hiukan poukkoilevaa, eikä hahmoistakaan nouse esille erityisen mieleenpainuvia persoonallisuuksia, jos mukaan ei lasketa eri hahmojen käyttämiä päähuiveja, jotka tekisivät True Bloodin Lafayettenkin kateelliseksi. Sarja onnistuu silti olemaan ihan hauskaa seurattavaa, ja se tarjoaa samalla pienen kurkistuksen mangakoiden maailmaan – kaikki hahmot kun ovat joko mangapiirtäjiä, assistentteja tai editoreja. Toisaalta Kodakan olisi toivonut käyttäneen laajemminkin kokemuksiaan nimenomaan BL-mangakana sarjansa aineksina, koska tällaisenaan mangan metatasot jäävät valitettavan yleisluontoisiksi.

 

Haruki Fujimoto – A Morning That Rarely Comes

Tässä lyhyessä tarinassa romanssi syttyy öisin töitä tekevän mangakan ja tämän ikkunasta kajastavaa valoa ihmettelevän postinjakajan välille. Miehet ystävystyvät pikkuhiljaa, mutta postipoika ei ihan hoksaa mangakan piirtämiä fantasiaseikkailuja. Tämä vaihtaakin tyylilajia shounen-seikkailusta romanssiin, ja uuden mangan luettuaan lehdenjakaja huomaa omat lämpimät tunteensa sen tekijää kohtaan.

Söpö oneshotti on söpö, mutta en tiedä voiko siitä juuri muuta kovin kummallista sanoakaan. Itse pidin hauskana yksityiskohtana postinjakajan selkeitä ennakko-oletuksia siitä että mangakat ovat kaikki omituisia nörttejä.

 

Konno Keiko – Shoujo Mangaka’s Love

Tarinan päähenkilö on kokenut, mutta ei järin nimekäs shoujomangaka, jonka kuulemma kannattaisi ottaa sarjoihinsa mukaan homoteemoja lukijakunnan laajentamiseksi. Tunnollinen editori tarjoaakin mangakalle apuaan kokemuksien kartuttamisessa tätä varten. Se, mikä alkaa hapuilevana kokeiluna, muuttuu pian kummankin osalta vakavammiksi tunteiksi toista kohtaan. Väännöltä ja väärinkäsityksiltä ei kuitenkaan vältytä, vaikka mitään suuren suurta draamaa ei olekaan tiedossa.

Lyhyt manga ei tarjoile ihmeempiä yllätyksiä, mutta on ihan mukiinmenevää luettavaa. Kritiikin vastaanottamistakin pohditaan tarinassa välillä lyhyesti, mutta pääasiassa keskitytään päähenkilöiden suhteeseen, jossa tuntuu tuottavan vaikeuksia pitää työ ja henkilökohtaiset asiat erillään. Vähän kuin seuraavassakin mangassa.

 

Kijima Hyougo – Love Mission @

Viaton ja seksuaalisesti kokematon Tomoe piirtää työkseen isotissisiä office ladyjä sisältävää pornomangaa yllättävän uskottavasti, mutta kun seksin lisäksi tarinoissa täytyisi kuvata myös tunteita, mangaka on yhtä kysymysmerkkiä. Kokemusta pitäisi saada, jotta rakkaudesta kirjoittaminen sujuisi. Apuun astuu Tomoen editori, joka koettaa aluksi auttaa tätä löytämään tyttöystävän, mutta suostuu epäonnisten yritysten jälkeen lopulta itse koekaniiniksi romanssiin. Ihan vaan, jotta Tomoe saisi mangaansa lisää uskottavuutta ja ~tunteiden syvyyttä~. Mutta oliko kyseessä sittenkään pelkkä taiteen vuoksi tehty työkeikka?

Kuten Kijiman lyhärit yleensäkin, tämäkin pieni tarina on todella juustoinen ja samalla todella sympaattinen. Pienikokoinen nörttiuke Tomoe ja tämän perään katsova bisnesmiesmäinen editori ovat tietysti BL-hahmoja arkkityyppisimmillään, mutta tässä tapauksessa vanha resepti toimii viihdyttävästi. Viimeistään nyt olen vakuuttunut siitä, että kunhan manga vain valmistuu ajallaan, editorit ovat valmiita auttamaan suojattejaan kaikessa mahdollisessa ja mahdottomassa. Ainakin yaoilandiassa.

12/10/2010

Ensitunnelmat Togainusta

Togainu no chi -animen ensimmäinen jakso on nyt siis ulkona, ja olihan sitä hartaasti ehditty odotellakin. Urabokun jälkeen tosin luulisi minun jo oppineen, ettei kannata odottaa liikoja yhdeltäkään animelta jossa kuu paistaa ja nahkaan verhoutuneet miehet tuijottelevat toisiaan silmiin. Siitä huolimatta uskalsin toivoa Togainusta animesyksyni pelastajaa. Mutta mitä ensimmäisestä jaksosta lopulta jäi käteen kaiken hypetyksen jälkeen?

Jakso ainakin alkaa sopivan kohtalokkaissa merkeissä, kun kadut täyttyvät punaisista lammikoista ja taustalla kertojanääni käy läpi sarjan alkuasetelman (kolmas maailmansota ja Japanin jakautuminen) kohtalaisen kryptisesti. Lupaavalta näyttää! Pian tunnelma kuitenkin lässähtää, kun alkutunnarina pärähtää soimaan geneerisen tylsä jrock-rallatus, eikä ensimmäinen tappelukohtauskaan herätä juuri intohimoja. Sivuhahmodesignit ovat aika hirveitä, eikä animaation tasokaan aina päätä huimaa. Trailerin perusteella olisin ehkä odottanut jotain hiukan… päräyttävämpää.

Jakson puolivälin paikkeilla tapahtuu kuitenkin käänne parempaan. Kun syyttömänä murhasta tuomittu Akira viskataan yksin lainsuojattomaan rauniokaupunki Toshimaan, on kuin koko sarjan maailma heräisi äkkiä eloon. Toisin kuin aiemmin näytetyllä Akiran harmaalla kotikaupungilla, tuntuu Toshimalla olevan aivan oma luonteensa ja tunnelmansa: valtava kuu paistaa punaisella taivaalla, runneltuja rakennuksia on joka puolella silmänkantamattomiin, eikä rapistuvan betoniviidakon keskellä tunnu olevan juuri mitään tai ketään. Pian käy kuitenkin selväksi, että näitä katuja kansoittavat itsensä mystisellä huumeella suonikkaiksi pumpanneet murhanhimoiset piripäät. Onko edes tappelukisoissa hyvin pärjänneellä Akiralla mitään mahdollisuutta selvitä täällä?

Vaikka anime pysyttelee turvallisen välimatkan päässä pornontäyteisestä alkuperästään, mukaan on myös tungettu pari pientä nyökkäystä fujoshiyleisön suuntaan. Nähtäväksi jää, pysyykö sarja jatkossa enemmän asialinjalla vai harrastetaanko fanipalvelua ekstensiivisemminkin. Itse odotan hahmojen väliseltä interaktiolta eniten lähinnä komeita turpasaunoja, vaikka ei muunkaanlaisen kontaktin ottaminen välttämättä pahasta olisi. Mystiset huumeet ja ekstensiivinen väkivalta on kuitenkin yhdistelmä, joka on jo aiemmin todettu erittäin toimivaksi erilaisissa pseudo-BL-sarjoissa (Banana Fish, Wild Adapter), joten pelkästään niillä eväillä Togainun luulisi pääsevän aika pitkälle.

Japanintaidottomana tietoni alkuperäisen pelin varsinaisesta juonesta ja hahmonkehityksestä ovat aika viitteellisiä, enkä siis uskalla kauheasti kommentoida animen peliuskollisuutta. Ensimmäisen jaksonsa perusteella animesarjaa voi kuitenkin jo pitää mielenkiintoisemmin tehtynä adaptaationa kuin Suguro Chayamachin taiteilemaa mangaa, jota Tokyopop on julkaissut tähän mennessä viisi osaa. Sarjakuvaversio ei tunnu lähtevän liikkeelle ensimmäisten osiensa aikana sitten millään, eikä oikeasti innostavia hetkiä ole mahtunut mukaan kuin hetkittäin. Anime puolestaan onnistui haparoivan alkunsa jälkeen koukuttamaan ainakin allekirjoittaneen välittömästi, ja vaikka tarinassa liikutaan koko ajan eteenpäin, jätetään tunnelmoinnillekin hyvin aikaa. Toivottavasti sama pysyy yllä myös tulevissa jaksoissa. Tällä hetkellä fiilikseni sarjasta voi siis summata aika hyvin kolmella sanalla: Fuck yeah Togainu!

15/09/2010

Lisää ”urheilu”mangaa

Kirjoittelin jo aiemmin tänä vuonna taitoluistelua sivuavista BL-mangoista. Sen jälkeen on tullut lukijoiden ja kavereiden kanssa pohdittua aina välillä, mihin kaikkiin mahdollisiin urheilulajeihin mangakat ovat onnistuneet poikarakkausseikkailujaan liittämään. En vielä toistaiseksi ole onnistunut löytämään yhtään uimahyppytarinaa, mutta eiköhän sekin päivä vielä joskus koita. Tässä kirjoituksessa ihmetellään sen sijaan vapaapainijoita ja penkkiurheilijoita.

Showpainin tapauksessa ei kyllä pitäisi edes puhua urheilusta, vaikka lajin perinteisiin kuuluikin vuosikymmenien ajan ylläpitää imagoa vakavastiotettavasta kilpaurheilusta. Itselleni tulevat vapaapainista mieleen lähinnä Subtv:n synkät myöhäisillat (tosin nykyään painia näytetään kai lähinnä MAXilla, luojan kiitos ettei tarvitse enää törmätä siihen vahingossa), hämmentävät painiasut, teatraaliset ”haastattelut”, tuoleilla ja vastaavilla vastustajien turpaan survominen, sekä tietysti Hulk Hogan. Yhdysvaltojen lisäksi showpaini on suosittua etenkin Meksikossa, jossa luchadorien käyttämistä maskeista on tullut kansallisia ikoneita, ja esimerkiksi B-luokan kauhuelokuvista monille tuttu El Santo aloitti showbisnes-uransa painikehässä. Kolmas maa jossa vapaapaini elää ja voi hyvin, on tietysti Japani, jossa riittää pilvin pimein kannattajia kaikkein älyvapaimmillekin ilmiöille. Ihan tavallinenkin paini on maallikon silmiin varsin homoeroottista touhua (taas kerran ne muinaiset kreikkalaiset…), joten ei ole vaikea ymmärtää miksi Kijima Hyougo on valinnut lajin aiheeksi useampaankin oneshottiinsa. Mangakan tyyliin kuuluvat perusjaajojamppaa lihaksikkaammat ja karvaisemmat miehet, joten vapaapaini on siinäkin mielessä ihan sopiva valinta.

Giocatore, Hokaku Keikaku -kokoelmasta löytyvä Last Minute! Count 2.9! -niminen sarjakuva kertoo businessmies Kenjistä, jonka onnistuu sattumalta iskeä homobaarista itselleen kiva ja suloinen poikaystävä. Shoukin persoonallisuus onkin yleensä tyyppiä ujo uke, mutta jostain kumman syystä tämän vartalosta alkaa löytyä kummallisia mustelmia joiden alkuperä on hämärän peitossa. Kun Kenji sitten päätyy baarimikon vihjeestä seuraamaan vapaapainiottelua, kukas se sieltä kehästä yllättäen löytyykään? Tarinan loppuratkaisuun liittyy muuten hotellihuone, josta löytyy painikehäksi naamioitu sänky.

Kijiman toinen painitarina, Estranger!, löytyy tämän Love Mission @ -kokoelmasta. Legendaariseen tähtipainija Spell Hawkiin ihastunut Ichi toimii tämän managerina ja haaveilee itsekin painijanurasta. Ichin onnistuu pitää tunteensa visusti itsellään, aina siihen asti kun Hawk on vähällä joutua pahasti nöyryytetyksi kesken ottelun. Ichi astuu kehään, luuttuaa vastustajalla lattiaa ja pääseekin kohta itse painimaan haukkamiehen kanssa, arvatenkin hieman erilaisissa tunnelmissa.

Kijiman tarinat ovat ehdottomasti yaoita sanan alkuperäisessä merkityksessä: jos tämän sarjakuvista jotain juonentynkää löytyykin, se on aina mukana siksi että päähenkilöt päätyisivät keskenään sänkyyn mitä mielikuvituksekkaammilla tavoilla. Ei minulla kuitenkaan löydy mangakan töistä juuri pahaa sanottavaa, sillä porno on ihan reilusti pornoa, tarinantyngät yleensä hauskoja ja sympaattisia, ja Kijiman piirrosjälkeä katselee ilokseen, vaikka anatomian kanssa vähän haparointia vielä löytyykin. Monet ovat kuvanneet mangakan tyyliä Naono Bohran ja Suzuki Tsutan sekoitukseksi, ja itselleni tuli noiden lisäksi mieleen vielä Sakira, joka myös on kunnostautunut erikoisilla aihevalinnoillaan.

Seuraavaksi voidaankin sitten kääntää puhe maailman suosituimpaan urheilulajiin, eli penkkiurheiluun. Toiseksi suosituin on varmaan sitten jalkapallo, joka monille faneille tosin tuntuu olevan paljon enemmän kuin pelkkä urheilulaji. Niin myös est emin mangassa ULTRAS, jossa Espanjan euroopanmestaruusvoitolla on kohtalokkaat seuraukset Leonin ja Alfonsin elämälle. Voitonjuhlan huumassa on tietysti täysin normaalia ja okei hypätä sänkyyn tuntemattoman kanssa, mutta kun petikumppani paljastuu seuraavana aamuna väärän joukkueen kannattajaksi, asioista tulee äkkiä mutkikkaita. Leon on vannoutunut FC Madridin kannattaja, ja lähtee lipettiin sillä sekunnilla kun huomaa nukkuvan Alin selkään tatuoidun kilpailevan joukkueen, Libertan, logon. Kohtalon oikusta miehet kohtaavat pian uudestaan, eikä Al-paralla ole aavistustakaan valtaisasta kuilusta heidän välillään – ja sitten kun asia viimein selviää, on tämä jo aivan korviaan myöten ihastunut Leoniin. Mikä neuvoksi? Miesten tragikoomista tilannetta heijastelee Alin opettama koululaisryhmä, jossa yksinäinen Madridia kannattava poika joutuu Liberta-fanien kiusaamaksi. Leonin isoisä, intohimoinen Madrid-fani itsekin, yrittää puolestaan muistuttaa pojanpoikaansa elämän perusasioista: jalkapallo ei ehkä sittenkään ole se maailman tärkein asia, ainakaan jos vaakalaudalla ovat perhe, ystävät ja rakkaus.

Est em on taas kerran omimmassa elementissään espanjalaisten miesten seikkailuja kuvatessaan, vaikka tarina onkin ehkä vähän keveämpi ja suoraviivaisempi kuin mangakan tuotokset yleensä. Tämä ei tosin ole mitenkään huono asia, vaan kokonaisuus pelittää erittäin toimivasti ja kolmilukuisen sarjakuvan ainut huono puoli on se, että se on niin lyhyt. Vaikka ULTRAS ilmestyi alunperin vuonna 2008, se tuntuu erityisen ajankohtaiselta Espanjan tämänvuotisen maailmanmestaruusvoiton johdosta. Vaikka en itse otteluita seurannutkaan, jäi kesän kisoista silti aika mahtava fiilis. Vuvuzela-vitsit naurattavat edelleen, ja ottelutuloksia ennustanut meritursas Paul kuuluu ehdottomasti vuoden parhaisiin uutisaiheisiin. Jalkapalloaiheista BL:ää löytyisi tietysti myös ihan runsain määrin, mutta tässä tapauksessa oheisilmiöt taitavat kiinnostaa minua enemmän kuin itse laji tai urheilijat, vaikka kyse olisikin vain fiktiivisistä homojalkapalloilijoista.

Avainsanat: ,
29/04/2010

Kuukauden hämmennys: Lapsuus pilalla

Aina välillä internetissä tulee vastaan materiaalia, joka saa itse kunkin lapsuusmuistot näyttäytymään äkkiä vähän vähemmän viattomassa valossa. Kortensa kekoon kantavat tietysti myös yaoimangakat, joten tällä kertaa kuukauden hämmennyksen aiheena ovatkin erilaisten lapsuudesta tuttujen tarinoiden yaoiversiot.

Kun ystäväni hankki minulle joululahjaksi Lost Boys- nimisen jaajomangan, taisi ostopäätöksen taustalla olla ennemminkin mielleyhtymät Joel Schumaherin hienoon ja vakavastiotettavaan vampyyrielokuvaan kuin mangan varsinainen sisältö. Emme kuitenkaan olleet varautuneet siihen, että mangan otsikko olisi ihan oikeasti viittaus johonkin olemassaolevaan teokseen – nimittäin Peter Paniin ja kadonneisiin poikiin. Tässä versiossa Peteriä kovasti muistuttavan ikilapsen nimi tosin on Air, ja kaikki hahmot aina intiaaniprinsessasta Helinä-keijuun on muutettu bishouneneiksi. Leenakin on vaihtunut Mizukiksi, yksin asuvaksi poikamieheksi jota Air saapuu yllättäen noutamaan ”isäksi” kadonneille pojilleen. Mitään homo-orgioita ei kuitenkaan jouduta todistamaan, vaan manga pysyy alusta loppuun asti viattomana. Ehkä liiankin viattomana?

Mangan kustannustoimittaja ei ainakaan arvostanut

Välillä harrastetaan crossdressausta, vuorikiipeillään ja kohdataan merirosvoja, sekä kehitellään pakollista romanssia ylinaiivin ja viattoman Airin ja Mizukin välille, unohtamatta kuviosta mustasukkaista Reux -keijua (kuka näitä nimiä oikein on keksinyt?). Airin ja Mizukin suhdetta paljon tärkeämmäksi elementissä tarinassa nousee kuitenkin Mizukin kamppailu unelmiensa ja sisäisen lapsensa löytämiseksi. Sarjakuva onnistuukin olemaan yllättävän vähän traumatisoiva, jos ottaa huomioon että se tosiaan on BL-versio yhdestä lapsuuteni lempisaduista. Se on kyllä myös melkoisen hajuton ja mauton elämys geneeristä taidettaan ja yksiulotteisia hahmojaan myöten.

Merirosvoja ja inkkareita, mikäs sen parempaa

Noh, jos Lost Boys ei varsinaisesti nostattanut tunteita suuntaan tai toiseen, voi olla varma että seuraava sarjakuva kääntää hämmennysnupit kaakkoon. Kyseessä on siis ammatikseenkin BL:ää piirtävän Yamane Ayanon Slam Dunk -doujinshi Come with the wind, jonka kantavana ideana on ilmeisesti ollut kuuluisten elokuvien parodiointi. Tuulen viemää– ja Titanic– viittaukset jäävät kuitenkin yksisivuisiksi kuvituksiksi, ja suurimmaksi osaksi parodian kohteena onkin…

Kuvat voi myös klikata suuremmiksi, jos uskaltaa

Joo-o. Itse en ole koskaan tehnyt lähituttavuutta Slam Dunkiin, vaikka se ilmeisesti japanilaisten mielestä kuolematon mestariteos onkin, joten ehkä minulta jää joitain oleellisia nyansseja hahmojen välisestä interaktiosta tajuamatta. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että tässä on ihan yhtä vähän tolkkua kenen tahansa näkökulmasta. Puhdas crack-huumori on tietysti aina viihdyttävää, mutta sisäinen kahdeksanvuotiaani on tämän jäljiltä todella, todella hämmentyneessä tilassa.

Sitten voidaankin jatkaa suoraan kuriositeetteihin, joita minulla ei ole ollut ”iloa” lukea itse, mutta luulen että on psyykkeeni kannalta parempi niin. Jostain syystä yksi suosituimmista länsimaalaisista animaatioista Japanissa on Tom & Jerry, ja tämä suosio näkyy sitten myös yaoidoukkareina. Itse en tosin koskaan kyseisestä sarjasta ihmeemmin pitänyt, enkä edes oppinut kumpi hahmoista onkaan Tom ja kumpi Jerry. Onneksi japanilaiset ovat tehtailleet materiaalia myös suomalaisnäkökulmasta vähän tutummasta aiheesta, eli Tubbs ei  ole ihan ainoa, joka on löytänyt Muumipeikko/ Nuuskamuikkusen riemut.

Eiköhän tämä ollut minun osaltani nyt tässä, te lukijat voitte jakaa traumojanne kommenteissa jos olette onnistuneet törmäämään johonkin vielä järisyttävämpään lapsuudenhäpäisyyn.

Avainsanat:
12/03/2010

Kuukauden hämmennys: Kauneinta mitä mies voi luistimet jalassa tehdä

Tästä lähin My Thoughts on Yaoissa käsitellään joka kuukausi (tai silloin kun kirjoittajalle parhaiten sopii) ainakin yksi hämmennystä ja muita sekavia tunteita herättänyt teos, ilmiö tai muu asia blogin aihepiiriin ja omaan harrastamiseeni liittyen. Tällä kertaa on luvassa herkkiä hetkiä miehekkään urheilulajin parissa.

Japanin olympiapronssimitalisti Daisuke Takahashi ja 4chanista källittyä fanartia

Olen aina seurannut telkkarista mieluummin Euroviisuja kuin urheilutapahtumia, mutta tänä talvena olen yllättäen löytänyt itseni kiroilemasta YLEn lähetyspolitiikkaa ja valvomasta jumalanhylkäämiin aikoihin odottaen olympiamittelöiden alkamista. Tällä hartaasti seuraamallani lajilla on kyllä kieltämättä aika paljonkin yhteistä koko Euroopan välisten laulukilpailujen kanssa: dramaattista musiikkia, värikkäitä ja kimaltavia asuja, roppakaupalla kitsch-estetiikkaa ja Evgeni Plushenkon takatukka… Puhun nyt tietysti taitoluistelusta. Japani pärjäsi lajissa Vancouverin olympialaisissa varsin hyvin: sekä miesten että naisten yksilösarjassa päästiin mitaleille, ja kaikki Japanin urheilijat sijoittuivat kymmenen parhaan joukkoon. Ei siis ihme, että japanilaiset fanartistat ottivat lajin atleetit omikseen Pixivissä ja muualla. Myös länsimainen fandom innostui kirjoittelemaan fanitarinoita urheilijoiden kuvitelluista (seksi)seikkailuista, mutta itse en ole koskaan perustanut oikeiden ihmisten shippaamisesta.

Onneksi Japanista löytyy kuitenkin fanrtin lisäksi myös sarjakuvaa lähestulkoon kaikista kuviteltavissa olevista aiheista. Hyvä kun ehdin muotoilla päässäni kysymyksen ”Onkohan taitoluistelusta tehty mangaa?”, kun jo sain siihen vastauksen. Tietysti on! Olin tosin ihan aidosti yllättyny, kun kävi ilmi, että tästäkin aiheesta on piirretty nimenomaan BL:ää. Tsurugi Kain Sono Yubi no Tadoru Kizu (The Wounds Those Fingers Touch) kertoo kahden kilpailevan, luonteiltaan ja tekniikoiltaan varsin vastakkaisen taitoluistelijan suhteesta. Tämä ei kuitenkaan ole mikään Hokkarihemmot, vaan melko pienieleinen tarina kaipuusta, yksinäisyydestä ja unelmista. 17-vuotias Yura Haruomi on teknisesti taitava ja ilmaisuvoimainen, mutta samalla hyvin kurinalainen luistelija joka on vasta toipumassa vanhempiensa kuolemasta. Samanikäinen Alex Tsutsumi on Yuraa huomattavasti ulospäinsuuntautuneempi ja valoisampi luonteeltaan, mutta kamppailee samalla oman itsetuntonsa ja ilmaisunsa kanssa. Pikkuhiljaa nämä kaksi kuitenkin auttavat toisiaan pääsemään yli ongelmistaan ja huolistaan, ja siinä sivussa käydään läpi hieman Alexin menneisyyttä ja unelmia – ja tietysti luistellaan sekä väännetään kättä neloishypyistä. Sono Yubi no Tadoru Kizu on melko lyhyt tarina eikä varsinaisesti sisällä maatamullistavia oivalluksia tai kovin jännittävää juonta, mutta kyllä sitä nyt paljon mieluummin lukee kuin turpaansa ottaa. Samasta pokkarista löytyvät lyhyttarinat eivät nekään ole ihan täyttä ajanhukkaa, joten jos luistelu ei nappaa, tätä voisi silti suositella rauhallisesta kerronnasta pitäville.

Toinen luistelumangalöytöni onkin sitten astetta värikkäämpi (jos nyt niin voi mustavalkoisesta sarjakuvasta sanoa) tapaus. Kizunan tekijänä parhaiten tunnettu, jo yli 20 vuotta mangaa piirtänyt BL-veteraani Kazuma Kodaka on nimittäin tunkenut taitoluistelijoita peräti kahteen tarinaan A Sex Therapist -nimisessä mangassaan. Sarjakuvan idea itsessään on jopa BL-standardeilla varsin hämmentävä: ristejä väärin päin kaulassaan kanniskeleva mystinen Kain myy seksiterapiapalveluita, joiden aikana tämä muuntautuu kulloisenkin asiakkaan mielitietyn näköiseksi ja auttaa näitä sitten pääsemään sinuiksi tunteidensa kanssa ja ratkomaan ihmissuhdepulmiaan. Tämän varjolla tietysti näytetään sitten niin paljon pornoilukohtauksia kuin ehditään, mutta siitä huolimatta tähän mangaan on jotenkin onnistuttu saamaan mukaan vähän enemmän ajatusta kuin keskivertojaajoon. Molemmat luistelutarinat kertovat valmentajiensa kanssa varsin läheisiin väleihin päätyvistä luistelijoista, joista toinen joutuu jalkavammansa parantumisen jälkeen rakentamaan uudestaan suhteensa niin jäähän kuin valmentajaansakin, ja toiselle pulmia aiheuttaa puolestaan aivan uusi valmentaja. Ei näissäkään tarinoissa mitään korostetun järkevää tai syvällistä tapahdu, mutta yllättävän viihdyttävää luettavaa ne silti ovat. On pakko myöntää, etten ollut juurikaan tutustunut Kodakan tuotantoon ennen tätä, mutta ehkäpä asia korjaantuu tulevaisuudessa.

Oikeasta taitoluistelusta vielä sen verran, että laji ei itsessään ole sen homompi tai varsinkaan homoystävällisempi kuin muutkaan urheilulajit. Etenkin mediassa paljon esillä ollut amerikkalaisluistelija Johnny Weir on saanut asian tiimoilta paljon kakkaa niskaansa, vaikka ei julkisesti edes ota kantaa omaa seksuaalisuuttaan koskeviin spekulaatioihin. Esimerkiksi tässä Xtra!n artikkelissa käsitellään urheilumaailman homofoobisuutta yleisemminkin, eivätkä perinteisesti miehisinä pidettyjen lajien atleetit pääse sen helpommalla. Urheilumaailman ihmisille tiedoksi: paljetit eivät vielä tee kenestäkään homoa, eikä toisaalta yhdenkään urheilijan suuntautuminen ole uhka millekään lajille tai sen harrastajille. Jätänkin itse spekulaatiot muille, ja keskityn mieluummin odottamaan Torinossa pidettäviä taitoluistelun MM-kisoja, jotka alkavat kahden viikon päästä. Sitten onkin taas aika alkaa tutustua tämän vuoden euroviisukilpailijoihin.

28/02/2010

Valkokankaan homorakastavaiset, osa 1

Olen varmaan maininnut tästä aiemminkin, mutta olen tosiaan kiinnostunut homojen esittämisestä muunkinlaisessa viihteessä kuin pelkässä BL:ssä. Viime aikoina olen tehnyt tuttavuutta erityisesti homoaiheisiin elokuviin, ja kirjoittelen niistä tänne myös tulevaisuudessa lisää. Ensimmäisessä artikkelissa on luvassa hieman keveämpää tavaraa komedioiden muodossa, kuten jo elokuvien värikkäistä kansista voinee päätellä.

Jos minun olisi vuoden alussa pitänyt laittaa kevään tulevat elokuvat kiinnostavuusjärjestykseen pelkästään julisteen perusteella, I Love You Phillip Morris olisi ollut ehdottomasti kärjessä. Syyttäkää yksinkertaiseksi tai homohaukaksi, mutta minua vetivät kummasti puoleensa kirkkaat värit ja ajatus uudesta ison profiilin elokuvasta, jossa suuret Hollywood-nimet esiintyvät julkihomoina hahmoina aina promomateriaaleja myöten. Amerikkalaisen ammattihuijarin elämään perustuvan elokuvan päähenkilönä on Jim Carreyn näyttelemä Steven Russell, joka onnettomuuteen joutuessaan päättää alkaa elää elämäänsä täysin rinnoin, ja mikäs sen parempi keino kuin kaapista ulos astuminen ja trendihomoelämäntyylin omaksuminen. Pian tälle käy kuitenkin selväksi, ettei parhaissa ravintoloissa juhliminen tai poikaystävälle kultakellojen ostelu ole mitään halpaa huvia, ja alkaa rahoittaa elämäänsä vakuutuspetoksilla. Kukaan ei voi harrastaa huijauksia loputtomiin, ja Stevenkin joutuu lopulta vankilaan, jossa sitten tapaa elämänsä rakkauden Phillip Morrisin (Ewan McGregor). Yhteiselo jatkuu myös kalterien ulkopuolella, samoin kuin yhä suuremman luokan petokset, joista Steven ei kuitenkaan kerro rakkaalleen mitään ennen kuin on vähän liian myöhäistä.

Elokuvan vahvuus on tosielämään pohjaavissa uskomattomissa juonenkäänteissä, joita yksikään käsikirjoittaja ei olisi uskaltanut vetää hatustaan. Siinä vaiheessa kun istuu teatterissa ja parin penkkirivin päässä joku vääntää nyyhkyhanoja auki varsin äänekkääseen malliin, voi olla lähes varma että pian elokuva vetää maton niin katsojien kuin hahmojenkin alta. Vakavatkin asiat esitetään melko kepeässä valossa, eikä aikaa käytetä turhaan murehtimiseen, mikä sopii tarinaan ja Stevenin lannistumattomaan luonteeseen varsin hyvin. Pääosanäyttelijöiden välillä on oikeasti kemiaa, ja itse ainakin saatoin huokaista helpotuksesta oltuani alunperin hieman skeptinen Jim Carreyn suhteen. Myös vankilamiljöö antaa rakkaustarinalle aivan oman ulottuvuutensa, kun viestejä täytyy aluksi vaihtaa muiden vankien välityksellä ja romanttisinta mitä toiselle voi tehdä, on järjestää joku hakatuksi.

I Love You Phillip Morris on tarina tavallaan melko surullisesta miehestä, joka ei kaikkien huijaustensa jälkeen itsekään oikein tiedä kuka on. Samalla se on tarina kahden miehen välisestä rakkaudesta, olematta kuitenkaan tarina yhteiskunnan ja yhteisön asettamista paineista tai seksuaali-identiteetin kanssa kamppailemisesta.

Toinen tällainen elokuva on vuonna 1999 tehty romanttinen komedia Trick, jonka pääosissa nähdään Christian Campbell, John Paul Pitoc ja Tori Spelling. Elokuvan juoni koostuu hiljaisemman musikaalisäveltäjä Gabrielin (Campbell) ja homobaareissa tanssivan go-go-poika Markin (Pitoc) yrityksistä löytää paikka jossa hoitaa yhden illan juttunsa kunnialla päätökseen. Esteitä tavoitteen tielle kuitenkin kasaavat niin rasittavat kämppikset, petolliset drag queenit kuin Gabrielin ystävien ongelmatkin, joiden välikappaleiksi Gabriel ja Mark myös joutuvat. Samalla miehet kuitenkin tutustuvat toisiinsa paremmin, ja kun aamu lopulta koittaa, tuntuvat yhteiset tuleivaisuudennäkymät varsin valoisilta.

Elokuva on suunnattu gay-yleisölle paljon selkeämmin kuin esimerkiksi Phillip Morris, mutta katsojan sukupuolella tai suuntautumisella ei ole mitään vaikutusta filmin seuraamisen kannalta. Myös Gabrielin säveltäjänammatista otetaan kaikki irti, ja elokuvassa nähdään kaksi musiikkinumeroa, joista toinen hieman eri muodoissa useampaankin kertaan. Loppukohtauksessakin Gabriel yltyy laulamaan tätä itse säveltämäänsä laulua, jonka sanoihin pystyy nyt myös ensimmäistä kertaa samaistumaan. Päähenkilöiden romanssi ei ehkä ole se kaikken koskettavin tai syvällisin, mutta elokuvan persoonalliset hahmot ja sattumukset jaksavat viihdyttää loppuun saakka.

Persoonallinen, mutta jälleen kerran hieman erilainen romanttinen komedia on myös taiwanilainen, vuonna 2004 tehty Formula 17, joka nähtiin Suomessakin Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla muutama vuosi sitten. Filmi on tehty pikkubudjetilla, ja sen ohjaaja ja tuottaja ovat molemmat naisia. Samalta ohjaajalta on myös ilmestynyt samoja teemoja käsittelevä Go! Go! G-Boys, jota minulla ei kuitenkaan vielä ole ollut mahdollista katsastaa. Formula 17 kertoo Tienistä (Tony Yang), joka matkustaa Taipeihin nettituttavansa perässä, mutta kun kemiat eivät ihan kohtaa, tämä päätyy asumaan vanhan koulutoverinsa Yun (Chin King) luokse. Tien tutustuu tämän kautta paikalliseen homoelämään ja pääsee kesätöihin kuntosalille, jossa oppii tuntemaan asiakkaat nimeltä näiden lihaksien perusteella. Neitsyydestäkin pitäisi päästä eroon, ainakin Tienin kaverien mielestä – Tien itse on parantumaton romantikko, joka ei usko seksiin ilman rakkautta. Ihan paras ihastuksenkohde ei siis taida olla pahamaineinen playboy Bai (Duncan Lai), joka jättää särkyneitä sydämiä ympärilleen minne ikinä meneekin, mutta milloinpa rakkaus olisi järkeä katsonut.

Elokuvassa seurataan myös Yun epäonnisesti päättyvää kaukosuhdetta hämmentävän paljon David Bowien näköiseen ulkomaiseen mieheen, ja samalla näytetään että vaikka poikaystävät tulevat ja menevät, homokaveria ei jätetä. Myös Bai näytetään painiskelemassa omien ongelmiensa kanssa, jotka kenen tahansa muun näkökulmasta näyttävät todella koomisilta, mutta ainakin selittävät tämän menneisyyttä sydäntensärkijänä. Lopussa kaikki kääntyy tietysti parhain päin, ja elokuva on muutenkin alusta loppuun asti pelkkää auringonpaistetta ja kauniita nuoria poikia, enimmäkseen stereotyyppisinä hahmoina tosin. Ohuet hahmot kuitenkin istuvat elokuvan keveyteen, eikä mitään syvällistä saati yhteiskunnallista sanomaa ole yritetykään tunkea mukaan. Tästä huolimatta, tai ehkä juuri sen takia Formula 17 oli ilmestymisvuotensa menestynein taiwanilaiselokuva. Tietenkään vähemmistöjen ongelmia ei pidä lakaista maton alle, mutta en varmasti ole ainoa, josta on hauska voida katsoa välillä myös elokuvia, joissa pahinta mitä nuorelle homolle voi sattua on tulla jätetyksi tai käyttää vääränlaisia kalsareita.

Avainsanat: